Lopultakin katujen liukkaus on poistunut. Voin ilman pelkoa lähteä kävelemään.
Alkumatka tosin meni autolla. Nuori apulaiseni otti minut kyytiin ja jätti jonnekin Kannelmäkeen. Tämä tapahtui aivan vakain tuumin ja harkiten, kuten juristit tapaavat sanoa tällaisissa epäilyksiä herättävissä tapauksissa. Matkamittari näytti, että siitä olisi kotiin kuusi kilometriä. Sopiva matka käveltäväksi.
Siinä matkalla mietin, onko kukaan kirjoittanut kävelemisestä mitään merkittävää teosta. Ensimmäisenä mieleen juolahti Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille. Se on omalla tavallaan mainio teos mutta ei varsinaisesti mikään vaelluskirja. Ennemminkin voisi sanoa, että se on kävelemisen pysähtelykirja.
Pysähtelisin minäkin, jos olisi mukavia paikkoja pysähdeltäväksi. Hitaasti hyvin menee, kuten sananlaskussa sanotaan. Mutta kaikki on kiinni. Mikäpä olisi mukavampaa poiketa vaikkapa johonkin krouviin Virtahepo-kirjan kuvaamalla tavalla:
"Menin kapakkaan, josta virtasi kadulle päihtynyttä musiikkia, viiniä ja nuotteja. Äänet ja tuoksut sekoittuivat niin että niistä tuli samalla uusi aistimus, makea ja kummallinen; kuitenkin se samalla kiehtoi ja veti minua puoleensa."
Matkan varrella olisi kyllä ollut useitakin sopivia pysähdyspaikkoja, kuten White Lady, Risuhokki tai Messenius, mutta minkäs teet. Hallitus on päättänyt, että nyt ei poiketa.
Piti tyytyä pysähtelemään näyteikkunoiden kohdalla, mutta näytteillä ei ollut mitään. Minun oma kuvaniko sieltä tyhjästä ikkunasta kurkisteli? Näytinkö entistäkin komeammalta sporttiselta alfaurokselta? Sellaisesta piti tietysti ottaa valokuva.
Aika tylsää oli vaellus läpi Haagan, Pikku-Huopalahden, Meilahden ja Taka-Töölön. Kiertelin sivukatuja, sillä mutkaton tie on tylsä, kuten kuuluisa repliikki Sidney Lumet´n elokuvassa Ratkaisun aika osuvasti väittää. Kadut olivat lähes tyhjät, kulkijoita harvakseltaan ja niistäkin monella koira. Yksi nuori nainen hymyili minulle. Mitähän se tarkoitti? Ihan häkellyin.
Pelkästä katunäkymästä tajusi että jotain poikkeavaa on nyt käynnissä. Ei Helsinki normaaliaikana tällaiselta näytä.
Kävelyni tapahtui iltahämärässä, ei aamulla niin kuin Jarno Pennasen yllytysruno. Mutta lähestyvänä kesänä minun täytyy yllyttää itseni lisääntyvässä määrin kävelylenkeille, ehkä jopa aamuisin. Tai sitten valoisina öinä, kuten aina ennenkin, kunhan pääsen taas kesäkotiini. Tai sitten polkupyöräily maaseudun pikkuteillä, jos nuori apulaiseni ehtisi tänä kesänä korjaamaan polkupyöräni takakumin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti