Koistinen
meinasi että otetaan taksi, mutta minä sanoin että ei kun kävellään. Äkkiä me
tästä Karhupuiston kulmalta Töölöön tallustamme, muutama kilometri. Leuto
kevätyö eikä pahasti horjutakaan. Radan
yli niin että heilahtaa Linnunlaulun siltaa pitkin.
Kun
varsinaisia urheilijanuorukaisia emme ole kumpainenkaan, piti välillä pysähtyä
huilaaman. Koistiselta aukesi kengännauha. Sitä piti istua solmimaan. Hän
huomasi kerrostalokorttelin pihalla lasten leikkipaikan ja oikaisi sinne
penkille.
Halutko
keinua? hän ehdotti ja lupasi antaa vauhtia.
En
minä oikein kehdannut, vaikka mieli teki. Aina olen ollut arka tekemään
yllättäviä juttuja. Olen katsellut himoiten laivan pallomerta tai markkinoiden
pomppulinnaa mutta en ole mennyt. Mitä ihmiset ajattelisivat? Kerrostalon
pihakeinua ehkä onnistuisin kokeilemaan niin, ettei kukaan näe, mutta silti.
Rikkoisin vielä keinun, ketju katkeaisi tai jotain.
Koistinen
meni keinuun itse ja otti hurjan vauhdin. Ketju kesti vaikka vingahteli.
Silloin
jostakin talon parvekkeelta kuului äkäinen huuto, että häipykää sieltä. Meille
tuli kiire. Koistisen kengännauha jäi solmimatta. Vasta kirjailijatalon
puistossa uskalsimme uudestaan pysähtyä.
Koistinen
oli kokemastaan vauhdin hurmasta tohkeissaan, rehvasteleva. Luulen, että tätäkin yöseikkailua muistelemme vielä monta kertaa. Minua kyllä harmitti, etten taaskaan
uskaltanut. Kalle Holmbergin ohje olisi taas ollut noudattamisen arvoinen: "Pitäisi aina olla
jonkin verran arvaamaton."
Ruotsalainen tämän sanoo sananlaskussaan osuvasti: "Snälla barn väntar - och blir
utan."
(Kuva: Vladimir Lubargy)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti