maanantai 30. syyskuuta 2013

Herkkusuu



 

Kesät maalla, talvet kaupungissa. Sellainen on vakiintunut elämänmuotoni. Näin on jatkunut jo vuosikymmenet.   

Muutamat kaverini ihmettelevät. Urbaaniin elämänmuotoon sitoutuneet eivät ymmärrä maalle muuton ideaa. - Miksi sinne hyttysten syötäväksi? Muutamat maalaisnaapurini taas ihmettelevät, miten ihminen voi elää kaupungin melussa ja ahtaudessa.  

Minulle itselleni häiritsevintä maalla elämisessä on ruokakulttuuri. Vaikka itse olen kohtalaisen kokkikelpoinen, käytännössä lounastan usein ravintoloissa. Ulkomailta tulleita vieraita sen sijaan ruokin yleensä kotikonstein, sillä paikallinen ravintolatarjonta ei oikein innosta eurooppalaisille tavoille tottuneita.  

Kesäkotini läheisessä pikkukaupungissa pohjoisella Pirkanmaalla on vain yksi ravintola, jolle ei ole kelvollisia vaihtoehtoja. Kelvollisiksi vaihtoehdoiksi en osaa laskea pizza-, kebab- ja hampurilaispaikkoja. Mutta se ainoakin hotelliravintola tarjoilee lounaalla jokseenkin vaihtoehdottomasti  suomalaisen keittiötaidon vakioruokia: uunimakkaraa, lihapullaa, wienerleikettä, kirjolohta. Tampereelle vievän valtatien varrella on lisäksi aakkosien alkupäästä nimensä ottanut bensa-aseman ravintola, mutta sen ruokatarjonta on samanlaista kuin hotellin ravintolassakin, ja lisäetuna on loputon ruuhka. Tampereelta kyllä löytyisi moni-ilmeisempää ruokakulttuuria, mutta sinne on matkaa 40 km.  

Ei suomalaisen keittiöperinteen perustuotteissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun kaupungissa olen tullut pilanneeksi itseni totuttautumalla monenlaisiin eksoottisempien keittiöiden makuihin. Niinpä syksyllä kaupunkiin palatessa on iso ilo päästä kiertämään etnisiä paikkoja.  

Kolmisen viikkoa olen nyt ollut Helsingissä, ja olen käynyt jo kymmenkunnassa paikassa - vanhoja tuttuja kyllä kaikki. Korostan, että kyse ei ole ollenkaan mistään hintavista paikoista vaan aivan tavallisista lounaista, hintataso alle kympin, usein noutopöytä.  

Meneeköhän mainostamisen puolelle, jos mainitsen muutamia mieluisia. Fredrikinkadulla Tennispalatsin vieressä oleva nepalilainen, Töölössä Mannerheimintiellä stadionin kohdalla vierekkäin olevat thaimaalainen ja intialainen, Aikatalossa ja Narinkatorin laidalla sijaitsevat kiinalaiset, rautatieasemalla Elielinaukion puoleisessa siivessä oleva intialainen, Lapinlahdenkadun nepalilainen ja Kaisaniemenkadulla Caisa-kulttuurikeskuksen kurdiravintola, josta viereinen kuva. Kun on kuva, pitänee ilmoittaa nimikin. Se on Mesopotamia. Lisäetuna hyvän ruoan lisäksi siellä on aivan hurmaava nuori tarjoilijaneiti.
 
Kun Helsingissä haluan kunnon suomalaista kotiruokaa ilman eksoottisia makuja, silloin menen hotelli Helkan ravintolaan Runeberginkadulla. Sieltä löytää sitä samaa perinnettä kuin kesäpaikkakuntani hotellistakin. Kyllä tämäkin halu välillä iskee, ei kuitenkaan kovin usein.
 
 
Voi kun tällaiset ravintolat menestyisivät maaseudun pikkupaikkakunnillakin. Viihtyisin entistäkin paremmin.

 

Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...