Miehellä mielessä

Pyrkimys toimia samoin kuin ennenkin. Halu toistaa samoja kuvioita.

Onkohan se merkki jostain mielen lukkiutumasta? Ehkä peräti oire kehittyvästä neuroosista? Iän lisääntyessä tämmöisiä kuulemma tulee lisää.

Kirjamessuillakin huomasin tekeväni taas kerran samoin kuin ennenkin.

Katsoin siis listasta, milloin ja missä Claes Andersson esiintyy. Sen tiedon mukaan suunnittelin aikatauluni ja reittini. Ei psykiatri-kirjailija kuitenkaan tällaisesta neuroosista mitään maininnut.

Kiinnostavia juttuja silti kuulimme. Uusi kirja "Hiljaiseloa Meilahdessa" kertoo kirjoittajansa näköisestä ja oloisesta miehestä. Päähenkilö Otto on myös psykiatri ja kirjailija ja lisäksi myös pianisti ja entinen poliitikko. Tapahtumat ovat kuitenkin pääosin fiktiivisiä, väitti Andersson. Yritetään uskoa!

Kuolema, urheilu ja erotiikka ovat miehellä mielessä. Mitkäpä muutkaan?

Vanheneva Otto on jotenkin ärtynyt. Maailmanmenoon, lisääntyneisiin sairauksiinsa, menetettyihin nautintoihinsa. Edelleen hän kokee kyvyttömyytensä tuntea häpeää. Ainakaan hän ei häpeä kertoa kirjassa intiimeistäkään asioista. Virtsaamisvaikeuksien hoitoa kuvataan  seikkaperäisesti. Eroottiset unet eivät enää ole sananmukaisesti märkiä, mikä toisaalta on helpotus, toisaalta haikeutta aiheuttava tunne taas yhdestä kadotetusta miehisestä nautinnosta. Naisista silti kirjassa puhutaan paljon, erityisesti kohtaamisten fyysisestä puolesta.

Kirjan nimi "Hiljaiseloa Meilahdessa / Stilla dagar i Mejlans" aiheuttaa mielleyhtymiä. Henry Miller kirjoitti 1950-luvulla kirjan "Quiet days in Clichy / Hiljaiseloa Clichyssä" (suom. Seppo Loponen). Kuten Millerin kirjat melkein aina, tämäkin kuvasi naissuhteisiin liittyvää sekoilua. Herää kysymys, onko Millerin kirjan nimi  vaikuttanut Anderssonin kirjan nimeen.

Blogin lukija taitaa edellä olevasta saada käsityksen, että olen jo lukenut Anderssonin kirjan. En ole. Ehdin vähän aloittaa, vähän toistakymmentä sivua. Tämä on siis kirjoitettu Anderssonin puheen ja lehdistä luetun perusteella.

Entä muuta? Oli kirjamessuilla muutakin toimintaa kuin Andersson. Jatkuiko neuroottinen (?) kuvioni?

Ilokseni huomasin itsessäni raikkaan kyvyn uudistua ja siirtyä vanhasta tutusta kohti uutta ja ennen kokematonta. Menin kuuntelemaan kirjan "Ei saa mennä ulos saunaiholla"  tekijän haastattelua. Kirjoittaja on pitkäaikainen blogiystäväni Heidi Mäkinen. Linkki hänen samannimiseen blogiinsa löytyy tästä vierestä.

Ahdistus ja helpotus

"Tiedän paikan kamalan - -", travestoitiin aikoinaan yhtä koululaulua, sitä jossa elo on "tyyni, suojakas". Se kamala paikka oli koulun hammashoitola.

Olihan se kamala. Minulle melkein yhtä kamala paikka on aina ollut katsastusasema. Pelkään, että autoni reputetaan. Mitä sitten teen?

Muutama päivä sitten tämä kauhuvisio toteutui. Koskaan ennen näin ei ole käynyt.

Se tuntui tyrmäävältä. Hengitys salpautui. Hätäännyin. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Aavistelin hirmuisia kustannuksia. Ehkä peräti lopullista kuolemantuomiota rakkaalle ajopelilleni.

Näin oli katsastusinsinöörin paperiin printattu:

 "Hylätty:  Jarrujärjestelmät, Käyttöjarru, Kuorman tunteva jarruvoimansäädin. Ei toimi. Vasemmalla takana."

Hädissäni kysyin tyhmästi, mitä pitää tehdä. Vastaus oli yksinkertainen: "Korjata." Tarkoitin, että saako ajaa kotiin vai pitääkö tilata hinausauto. Vai jätänkö tähän ja kävelen kotiin. Sai ajaa.

Onneksi on kavereita. Minullakin. Onnistuin rauhoittumaan sen verran, että osasin käynnistää auton ja lähteä menemään. Kaverillani on pieni autoverstas Vantaan syrjäkylällä. Sinne.

"Jarrupaineen venttiili on jumissa", sanoi kaveri luettuaan katsastuspaperin. "Se pitää putsata ja rasvata. Ei siihen mitään varaosia tarvita."

Tämä kuulosti jo paljon ymmärrettävämmältä. Johan sen sanoi hoksaavainen kettu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssissä, että väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.

Siihen jäi autoni kaverin tallin eteen. Minä lähdin taksilla kotiin rauhoittumaan.

Eikä mennyt kuin päivä, kun kaveri soitti, että valmista tuli ja hän on käynyt katsastusasemallakin ja läpi meni. Hän lupasi ajaa auton illalla Töölöntorille. Hinta uusintakatsastuksesta 27 e. Entä työpalkkio? Nooo. Tarjoa vaikka pari kaljaa.

Taisin tarjota kolmannenkin. Apu oli suuri. Nyt autoni on perinteitä noudattaen siirtynyt talviteloille sen saman autoverstaan viereiseen tyhjään halliin. Vakuutukset ja verot ovat katkolla. En tarvitse autoa talvisin. Helsingissä on hyvätasoinen julkinen liikenne. Huhtikuussa taas tavataan, jos lumi ja jää ovat poissa.

Tieto ja tiedon puute

Katsoin televisiosta tietokilpailua. Eipä sitä voi katsomatta jättää, kun isäntäväki kyläpaikassa avaa television ja pitää itsestään selvänä, että tietokilpailu katsotaan koko porukalla.

Omin päin minulta jäävät tällaiset katsomatta. Katson elokuvia. Toisin oli ennen, lapsuudessani 1960-luvulla. Silloin katsoin paljonkin tietokilpailuja. Ne olivat valtakunnallisia merkkitapauksia.

Tälle kyläpaikassa näkemälleni ohjelmalle kunnioittava nimitys "tietokilpailu" on harhaanjohtava. Kyseessä on pikemminkin ajan henkeen paremmin istuva "tietämättömyyskilpailu".

Kilpailijalle esitettiin rahanarvoinen kysymys Kuka on kirjoittanut kirjan nimeltä Seitsemän veljestä. Ruutuun ilmestyi neljä vaihtoehtoa, joista tuli valita yksi. Alkoi melkoinen veivaus, vastaaminen kesti ja kesti ja lopulta meni väärin. Raha jäi voittamatta.

Tällaista ne siis nykyisin kutsuvat tietokilpailuksi ja näyttävät sitä kaupallisella (!) kanavalla lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Kanava kuuluu samaan konserniin joka julkaisee maan suurinta sanomalehteä ja suurinta iltapäivälehteä ja joka puliveivasi maan vanhimman ja arvostetuimman kirjankustannusosakeyhtiön pilalle ja joka kaiken seurauksena kärsii suurista talousvaikeuksista. Ja joka omistaa Helsingin keskustassa rautatieaseman vieressä valtavan lasiseinäisen toimitustalon, jonka läpi minä melkein joka päivä kävelen matkallani Töölöstä keskustaan. Viimeksi tänään. Ja usein poikkean lounaalle talon kiinalaiseen ravintolaan toisessa kerroksessa.

Seitsemän veljeksen kirjoittajaa tuumatessa aloin ymmärtää, että ei tämän ohjelman syvin idea ole tietää vaan olla tietämättä. Ehkä kotikatsomoissa siellä ja täällä pitkin Suomea oli katselijoita, jotka olivat selvillä mainitun kirjan kirjoittajasta. Heille (meille) kasvoi sisäinen pätevyyden tunne: minä tiedän mutta tuo pöljäke ei.

Siitä itsetunto kasvaa. Miksi tuo hölmöläinen on päässyt televisioon? Minunhan siellä pitäisi olla, näyttäisin fiksulta ja voittaisin rahat.

Tämmöinen trendi on nyt vallalla kaikkialla. Varsinkin politiikassa. Ei pidä antaa faktatiedon pilata hyvää ennakkoluuloa. Tällä asenteella voi edetä vaikkapa suurvallan presidentiksi, puhumattakaan pienvallan kansanedustajasta.

1960-luvun tietokilpailuissa oli toisenlainen asenne. Suomen menestynein kilpailuja Esko Kivikoski tiesi (muisti) vaikka mitä, historiaa, maantietoa, taiteita, urheilua, luonnontieteitä, nimiä, vuosilukuja. Triviatietoa toki monilta osin, mutta yksilösuorituksena kunnioitettava, sillä kysymykset eivät olleet helppoja.

Oli "maaotteluita" naapurikansoja vastaan. Aina Suomi voitti, näin ainakin luulen. Ratkaisija oli Kivikoski. Eikä hän edes ollut mikään rikkiviisaan professorin perikuva vaan jotenkin tavallisen suomalaisen työmiehen oloinen, vähän kankea, hidas, jäyhä ja ujo.

Tällä ohjelmatyypillä saavutettiin suuri menestys. Kivikoskesta tuli jopa "suosituin suomalainen" Viikko-Sanomien järjestämässä kansanäänestyksessä (kuva). Se oli merkittävä saavutus, kun vastassa oli koko ajan erilaisia suurtekoihin yltäneitä urheilijoita ja supersuosittu presidentti.

En usko, että kylässä näkemäni tietokilpailun sankareilla olisi luvassa suosiota. Pikemminkin päin vastoin.

(Hiukan piiloon jäävä otsikko kuvalle kuuluu näin: "Suosituimmat suomalaiset 1953 - 64) . Lehti: Viikko-Sanomat)

Älä usko kuulopuheisiin

Elämme totuuden jälkeistä aikaa (post-truth politics), lehdessä kerrottiin. Varsinkin Yhdysvalloissa eletään näin presidentinvaalien alla. Vaikuttaa uskottavalta väitteeltä.

Kyllä se leviää meillekin. Onhan jo kaksi suomalaista veljespuoluetta lähettänyt valtuuskunnan Amerikkaan hakemaan mallia menestyskampanjan rakentamiseen.

Eletään totuuden jälkeistä aikaa kyllä Suomessakin, sen olen voinut aivan itse todeta. Sillä saavutetaan menestystä paremmin. Kreationismi näyttää vetävämmältä kuin evoluutioteoria. Homeopatia näyttää vetävämmältä kuin ns. koululääketiede. Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää pätevämmältä kuin yliopisto.

Olen minäkin altistunut. Entisessä työpaikassani oli taipumusta mm. rokotuskielteisyyteen. Kovaa vänkäystä käytiin. Kiivas vähemmistö ei suostunut rokotuksiin, vähemmän kiivas enemmistö suostui, minä mukaan lukien.

Lapsena tunsin kaivonkatsojan. Pajuvitsa kädessään hän kulki pitkin pöheikköä ja näytti, mihin kannatti kaivaa kaivo. Siihen se kaivettiin. Vettä riitti, tyytyväisiä oltiin.

Äitini haki kolmiraajahalvauksensa jälkeen apua henkiparantajalta. Tuttavani haki hoitoa korvakynttilästä. Äskettäin poliitikko kertoi televisiossa, että lepakot räjähtelevät tuulivoimaloiden ympäristössä. Kannattamiensa ydinvoimaloiden turvallisuudesta hän ei maininnut mitään eikä hidas toimittaja hoksannut kysyä. Miten esim. Fukushima?

"Älä usko kuulopuheisiin", ohjeisti meitä jo Bertolt Brecht. Se on hyvä ohje, mutta jatko menee vaikeaksi. "Sinun täytyy tietää kaikki"  /  "mitä itse et tiedä, sitä et tiedä" /  "ota selvää".

Ei se noin voi mennä. En minä voi kaikkea tietää tai ottaa selvää. Pitäähän asiantuntijoihin luottaa. Pitää vain osata tunnistaa asiantuntijat. Eikä se ole kovin vaikeaa.

Toisaalta ei tiede ole voinut kaikkea tutkia.

Viime kesänä sain kesänaapurilta kuulla ohjeen. Tämä oli siis sitä otsikon tarkoittamaa kuulopuhetta.

Sen mukaan käymälästä kärpäset kaikkoavat, jos maalaa käymälän seinät ja katon kauttaaltaan sinisiksi. Pitäisikö uskoa? Kävin katsomassa naapurin sinistä käymälää. Ei siellä kärpäsiä ollut. Minun maalaamattomassa käymälässäni on. Toisaalta en tiedä, josko naapuri olisi vaikka ruiskuttanut Raidia käymäläänsä.

Rohkenen epäillä, että tieteellistä tutkimusta sinisen värin vaikutuksesta kompostikäymälöiden kärpäsmäärään ei ole olemassa. Luottaisinko kuulopuheeseen. Kokeilisinko ensi kesänä?

Taidan pysyä skeptikkona tässäkin asiassa.

Taas meitä järkytetään

Taas meitä järkytetään.

Ikiaikaisen turvallinen luterilainen maailmankuvamme uhkaa luhistua. Syyllinen on tietysti taas se sama kuin aina, peruskoulu. Nyt siellä puuhataan lapsille tasa-arvoa ja neutraalia sukupuolitietoisuutta.

Haiskahtaa poliittiselta feminismiltä. Sitä kammotkaamme! Ja kansa kammoaakin, on kuulunut raivokasta vastustusta. Siihen ovat reagoineet jopa sellaiset, joita mikään ei ole tuntunut järkyttävän, ei kasvava rasismi, ei edes ääriliikkeiden väkivalta. Nyt löytyi asia, joka ei enää jättänyt kylmäksi. Netti paukkuu raivokkaasta vastustuksesta.

=   =   =  

Edellä yritän käyttää vaikeaa tyylikeinoa nimeltä ironia. (Tämän infon suuntaan blogin satunnaisille lukijoille, vakituiset lukijat huomaavat se kyllä itsekin.)

En järkyty tasa-arvopyrkimyksistä. En edes ole luterilainen. Olin kyllä lapsuuteni ja nuoruuteni, rippikoulunkin kävin mutta sitten lopetin. Olen sekulaari.

Olen aikuisiällä nähnyt läheltä traagisia tapauksia, joissa kyse on juuri tästä, poikkeavista sukupuoli-identiteeteistä. Pidän hyvänä tavoitteena, että peruskoulu pyrkii tässäkin asiassa pääsemään tilaan, jossa ketään ei leimata omituiseksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Pintataso on jo aikoja sitten saavutettu, enää ei ole tyttöjen lankakäsityötä ja poikien puukäsityötä. Mutta tämän lisäksi on vielä muutakin.

Kuvassa luterilaista naisia ja nuoria koskevaa sukupuoli- ja tasa-arvo-oppia. En ole huomannut, että kansankirkko olisi tällaisesta irtiottoakaan tehnyt. 72,9 % kansasta kuuluu Martti Lutherin nimeä kantavaan ja uskontunnustuksen sisältävään järjestöön.

Myönnän, että tässä kärjistän asiaa. Ihan tahallani. Mistä lienen mallin ottanut?

Alemmuuskompleksi

Löysin kesällä aitan ullakolta vanhan Rubikin kuution. Hyvin se toimi.

Hyvin se toimi siis siinä mielessä, että palikat pyörivät notkeasti, vaikka vuosikymmeniä olivat olleet veivaamatta. Öljyt eivät olleet vuotaneet, vai miten lie se oli liukkaasti liikkuvaksi tehty. Ei kuulunut edes saumoista narinaa.

Huonommin se toimi siinä mielessä, että en vieläkään onnistunut saamaan värejä järjestykseen. Joskus nuorena olen ennenkin yrittänyt.

Nuorempi sukupolvi ei taida tietää, mikä Rubikin kuutio on. En ryhdy tässä selostamaan. Katsokaa Wikipediasta.

Oikein otsa kuprulla yritin, mutta ei. Tuloksettomasta palikoiden pyörittelystä tulee vain äkäiseksi.

Siinä tuntee itsenä tyhmäksi. Saa alemmuuskompleksin. Tällaisessa murheen laaksossa ei auta muu kuin lohduttaa itseään helpommilla älypähkinöillä. Sellaisilla, joissa tietää onnistuvansa.

Minulla on vajan laatikossa tallessa vanha pirunnyrkki. Aika likainen se on, ehkä jotenkin homehtunut, kuten kuvasta näkyy. Ei se ole ihme, sillä se on peräisin jostain 1950-luvulta eikä sitä varmasti ole käsitelty millään puunsuoja-aineilla.

Pirunnyrkin osasin koota vanhasta muistista. Itsetunto vahvistui, mieliala kohentui.

Matemaatikkokaverini on joskus sanonut, että Rubikin kuution ratkaiseminen onnistuu helposti matemaattisen ajattelun johdonmukaisena lopputuloksena, ei sattumanvaraisen pyörittelyn tuloksena. Pitäisikö uskoa? Myönnän, minulta puuttuu matemaattinen johdonmukainen ajattelu.

Pistin piruuttani kolmelle kesävieraalle käteen Rubikin kuution. Ei onnistunut keneltäkään. Pistin samoille vieraille myös pirunnyrkin. Ei onnistunut sekään. Eivät he mitään matemaatikkoja kylläkään olleet, yksi kirjastonjohtaja, toinen muusikko, kolmas kirjailija. Humanistiretkuja.

Yksi sanoi viisaasti hetken palikoita veivattuaan: "Ei sinulla sattuisi olemaan kuplamuovia, mieluummin poksauttelisin niitä."

Tuulelta vastauksen saan

Kesällä 1966 tapahtui suuria asioita. Silloin 15-vuotiaana en vielä ymmärtänyt, kuinka suuria.

Olin kielikurssileirillä Kärkölässä oppimassa englantia. Iltaisin istuttiin piirissä nuotion ympärillä ja paistettiin tikun nokassa makkaraa. Minä istuin leveällä kannolla ja parinani samalla kannolla istui amerikkalainen tyttö, Holly. Meillä oli yhteinen makkaratikku.

Holly ei aluksi oikein tajunnut makkaran paistamisen tekniikkaa. Hänen makkaransa kärventyi mustaksi. Minä yritin auttaa ja opastaa. Pitelimme yhdessä makkaratikkua. Tuntui jännittävältä, kun kädet koskettivat.

Nuotiolla laulettiin. Yksi lauluista oli Blowin´ in the Wind.

Se oli ensikosketukseni Nobel-tasoiseen kirjallisuuteen. Silloin sitä ei voinut aavistaa. Se tuli todelliseksi vasta tänään, lokakuussa 2016, yli puoli vuosisataa tuon leiritulen sammumisen jälkeen.

Niinä vuosina Bob Dylanin laululyriikka tuli minulle tutuksi laajemminkin. Se oli yksi tärkeimmistä, heti Beatlesien jälkeen. Dylanin sanoitukset tuntuivat vaikeilta, niihin tarvittiin sanakirjaa, eikä sekään aina auttanut. Muistan erityisesti joutuneeni pähkäilemään Subterranean Homesic Blues -kappaleen sanoja, samoin tuota yhtä sanaa kappaleessa Queen Jane Approximately.  Tällä tavalla huomasin, että kieltä voi oppia muutenkin kuin koulun oppikirjoista. Dylanilta opin enemmän kuin koulussa.

Mr. Tambourine Man / Dont´t Think Twice, it´s All Right / Like a Rolling Stone /  Rainy Day Woman / John Wesley Harding / All along to Watchtower / Lay Lady Lay. Tässä muutamia mieleen pysyvästi jääneitä kappaleita siltä ajalta.

Kaikesta Dylanin tuotannosta en ole pitänyt, osaa olen suorastaan inhonnut. Mutta likimain kaiken olen kuunnellut. Liekö toista nobelistia, jonka tuotannon tunnen yhtä perinpohjaisesti?

Nobel-komitea astui uudelle alueelle. Arvostan sitä. Viime vuonna jo oli merkkejä siihen suuntaan. Svetlana Aleksijevitšin tuotanto on epätyypillistä nobelproosaa.

Ruotsin akatemian Nobel-komitea hahmottuu vanhoiksi arvokkaiksi tummapukuisiksi akateemikoiksi, jotka noudattavat perinteitä. Tänään koettu yllätysvalinta viittaa kuitenkin siihen, että ehkä arvokkaat akateemikotkin ovat nuorena istuneet leirinuotiolla laulamassa Blowin in the Wind tai niin kuin se ruotsiksi kuului "Svaret min vän, är vindens hemlighet".

Iso kysymys on, miten Dylanin runous vaikuttaa pelkkänä luettuna tekstinä, ilman musiikkia ja esitystä. Vai onko sillä väliä?

P.S. Myöhemmin huomaan virheen äskeisessä kirjoituksessa.

Blowin in the Wind ei ollut ensikosketukseni Nobel-tason kirjallisuuteen. Jo aikaisemmin olin lukenut "Peukaloisen retket villihanhien maassa". Se on Selma Lagerlöfin tuotantoa (Nobel 1909). Mutta se on kokonaan toisen kirjoituksen vaativa aihe.

Entä Holly? Leirin loppupuolella sitten karattiinkin yöllä ulos, soudeltiin järvellä, kai pussailtiinkin pikkuisen ym. Muutama kirje vaihdettiin seuraavana talvena. Sitten Holly unohtui sinne Dylanin maahan.

The Times They are A-Changin`

Den tillfällige diktaren

Den tillfällige diktaren

Lars Huldén 5.2.1926  -  11.10.2016

Suuri runoilija, kääntäjä ja tiedemies on poissa. Vain kahdeksan kuukautta on kulunut siitä, kun minulla oli tilaisuus olla mukana juhlimassa Balderin salissa hänen 90-vuotispäiväänsä. Silloin hän oli hyvässä vedossa. Muistoja riitti, juttu luisti, huumori kukoisti.

Juhlasta kirjoitin pienen katkelman tähän blogiin. Se löytyy täältä .

Huldénin ura oli pitkä ja moniulotteinen. Tieteellinen ura toteutui Helsingin yliopiston pohjoismaisten kielten professorina. Kirjallinen tuotanto koostui yli neljästäkymmenestä teoksesta, pääosa lyriikkaa. Tässä näytteinä katkelmia Kalevalasta ruotsiksi.

Yksi osa kirjallista tuotantoa oli suomenkielisen runouden ruotsintaminen ja tunnetuksi tekeminen Ruotsissa. Siihen sisältyi kaikkea korkeakulttuurista iskelmärenkutuksiin. Tunnetuiksi Ruotsissa tulivat mm. Satumaa-tango, Liljankukka, Kotkan ruusu ja monet muut.

Muistoa kunnioittaen / med respekt för minnet.

Mietteitä merkkipäivänä

Merkkipäivän kunniaksi kaivoin jälleen kirjahyllystäni esiin Aleksis Kivi -osaston kirjat. Aika paljon niitä on. Tässä kohdassa herää aina kerran vuodessa nolosteleva ihmettely, miksi niitä ei tule enää luetuksi.

Ei se arvostuksen puutteesta johdu. Kaiken olen lukenut ja kovasti pitänyt, parhaimmista suorastaan hurmaantunut. Mutta siitä on kauan, opiskeluvuosina.

Koulussa en hurmaantunut. Seitsemän veljestä kuului pakollisiin kirjoihin, olisikohan ollut keskikoulun neljäs luokka. Tunneilla kirjaa

luettiin ääneen läpi, yritettiin muka näytellä rooleja pulpetissa istuen ja lukuvuoroja vaihdellen. Lukeminen kesti ja kesti, varmaan koko lukuvuosi siinä meni tunti viikossa. Ei mitään innostusta, pelkkää pakkopullaa. Samoin kävi Kalevalalle.

Minä olin kyllä lukemisesta innostunut. Kävin kirjastossa lainaamassa luettavaa harva se ilta. Mutta koulu antoi vahvan vaikutelman, että suomalainen kansalliskirjallisuudeksi mainittu lajityyppi on vihoviimeistä junnaamista. Siihen ei pidä koskea, laatulukeminen löytyy toisaalta.

Koulun äidinkielenopetus ei onnistunut pyrkimyksessään. Olen varma, että samoin kokeneita on paljon, melkein kokonainen sukupolvi. En tiedä, olisiko myöhempien vuosien opetus onnistunut paremmin.

Myöhemmin kirjallisuustieteen opiskelijana jouduin palaamaan näihin, aluksi syvästi epäluuloisena. Käsitys kuitenkin muuttui, kun pääsin vauhtiin. Seitsemää veljestä ja Kalevalaa parempaa ei ole, kun osaa asennoitua.

Asenne siis on nyt kohdallaan, mutta silti en ole palannut nautiskelemaan. Miksi, siinäpä miettimistä. Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja esseistiikkaa olen kyllä lukenut.

Selaillessani Kivi-kirjojani juutun taas arvoteokseen, Viljo Tarkiaisen toimittaman Aleksis Kiven muisto -nimiseen teokseen, joka julkaistiin kirjailijan syntymän 85-vuotispäivän kunniaksi (Kustannusosakeyhtiö Ahjo). Kirjan kuvituksen on tehnyt Torsten Elovaara. Kiinnitän lukijan huomion kansikuvan ornamenttien yksityiskohtiin. Kuvissa on svastika, muinainen onnen symboli. Sillä ei ole mitään tekemistä myöhempien aikojen pahamaineisen poliittisen tunnuksen kanssa, sillä tämä kirja on julkaistu 1919, paljon ennen natsiaikaa.

V. Tarkiainen, Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professori, teki väitöskirjansa Aleksis Kivestä. Tähän kirjaan hän on koonnut merkittävän kokoelman Kiveen liittyvää tutkimustietoa monelta tekijältä. Kiinnostavinta on tekstikriittinen tarkastelu, miten Kiven runojen kielen yksityiskohdat ovat muuttuneet versio versiolta. Toinen kiinnostava aihepiiri on selvitys, miten mm. Molieren, Miltonin, Oelenschlägerin, Cervantesin, Byronin ja Novaliksen tekstien vaikutus näkyy Kiven teoksissa.

Kirjallisuuden professori Tarkiainen joutui myöhemmin kiusalliseen valoon, kun hänen puolisonsa kirjailija Maria Jotunin avainromaani Huojuva talo ilmestyi. Sen antama kuva professorista ei ole mairitteleva.

Arvokas kirjani on huonossa kunnossa. Sivujen laidat ovat röpelöiset, kuten kuvasta näkyy. Takakansi on irronnut, keskellä on irronneita aukeamia. Mitähän pitäisi tehdä kirjan pelastamiseksi. Ei ainakaan teipillä liimailla.

Kun tieto puuttuu

Lapsuudenkotini kirjahylly oli sisällöltään ajankohtansa mallin mukainen. Siinä olivat ne pakolliset kirjat, jotka olivat suunnilleen kaikkien muidenkin työläiskotien ja alemman keskiluokan kotien kirjahyllyissä.

Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia, Pikkujättiläinen, Lääkärikirja ja Jokanaisen niksikirja. Ne olivat ne pakolliset. Sitten oli joitakin henkilökohtaisia, meillä äidin käsityökirjat ja isän puusepäntyön kirja ja joitakin lastenkirjoja. Dynaamisena lisänä karttuva nippu Valittuja Paloja.

Sitten oli vielä yksi suurteos. Sillä oli kylläkin vähättelevä nimi, Pieni tietosanakirja. Ei se pieni ollut. Siinä oli neljä paksua nahkaselkäistä osaa.

Osien nimet jäivät muistiini:  1) A - Hollanti, 2) Hollo - Louvre,  3) Lovat - Sandelin,  4)  Sandels - Öölanti. En aluksi ymmärtänyt, mitä nämä kirjojen selustassa olevat sanat ovat. Kesti aikansa, ennen kuin huomasin, että ne ovat kirjan ensimmäinen ja viimeinen hakusana. Tunsin, että se oli iso oivallus.

Muistan, että selailin näitä kirjoja usein. Alkusivulla oli kirjan tekijöiden nimet, ja muistan ihmetelleeni yhtä niistä:  L. Arvi P. Poijärvi. Ihmettelin tuollaista nimeä. Miksi pelkkä Arvi ei riitä? Hienostelua?  - Myöhemmin olen kohdannut tämän nimen eri yhteyksissä monta kertaa.

Pienessä tietosanakirjassa oli paljon tekstiä ja jonkin verran pieniä epäselviä mustavalkoisia kuvia. Muistankohan väärin, että siellä oli myös muutama taitettava värikuvaliite, karttoja, lippuja, ihmisen sisuskaluja?

Johonkin olen matkan varrella Pienen tietosanakirjani hukannut, samoin lukioikäisenä minulle ostetun Suuren tietosanakirjan, jossa oli kahdeksan osaa. Se ostettiin tukemaan opiskeluani. Ei se tainnut tukea.

Aikuisiällä hyllyyni ilmestyi Uusi tietosanakirja. Siinä oli 24 osaa. Se jäi jokseenkin vähälle käytölle ja joutui siirtymään odottamaan aikaa parempaa kellarikomeron hyllylle. Yritin saada kaupatuksi sen divareihin. Ei onnistunut. Keksin kysyä tutun vanhusten palvelutalon johtajalta, kelpaisiko se laitoksen kirjastoon. Kelpasi se. Vanhukset eivät olleet siirtyneet cd-rom-tietosanakirjoihin. Minä olin.

Minä innostuin kovasti romppusysteemistä. Asiaa edesauttoi, että tunsin läheisesti suuren kustantamon av-materiaalituotannosta vastaavan päällikön ja sain häneltä kaikki uutuudet. Mutta lyhyeksi jäi sekin kausi. Romppuni ovat kyllä tallella jossakin kaappien perällä.

Nyt ainoa jäljellä oleva tietosanakirjani on Otavan suuri musiikkitietosanakirja, viisi osaa ja hakemisto-osa. Se on hyödyllinen tällaiselle musiikkia osaamattomalle. Haen sattumankaupalla osumia, ja jos kiinnostava aihe löytyy, käyn YouTubessa tai kymppikirjastossa kysymässä kuunneltavaa. Yleensä löytyy. Olen vuosikausia ollut vakioasiakas.

Muilta osin pärjään ilman tietosanakirjoja, tiedätte kyllä, miten.

Kaikki toistuu

Kun käyn Jyväskylässä, on aika varmaa, että poikkean yömyöhään herkuttelemassa kanakorin Lounaispuiston grillillä. Kun käyn Tampereella, on aika varmaa, että tulee poiketuksi Tammelantorilla maistamassa mustaamakkaraa. Kun käyn Vaasassa, on jokseenkin varmaa, että tulee maistettua vietnamilaista ruokaa torin laidalla. Kun käyn Münchenissa, on aivan varmaa, että työnnetään heti alkajaisiksi kouraan iso tuopillinen olutta. Kun käyn Oslossa, on varmaa, että päädyn ravintolaan syömään turskaa.

Kaikki toistuu. Ei voi sanoa, että varsinaisesti olisin päättänyt tehdä näin. Tämä vain tapahtuu, vanhasta muistista, perinteitä kunnioittaen. Ei oikein muutakaan voi.

