En viitsi

 

Joskus jossain tilaisuudessa kauan sitten kyseltiin, kuka on sellainen romaanihenkilö, johon voit samastua. Sellainen, joka muistuttaa sinua itseäsi.

Minä nauratin kuulijoita vastaamalla Oblomov.

Sisäinen oblomovilaisuuteni ei siihen aikaan näkynyt ulospäin. Silloin olivat menossa kiivaimmat stressivuoteni virkatyössä. Ei kai minua kukaan laiskaksi silloin päässyt epäilemään.

Eläkeläisenä olen johdonmukaisesti pyrkinyt vapauttamaan itseni moisesta säntillisyydestä. Nyt koronavuosina - varovaisuuden nimissä! -  oblomovilaisuuteni on suorastaan puhjennut kukoistukseen.

"Hän tunsi levollista iloa siitä että sai makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden tunteilleen, mielikuvitukselleen.” (Ivan Gontšarov 1859, suom. Juhani Konkka 1959)

Koronan hieman hellitettyä on hetkittäin ruvennut tulemaan mietteitä, meneekö tämä jo liiallisuuksiin. Kyllä jonkinlaiseen uuteen aktiivisuuteen olisi hyvä päästä. Jotenkin kummallisesti vaan jumittaa edelleen.

Kesällä maalla oli sentään pihapuuhaa: puiden pilkkomista, ruohon leikkaamista, yrttien ja kukkien hoitoa, romuvarastojen tyhjentämistä. Ja tietysti perinteisiä yökävelyjä pitkin kyläteitä. Mutta kävelyyn on tullut uudenlainen harmi. Alaselkä ja lantio väsyy, välillä pitää pysähtyä oikomaan selkää nojaamalla käsillä kaiteeseen ja nostamaan jalka korokkeelle lepoasentoon. Tai istahtamaan hetkeksi tienvarren kivelle.

Perinteisille kävelykierroksilleni kaupungissa tuo ei lupaa hyvää. Kadulla ei noin vain nojailla tai istahdella.

Yritän tietysti selittää ongelman itselleni parhain päin. Että tämä ei ole laiskuutta, piilo-oblomovilaisuutta vaan ihan oikea syy olla lähtemättä.

Mutta entä jos tämä onkin vaiva, joka korjaantuisi, jos vaan lähtisin pitkille kävelykierroksille, vaikka hampaat irvessä?

Siinä tapauksessa tämä kai olisi laiskuutta, jota Mikael Agricolakin kovin ikävin uhkauksin synniksi ja kauhistukseksi kuvaa. (Ylempänä teksti niin kuin Agricola sen kirjoitti. Tämä ei kuitenkaan ole se äänneasu, jota hän tavoitteli. Alempana tottumattomille vanhan kirjasuomen lukijoille avuksi teksti niin kuin Agricola olisi kirjoituksensa ääneen lukenut.)

 

 

Poikkeustapaus

Olen muutaman kerran kokeillut lähteä kunnolliselle kaupunkikävelylle, mutta ei siitä mitään tule. Jalkakäytävillä ja puistoissa on liian liukasta.

Korvaavaksi liikuntamuodoksi olen ruvennut aerobiccaamaan tietokoneen kuvaruudun edessä työhuoneessani keskiyön hetkellä. Sopivia malliohjelmia löysin YouTubesta. Kuntopyörän veivaamiseen tuskastuin. Aerobic ei ole tylsää. Tosin joudun jonkin verran lintsaamaan, sillä puoli tuntia yhteen pötköön on aika rankka juttu. Varsinkin käsien heiluttelu pystyssä tai levällään pitkiä jaksoja tuntuu ylivoimaiselta.

On minulla piikkipohjaiset talvikengät, joten luulisi kävelyn sujuvan jäätikölläkin. Mutta ei se niin mene. Kyllä niillä lyhyen matkan kulkee, mutta pidemmällä ne ovat epämukavat. Jotenkin ne pohjan piikit aiheuttavat epämukavalta tuntuvan muutoksen jalan asennossa pohkeen puolella. Varmasti jalka kipeytyisi jos kauas kulkisin.

Pitää siis odottaa lumen sulamista. Se voi kestää. Mikä kumma talviin on tullut? Jo toinen peräkkäinen lumitalvi Helsingissä. Vai onko jo peräti kolmas? Menevät vuodet helposti sekaisin. Minun mieleeni olisi lumeton talvi, ja sellaisia oli paljon muutamien vuosien takana.

Viikon takainen lumimyrsky toi aivan mahdottoman urakan katujen kunnossapidolle. Nyt jo kolme yötä peräkkäin keskiyön jälkeen on alkanut lumen raivaus. Isot koneet ja kuorma-autot ilmestyvät töihin. Penkkoja ja kasoja nostetaan lavoille pois kuljetettavaksi. Rymistely ikkunan alla häiritsee nukkumista yrittäviä ihmisiä. Minua ei tietenkään häiritse, sillä en nuku niihin aikoihin, mutta minähän olen poikkeustapaus.

Kirjailija Charles Baudelaire oli kai ensimmäinen, joka toi esiin termin flaneeraus. Se olisi tärkeä osa ja lisä kaupunkikulttuuria vieläkin, mutta sen toteutumisen estää tuo lumi ja liukkaus. Kesällä se käy Helsingissäkin, mutta siinäkin olen poikkeustapaus, sillä minä en koskaan ole kesällä Helsingissä. Olen maalla, ja siellä tapoihini kuuluvaa yökävelyä ei oikein voi kutsua tuolla flaneeraus-termillä.

Flaneeraus on modernin kaupunkikulttuurin ilmiö. Se on käyskentelyä joutilaana, istahtelua puiston penkeillä tai terasseilla, ihmisvilinän katselua. Se tuo Baudelairen kuvaamana ensimmäiseksi mieleen nuoren dandyn, mutta kyllä se vanhemmiltakin käy. Turisteille se on urbaanin elämänmuodon perushuvitusta.

Mutta ei hemmetissä se piikkipohjaisilla talvikengillä käy. Siksi nökötän sisällä. Siksi kannatan lumettomia talvia.

 

Vihdoinkin marraskuu

Pitkä kävely öisessä Helsingissä. Märät kadut kiiltävät yön valoja. Sade tauonnut, jäljellä pehmeä sumuinen kosteus, joka kostuttaa poskia ja hiuksia. Lämpötila +10, ei palele, tuntuu hyvälle viipyillä rannalla ja katsella pimeälle merelle. Ei kiirettä sisälle.

Muistuu mieleen kesän hirmuhelle, joka jatkui viikkokausia. Ei jaksanut muuta kuin siirtää lepotuoli pihan varjoisimpaan kohtaan ja odottaa, että helpottaisi. Ei helpottanut, ei yölläkään. Siinä nousi mieleen toive, että tulisipa marraskuu.

Toive toteutui. Nyt tästä on osattava nauttia. Se on helppoa - marraskuu resonoi mielialan ja temperamentin kanssa paremmin kuin mikään muu kuukausi.

Kunpa tämä kestäisi kauan! Pelkona on, että tämä loppuu lyhyeen ja tulee vaivalloinen liukkaus.

Eikä tästä ole kuin kuutisen kuukautta, kun uuden hirmuhelteen uhka alkaa kasvaa. Onhan siinä tietysti odottamisen arvoiset puolensa: kukat, ötökät, lintujen vimmainen laulu. Mutta kaiken yllä vaanii tuskastuttava kuumuus. Minulle +30 on mahdoton nautittavaksi.

Ötökät ja linnut ovat kadonneet. Kukkien muisto on tallella kaupungin pimeässä yössäkin.

(Runo:  Katri Vala: Kukkiva maa (osa) / Kaukainen puutarha -1924  //  Maalaus: tekijä ei tiedossa  // Valokuva: Dessu  //  Kirja:  WSOY)

 

 

Sopimatonta

Ensimmäistä kertaa yli vuoteen keskikaupungilla katselemassa elämänmenoa. Ei vielä sisällä missään ja maski tiiviisti naamalla. Turvaetäisyyksiä unohtamatta. Silti aavistus normaalitilan lähestymisestä. Uuden aikakauden alku? Paremman aikakauden.

Esplanadi entisensä. Tällä puistokadulla helsinkiläiset ovat aina ottaneet vastaan vappua. Perinne on vahvasti aavistettavissa. Ketkä kaikki ovatkaan tällä hiekkapintaisella keskikäytävällä kulkeneet samoissa merkeissä kuin minä nyt. Määrätön määrä vappuja ja kulkijoita.

 Yksi kulkijoista oli runoilija Uuno Kailas. Hän sepitti kokemuksestaan Esplanaadin kevät -nimisen runon. " - - ilman syytä / sopimattoman onnellinen", hän kirjoitti tuntemuksistaan. Sanat tuntuvat jotenkin oudoilta juuri tämän runoilijan kynästä. Hän ei ollut mikään iloisten kokemusten mies. Jää miettimään, mitä aiheutti tällaisen poikkeuksellisen mielialan. Löytyykö vastaus henkilöhistoriasta?

Toisaalta Kailaan sanoihin on nykynäkökulmasta helppo samastua. Jotain onnellisuuden häivähdyksiä on tunteiden pintakerroksessa nousemassa esiin. On aavistus paremmasta, mutta vielä liian aikaista olla varma. Sillä tavalla sopimatonta.

 Iltapäivällä ei vielä ole tungosta, toivottavasti ei illallakaan. Nyt olisi sopimatonta unohtaa turvaohjeita, sillä lupaava näkymä kesästä voi mennä pilalle. Puistokatu olisi parhaimmillaan ilman ruuhkaa, kuten kuvassa (E.G.S.I.S kortti / opetustaulu 1914).

