Roskapussia viedessä huomasin katoksen nurkassa lattialla puoliksi piilossa roska-astian takana isokokoisen taulun. Sen kuvapuoli oli seinään päin, joten en nähnyt, millainen taulu se oli.
Asia jäi vaivaamaan, joten myöhään seuraavana iltana tein asiaa katokseen nähdäkseni, onko taulu tallella. Oli se.
Kiskoin roska-astian pois paikaltaan päästäkseni kääntämään taulun. Tunsin jotenkin olevani luvattomissa puuhissa. Olin sen verran myöhään liikkeellä, että ei ollut kovin suurta vaaraa joutua yllätetyksi.
Taulu oli Marc Chagall –juliste.
Löytö sytytti. Olen aina pitänyt tämän venäläis-juutalais-ranskalaisen taiteilijan töistä. Olen nähnyt teoksia näyttelyissä, olen lukenut hänestä kertovia kirjoja. Nyt joku kotikorttelini asukas on hylännyt hienon julisteen. Olisikohan luvallista ottaa se?
Menin vielä kotiin miettimään. Päätös oli kuitenkin tehtävä pian. Jo aamulla roska-auto saattaa napata taulun kyytiinsä ja pistää sen jätemyllyllä pirstaleiksi.
Menin aamuyöstä hakemaan taulun. Siinä oli luvattoman puuhan makua – vähän kuin lapsena poikaporukassa omenavarkaissa naapurin puutarhassa. Jostain syystä tuntui nololta, jos joku näkisi minut kantamassa taulua pihan poikki sisään ja hissillä ylös.
Onnistuin. Vastaantulijoita ei ollut. Ympäröivien talojen ikkunat olivat pimeinä.
Tuossa eteisen lattialla taulu nyt odottaa ripustamista. Seinillä ei ole paljon tyhjää tilaa kirjahyllyjen seassa, mutta eteisen seinälle vaatenaulakon viereen se mahtuu, jos siirrän siitä kaksi pienempää taulua vessan oven viereen.
Taulu ei ole ihan kevyt. Sitä nyt puntaroin, tilaisinko juniorin iskuporansa kanssa tekemään reiän seinään vai riittäisikö, jos itse vasaroin kolmipiikkisen taulukoukun seinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti