Muistikuva nuoren miehen varhaisvuosilta.
Olin vanhempien mukana kyläilemässä isän työkaverin perheen mökillä Pihlajavedellä. Oli kesä1964, minä 14v.
Mökillä oli myös perheen samanikäinen tytär. Huiskuksi häntä kutsuttiin, se oli väännös hänen sukunimestään. Olin tuntenut Huiskun pikkulapsesta saakka.
Istuimme Huiskun huoneessa ullakolla kuuntelemassa musiikkia. Huiskulla oli magnetofoni, johon hän oli äänittänyt mikrofonilla radiosta uutta rautalankamusiikkia. Radiossa oli kaksikin ohjelmaa, jotka soittivat uutta poppia: Kahdeksan kärjessä keskiviikkoiltaisin ja Kaleidoskooppi perjantai-iltaisin.
Mankka lauloi ”Close your eyes and I'll kiss you / Tomorrow I'll miss you / Remember I'll always be true - - ”. Siinä kohdassa Huisku onnistui häkellyttämään minut pahasti. Hän kysyi, olenko koskaan suudellut tytön kanssa.
Jotain kai ähkin ja änkytin. Eihän sitä voi tunnustaa, että yksinäiseksi haaveiluksi ja mielikuvaharjoitteluksi se on jäänyt.
Sitten Huisku suorastaan tyrmistytti ujon nuoren miehen. Hän kysyi, haluanko että hän opettaa.
Huisku oli toimen tyttö. Hän ei hengen haukkomistani jäänyt katsomaan vaan pisti toimeksi. Mutta touhu ei päässyt alkua pidemmälle, kun tuli katko. – Höh, ei suudellessa pidetä käsiä taskussa! Ärtyneeltä kuulostava komennus, ja sitten hän näytti, miten kädet pidetään. - Ja silmät kiinni kun huulet koskettavat!
Ei siinä kauan mennyt, kun edettiin fritsun tekoon ja sitten kielisuudelmaan. Sain heti kuulla, että kielenkärkien lipsuttaminen vastakkain aiheuttaa pojissa ”yhden jutun”, ja kädellä Huisku kokeili, aiheuttiko.
Koko oppimäärä tuli valmiiksi suunnilleen kymmenessä minuutissa. Huisku varmaan totesi minut täysin oppineeksi. Sitten kuunneltiin lisää musiikkia.
Jatkokurssi jäi yritykseksi. Se tapahtui seuraavana kesänä samassa paikassa, mutta se meni nolosti mönkään.
Olen vuosien varrella tavannut Huiskun muutaman kerran käydessäni kotiseudulla Jyväskylässä. Olen muistanut kiittää häntä nuorena saamastani pätevästä alkeisopetuksesta.
5 kommenttia:
Olipa sinulla rohkea kuvitus tänään! - Tuo käsien taskussa pitäminen oli erityisen turmiollista ja vältettävää. Sellaista tekivät vain katupojat. Jotkut isot pojat olivat sitä mieltä, ettei taskussa myöskään saa olla mitään, silloin tällöin tarkistettiin. Ehkä heistä tuli sittemmin verotarkastajia.
Suosikkikuvani on tuo, jossa koleerikkoa tulee pidättää. Mutta hurmaavia kuvia kaikki!
Huisku ja sinä olette kuin novellista tai elokuvasta, joka alkaa sillä, että päähenkilö katselee ikkunasta vaahteranlehtien hiljaista leijailua, soittaa mielentilaan sopivaa musiikkia (Toivoisin sinunkin muistelevan... mutta ranskaksi) ja muistaa Huiskun, josta alkoi kaikki se, mitä myöhemmin oppi pitämään merkityksekkäänä ja mitä kaipasi, jälkikäteen, kun kaipasi.
Minulla ei ollut noin tehokasta opettajaa suutelu-urani varhaisvaiheessa. Yksi poika vain sanoi, että pidä ne huulet ihan rentoina, niin sujuu paremmin.
Jännittävintä Huiskun ja muinaisen tapahtuman muistamisessa oli sen yllätyksellisyys. Haaveiluja ja mielikuvaharjoituksia nuorella miehellä oli tietenkin ollut, mutta Huiskulla ei ollut niissä roolia. Tästä eteenpäin oli. Ykkösenä, aina esillä jokaisessa unelmakuvassa, vaikka en häntä kohdannutkaan kuin kerran kesässä.
Näinhän elämä menee. Aina jossakin on tyhjä tila ja paikka vapana. Jotkut hoksaavat, miten siihen pääsee.
Minulla, keskenkasvuisella, mielikuvaharjoitukset etenivät odottamaan, olisiko Huiskulla tarjolla jatkokurssi seuraavana kesänä. Kyllä oli. Mutta se meni klassisella tavalla noloja muistoja aiheuttavaksi sähläämiseksi. Sen jälkeen tuli muita kurssittajia eikä Huiskun kanssa enää tullut uusia yrityksiä.
Mutta ekakerrasta ne vahvimmat muistot jäävät, sählätyistäkin. Ja tuolla All my loving -laululla, joka on tullut kuulluksi tuhat kertaa vuosien varrella, on aivan poikkeuksellisen vahva aikaan, paikkaan ja tapahtumaan liittyvä mielikuvakytkös. Siitä alkoi nuoruus.
ensimmäinen suudelma on jäänyt mieleen kamalana hetkenä. se oli yksi pieni ihastus sulkavan kesäleirillä, mutta inhotti niin, että pistin välit poikki mikon kanssa heti sen suudelman perään. seuraavan suudelman pojalla oli perhosmerkki takissa, hänen mielestään oikeaan tunnelmaan ei tarvittu yön hetkiä, mieluummin flanellipaitaa ja naurua.
monta vuosikymmentä myöhemmin ajoin sulkavan tuonilahdelle katsomaan ensisuudelman paikkaa. rakennus oli purettu kokonaan pois, suutelupaikka oli kadonnut maailmankaikkeudesta.
meri
kun luin viestisi loppuosan, jäin ihmettelemään itseäni ja hoksaamattomuuttani. Miksi minä en ole koskaan tehnyt samoin? Miksi en ole mennyt tunnelmoimaan SILLE paikalle?
Minähän olen aina ollut varsinainen nostalgikko. Olen intohimoisesti pyrkinyt palaamaan / käymään paikoille, joilla on tapahtunut jotain tärkeää. Niitähän maailmassa riittää. Itselleni tällaisia paikkoja on eniten Tukholmassa, jossa asuin nuoruuteni nousevimmat vuodet.
HS julkaisi taannoin juttusarjan (ja myöhemmin kirjan) "Tässä paikassa kauan sitten". Siinä oli Helsinkiin sijoittuvia tarinoita ja kuvia tutuista paikoista, joissa on menneisyydessä tapahtunut jotain merkityksellistä, yllättävää tai koskettavaa. Vaikka ne eivät minuun itseeni liittyneetkään, poikkesin monessa paikassa katsomassa. Mielessäni yritin kirjoitella samanlaista sarjaa omista merkityksellisistä paikoistani.
Lähetä kommentti