Löytö historian hämäryydestä

Löysin kyläpaikan ullakon laatikosta tutun näköisen pikku esineen.

Ihan luvallisilla asioilla siellä ullakolla olin penkomassa. Löysin kyllä myös sen esineen, jota minut oli lähetetty ullakolle etsimään, mutta se ei ole nyt tässä kirjoituksessa tärkeä. Tämä pienikokoinen yllätyslöytö on kiinnostava, sillä siihen liittyy muistoja. Olen itsekin punonut tällaisen, muistaakseni montakin. Niitä tehtiin tietojeni mukaan jopa koulun käsityötunneilla.

Toin löytämäni esineen pois ullakon laatikosta. Sain luvan pitää sen omanani. Talon iäkäs asukas ei halunnut esinettä omaan käyttöönsä.

Näitä askarreltiin aikoinaan omaan käyttöön mutta myös lahjaksi, vaikkapa tyttö- / poikaystävälle. Olen muistavinani, että eräs teini-ikäinen tuttavani kertoi valmistaneensa tällaiset joululahjaksi isälleen, äidilleen ja isovanhemmilleen. Herttainen ja halpa lahjaidea! Taskurahat säästyivät hyödyllisempään.

Nuorempi sukupolvi en varmaankaan tunnista, mikä tämä hyötyesine on. Näitä ei ole tietääkseni enää ainakaan kolmeen vuosikymmeneen ollut käytössä. Ehkä joku blogiani lukeva valistunut henkilö tunnistaa.

Minä harkitsen, ottaisinko tämän käyttöön. Se saattaisi olla retrolla tavalla muodikasta.

Tieto ja tiedon puute

Katsoin televisiosta tietokilpailua. Eipä sitä voi katsomatta jättää, kun isäntäväki kyläpaikassa avaa television ja pitää itsestään selvänä, että tietokilpailu katsotaan koko porukalla.

Omin päin minulta jäävät tällaiset katsomatta. Katson elokuvia. Toisin oli ennen, lapsuudessani 1960-luvulla. Silloin katsoin paljonkin tietokilpailuja. Ne olivat valtakunnallisia merkkitapauksia.

Tälle kyläpaikassa näkemälleni ohjelmalle kunnioittava nimitys "tietokilpailu" on harhaanjohtava. Kyseessä on pikemminkin ajan henkeen paremmin istuva "tietämättömyyskilpailu".

Kilpailijalle esitettiin rahanarvoinen kysymys Kuka on kirjoittanut kirjan nimeltä Seitsemän veljestä. Ruutuun ilmestyi neljä vaihtoehtoa, joista tuli valita yksi. Alkoi melkoinen veivaus, vastaaminen kesti ja kesti ja lopulta meni väärin. Raha jäi voittamatta.

Tällaista ne siis nykyisin kutsuvat tietokilpailuksi ja näyttävät sitä kaupallisella (!) kanavalla lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Kanava kuuluu samaan konserniin joka julkaisee maan suurinta sanomalehteä ja suurinta iltapäivälehteä ja joka puliveivasi maan vanhimman ja arvostetuimman kirjankustannusosakeyhtiön pilalle ja joka kaiken seurauksena kärsii suurista talousvaikeuksista. Ja joka omistaa Helsingin keskustassa rautatieaseman vieressä valtavan lasiseinäisen toimitustalon, jonka läpi minä melkein joka päivä kävelen matkallani Töölöstä keskustaan. Viimeksi tänään. Ja usein poikkean lounaalle talon kiinalaiseen ravintolaan toisessa kerroksessa.

Seitsemän veljeksen kirjoittajaa tuumatessa aloin ymmärtää, että ei tämän ohjelman syvin idea ole tietää vaan olla tietämättä. Ehkä kotikatsomoissa siellä ja täällä pitkin Suomea oli katselijoita, jotka olivat selvillä mainitun kirjan kirjoittajasta. Heille (meille) kasvoi sisäinen pätevyyden tunne: minä tiedän mutta tuo pöljäke ei.

Siitä itsetunto kasvaa. Miksi tuo hölmöläinen on päässyt televisioon? Minunhan siellä pitäisi olla, näyttäisin fiksulta ja voittaisin rahat.

Tämmöinen trendi on nyt vallalla kaikkialla. Varsinkin politiikassa. Ei pidä antaa faktatiedon pilata hyvää ennakkoluuloa. Tällä asenteella voi edetä vaikkapa suurvallan presidentiksi, puhumattakaan pienvallan kansanedustajasta.

1960-luvun tietokilpailuissa oli toisenlainen asenne. Suomen menestynein kilpailuja Esko Kivikoski tiesi (muisti) vaikka mitä, historiaa, maantietoa, taiteita, urheilua, luonnontieteitä, nimiä, vuosilukuja. Triviatietoa toki monilta osin, mutta yksilösuorituksena kunnioitettava, sillä kysymykset eivät olleet helppoja.

Oli "maaotteluita" naapurikansoja vastaan. Aina Suomi voitti, näin ainakin luulen. Ratkaisija oli Kivikoski. Eikä hän edes ollut mikään rikkiviisaan professorin perikuva vaan jotenkin tavallisen suomalaisen työmiehen oloinen, vähän kankea, hidas, jäyhä ja ujo.

Tällä ohjelmatyypillä saavutettiin suuri menestys. Kivikoskesta tuli jopa "suosituin suomalainen" Viikko-Sanomien järjestämässä kansanäänestyksessä (kuva). Se oli merkittävä saavutus, kun vastassa oli koko ajan erilaisia suurtekoihin yltäneitä urheilijoita ja supersuosittu presidentti.

En usko, että kylässä näkemäni tietokilpailun sankareilla olisi luvassa suosiota. Pikemminkin päin vastoin.

(Hiukan piiloon jäävä otsikko kuvalle kuuluu näin: "Suosituimmat suomalaiset 1953 - 64) . Lehti: Viikko-Sanomat)

Kirkonkylän kioskilla

Kun piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika. Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.

Tosin kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa, mutta sitä ei kaupassa ollut.

Iltapäivän kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.

Siellä on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja punnitaan.

Se on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin kuin niihin omiin pulliinsa.

Jotenkin alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.

Vieressä oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen: eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta, neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja pullaa, Hilkan itsensä leipomaa.  Mitäpä muuta elämässä olisi voinut tarvita?

Kamalia koulumuistoja

1950- ja 60-luvun koulu oli tehokas aiheuttamaan lapselle pelkoja. Minulle se tuotti kammon ainakin musiikki- ja liikuntatunneilla harjoitettavia toimintoja kohtaan. Monille se tuotti myös kauhukokemuksia luokan edessä esiintymistä kohtaan, mitä tapahtui eniten äidinkielen tunneilla pidettävien esitelmien muodossa. Tältä häiriöltä minä kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä vältyin. Opin suorastaan pitämään esiintymisestä luokan edessä, kunhan sen sai tehdä puhuen, ei laulaen. Aikuisena siitä tuli ammattikin.

Yksi koulun aiheuttama pelko ei liittynyt opetukseen vaan terveydenhoitoon.

Olisikohan ollut kansakoulun kolmas luokka, kun koko luokka vietiin jonossa terveydenhoitaja rva Erosen vastaanottohuoneeseen. Siellä meidät komennettiin riisumaan paidat pois. Sitten Eronen sipaisi jotain ainetta pumpulitupolla rintaan ja pisti laastarilapun päälle. Viikon kuluttua mentiin uudestaan vastaanotolle. Nyt Eronen repäisi laastarin irti ja katsoi, mitä sen alla oli.

Kaikki muut selvisivät testistä paitsi minä ja luokkatoverini Irma U. Me kaksi jouduimme rokotukseen. Irma itki ja rimpuili vastaan. Tarvittiin opettaja pitelemään kiinni, jotta hänet saatiin rokotettua. Minä menin ilman pitelijää mutta pelkäsin aivan hysteerisesti. Kyllä se sattuikin.

Vuoden kuluttua sama laastarilappuliimaus toistui. Ja taas olimme minä ja Irma ainoat, jotka vietiin pistettäväksi. Ja sama uudestaan kolmantena vuotena, vaikka kansakoulu oli jo muuttunut oppikouluksi. Irma rimpuili vastaan, minä olin alistuvaisempi. Sattui se kyllä aika pahasti.

Epäselväksi jäi, mikä minun ja Irman rintaan liimatun laastarilapun alla oli vikana, että vain meidät vietiin kidutukseen ja kaikki muut armahdettiin. Epäselvää se on vielä tänäkin päivänä. Vaikka olimme vähän alle ja vähän yli kymmenvuotiaita silloin 60-luvun taitteessa, ei ikävä kokemus ole päässyt unohtumaan.

Tästä olen kuitenkin päässyt täydellisesti ohi. Tämä muinainen muistikuva juolahti kuitenkin tänään taas mieleen, kun kävin terveyskeskuksessa ottamassa rokotuksen kausi-influenssaa vastaan. En pelännyt yhtään, eikä sattunut yhtään. Aina se kuitenkin juolahtaa mieleen, vaikka kaikenlaisia rokotuksia on kertynyt aikuisvuosien varrella vaikka kuinka paljon. Vuosikymmeniin en ole enää pelännyt. Yksikään pistos ei ole sattunut niin kuin ne muinaiset rva Erosen pistokset.

Kai minussa kaikesta kehityksestä huolimatta elää sisälläni elämäni loppuun asti häivähdys siitä arasta ja ahdistuneesta koulupojasta.

(Kuva: Topi Ruotsalainen - kuva Kiasma-näyttelystä 2013)

Tuhmien poikien lehti

Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 

Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.

Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.

Laadukasta ja kelvotonta

Ennen tavarat kestivät.

Lapsuudenkotiini hankittiin ensimmäinen televisio joskus 1960-luvun alussa. Se kesti. Joskus melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin hankin äidilleni uuden. Hän kyllä vastusteli tekoani, sillä vanha oli aivan hyvässä kunnossa, eikä hänen mielestään väritelevisio ollut mitenkään tarpeellinen.

Mainostan tässä vähän:  sen laatukoneen nimi oli Helkama.

Joskus 1970-luvun alussa tulin ostaneeksi tehtaan myymälästä ison kontillisen miesten alusvaatteita, raidallisia paitoja ja kalsareita. Ne olivat laatukangasta. Niitä on käytössä vieläkin, eivätkä ole venyneet eivätkä vanuneet.

Mainostan tässäkin vähän: niiden laatukalsareiden nimi oli Marimekko.

*   *   *  

Nyt mikään ei kestä. Kaikki hajoaa.

Ensin hajosi ruohonleikkuri. Se oli kolme vuotta vanha. Se käynnistyi ja toimi muutaman minuutin normaalisti ja sitten alkoi piiputtaa ja lopulta sammui. Ei käynnistynyt uudestaan. Seuraavana päivänä käynnistyi taas normaalisti mutta muutaman minuutin päästä sammui taas. Ja sama joka päivä. Kylmänä kävi hetken mutta lämmettyään sammui.

Onneksi varastosta löytyi vanha leikkuri, joka auttoi pahimmassa hädässä. Tekniikaltaan aika yksinkertainen.

Kotimatkalla autoon tuli ongelma. Hämeenlinnan ABC-aseman kahvitauolta lähtiessä kojelautaan syttyi outo valo. Piti kaivaa lokerosta käsikirja ja katsoa, mitä se hälyttää. Löytyi yksiselitteinen vaatimus: vie auto korjaamoon.

Epäselväksi jäi, onko korjaamoon menolla kiire. Minulla oli auto täyteen lastattuna tavaraa, joten halusin päästä Helsinkiin. Ajelin maltillista vauhtia moottoritietä pitkin ja pääsin ongelmitta perille. Palava hälytysvalo aiheutti kyllä stressiä. Pelkona oli, rähähtääkö auto tai tekeekö äkkipysähdyksen ja joudun moottoritiellä jalkamieheksi.

Ei autoni uusi ole mutta ei kolmasosaakaan siitä, mikä oli äitini television ikä. Nyt epäilen, että auto onkin jo ajonsa ajanut.

Tämä ei ole mainos:  autoni nimi on Toyota Yaris.

Nyt hajosi työtuolini, jolla istun tätä kirjoittamassa. Se on kolme vuotta vanha ja tyylikäs pyörivä ja monella tavalla säädeltävä. Sellainen kuin jokaisella johtajalla kuuluu olla.

Nyt sen tekniikka oireilee niin, että istuin hupsahtaa alas. Kirjoitan tätä leuka melkein kirjoituspöydän kannen korkeudella. Ei hyvä. En tiedä, onko tällaisen tuolin teknisille osille saatavissa varaosia.

Kirjoittaisin tähän tuolin valmistajan nimen, mutta sitä ei löydy.

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.

Automaattista

Kävin bensa-asemalla tankkaamassa. Se on aina hieman stressaavaa puuhaa, sillä siinä pitäisi olla sujuva. Perässä jonottaa seuraava auto kärsimättömänä. Ja minä kun en ole koneiden kanssa kovin rentoutunut.

Maksuautomaatin näppäilyn suurin ongelma on se, että näppäimet ovat kovin pienet ja kiiltävät, joten numeroita on vaikea nähdä. Pitää laskea näppäinten järjestyksestä, että tuon täytyy olla seiska, tuon viitonen. Asiaa helpottaisi, jos olisin muistanut ottaa lukulasit mukaan, mutta en koskaan muista.

Sitten on se bensapistooli. Vaikka minulla on vuosikymmenien kokemus, edelleenkin tahtoo tulla  häiriöitä. Pistoolin piippu kai osuu jotenkin vinoon, sillä suihku pätkii vähän väliä. Bensaa tulee desi tai pari, ja sitten poikki, ja sama uudestaan, loputtomasti, kun kolmekymmentä litraa olisi saatava. Ei auta vaikka kuinka väännän ja vemputan piippua parempaan asentoon.

Kyllä ennen oli tämäkin asia paremmin. Muistan lapsuudestani, kun olin isän kanssa IFAlla reissussa ja pysähdyimme Soinisen Heikin Gulf-asemalle ja Heikki tuli puolijuoksua ja täytti tankin ja sitten pesi ikkunat.

Selviydyn onnellisesti tankin täyttämisestä. Muistan lopuksi hemputtaa piippua tankin sisälle, ettei taas tulisi bensaroiskeita housunlahkeille. Menen sisälle, sillä tarvitsen kahvit palkitakseni itseni onnistuneesta suorituksesta.

Taas edessäni on automaatti. Taistelen aikani jauhavan ja maitovaahtoa ruiskivan koneen äärellä ilmeisesti väärän kokoisen kupin kanssa. Etenen kassalle puoliksi tyhjän kupin kanssa. Kassalla pärjään maksuautomaatin kanssa, sillä täsmälleen samannäköinen on lähikaupassani Töölöntorilla, joten olen tottunut.

Maitoa ja sokeria löytyisi kassan jälkeen, lautasliinoja ei. Ilmeisesti sellainen olisi pitänyt huomata kerätä jostakin aikaisemmasta kohdasta. Kahvilusikan otan, vaikka heti hoksaan sen tarpeettomaksi, kun ei ole mitään sekoitettavaa. Yksinäinen kahvikuppi isolla tarjottimella näyttää vähän orvolta. Tai onhan sillä kaverina lompakko, sillä en ehtinyt sitä kassan tohinassa taskuun työntää.

Löydän vapaan pöydän, hörpin kahvin ja palvelen ravintolaa kantamalla kahvikuppini tarjottimella kärryyn. Lompakko on jo taskussa, se ei unohtunut. Jostakin juolahti mieleen BBC:n epookkisarja, jossa hienostuneet hovimestarit huolehtivat asiakkaiden tarpeista kahvilassa. Mutta ei se taida liittyä tähän?

Jostakin ovat ilmestyneet ja ottaneet määräysvallan nämä itsepalvelut ja palvelumaksut. Ja itsepalvelumaksut.

Muistikuva vuosien takaa

Väitetään, että ihminen tulee iän karttuessa huumorintajuisemmaksi. Nuorena hän on jotenkin kireämpi.

Lieneekö totta? Olisiko päinvastoin? Vähän tuntuu, että ainakin minun kohdallani olisi päinvastoin. Lapsena ja nuorena nauratti moni sellainen asia, joka nyt varttuneessa iässä ei enää erityisemmin.

Lapsena hupia tuottivat lehdessä julkaistut vitsit ja radion Kankkulan kaivo. Riemu suorastaan repesi, kun radiossa alkoi joskus 50-luvun lopulla Ruljanssiriihi. Sitä piti Spede. Ohjelman huipentuma oli Papukaija G. Pula-aho. Myöhemmin Spede siirtyi televisioon ja elokuvaan, ja aluksi nekin tuntuivat hauskoilta.

Joskus 60-luvun lopussa kuitenkin ryhdyin tosikoksi.

Spede tuli muistoista esiin, kun Helsingin Sanomat julkaisi pitkänäperjantaina kuvia autonäyttelystä. Siinä oli kuvia Speden Mustangista, tulipunaisesta avoautosta (kuva HS 19.4.14 Sami Kilpiö). Muistin kätköistä nousi esiin, että tuon auton minäkin olen kohdannut.

Oli kesä -65 tai -66. Olin viettämässä kesää maalla läntisessä Keski-Suomessa. Paikallislehdestä luin, että Spede on tulossa esiintymään naapuripitäjään johonkin kesäjuhlaan. Sinne piti päästä.

Jostakin - ehkä Suosikissa - oli ollut kirjoitus, että Spedellä on uusi punainen avomallinen urheiluauto, jolla pääsee ties kuinka lujaa. Silloin sellainen aiheutti suurta ihailua. Lähdin kaverin kanssa naapuripitäjään linja-autolla. Halusimme nähdä sekä miehen että auton. Lisäksi tavoitteena oli saada nimikirjoitus. Siksi mukaan tarvittiin vihko ja kynä.

Odottelimme juhlapaikan - urheilukentän - laidalla. Pitkän odotuksen jälkeen tunnelma sähköistyi, sillä tien päässä näkyi sellainen auto, jollaisia maalaispitäjässä ei voi kenelläkään olla. Spede saapui.

Nimikirjoitusvihko esiin. Spede nousi autosta ja sytytti tupakan. Hänellä oli pitkälippainen lakki sillä tavalla erikoisesti, että se oli edessä melkein nenällä ja vastaavasti takaa melkein päälaella. Jotenkin muodikasta - tuo pitää muistaa!

Kun ryntäsimme vihkoinemme Speden kimppuun, tuntui että hän ärsyyntyi. Oli siinä ja siinä että hän suostui kirjoittamaan. Spedellä oli tupakka suussa ja laukku kädessä, joten kirjoittamiselle ei oikein riittänyt käsiä. No, laukun hän laski kädestään, tupakan piti hampaissaan, otti vihon ja kynän ja alkoi kirjoittaa juuri tuon Mustangin kuskinpuoleista etupeltiä vasten. Ja sitten vielä kynä petti. Se oli punainen kuulakärkikynä, mutta siitä ei tullut kunnolla jälkeä. Hän joutui hinkkaamaan kynän kärkeä. Tuli vain himmeä jälki, ja hän korjaili huonosti näkyviä kohtia. Huomasin, että käsi hieman vapisi. Kuvassa lopputulos.

Ei vaikuttanut Spede ollenkaan niin hauskalta mieheltä kuin televisiossa. Jäi jotenkin vaisu tunnelma, jota ei edes nimikirjoituksen lopussa oleva huutomerkki kohentanut.

Kun ei suju

Mitä tehdä kun ei keksi mitään kirjoitettavaa?

Kaikki eivät ole sellaisia kuin Kemppinen, jolta tulee uusi blogiteksti joka jumalan päivä, kesät talvet, vuodesta vuoteen. Ja taso säilyy.

Minä pidän hyvänä saavutuksena, jos onnistun kirjoittamaan kymmenkunta kirjoitusta kuukaudessa. Olen onnistunutkin.

Tänäänkin kirjoitin pitkän tekstin. Itse asiassa kirjoitin kaksi tekstiä. Kummastakaan ei tullut kelvollinen. Ei sellaisia kehtaa pistää muiden luettavaksi. Menee maine.

Katsoin äsken Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Vihreä leski (1968). Se herätti aikoinaan kohua rohkealla aiheellaan. Nyt oli vaikea ymmärtää kohua. Ei siinä ollut edes paljasta pintaa, vaikka seksillä sitä aikoinaan markkinoitiin. Henrik Otto Donnerin musiikki jäi nyt elokuvan parhaaksi osuudeksi. Muu oli aikansa elänyttä.

Kohuelokuvista yritin kirjoittaa, mutta ei lähtenyt lentoon.

Sitten laajensin aihetta. Katsoin eilen Aleksei Fedortsenkon ohjaaman elokuvan Niittymarien taivaalliset vaimot. Siinäkin oli kohun aineksia, mutta kohua en ole havainnut. Onko syynä se, että monikaan ei venäläisiä elokuvia katso?

Ei lähtenyt kirjoitukseni lentoon siitäkään näkökulmasta. Pistin yrityksen poikki.

Kyllä kai kaikilla kirjoittajilla on näitä hämärän hetkiä, jolloin homma ei suju. Ainoa keino on kai vetäytyä tauolle. Muuten käy niin kuin Ressun toivottomalle yritykselle kirjoitta romaani.

Miesten tarve saada olla rauhassa

Äskettäin luin Hesarista kolumnin jonka nimi oli "Antakaa miesten olla rauhassa". Kirjoittaja oli Anna-Stiina Nykänen. Otin sen talteen, sillä en heti kertalukemisella osannut päättää, pitäisikö siitä provosoitua vai olisiko syytä antaa applodit.

Teksti tuntui koskettavan minua, sillä olen mies ja vieläpä suunnilleen sopivassa iässä. Muilta osin se ei oikein tuntunut koskettavan minua, paitsi ihan pikkuisen - sieltä täältä - ehkä. Tai sitten ehkä ei.

Kolumnissa kirjoittaja ihmettelee, miten on mahdollista, että valtava määrä miehiä menee istumaan onki kädessä  avannon ääreen keskelle jäätä, koska siellä he tuntevat saavansa olla rauhassa. Eikö mies saa olla muualla rauhassa kuin keskellä jäätä? Mikä heitä häiritsee?

Naiset kuulemma onnistuvat tuntemaan olevansa rauhassa vaikkapa hulluillapäivillä. Teinit tuntevat olevansa rauhassa, kun on luurit korvilla.

Kirjoittaja esittää kyseleviä arvauksia: kerrostalo, pieni asunto, ei pihaa, ei puuhaa, ei edes autotallia, johon paeta. Ja lisäkysymys: Miten pärjäävät nuo rauhaa kaipaavat miehet, kun jää ei kanna?

Mikä tässä minua ärsytti? Mikä melkein provosoi?

Se, että minä en ole ikinä ollut pilkkimässä, en yhtä ainutta kertaa. Ei ole edes juolahtanut mieleen. Kuitenkin asun kerrostalossa, jossa ei ole pihaa, ei puuhaa, ei autotallia. Sekö auttaa, että asuntoni ei ole pieni?

Silti en voi kiistää, etteikö välillä iske tarve olla rauhassa. Miten korvaan silloin pilkkimisen?

Olenkohan jäänyt teini-ikään, sillä minäkin pistän luurit korville ja suljen maailman häiriöt ulkopuolelle. Musiikki soimaan, kohtuullisen lujaa. Vanha tuttu musiikki, enimmäkseen sieltä 1960 - 70-luvuilta. Tänään se oli Yardbirds.

Kyllä minä tunsin olevani rauhassa keskellä suurta yleisöäkin perjantaina Yardbirdsin konsertissa. Ei joukkue tietenkään ollut sama kuin 60-luvulla. Vain yksi alkuperäinen jäsen on tallella, mutta taso oli kyllä hyvä. Uskalsin tilata liput, sillä minulla oli kohtalaisen tuore kokemus bändin tasosta. Kolme vuotta sitten olin paikalla Keitele-jazzissa Äänekoskella, ja pidin kuulemastani.

Aiheeseen perehtymättömille: Yardbirds oli yksi brittipopin suuria nimiä 60-luvulla, aivan Beatlesien ja Rolling Stonesien kannoilla. Erityisen tunnetuksi bändi tuli huippukitaristeistaan: Eric Clapton, Jeff Beck, Jimmy Page, joista kaikista tuli alansa suurmestareita. Liitteenä linkki yhteen alkuperäiseen merkkiteokseen, joka kuultiin perjantainakin. (Heartfull of Soul esitettiin suomeksi nimellä "Sydän lämpöä täys")

Tällä tavoin minä yleensä onnistun hoitamaan sisäisen tarpeeni olla rauhassa. Menen konserttiin (tai muuhun taidetilaisuuteen), en pilkkimään. Pidän keinoa toimivana. Suosittelen.

Piilotetut salaisuudet

Katsoin  Yle-Teemalta Peyton Placen. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt mutta en ollenkaan muistanut, että se oli näin tyrmistyttävä melodraama. Muistissa päällimmäisenä oli pitkä TV-sarja, joka tuli 1960-luvun lopulla. Sitä katsoin säännöllisesti, niin kuin ilmeisesti koko kansa. Sen kuvat ja henkilöt jäivät pysyvästi muistiin.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa eletään siivoa elämää, yhteisöllisyys kukoistaa, kirkossa käydään ja paraatejä pidetään. Vallitsee kaiken kattava ihannetila, jonka rikkomista pitää viimeiseen asti välttää. Nuorison kuhertelussakin on oletusarvona puritaaninen siveys. Pikkuisen pussataan ja haaveillaan avioliitosta. Kotibileissä äiti pitää jöötä. Yksi juoppo kaupungissa kyllä on.

Mutta tyynen ja hyveellisen pintatason alla kytevät salaisuudet. Puhkeaa kriisi. Lopussa kuitenkin taas kaikki on hyvin ja ihmiset iloisia. Niin amerikassa.

Ei mennyt monta minuuttia elokuvän päättymisestä, kun alkoi Urheiluruutu. Sillä kohdalla yleensä siirryn jääkaapille, mutta ääni kuului ja jotain outoa uutista siellä kerrottiin.

Kaapista oli tullut esiin huippu-urheilija, joka tunnusti olevansa homo.

Herra anna mun kaikki kestää! Mikä maa, mikä vuosi? Tarkoitan siis sitä, että vielä 2014 Suomessa Yleisradion pääuutisten urheiluosaston ykkösaihe on tällainen. Että urheilija on homo! Ja haastatteluja ja kommentteja päälle. Valmentaja, urheiluministeri, kilpaurheilijakollegoita. Kaikki kehuvat esiin tuloa rohkeaksi teoksi.

Tässäkö on suomalaisen urheiluelämän todellisuus?

Onko urheilumaailma todellakin vielä siinä tilassa, että yhden homourheilijan löytyminen on näin poikkeuksellinen tapaus? Uutisten ykkösaihe, rohkea teko? Taas yksi lisäesimerkki urheilumaailman arvojen vääristyneisyydestä. Kuinkahan paljon näitä onkaan piilossa, ihan niin kuin Peyton Placessa, jotta ihannetila säilyisi rikkumattomana. Tai niin kuin Sotsissa, jossa homoja ei ole yhtään ainutta.

Esiin tullut on uimari. Tuleekohan joskus vielä se päivä, että homo löytyy jääkiekkoilijoistakin? Silloin ollaan jo pitkällä. Kummola saa sydänkohtauksen, Tamin burn out palaa ja Jutin jutunheitto hiljenee.

*  *  * 

P.S. Edellisen postaukseni kommenteissa puheena ollut Facebook on saanut yllättävän paljon lukijoiden huomiota. Kavereideni määrä on yhtäkkiä kasvanut 200 prosenttia. Olen jo hieman innostunut ja aion kokeilla, miltä tuntuu olla aktiivinen sillä foorumilla. Jos sattuisi niin ihmeellisesti, että vieläkin löytyisi joku, joka on kiinnostunut tulemaan kaveriksi, niin ei muuta kuin näpyttelemään Facebookin Etsi kavereita -ruutuun hakusanaksi Roope Dessutom, niin suhtaudun anomukseen suopeasti.

Kynä käteen

Lehtitietojen mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.

Onkohan tuo nyt oikein viisasta?

Minun kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin. Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän. Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus juhlapäivinä laulun osakseen.

Luulen, että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa. Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla. Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä, mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.

Aikuisena olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen tehnyt.

Mielestäni ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut - kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös kynän pitää pysyä kädessä.

Minulle on pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään kirjettä talteen.

Jään miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä. Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?

Kuvissa on arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi 1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 4

 

Kävin pitkästä aikaa talossa, jossa nuorempana kävin usein. Tuntui aika lailla nostalgiaa kadotetusta nuoruudesta.  

En ollut ollenkaan suunnitellut menoani. Kävelen siitä ohi melkein päivittäin. Huomasin kadulla kyltin, joka sai minut pysähtymään ja kääntämään askeleet ylös niitä tuttuja portaita.  

Talon nimi on Vanha ylioppilastalo. Se jos mikä sijaitsee keskellä Helsinkiä, siinä Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmauksessa, Kolmen sepän patsaan aukiolla. Nuorena kävin siellä kapakassa ja monenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Nyt menin sinne joulumyyjäisiin.  

Yläkerran "Vanhan kuppilassa" tapasi vanhoina nostalgisina aikoina Ylioppilasteatterin porukkaa ja nuoria runoilijoita. Siellä oli maailmanlopun meininki päällä menipä sinne milloin tahansa. Alakerrassa, "Vanhan kellarissa" oli astetta rauhallisempaa. Itsepalvelu oli molemmissa, paitsi Kellarin ruokapuolella. Kellarissa oli myös kuuluisa Karhukabinetti sekä puolijulkinen homojen puoli. Silloin, 70 - 80-luvuilla se oli vielä piilossa pidettävää, mutta Kellarissa ei tullut ongelmia.  

Juhlasali on monen historiaan jääneen tapahtuman tyyssija, erityisesti 1960-luvun lopulla. Siellä  tapahtui Vanhan valtaus, siellä esitettiin Lapualaisooppera, siellä tapahtui kuuluisa  Sperm-performanssin  yhdyntä flyygelin kannella. Vuosikymmeniä aikaisemmin siellä tapahtui mm. Tulenkantajien Olavi Paavolaisen johdolla järjestämä vihellyskonsertti perinteellisemmän runouden lausuntaillassa. Kuva on otettu siltä samalta parvekkeelta, jossa viheltäjät istuivat.  

Nyt siellä pidettiin joulumyyjäiset, jotka jatkuvat vielä monta päivää. Katselin tuttuja saleja. Yläkerrassa on Ylioppilasteatterin sali ja Musiikkisali, se jonka seinällä komeilee R. W. Ekmanin suurikokoinen Väinämöisen soitto. Molemmissa olen käynyt monta kertaa. Nyt niitä uhkaa häätö. Erityisesti Musiikkisali on tähän asti ollut runsaassa harjoituskäytössä. Siellä ovat pitäneet harjoituksiaan Ylioppilaskunnan laulajat, Naiskuoro Lyran, Akademiska sångföreningen ja Ylioppilaskunnan soittajat.   

Mutta eivätpä taida harjoitella enää kauan. Ylioppilaskunnan hallitus on nimittäin havainnut, että tilojen käyttö ei tuota maksimaalista voittoa. Niinpä tilat on vuokrattu kaupalliselle yrittäjälle. Yllätys tämä ei tietenkään ole, kun katsoo Ylioppilaskunnan hallituksen nykyistä poliittista kokoonpanoa. Bisnes jyrää kulttuuriperinteet.

 

 

 

 

Fanitusta

 

Ensin neiti riisui paitansa. Sitten hän avasi rintaliiviään sen verran, että vasen rinta paljastui lähes kokonaan.  

Ei, ei! Blogin lukijan mielikuvitus harhautui nyt perusteellisesti. Dessu ei ole vieraillut millään strippariklubilla. Yllä kuvattu kohtaus tapahtui aivan säädyllisessä ympäristössä, työpaikkani kahvihuoneessa. Meitä oli koko joukko katsomassa. Työpaikan nuoret naiset melkein kaikki ja minun lisäkseni vielä toinenkin mies, tällainen yhtä varttuneessa iässä oleva.   

Tuli siinä kyllä vähän hämmennystä - onko sopivaa katsoa kohti vai pitäisikö katse kääntää nurkkiin vai pitäisikö olla niin ettei huomaa ollenkaan, vaikkapa sanomalehteä lukien. Mutta kaipa nuoret naiset ovat niin vapaamielisiä, etteivät noteeraa tällaisia vähän varttuneempia herroja ollenkaan. Sopi siis katsoa. Nätiltä näytti.  

Siinä melkein paljaassa rinnassa oli tunnetun rokkitähden omakätinen nimikirjoitus. Neiti vaikutti olevan siitä tosi ylpeä.  

*   *   *    

Olen minäkin kerännyt nimikirjoituksia, ja kerään edelleenkin. Lapsena keräsin urheilijoita - joukossa monta olympiavoittajaakin. Aikuisena olen kerännyt kirjailijoita - joukossa monta nobelistiakin. Mutta minä olen kerännyt ne paperille, vihkoon ja kirjan nimiösivulle. Paitaa en ole avannut.  

Tuli vaan mieleen, että varmaankin myös nuoret miehet keräävät tyttörokkaritähtien nimikirjoituksia. Mihinkähän ne kirjoitetaan?  

Kuvasta käy ilmi, millä tavalla tähtien nimikirjoitukset aikaisemmin on hoidettu. Se on vuodelta 1966. Kotimaisten tähtien lisäksi siinä on Renegades-yhtyeen jäseniä. Muistattehan hitin "Cadillac"?   

Ohjeessa käyttökohteiksi mainitaan mm. kirjat ja vihot ja äänilevyt. Ei kai mikään silloinkaan estänyt siirtämästä nimikirjoitusta vaikkapa neidin paljaaseen rintaan. Minä en kuitenkaan sellaista muista nähneeni, siis nimikirjoitusta.

 

 

 

Väärä puoli

 

Varttuneessa iässä olevat lukijat ehkä muistavat ajan, jolloin rakkaassa naapurimaassamme oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne.  

Muutosta valmisteltiin pitkään, mutta moni myös vastusti sitä. Asiasta tuli suorastaan valtiollisten vaalien ykkösasia.  Muutosta kannattava puoli voitti. Muutos toteutettiin 1967. 

Varttuneessa iässä oleva lukija ehkä muistaa myös asiaan liittyvän tarinan: 

Ruotsissa päätettiin siirtyä oikeanpuoleiseen liikenteeseen mutta pelättiin muutoksen seurauksia. Asiantuntijat arvioivat kolarimäärän ja niiden myötä kuolonuhrien määrän moninkertaistuvan, kun autoilijat vanhasta muistista ajavatkin väärää puolta. Liian iso muutos!

Onnettomuuksien välttämiseksi pohdittiin keinoja. Esillä oli mm. ehdotus oikeanpuoleiseen liikenteeseen siirtymisen porrastamisesta. Ensimmäisenä vuonna siirtyisivät kokeneet ammattikuskit, kuten bussit, rekat ja kuorma-autot. Toisena vuonna siirtyisivät taksit, paketti- ja farmariautot. Lopuksi kolmantena vuonna siirtyisivät henkilöautot, moottoripyörät, mopot ja polkupyörät. 

*   *   *    

Tarina muistui mieleen, kun reilu viikko sitten siirryin oikeakätisyydestä vasenkätisyyteen (syyt ovat luettavissa edellisestä blogikirjoituksestani).  

Ei ollut helppoa, hitto vieköön! (banne mig!). Maailma on suunniteltu oikeakätisille. 

Pahinta oli tietysti kipu olkapäässä, mikä esti nukkumisen. Ei auttanut edes Burana. En saanut nostetuksi hiirikättä pöydänreunan yli. En saanut otetuksi kahvikuppia ja -pannua kaapista. En saanut puetuksi paitaa ja takkia. En saanut harjatuksi hampaita vasemmasta laidasta.  

Kaikki on suunniteltu oikealla kädellä käytettäviksi: sakset, ovenkahvat ja avaimet, auton startit ja vaihteet, tietokoneen hiiret. Vaihdoin kyllä hiiren suunnan, mutta osuminen kävi hankalaksi. Ei sellaista viitsi. 

Nyt on elämä alkanut voittaa. Hiirikin on palannut vanhalle paikalleen.

 

Impulssiostos

 

En yleensä ole altis impulssiostoksille, mutta loppukesästä maalla olin. Ostin kirpputorilta vanhan radion. Ei se kallis ollut, maksoi kympin. Myyjä vakuutteli, että kyllä se toimii, ainakin oli toiminut viime syksynä kuolleen mummon piirongin päällä.  

Innostukseni perustui nostalgiaan, sillä minun lapsuudenkodissani Jyväskylässä oli 60-luvulla samanlainen. Radion nimi on Celeston. Se on tyylikäs lisä vanhan kesäkotini sisustukseen.  

Juuri tuollaisesta radiosta olen 60-luvun alkupuolella kuullut ensimmäiset Beatles-kappaleet, ja ne veivät nuoren miehen mennessään. Radioon liitettiin levysoitin. Siihen tarvittiin banaanikoskettimet. Opin vuolemaan piuhan päästä kuorta irti ja kiinnittämään hyvin pienellä ruuvilla koskettimeen.  

Seuraavaksi tuli avokelamagnetofoni. Markku Veijalaisen, Markku Helismaan ja Pentti Kemppaisen Poppamies-ohjelmista sekä Paavo Einiön Kaleidoskoopista ja Eino Virtasen Kahdeksan kärjessä -ohjelmista otettiin nauhalle talteen kaikki mikä voitiin. Aluksi se piti tehdä mirofonilla, ja äänen taso jäi heikoksi.  

Radio Luxemburgia ja muita maailman kanavia haettiin yömyöhällä. Jotain kuuluikin kohinan ja rätinän seassa. Radion etupanelissa on melkoinen määrä radioasemien nimiä (kuvan saa suuremmaksi ja asemaluettelon lukukelpoiseksi klikkaamalla). Sitä asemaluetteloa olen kai aikoinaan tarkastellut niin paljon, että se tuntui nyt vuosikymmenten jälkeenkin aivan tutulta. Jostain muistin hämärästä kumpusi kuitenkin yksi puuttuva nimi. Rohkenisin väittää, että minun lapsuudenkotini Celestonissa oli kaikkien näiden lisäksi vielä yksi: Motala. Mihin se on tästä kadonnut? Vai muistanko väärin.  

Aika pian Celeston jäi kuitenkin vanhempieni käyttöön, sillä minä sain huoneeseeni oman matkaradion. Vasta siitä kunnon 60-luvun rieha repesi.   

Toin kirpputorilta löytämäni nostalgiaradion kesäasunnolleni ja rupesin kokeilemaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä töpseli ei sopinut pistorasiaan. Olen kovin osaamaton sähköteknisissä asioissa, mutta jostakin olen joskus päässyt käsitykseen, että tällaisella ongelmalla on tekemistä maadotuksen kanssa. Pistorasian reunoissa on pienet väkäset ja niille pitäisi pistokkeessa olla vastaavat kolot. Minun Celestonissani ei ole.  

Sinne Längelmäveden rannalla sijaitsevaan torppaan jäi radio talveksi odottamaan, jos jostakin saisin talven mittaan ymmärrystä ongelman ratkaisemiseen.

 

 

 

Pahasti pihalla

 

Televisiossa alkoi uusi neliosainen dokumenttisarja, jonka aiheena on "Amerikkalaiset sarjafilmit". Sellainen ohjelma pitää tietenkin katsoa.  Tuli muistoja mieleen.  

Ensimmäinen näkemäni sarjafilmi oli Rin Tin Tin. Samalla se oli myös ensimmäinen näkemäni televisio-ohjelma. Sitä mentiin kaveriporukalla katsomaan naapuriimme. Parhaan kaverini isä oli kulmakunnan ensimmäinen, joka oli hankkinut uuden ihmevehkeen, ja sitä me lapset kävimme joukolla katsomassa. Varmaankin meistä alkoi vähitellen olla häiriötä, kun meitä oli parhaimmillaan toista kymmentä, ja kiinnostavia ohjelmia alkoi tulla harva se päivä: Musta ori, Felix-kissa, Kiviset ja Soraset, Beaver, Lassie...  

Vähitellen televisioita alkoi olla muillakin. Alkuvuosien ajalta muistan seuranneeni jossain määrin sellaisia amerikkalaisia sarjoja kuin  Ben Casey, Bat Masterson, Kolmas Mies ja Dick van Dyke, mutta ei niistä mitään suuria suosikkeja tullut. Takaa-ajetusta tuli, samoin Perry Masonista ja myöhemmin Ironsidesta - niissä oli sama päänäyttelijä. Monkees yritti ja onnistui hetken verran.   

Sitten tuli Peyton Place. Siitä tuli kaikkien aikojen tarkimmin seuraamani sarja - samalla se jäi viimeiseksi lapsuudenkodissa kokemakseni tv-elämykseksi. Olisi kiinnostavaa kokea, miltä se maistuisi nyt. Ansaitsiko se ylivoimaisen asemansa, onko se kestänyt aikaa?  

Sen jälkeen amerikkalainen sarjafilmi on jäänyt minulta melko vähälle huomiolle. En osaa selittää syytä. Joitakin yksittäisiä poikkeuksia on, kuten Perhe on pahin, Twin Peaks, Sopranos, Mullan alla, West Wing sekä yllättäen Lucy-show myöhäisella uusintakierroksella. Kuluvan talven sarjoita ainoa on ollut Isänmaan puolesta.

Suuri määrä on kuitenkin mennyt kokonaan ohi. Minua eivät ole hipaisseetkaan sellaiset suursuosikin kuin Dallas, Bonanza, Virginialainen, Batman, Lahjomattomat, Cannon,  Charlien enkelit, Kuuma kesä, Zorro, Sinkkuelämää, Mad Men, Frendit ja monta muuta.   

Eurooppalaiset sarjat, varsinkin englantilaiset, ovat menestyneet paremmin suosioni tavoittelussa. Olen kyllä ymmärtänyt olevani pahasti pihalla, kun työpaikan kahvihuoneessa keskustellaan edellisillan amerikkalaisen huippusarjan dramaattisista käänteistä. Elitistiksi leimautumisen välttää vain, kun jättää mainitsematta, että olen juuri samaan aikaan sarjafilmin kanssa katsonut dvd:ltä Bergmanin, Fellinin tai Truffaut´n elokuvan jostakin kaukaa 50-luvulta.

 

 

 

 

 

Talviurheilua

 

Dessu on sitä sukupolvea, joka muistaa pikkupoikavuosiltaan sellaiset talviurheilusuuruudet kuin Haku-Veikko, Susi-Kalle, Mäntyranta ja Kankkonen. Heidän sankaritekonsa tulivat tutuiksi, kun opettaja kantoi suurkisojen aikaan kotiradionsa luokkaan ja siitä kuunneltiin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen sinivalkoista selostusta suorana. Koulupäivän muut puuhat saivat väistyä kansallisten merkkitapahtumien tieltä. Lopuksi noustiin seisomaan kuuntelemaan Porilaisten marssi.  

Se oli vielä kansallisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Jotain lapsekkaan tervehenkistä siinä oli, tai ainakin sen yritystä. Illalla sitten lähdettiin joukolla hiihtämään.  