Kotona illalla vieras, vain yksi, mutta mieluinen. Sama vieras myös viimeisellä käynnillä juuri ennen pandemiaa. Tässä välissä ei ketään. Kuohujuomallakin tunnelmaan sopiva nimi.

Tässä vielä   laulu Jukka Virtasen sanoin kaipuusta Esplanadille takaisin. Sopii erityisesti niille, joille Esplanadi tuottaa nostalgisia muistoja ensimmäisestä valkolakkikeväästä. (laulu: Sinikka Sokka)  (siinä on alussa mainos mutta sen voi nappulaa painamalla ohittaa!)

 

 

Iloinen vai surullinen?

Utelias kun olen, kävin katsomassa, joko kaupungilla on elämää. Tänään kun oli rajoitusten ensimmäinen  - toki hyvin varovainen - purkamispäivä. Tästä kuulemma alkaa vapaus, vähän kuin vankilasta vapautumisen ensimmäinen epävirallinen kokeilupäivä.

Ei minulla silti ollut aikomusta mihinkään sisälle mennä. Kunhan vähän kiertelen ja kadulta kurkistelen nähdäkseni, eletäänkö sisätiloissa säädyllisesti vai uhkaako pikapaluu entisiin rajoituksiin. Toisaalta minulla oli kyllä houkutus löytää jostakin yökerho, joka suljetaan määräysten mukaan klo 18. Sellainen innovaatio voisi olla minun makuuni.

Toukokuussa 1945 sodan loppumista juhlittiin järjestämällä tanssit rautatientorilla (kuva: Sanomien arkisto). Tori tuli täyteen juhlamielistä kansaa. Voisikohan nytkin tulla jonkinlainen kansalaisjuhla - sitten kun epidemia on ohi ja laumasuoja tulevasti saavutettu?

Tänään ei kuitenkaan ollut näkyvissä juhlamieltä. Kaikki oli hiljaista ja innotonta, Töölöntoria myöten. Vähän tuntui kuin vanhan kunnon Stadin Arskan haamu leijailisi kaupungin yllä. Ei vielä tiennyt, onko kevät iloinen vai surullinen.

 

 

Hyvät ja huonot merkit

Kerran kirjoitin täällä, että huono tämäpäivä on vain pieni ohimenevä tuokio vanhan hyvän ajan ja loistavan tulevaisuuden leikkauskohdassa.

Se oli ehkä sillä hetkellä oikealta tuntuva näkemys. Tänään se ei kuitenkaan osu aivan nappiin. Sitä pitäisi muokata jotenkin siihen suuntaan, että siinä puhuttaisiin kelvottomasta lähimenneisyydestä, lupauksia herättävästä tulevaisuudesta ja kohtuullisen kelvollisesta tästä päivästä.

Miten perustelen?

Kelvottoman lähimenneisyyden kaikki ymmärtävät selittämättäkin. Se on kestänyt jo yli vuoden. Lupauksia herättävä tulevaisuus avautui kohdallani tänään valmiiksi, sillä sain vanhan Yarikseni taas huollettuna ja puunattuna käyttöön. Se on seisonut vakuutuksesta ja akusta irrotettuna mekaanikkokaverini isossa tallissa Vantaalla lokakuusta asti.

Nyt siis pääsen taas lähtemään vaikka minne. Taustatekijöinä on lisäksi kaksi onnistunutta operaatiota: a) olen siirtynyt kesäaikaan ja b) saanut pistoksen. Pistoksesta tulee nyt kolme viikkoa, joten informaation mukaan ensimmäisen rokotteen suoja on nyt saavuttanut maksiminsa.

Tällaisen kohonneen turvallisuudentunteen vallassa lähdin siis kävelylle.

Kävelin Keskuspuiston metsäpolkua Pirkkolaan. Reitti oli jo melko täydellisesti sulanut. Paluumatkalle siirryin pois metsästä lännen puoleisille kaupungin kaduille. Kuva on sillalta, joka ylittää Hämeenlinnaan / Tampereelle vievän moottoritien Pirkkolan kohdalla. Kaukana näkyy Pasilan TV-linkkitorni. 

 

Matkalla muistui mieleen Munkkivuoren viisaan runoilijan Lassi Nummen säe, joka soveltuu minun tämänpäiväisiin hyvien odotusmerkkien tunnelmaani. Impulsseille ja päähänpistoille altis vaellusfilosofiani johdatti minut suuntaamaan askeleeni Lassi Nummen säkeiden syntysijoille Munkkivuoren Ulvilantielle.

Entä ne huonot merkit?

Alaselkä kipeytyi. Välillä piti pysähtyä bussipysäkin penkille selkää lepuuttamaan. Loppumatkan Munkkiniemestä ajoin raitiovaunulla. Olihan kävelykierros aika pitkä, toistakymmentä kilometriä. Mutta ei tällaista ennen ole tullut pitkilläkään kävelyillä.

 

Hitaasti hyvä menee

Lopultakin katujen liukkaus on poistunut. Voin ilman pelkoa lähteä kävelemään.

Alkumatka tosin meni autolla. Nuori apulaiseni otti minut kyytiin ja jätti jonnekin Kannelmäkeen. Tämä tapahtui aivan vakain tuumin ja harkiten, kuten juristit tapaavat sanoa tällaisissa epäilyksiä herättävissä tapauksissa. Matkamittari näytti, että siitä olisi kotiin kuusi kilometriä. Sopiva matka käveltäväksi.

Siinä matkalla mietin, onko kukaan kirjoittanut kävelemisestä mitään merkittävää teosta. Ensimmäisenä mieleen juolahti Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille. Se on omalla tavallaan mainio teos mutta ei varsinaisesti mikään vaelluskirja. Ennemminkin voisi sanoa, että se on kävelemisen pysähtelykirja.

Pysähtelisin minäkin, jos olisi mukavia paikkoja pysähdeltäväksi. Hitaasti hyvin menee, kuten sananlaskussa sanotaan. Mutta kaikki on kiinni. Mikäpä olisi mukavampaa poiketa vaikkapa johonkin krouviin Virtahepo-kirjan kuvaamalla tavalla:

"Menin kapakkaan, josta virtasi kadulle päihtynyttä musiikkia, viiniä ja nuotteja. Äänet ja tuoksut sekoittuivat niin että niistä tuli samalla uusi aistimus, makea ja kummallinen; kuitenkin se samalla kiehtoi ja veti minua puoleensa."

Matkan varrella olisi kyllä ollut useitakin sopivia pysähdyspaikkoja, kuten White Lady, Risuhokki tai Messenius, mutta minkäs teet. Hallitus on päättänyt, että nyt ei poiketa.

Piti tyytyä pysähtelemään näyteikkunoiden kohdalla, mutta näytteillä ei ollut mitään. Minun oma kuvaniko sieltä tyhjästä ikkunasta kurkisteli? Näytinkö entistäkin komeammalta sporttiselta alfaurokselta? Sellaisesta piti tietysti ottaa valokuva.

 

Aika tylsää oli vaellus läpi Haagan, Pikku-Huopalahden, Meilahden ja Taka-Töölön. Kiertelin sivukatuja, sillä mutkaton tie on tylsä, kuten kuuluisa repliikki Sidney Lumet´n elokuvassa Ratkaisun aika osuvasti väittää. Kadut olivat lähes tyhjät, kulkijoita harvakseltaan ja niistäkin monella koira. Yksi nuori nainen hymyili minulle. Mitähän se tarkoitti? Ihan häkellyin.

Pelkästä katunäkymästä tajusi että jotain poikkeavaa on nyt käynnissä. Ei Helsinki normaaliaikana tällaiselta näytä.

Kävelyni tapahtui iltahämärässä, ei aamulla niin kuin Jarno Pennasen yllytysruno. Mutta lähestyvänä kesänä minun täytyy yllyttää itseni lisääntyvässä määrin kävelylenkeille, ehkä jopa aamuisin. Tai sitten valoisina öinä, kuten aina ennenkin, kunhan pääsen taas kesäkotiini. Tai sitten polkupyöräily maaseudun pikkuteillä, jos nuori apulaiseni ehtisi tänä kesänä korjaamaan polkupyöräni takakumin.

 

 

Topeliuksenkadun toisessa päässä

 

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)

 

 

Kaikenlaista harmia

Oli tarkoitus pitää neljän hengen neuvonpito Kosmoksessa, mutta se jäi vajaaksi. Yksi osanottaja oli jäänyt jumiin Tanskaan ja toinen sai nuhaoireita ja jättäytyi oma-aloitteiseen karanteeniin. Se on se virus, joka nyt sotkee kaiken.

En sentään yksin jäänyt kapakkaan, sillä minun lisäkseni toinenkin herrashenkilö pääsi paikalle. Palaveeraaminen kuitenkin kärsi osanottajapulasta. Jäimme odottamaan päivää parempaa, ja sitä odotellessa nautimme pöydän antimista ja muistelimme menneitä kunnian ja kukoistuksen päiviä.

Myöhään meni, valomerkkiin asti. Yö oli kummallisen kylmä, varmaankin miinusasteita. Sellainen arktisuus aiheuttaa täällä Helsingissä hysteriaa, ja nälkäkin iski uudestaan. Lähdimme hakemaan hiukopalaa nakkikioskilta.

Paleli vallan perhanasti, vaikka pukeutuminen oli asiallista. Kuuma koira kahdella nakilla ja sinapilla ja sipulilla auttoi häviävän hetken. Unohtui kysyä valkosipulia ja chiliä.

Kaveri lähti kävellen Merimiehenkadun suuntaan, minä ajattelin ajaa Töölöntorille raitiovaunulla. Juuri kun olin menossa pysäkin suuntaan, näin vaunun lähestyvän. Kevytmielisyyden puuskassa innostuin lähtemään juoksunpyrähdykseen, vaikka yleensä noudatan periaatetta, että herrasmies ei koskaan juokse julkisesti.

Pyrähdys ei kuitenkaan riittänyt. Ehdin vaunun ovelle juuri kun se lähti liikkeelle. Ei se jäänyt minua odottamaan. Ovet pysyivät kiinni.

Siihen aikaan yöstä vaunut kulkevat harvakseltaan. Ehkä se oli peräti viimeinen vaunu - en jäänyt tutkimaan pysäkin pienellä präntättyä aikataulukkoa. Vastoinkäymisen villitsemänä päätin kävellä kotiin. Se sentään onnistui ilman harmeja.

Huolimaton Dessu

Nyt alkaa huolestuttaa. Ikinä ennen ei ole tällaisia tullut.

1) Kävelyreissulla keskikaupungilla tuli sade.

Ei hätää - minullahan on aina olkalaukun pohjalla sateenvarjo, sellainen lyhyeksi kutistuva teleskooppivartinen. Mutta nyt? Vaikka kuinka kaivoin laukkua, sitä ei löytynyt. Muistin, että hiljattain siivosin laukun. Ei olisi kannattanut.

2) Olin menossa Vallilaan. Sinne pääsee raitiovaunulla.

Astun vaunuun, minulla on kuukausilippu. Heilautan lippua kojeen edessä, mutta se väläyttääkin punaisen valon ja päästää ruman äänen. Lippuni ei ole voimassa. Olisi pitänyt käydä Ärrälla lataamassa siihen lisäaikaa.

3) Tulen kaupasta. Ulko-ovella kaivan avainta taskusta. Sitä ei ole.

Olenko voinut lähteä ulos ottamatta avainta? Minulla on eteisessä ulko-oven vieressä avaintaulu, ja siitä otan aina lähtiessäni avaimen taskuun ja siihen aina palautan avaimen sisään astuessani.

Pitäisikö soittaa huoltoyhtiön mies avaamaan?  Jään kuitenkin kadulle odottamaan, että joku tulisi ovesta. Kerrosnaapuri tulee, ja minä livahdan samalla avauksella sisään. Kotiovella on salainen pelastus. Kun työnnän sormen postiluukusta, se löytää luukun reunassa kulkevan langan. Kun vedän langasta, sen päässä on avain. Ovelaa?

Onko minusta tullut huolimaton? Olenko kuin tuon viereisen Aale Tynnin järkyttävän tarinan Kalle tai Antero tai Jussi, jotka eivät olleet niin kuin Heikki? Vai onko tämä alkavaa dementiaa?

Huomenna parempaa?

En päässytkään lähtemään. Bussit olivat lakossa. Kävellen matka oli liian pitkä. Oma auto on jo talviunilla.

Niinpä kävelin vain meren rantaan ja istuin rantakivelle. Samalla kivellä olen istunut ennenkin. Onkohan pessimistinen oraakkeli Paavo Haavikko on myös istunut siinä, kun hän kirjoitti sanat "Kaikki on surullista"?

Siltä siinä nytkin tuntui, kun katseli merelle. Kaikki oli harmaata, kylmää, elotonta. Ei voinut edes uskoa, että aavan meren tuolla puolen voisi olla mitään harmaata kummempaa.

                                                 (Kuva:  Edvard Munch:  Melankolia -1896)

Ei siinä kauan voinut istua. Tuli kylmä - nautinnollisesta syystunnelmastakaan ei ole enää mitään tallella. Löytyisikö mitään lohdutusta?

Löytyi:  kotona makaronilaatikkoa ja musiikkia.  (avaa linkki)

                                          (Kuva:  Albert Bertelsen:  Valsedrømme - 1921)

Sävy sama - miksipä sitä muuttamaan.

https://www.youtube.com/watch?v=tYIYIVG64C4   

Me huligaanit

Koistinen meinasi että otetaan taksi, mutta minä sanoin että ei kun kävellään. Äkkiä me tästä Karhupuiston kulmalta Töölöön tallustamme, muutama kilometri. Leuto kevätyö eikä pahasti horjutakaan. Radan yli niin että heilahtaa Linnunlaulun siltaa pitkin.

Kun varsinaisia urheilijanuorukaisia emme ole kumpainenkaan, piti välillä pysähtyä huilaaman. Koistiselta aukesi kengännauha. Sitä piti istua solmimaan. Hän huomasi kerrostalokorttelin pihalla lasten leikkipaikan ja oikaisi sinne penkille.

Halutko keinua? hän ehdotti ja lupasi antaa vauhtia.

En minä oikein kehdannut, vaikka mieli teki. Aina olen ollut arka tekemään yllättäviä juttuja. Olen katsellut himoiten laivan pallomerta tai markkinoiden pomppulinnaa mutta en ole mennyt. Mitä ihmiset ajattelisivat? Kerrostalon pihakeinua ehkä onnistuisin kokeilemaan niin, ettei kukaan näe, mutta silti. Rikkoisin vielä keinun, ketju katkeaisi tai jotain.

Koistinen meni keinuun itse ja otti hurjan vauhdin. Ketju kesti vaikka vingahteli.

Silloin jostakin talon parvekkeelta kuului äkäinen huuto, että häipykää sieltä. Meille tuli kiire. Koistisen kengännauha jäi solmimatta. Vasta kirjailijatalon puistossa uskalsimme uudestaan pysähtyä.

Koistinen oli kokemastaan vauhdin hurmasta tohkeissaan, rehvasteleva. Luulen, että tätäkin yöseikkailua muistelemme vielä monta kertaa. Minua kyllä harmitti, etten taaskaan uskaltanut. Kalle Holmbergin ohje olisi taas ollut noudattamisen arvoinen: "Pitäisi aina olla jonkin verran arvaamaton."

Ruotsalainen tämän sanoo sananlaskussaan osuvasti: "Snälla barn väntar - och blir utan."

(Kuva: Vladimir Lubargy)

Paluu normaalitilaan

Lauantaina tulee vieraita. Pitäisi ryhtyä asian vaatimiin tarmokkaisiin valmistelutoimiin, sillä jääkaapin sisältö näyttää puutteelliselta.

Ostoslista oli syytä laatia ensin. Yhdestä kaupasta kuohujuomaa ja viiniä. Toisesta kaupasta täytekakku, kolmea sorttia piirakoita, muita leivonnaisia, kolmannesta olutta, siideriä, Pommacia, kahvia, teetä, servettejä, kynttilöitä, makeisia, naksuja ja mitä niitä on. Ja monenmoista muuta.

Onneksi ei tarvitse lähteä ostoksille minnekään kehäteiden ostoshelvetteihin, sillä kauppoja on aivan kotinurkilla. Alko, leipomomyymälä ja tavallinen ruokakauppa, kaikki löytyvät Töölöntorilta. Kävelymatka alle 100 metriä. Tällaisina hetkinä osaa arvostaa sitä, että asuu kaupungissa. Itse asiassa valmistelut ovat jo alkanet: kakut ja leivonnaiset on jo etukäteen käyty tilaamassa Sandelsinkadun ranskalaistyyppisestä artesaanileipomosta.

Jospa tästä juhlan jälkeen pääsisi pikkuhiljaa palaamaan normaalitilaan, sillä talvi on taas sekoittanut systeemit. On ollut harmillisen liukasta, ja sitä arastelen, sillä parina edellisenä talvena liukastuin nurin useita kertoja. Vammoja ei onneksi tullut, mutta pelko jäi. Niinpä kävelykierrokseni ovat jääneen vähäisiksi ja vain hyvin hiekoitettuja pääkatuja kulkeviksi.

On minulla kengänpohjaan asetettavat piikkivekottimet. Ne ovat kyllä hyvät mutta epämukavat. Ei sellaisilla tule pitkälle kävelylle lähdettyä. Nyt näyttää jo paremmalta, liukkaus on poistumassa, joten toiveita uudesta alusta on viriämässä.

Pitkän tauon jälkeen on taas opeteltava alusta kävelykierrosten periaatteet. On muistettava, ettei ole tarpeen pysähtyä kahville tai selfielle joka korttelin kohdalla. On opittava huomaamaan katsomisen ja kuvaamisen arvoisia yksityiskohtia, ei niinkään isoja maisemia. Olen ehkä unohtanut entisten kävelykierrosteni aiheet näillä sivuillani. Taidanpa lukaista läpi blogin vanhat kävelykierrosjutut. Niitä näyttää olevan aika paljon, peräti 104 (löytyvät tästä oikealta puolelta alempaa kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut"  /  Kävelykierros Helsingissä"). Ehkä siihen tulee kevään mittaan uusia lukuja.

Muutoinkin on aavisteltavissa aktivoitumista. Enää ei ole kuin pari viikkoa vuoden kiertokulun suurjuhlaan, Pikkuvappuun. Se on entisen sihteerini neiti B:n järjestämä perinnejuhla, joka aloittaa laskeutumisen kevään ja kesän suurten juhlien aikaan. Tästäkin juhlasta olen raportoinut blogissani monta kertaa.

Muutos suunnitelmaan

Muutin mieleni viime tingassa. En lähdekään vapuksi maalle, vaikka sellainen himokas tunne oli mieleen juolahtanut, kun sain taas mainion autoni Toyota Yariksen herätetyksi melkein puoli vuotta kestäneeltä talvilevoltaan.

Tällaista tämä nykyisin on. Tulee impulsseja ja innostumisia, joita en sitten viitsikään toteuttaa. Luonteen velttoutta? Päämäärätöntä koheltamista? Näin boheemiseksi on eläkeläisen elämäntapa luiskahtanut. Kyllä virkavuosina oli jämptimpää.

Mielessä oli siis aikomus ottaa auto alle ja ajaa pohjoiselle Pirkanmaalle Längelmäveden rannalle laittamaan kesäkotia asumiskuntoon. Pitkän talven se on siellä ollut kylmillään. Hiiret ovat perinteiseen tapaan mellastaneet huoneissa ja piha on sotkuinen syksyn lehdistä ja muista myrskyistä.

Siivousurakka on iso. Pelkästään talvikylmien huoneiden ilmatilan kuivaminen vaatii aikaa ja hermoja ja suuria liiteristä kannettavia puukuormia. Rutilaiska kroppa ei sellaiseen mielellään ryhdy. Sitä paitsi kaltaiseni vilukissa tietää kokemuksesta, kuinka epämukavaa on nukkua kylmänkosteassa huoneessa.

Aivoissa kehittyy lähitulevaisuusvisio, jossa kohta saapuva helleaalto lämmittää huoneet kuivemmaksi ja kuivattaa pihan lehdet, jotka sitten tuuli puhaltaa pois. Helppoa ja näppärää, eikö totta? Kunhan maltan vielä hetken odottaa, kaikki hoituu itsestään, ilman klapien kantamista ja haravointia. Imurointi ja moppaus jäävät joka tapauksessa vaivoikseni. Niitä ei luonto hoida, vaikka kuinka yritän kuvitella siihenkin apukeinoja.

Vietän siis urbaanin vapun. Vappuviuhka eli huiska on jo kaivettu esiin kellarikomeron laatikosta. Se on vanha, palvellut jo muutaman vuosikymmenen, sillä se on järeää tekoa. Se kädessä lähden rymistelemään kaupungille. Kuvan varustelutaso on liioitteleva: noin paljon minulla ei ole karnevaalirekvisiittaa. Huiska riittää.

                       (Kuva: Kari Suomalainen kirjassa Arijoutsi: Sillä siisti, Otava 1961)

Vapaus

Arktisiin mittoihin yltynyttä kylmyyttä uhmaten lähdin kävellen kohti Ruoholahtea. Varusteet olivat kuin naparetkeilijällä: toppatakki jossa huppu, villakintaat, talvikengät ja villasukat ja jopa puolipitkät kalsarit.

Oikoreitti kulkee sopivasti Hietaniemen hautausmaan läpi. Siellä ei ollut ketään, siis maan päällä kulkevaa. Tuli jotenkin suuri vapauden tunne kulkea yksin valtavalla hautausmaalla suurkaupungin kyljessä. Minä ja tyhjyys. Nautinnollista.

Mutta liian aikaisin annoin vapauden kaihon kokea täyttymyksen. Yhtäkkiä erään pensasrykelmän takana olikin joku. Vanha herra kontallaan hautakivien välissä.

Ensin säikähdin, että hän on tuupertunut siihen ja tarvitsee apua. Mutta ei, hän olikin työn touhussa. Hän harjasi lunta pois hautakiven päältä.

Paluumatkalla kuljin samaa reittiä. Vanha herra oli jo saanut hautakiven harjatuksi ja poistunut. Menin katsomaan, kenen hautaa hän oli hoitanut. Outo nimi, nainen, kuollut viime kesänä 92-vuotiaana.

Ajattelin, että siinä oli iäkäs leskimies käynyt hoitamassa äskettäin pois nukkuneen vaimonsa hautaa. Kynttilälyhdynkin oli sytyttänyt pakkasessa lämmittämään.

Liikuttava ajatus.

Mieleen nousi runo, jonka olen äskettäin lukenut. (Lars Huldén:  Läsning för vandrare, 1974)

Siinäkin on vapaus.  " - - Nyt minä olen kuollut, sinä olet vapaa."

Vapaa vaikkapa vaeltamaan pakkasessa hautausmaalle.

Siitäkään ei ole kauan, kun runoilijamestari Huldén itse poistui keskuudestamme. Minulla oli ilo olla mukana juhlimassa hänen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirjoitin siitä tähän blogiin, teksti ja kuva löytyy  täältä  . 

Kaikesta pitää olla huolestunut

Tätä olin osannut pelätä. Kaaduin kaupan edessä. Menin ihan nurin narin mukkelis makkelis.

Liukasta oli. Edellisen yön lumisade oli muuttunut vesikeliksi. Olin kyllä vaarasta tietoinen ja kävelin varovasti lyhyin askelin, mutta silti kävi näin. Siinä huomaa tulleensa melkoiseksi köntykseksi, kun näki samassa kohdassa juoksentelevia koululaisia, jotka liukastelivat myös mutta säilyttivät silti helposti pystyasennon.

Kaatuminen oli jotenkin kummallisen hidas. Jalka lähti luistamaan ja oli siinä ja siinä, että se olisi ollut pelkkä horjahdus. Mutta jalan liuku jatkui ja jotenkin hidastetusti vajosin selälleni. Siinäkin liu´uin vielä pari metriä pyllylläni vähäiseen notkelmaan.

Kuinkaan ei käynyt. Mikään kohta ei kipeytynyt, ei edes naarmuja tullut. Mikään ei särkynyt. Silmälasitkin pysyivät nenällä. Talvitakin alaselkä ja housunpersus kastuivat ja rapautuivat.

Pelonsekaisin ajatuksin lähdin illalla katsomaan Lucia-kulkuetta. Onkohan viisasta lähteä, sillä liukasta olisi Senaatintorillakin. Tuomiokirkon pitkät portaat ovat varmasti myös liukkaat. Entä jos Lucia-neito kellahtaa selälleen kesken kulkueen. Ehkä vahtimestari on hiekoittanut portaat. Vai onko Tuomiokirkolla huoltoyhtiö? Niihin ei voi luottaa.

Hyvin kuitenkin kaikki sujui, vaikka kyllä kirkon portaissa oli liukkaita kohtia. Lucia on aina yhtä vaikuttava kokemus, vaikka kynttiläkruunu taisikin olla pattereilla toimiva. Elävä tuli olisi tuulessa sammunut.

Tänään sain katsella ja kuunnella Luciaa jo toisen kerran. Tällä kerralla sisätiloissa lasten esittämänä ja elävää tulta käyttäen. Siihenkin liittyy minulla huolta aiheuttava muisto vuosien takaa. Olen nähnyt tapauksen, jossa kulkueessa sattui vahinko. Takana tuleva meni kynttilänsä kanssa liian lähelle edessä kulkevaa pitkätukkaista tyttöä, ja tuli tarttui hiuksiin.

Siinä olisi ollut ainekset pahaan vahinkoon, mutta onneksi lähellä ollut aikuinen osasi reagoida nopeasti ja onnistui sammuttamaan leimahtaneen tulen.

Onkohan tämä ikääntymisen aiheuttamaa vai melankolisen luonteenlaadun aiheuttamaa? Se, että on aina huolestunut kaikesta ja näkee kaiken huonoimman vaihtoehdon kautta?

Vastakohtien viehätys

Oli aikomus lähteä tänään liikkeelle. Ei onnistunut.

Kun aamulla vilkaisin ikkunasta ulos, tajusin heti pettymyksen: tuonne ei ole tänään menemistä. Satoi vaakasuoraan.

Jälkiviisaana tämä tosiasia tietysti pitää hyväksyä, sillä Ylen Uutisten Kerttu sen jo illalla ennusti. Mutta minä en ole jälkiviisas. Olen etuviisas. Päätin jo illalla, että sää on kelvollinen ja nämä tämmöiset kertut ovat erehtyväisiä. (Poikkeus on Huutosen Matti, joka on luotettavan oloinen mies. Hän osaa katsoa sääkartat niin että siihen voi luottaa. Kerttu on vielä nuori - kyllä hänkin vielä oppii kunhan kokemus karttuu. - No, tämän kerran Kerttu osui kohdalleen.)

Olen syksyn hämärän ja tihkusateen ystävä. En kaatosateen. Piti hylätä aikeet kierrellä kävellen kaupungin rantoja. Olin aikeissa edetä Seurasaareen asti.

Ulkoilu jäi siihen, että livahdin kulman ympäri kauppaan. Leipä ja leikkeleet olivat lopussa. Uskoin selviäväni lyhyestä pyrähdyksestä ilman sateenvarjoa. Niin kävikin: selvisin hengissä mutta en kuivana. Tukka oli aivan litussa kun pääsin kotiin.

Tässä taitaa olla vuoden kiertokulun äärihetki. Mustaa, pimeää, märkää. Tällaisena hetkenä lohtua löytää katselemalla kesän kuvia ja lukemalla valosta kertovia kirjoituksia, mieluisten runoja. Niin tein heti kun sain littuun painuneen tukan taas pörhistymään tyylikkääksi.

Kuvassa on kaunis runo kesän kirkkaudesta. Runoilija on ruotsalainen Nobel-voittaja vuodelta 2011.  Kuva on peräisin Mäntän Serlachius-museon näyttelystä viime kesältä.

Olenhan näköjään minä itsekin näkyvissä varjokuvana. Olen ollut kuvieni kanssa pidättyväinen. Tämä taitaa olla vasta toinen kerta, kun pistän itseni näkyviin profiilikuvan lisäksi. Moni ei tunne blogistin naamataulua, lukijoista tietääkseni vain kaksi. Hyvä niin, ette säikähdä. Kuvan hahmon vartalo näyttää oudolta. Häiriön syy on Marimekon olkalaukku, joka leventää lantiota. Tukka on kyllä tyylikkäästi.