Joskus jossain tilaisuudessa kauan sitten kyseltiin, kuka on sellainen romaanihenkilö, johon voit samastua. Sellainen, joka muistuttaa sinua itseäsi.
Minä nauratin kuulijoita vastaamalla Oblomov.
Sisäinen oblomovilaisuuteni ei siihen aikaan näkynyt ulospäin. Silloin olivat menossa kiivaimmat stressivuoteni virkatyössä. Ei kai minua kukaan laiskaksi silloin päässyt epäilemään.
Eläkeläisenä olen johdonmukaisesti pyrkinyt vapauttamaan itseni moisesta säntillisyydestä. Nyt koronavuosina - varovaisuuden nimissä! - oblomovilaisuuteni on suorastaan puhjennut kukoistukseen.
"Hän tunsi levollista iloa siitä että sai makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden tunteilleen, mielikuvitukselleen.” (Ivan Gontšarov 1859, suom. Juhani Konkka 1959)
Koronan hieman hellitettyä on hetkittäin ruvennut tulemaan mietteitä, meneekö tämä jo liiallisuuksiin. Kyllä jonkinlaiseen uuteen aktiivisuuteen olisi hyvä päästä. Jotenkin kummallisesti vaan jumittaa edelleen.
Kesällä maalla oli sentään pihapuuhaa: puiden pilkkomista, ruohon leikkaamista, yrttien ja kukkien hoitoa, romuvarastojen tyhjentämistä. Ja tietysti perinteisiä yökävelyjä pitkin kyläteitä. Mutta kävelyyn on tullut uudenlainen harmi. Alaselkä ja lantio väsyy, välillä pitää pysähtyä oikomaan selkää nojaamalla käsillä kaiteeseen ja nostamaan jalka korokkeelle lepoasentoon. Tai istahtamaan hetkeksi tienvarren kivelle.
Perinteisille kävelykierroksilleni kaupungissa tuo ei lupaa hyvää. Kadulla ei noin vain nojailla tai istahdella.
Yritän tietysti selittää ongelman itselleni parhain päin. Että tämä ei ole laiskuutta, piilo-oblomovilaisuutta vaan ihan oikea syy olla lähtemättä.
Mutta entä jos tämä onkin vaiva, joka korjaantuisi, jos vaan lähtisin pitkille kävelykierroksille, vaikka hampaat irvessä?
Siinä tapauksessa tämä kai olisi laiskuutta, jota Mikael Agricolakin kovin ikävin uhkauksin synniksi ja kauhistukseksi kuvaa. (Ylempänä teksti niin kuin Agricola sen kirjoitti. Tämä ei kuitenkaan ole se äänneasu, jota hän tavoitteli. Alempana tottumattomille vanhan kirjasuomen lukijoille avuksi teksti niin kuin Agricola olisi kirjoituksensa ääneen lukenut.)
4 kommenttia:
puhtaaksiviljelty oblomovilaisuus kaikkine saamattomuuksineen on ehkä vähän raskasta katsottavaa, mutta tietoinen kieltäytyminen maailman turhasta hyörinästä on pelkästään hieno juttu. mieluummin hedelmällistä joutenoloa kuin vetojuhtamaista toimeliaisuutta, eli jatka vain kaikin mokomin joustavaa, henkevää ja elämää havainnoivaa oblomovilaisuuttasi!
itse yritän itsepäisesti hautoa kuvitelmia erilaisesta hyödyllisestä tekemisestä, mutta yleensä ne lässähtävät sohvan pehmuksille. siellä on hyvä oblomoida ja nukkua pimeyttä pois.
Maailman turhasta hyörinästä... Siinä se ydinkohta on tiivistettynä. Mutta huomaanko sen erottaa maailman tarpeellisesta hyörinästä? Sitäkin on, tiedän.
Hedelmällinen joutenolo ja hedelmällinen liikkeelläolo... Siinä sama myönteisen kautta ilmaistuna. Molemmat olisi syytä ottaa käyttöön. Kuvitelmilla kyllä pääsee pitkälle, puoliväliin ja ylikin. Sohva on siihen sopiva foorumi. Mutta miten silloin, jos nukuttaa melkein aina muulloin paitsi yöllä? Ja näin yöllä on turha lähteä ulos kaupungille etsimään sitä hedelmällistä liikkeelläoloa.
"mutta miten silloin, jos nukuttaa melkein aina muulloin paitsi yöllä? ja näin yöllä on turha lähteä ulos kaupungille etsimään sitä hedelmällistä liikkeelläoloa."
tästähän me joskus juttelimme ja tunnustauduimme molemmat täysverisiksi yöihmisiksi. ihmisten vireyspiikit osuvat erilaisiin aikoihin, mutta kyllä yö on ihan omanlaisensa olemisen tila. tehokas ja kuhiseva päiväihminen tarvitsee vastapainoksi meitä yöihmisiä.
saan pimeästä irti kasapäin hyvää, mutta viime helmikuussa huomasin kaipaavani kevään valoisia tunteja. vuorokausirytmin rukkaaminen vaati monta herätyskelloa ja paljon hermoja.
ps. helsingissä asuessani minulla oli tapana poiketa taksikuskeille tarkoitettuun yökuppilaan kaartinkaupunkiin. mieheni öisiin lempipaikkoihin kuuluivat eläintarhan neste ja ruskeasuon teboil.
Niin, poikkeuksia sääntöön on hyvä saada, pimeään addiktoituneen yöihmisenkin. Alkukesän valoisat yöt ovat minullekin tärkeitä, muustakin syystä kuin siitä valoisuudesta. Mutta sitten kun loppukesällä yöt pimenevät, tuntuu kuin palaisi kotiin.
Aika outo (harmillinen?) tosiasia on se, eten ole koskaan viettänyt kesää kaupungissa. En ole varma, onko se ollut viisas tapa. Aina sanotaan, että Helsinki (nuorena Tukholma, lapsena Jyväskylä) on kesällä parhaimmillaan. Juuri silloin kun minä olen lähtenyt kaupungista pois.
Me yökukkujat taidamme olla myös yksinäisyydessä viihtyviä. Ainakin minun tuttavapiirisssäni kaikki alkavat puoliltaöin väsähtää ja minä sen kun virkistyn. Sitten on vaan keksittävä yksikseen toimitettavaa puuhastelua.
Lähetä kommentti