Tänään katsoin joutessani televisiosta hiihtokilpailun. Pisti mietteliääksi. Ei olisi kannattanut. Jokin on perin pohjin muuttunut, enkä tarkoita nyt Suomen menestystä.   

Urheilu on menossa pilalle, sillä siitä on kadonnut viattomuus, rehtiys. Bisnes on pilaamassa urheilun, kuten kaiken muunkin, mihin pääsee koskemaan. Leikki on kaukana. Eikä tämä koske pelkästään talviurheilua.  

Urheilun vaatimukset menevät mahdottomuuksiin, sekä huipputasolla että lasten harrastuksissa. Tuttava kertoi  esimerkin omasta perheestään. Perheen vähän toisella kymmenellä oleva poika harrastaa jalkapalloa. Hän olisi halunnut osallistua koulunsa orkesterin mukana myöhemmin keväällä Skolmusik-festivaaliin. Jalkapalloseuralle se ei  käynyt. Poissaolo kahdesta treenistä tarkoittaisi erottamista jalkapallojoukkueesta.  

Dopingia, valehtelua, väkivaltaa, aivovammoja, fuskausta, huumeita, julkista kännäämistä, välinekikkailua,  manipuloituja otteluita, tolkuttomia rahasopimuksia, siivotonta kielenkäyttöä, faniöykkäröintiä, uhoa. Tällainen on päällimmäisenä, sen varjoon jäävät hienotkin yksilösuoritukset.   

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suhtaudun erityisen kriittisesti jääkiekkoon. Se jos mikä kulkee bisnes edellä, muut arvot saavat väistyä. Osa maksavasta yleisöstä maksaa juuri nähdäkseen teurastuksia. Näitä varten nyt aiotaan rakentaa uusi halli, joka peittäisi Olympiastadionin piiloon taakseen. Vanha halli on sekin lähellä kotiani. On havainnollista mennä kävelemään hallin lähettyville otteluiden loppumisaikaan. Näkee kummallisia asioita.  

Kuvassa talviurheilua raikkaimmillaan. Käynnissä on sekajoukkuekamppailu nimeltä Hippa. Pelin tilanne on "Sixty-nine". Joukkueessa pelaavat Jörn Donner ja Ritva Vepsä. Peli vaikuttaa kiinnostavalta. Sopisi varmaankin olympialajiksi näiden monien uusien lajien lisäksi.

 

Äkäisen näköiset

 

Muistikuva yliopiston kasvatustieteen seminaarista kaukaa 1970-luvulta:  

Iäkäs professori pisti meidät opiskelijat miettimään, millaisia ominaisuuksia on hyvällä opettajalla. Kaikenlaisia ehdotuksia tuli: oikeudenmukainen, huumorintajuinen ja ties mitä.  

Lopuksi professori itse esitti näkemyksensä: hyvällä opettajalla on kaksi välttämätöntä ominaisuutta: 1) Iso mies 2) vihaisen näköinen.  

Ilmeestä saattoi päätellä, ettei professori ehkä aivan vakavissaan ollut. Ainakaan käytännössä näin ei ole Suomen kouluissa toimittu. Opettajien enemmistö on naisia, ja silti pisatutkimusten kärjessä keikutaan.  

Ehkä professori muisteli vanhanajan lukkarinkoulua? Vanhojen kirkonmiesten olemukseen liittyi ankaruus. Tämä tuli mieleeni, kun luin Länsi-Uusimaasta ongelmasta, joka on kasvanut suuriin mittoihin Vihdin seurakunnan lastenkerhossa. Siellä vanhan pappilan kerhohuoneen seinällä riippuu kuva kahdesta entisajan kirkkoherrasta.   

Kuvat ovat pelottaneet kerhon lapsia. Kirkkoherrat ovat synkkäilmeisiä, mustiin pukeutuneita, aivan kuin jotain mörköjä. Sellainen tulee painajaisiin. Luuraako äkäisen näköinen kirkkoherra yöllä sängyn alla ja kömpii sieltä esiin. Nyt kuvat on vanhempien vaatimuksesta päätetty siirtää pois lasten kerhohuoneen seinältä.  

*   *   *    

Vihdin tapauksesta mieleeni nousee toinen muistikuva kaukaa 1960-luvun alusta. Olin silloin noin kymmenvuotias. Vietin kesälomaa maalla sukulaistalossa.  

Minut pistettiin toimittamaan asiaa kirkonkylään. Piti hakea tilattu papintodistus. Menin polkupyörällä salkku tarakalla ja tarkasti ohjeistettuna, miten pappilassa piti toimia. Muistan, että jännitin.  

Koputin vanhan pappilan kanslian oveen. Kuului mörähdys. Uskalsin avata oven. Siellä istui vanha ryppynaamainen kirkkoherra ison kirjoituspöydän takana ja tuijotti minua. Jotenkin onnistuin tervehtimään ja selittämään asiani. Minulla oli lappu mukana, jossa selitettiin, että tälle pojalle saa antaa sen tilatun todistuksen. Ojensin lapun kirkkoherralle. Hän luki sitä pitkään, vilkaisi välillä minua. Muistan tuijotuksen ja suun asennon: huulet olivat tiukasti yhdessä ja suupielet alaspäin. Sitten kirkkoherra kysyi möreällä äänellä:  

- Kenenkäs poikia sitä ollaan?  

Hätäännyin aika lailla. Tällaiseen minua ei ollut ohjeistettu. Jotain sain soperretuksi. Kirkkoherra otti pöydältä silmälasit, pyöreälinssiset, joiden sanka piti pujottaa kuin koukku korvan taakse. Sitten hän tuijotti pitkään minua sanomatta mitään. Suupielet edelleen alaspäin.  

- Onkos pojalla pysynyt Jeesus mielessä?  

Nyt tuli jo pakokauhu. En muista mitä vastasin. En varmasti mitään tolkullista. Onneksi muisti on armollinen. Jotenkin kuitenkin pääsin sieltä pois. Paperi tuli salkkuun ja maksu maksetuksi. En muista, tuliko painajaisia sängyn alta kysymyksiä heittävästä kirkkoherrasta.   

Kuvissa ne Vihdin lastenkerhon kaksi kirkkoherraa, ylempänä W. J. P. Hidén (maalannut K. Rein) ja Aukusti Oravala (maalannut Veikko Vionoja). (- Minun kertomukseni tapahtumapaikka ei ollut Vihti)