Kesät
maalla, talvet kaupungissa. Sellainen on vakiintunut elämänmuotoni. Näin on
jatkunut jo vuosikymmenet.
Muutamat
kaverini ihmettelevät. Urbaaniin elämänmuotoon sitoutuneet eivät ymmärrä maalle
muuton ideaa. - Miksi sinne hyttysten syötäväksi? Muutamat maalaisnaapurini
taas ihmettelevät, miten ihminen voi elää kaupungin melussa ja ahtaudessa.
Minulle
itselleni häiritsevintä maalla elämisessä on ruokakulttuuri. Vaikka itse olen
kohtalaisen kokkikelpoinen, käytännössä lounastan usein ravintoloissa.
Ulkomailta tulleita vieraita sen sijaan ruokin yleensä kotikonstein, sillä
paikallinen ravintolatarjonta ei oikein innosta eurooppalaisille tavoille
tottuneita.
Kesäkotini
läheisessä pikkukaupungissa pohjoisella Pirkanmaalla on vain yksi ravintola,
jolle ei ole kelvollisia vaihtoehtoja. Kelvollisiksi vaihtoehdoiksi en osaa
laskea pizza-, kebab- ja hampurilaispaikkoja. Mutta se ainoakin
hotelliravintola tarjoilee lounaalla jokseenkin vaihtoehdottomasti suomalaisen keittiötaidon vakioruokia:
uunimakkaraa, lihapullaa, wienerleikettä, kirjolohta. Tampereelle vievän
valtatien varrella on lisäksi aakkosien alkupäästä nimensä ottanut bensa-aseman
ravintola, mutta sen ruokatarjonta on samanlaista kuin hotellin ravintolassakin,
ja lisäetuna on loputon ruuhka. Tampereelta kyllä löytyisi moni-ilmeisempää
ruokakulttuuria, mutta sinne on matkaa 40 km.
Ei
suomalaisen keittiöperinteen perustuotteissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta
kun kaupungissa olen tullut pilanneeksi itseni totuttautumalla monenlaisiin
eksoottisempien keittiöiden makuihin. Niinpä syksyllä kaupunkiin palatessa on
iso ilo päästä kiertämään etnisiä paikkoja.
Kolmisen
viikkoa olen nyt ollut Helsingissä, ja olen käynyt jo kymmenkunnassa paikassa -
vanhoja tuttuja kyllä kaikki. Korostan, että kyse ei ole ollenkaan mistään
hintavista paikoista vaan aivan tavallisista lounaista, hintataso alle kympin,
usein noutopöytä.
Meneeköhän
mainostamisen puolelle, jos mainitsen muutamia mieluisia. Fredrikinkadulla
Tennispalatsin vieressä oleva nepalilainen, Töölössä Mannerheimintiellä
stadionin kohdalla vierekkäin olevat thaimaalainen ja intialainen, Aikatalossa
ja Narinkatorin laidalla sijaitsevat kiinalaiset, rautatieasemalla
Elielinaukion puoleisessa siivessä oleva intialainen, Lapinlahdenkadun
nepalilainen ja Kaisaniemenkadulla Caisa-kulttuurikeskuksen kurdiravintola,
josta viereinen kuva. Kun on kuva, pitänee ilmoittaa nimikin. Se on
Mesopotamia. Lisäetuna hyvän ruoan lisäksi siellä on aivan hurmaava nuori tarjoilijaneiti.
Kun Helsingissä haluan kunnon suomalaista kotiruokaa ilman eksoottisia makuja, silloin menen hotelli Helkan ravintolaan Runeberginkadulla. Sieltä löytää sitä samaa perinnettä kuin kesäpaikkakuntani hotellistakin. Kyllä tämäkin halu välillä iskee, ei kuitenkaan kovin usein.
Voi kun
tällaiset ravintolat menestyisivät maaseudun pikkupaikkakunnillakin. Viihtyisin
entistäkin paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti