Miten voi yksinkertaisen lauseen kirjoittaminen olla näin vaikeaa! Mikä neuvoksi, että kirjoittaminen alkaisi kesätauon jälkeen taas vetää.
En ole juhannuksen jälkeen näppäimistöön tai someen koskenut. Tauko tekee kuulemma hyvää. Nyt olen muutaman päivän verrytellyt kankeita lauseitani, mutta eivät ne tunnut notkistuvan. Ei ole sanottavaa, ei ole ideoita. On vain näppäilyvirheitä. Tuntuu, että kirjoittaminen on epämääräistä, mihinkään johtamatonta puuhastelua.
Kirjoitanko väkisin vai annanko olla?
Olen koko ikäni kirjoittanut. Työvuosieni tyylilaji oli pykäläproosa. Siinä maistui byrokratia. Kirjoitin muistioita, pöytäkirjoja, lausuntoja, anomuksia, suunnitelmia, kannanottoja, alustuksia, taustaselvityksiä ja muuta sellaista. Mapit täyttyivät ja homma sujui.
Opiskeluvuosien kirjoitusten tyylilaji oli stiiknafuulia. Kirjallisuustieteen harjoitusesseisiin piti saada mukaan kaikki Wellekissä & Warrenissa ja sen sellaisissa pyörineet sisäistekijät, objektiiviset korrelaatit, strukturalismit, metafiktiot, dekonstruktiot ja toiseudet. Siinä olin taitava, ja hyvästä osaamisestani jäi pysyvä todiste opintokirjaan.
Viime talvena lueskelin vanhoja blogejani. Löytyi yllättävän hyviäkin, varsinkin kymmenen vuoden takaa. Uudemmat maistuivat pääosin väsähtäneiltä. Jäi vaikutelma, että parasta ennen -päivämäärä on jo aikaa sitten ohitettu. Harmikseni en osaa enää edes herättää pahennusta.
Mutta Töölöntorin asiat näyttävät kiinnostavan lukijoita pitkin ja poikin maailmaa. Liitän alle kolmen kesäkuukauden kävijätilaston – siis ajalta jolloin en ole kirjoittanut uutta. Yhdysvalloista 39 tuhatta lukukertaa, Saksasta 12 tuhatta, Ranskasta ja Singaporesta 8 tuhatta. Suomestakin 2 tuhatta. Ja viimeisenä listalla ties mistä tuntemattomista maista 18 tuhatta.
Miksi helvetissä tämmöinen kansainvaellus kohdistuu Töölöntorin väsähtäneeseen blogiin? Kuka selittäisi minulle? Ovatkohan nämä jotain nettirosvoja? Onko tämä vaarallista?
Mietin, että voisin ottaa tekoälyn palvelukseeni kirjoittamaan blogia. Sehän tyrkkii ihmisiä syrjemmälle joka paikassa muutenkin. Komentaisin sen kirjoittamaan sellaisia tekstejä, että aina joku närkästyisi.
Tai sitten voisin pistää pillit pussiin ja pensselit santaan ennen kuin dementia ottaa vallan ja tekstit käyvät kelvottomiksi. Pitäisi ymmärtää ajoissa tehdä niin kuin Martti Anhavan viisas kirja neuvoo. Mutta se ajatus ei viehätä. Itsellenihän minä blogia kirjoitan enemmän kuin lukijoille. Kirjoittaminen kuulemma kaiken muun hyvän ohella ehkäisee dementiaa.


4 kommenttia:
No, ainakin minusta on kivaa, että palasit kesätauoltasi.
Minulle kirjoittaminen on vaikeaa silloin, kun on hukassa se, kenelle puhuu. En tarkoita fyysistä lukijaa vaan sitä fiiniä ja kuuluisaa sisäislukijaa. Minulla se tuppaa katoamaan silloin, kun ei tee mieli kommunikoida elävässä elämässäkään. Kirjoittamistani ei oikeastaan auta se, että joku kiinnostuu minun sanomisistani. Mutta se auttaa, että itse kiinnostun jonkun sanomisista.
Välttelen yleensä omien vanhojen tekstieni lukemista. Kun joskus kuitenkin olen jonkin jutun joutunut lukemaan, ihmettelen, miten paljon minulla oli nuorena sanoja. Värikästä kielenkäyttöä, hilpeää pompahtelua ja sellaista. Iän myötä sanat tuntuvat kummasti vähenevän. Sanottavasta puhumattakaan.
Samat bangladeshilaiset, brasilialaiset sun muut minunkin blogiani lukevat, vaikka asetusten mukaan hakukoneittenkaan ei pitäisi löytää sinne. Jollei pankkitilini tyhjene tai blogini siirry bangladeshilaisiin käsiin, en jaksa murehtia näistä "kävijöistä".
Tervetuloa Dessu! Kirjoittaminen on merkillistä. Kirjaimellisestikin! :) Se on eräs tapa ajatella. Kun sinulla on aihe, kirjoita siitä. Siinä on pakko ajatella, sekä ilmaisua että asioita. Mielestäni on tärkeää ettei jää jonkin muodonnan tai kaavan vangiksi. Se latistaa. Ja sinun blogihistoriasi osoittaa, että tiedät kaikki tämän. Niin kamala kuin Facebook toisaalta onkin, se mahdollistaa pienten ajatussirpaleitten jakamisen, ja joskus harvoin niistä voi saada lisää fasetteja näkyviinsä. Sitten kun niitä on itselleen tallennellut, voi saada pitemmänkin jutun aikaiseksi. Kirjoittaminen pitää hengissä, sen olen huomannut. - Mitä tulee lukijoihin, ne tuhannet "lukijat" ovat koneita, jotka skannaavat kaikkea. Blogspotin tilastoissa oikeat lukijat ovat erikseen, minulla niitä on vähimmillään sadan ja kahdensadan tienoilla. Jotkut harvat ovat aikojen saatossa keränneet lisää, nelinumeroisen määrän. Sinun järjestelmässäsi ei oikein ole "koukkuja", kuten otsikoita jotka paljastavat aiheita. Aihepiirit ovat sinänsä kiinnostava listaus, mutta ne eivät välttämättä houkuta. Toki olen vilkaissut monia, kuten Dalai Lama (1), Klinge (1), Kilpi Volter (3) jne. Mutta se johtuu enemmän kiinnostuksesta sinun kannanosoituksistasi kuin niistä aiheisista. Mutta tervetuloa takaisin elävien joukkoon, hyvä ystävä!
Tunnistan itsessänikin tuon sanonnan ja sanottavan vähenemisen. Toisaalta värikkään sanomisen välttäminen tuli minulle tavaksi jo virkatyössäni. Pöytäkirjoissa ja muistioissa ei pajon revitelty.
Varmaankin tästä syystä blogitekstini ovat usein (harmikseni) aika kuivakkaita, esseetyypisiä selontekoja. Sinun tekstisi täällä ovat usein kaunokirjallisempia, novellityyppisiä. Juuri se niissä niin viehättää.
Toisessa blogissani (jota en ole aikoihin päivittänyt) tavoittelin lyhyttä muotoa, irrallista ideaa, hetken oivallusta. Osittain se onnistui, mutta vähitellen sekin alkoi pidentyä.
Tavoittelen haaveissani sellaista taitoa, että osaisin heittää tänne nopeita pikku kirjoituksia, joiden väsäämiseen ei menisi tuntikausia, ei tarvittaisi aineistojen hakua, tarkistuksia eikä ilmaisun hiomista. Mutta ei se niin mene. Ammattikirjoittaja tietää kyllä, että laatutekstin tuottaminen vaatii työtä ja aikaa. Ja ammattikirjoittaja kyllä huomaa, missä on osaamista. - Mutta jotenkin sitä taakkaa olisi hyvä tällaisessa blogimaailmassa saada kevennetyksi.
"Pienten ajatussirpaleiden jakaminen." Siinä ilmaiset tarkasti sen, mitä tavoittelen täälläkin, en vain facebookissa. Mutta juuri sitä en osaa.
Kuten tuossa edellä Teepussin kommentisani kirjoitin, toivoisin osaavani nopean ja kevyen ilmaisun. Mutta se on varmaankin mahdoton oppia tässä iässä, kun sellaiselle ei ole ollut tilaa aktiivivuosinakaan. Laajat ja vaativat tutkielmat kyllä osaan, mutta niiden aika minun kohdallani on ohi. Blogitekstini ovat varmaankin jonkinlainen raskaan ja kevyen välimuoto. Ihan huitaisemalla ne eivät ole syntyneet. Ja sinun, Kari, blogikirjoitukset ovat usein kyllä vaatineet paljonkin taustatyötä. Kyllä sen huomaan ja arvostan.
Lähetä kommentti