Nämä ovat minulle taas kerran tuoreita kokemuksia päättyneeltä kesältä. Kaikki muut paitsi München. Minulla oli vuosikausien perinne matkustaa työasioissa Müncheniin aina näin lokakuussa, mutta eipä ole enää. Tämä on yksi eläkkeelle pääsyn iloista. Oktoberfest ei oikein ollut minulle mieluinen tapa viettää kokousten välistä vähäistä vapaa-aikaa isäntien innokkaassa ohjauksessa.

Oslossa kävin pikavisiitillä alkukesästä juhlimassa vanhan ystäväni merkkipäivää. Jyväskylässä, Tampereella ja Vaasassa pistäydyin useasti.

Turskan lisäksi Osloon liittyy kaksi muutakin toistuvaa kokemusta. Molemmat epämiellyttäviä.

En minä kovin usein Oslossa ole käynyt, olisikohan kymmenkunta kertaa kaikkiaan. Mutta aina sama juttu. Aina siellä sataa koko ajan. Aina minä saan siellä flunssan. Niin nytkin.

Minua on iät ajat kiehtonut ajatus matkustaa kuuluisa "Hurtigrutten", höyrylaivamatka Norjan  vuonoja pitkin. Ei välttämättä koko pitkää matkaa Trondheimista Hammerfestiin, mutta muutama päivä kuitenkin. Taas oli sellainen ajatus. Aikaa siihen minulla olisi kyllä ollut. Mutta sää oli kamala ja sellaisena se olisi jatkunutkin. Ja sitten iski flunssa.

Vain yhden vuonon näin, senkin autokyydillä. Sitten lähdin kotimatkalle junalla Ruotsin läpi, huonossa kunnossa, räkätaudissa.

Miten ollakaan, junassa alkoi muistissa soida vanha mestarirunoilijan säe:

"Mies tuli vuonolta

näyttäen huonolta

norjalaispaitoineen.

Poljennon rennon ja hennon

John Lennon

loi viehätystaitoineen - - "

Ei minulla norjalaispaitaa ollut. Mutta tabletilta kaivoin kuunneltavaksi Juice Leskisen Norjalaisen villapaidan. Lennonia olen kuunnellut aina. Kuva on Juice-näyttelystä Mäntässä 2016. Juicella näköjään oli norjalaisvillapaita.

Toiset osaa, toiset ei

Minulla on nyt uusi televisio. Vanha alkoi oireilla.

Aina luotettava entisen työpaikkani tekninen johtaja Bitti-Pekka osasi heti soitettuani ohjeistaa minut kauppareissulle. Hän lukee Tekniikan maailmaa ja muuta sellaista ja tietää testitulokset. Niinpä häneltä kesti vain lyhyen hetken katsoa, mistä minun kannattaa mennä ostamaan hyvät testitulokset saanut televisio ja mistä sellaisen saa halvimpaan hintaan.

Hän saneli minulle ohjeet, etten erehdy ostamaan väärän mallista. Pitää olla sellaiset ja sellaiset ominaisuudet. Kysy myyjältä. Älä suostu ostamaan vääränlaista.

Niinpä ajoin Tuusulantien varrella olevaan myymälään ja sanelin kauppiaalle, mitä tahdon. Lunttasin lapusta, ilman en olisi kaikkea muistanut. Vehje löytyi.

Yllättävän kevyt. Muistan vielä, kuinka mahdottoman painavia entiset televisiot olivat. Ja pulleita.

Jalustan ruuvaaminen sujui helposti. Kanavahaku onnistui myös. Vaikeudet alkoivat vasta kun piti asentaa uudet, ennen kokemattomat ominaisuudet. Miten saan asennetuksi Internetin televisioon Piti taas soittaa Bitti-Pekalle.

Pekka neuvoi. Paina siitä ja siitä. Valitse se ja tämä. Paina ok. Katso tunnus ja salasana modeemin alta. Syötä ne siihen ja siihen.

Tässä menin jumiin. Ei löytynyt. En huomannut. Piti aloittaa alusta. Ja vielä uudestaan alusta. Eikä sittenkään. Pekka tajusi mahdottoman ja lupasi tulla illalla itse asentamaan.

Pekka tuli ja vips vaan. Valmista tuli.

Nyt voin katsoa televisiosta kaukosäätimellä Yle Areenaa ja YouTubea. Voin katoa myös kaupallisten kanavien Katsomoa ja Ruutua, mutta niiltä ei taida juuri katsomisen arvoista tulla. Voisin katsoa myös Netflixiä, mutta sitä minulla ei ole. Pertti vakuutti, että on siellä klassikkoelokuviakin Täytyy perehtyä, kunhan kiireiltäni ehdin.

Minun työpöytäni on täynnä elektroniikkaa ja pöydän alla melkoinen sotku piuhoja, melkein kuin spagettikattila. On pöytä-PC ja siihen modeemi ja skanneri ja kaiuttimet. Näppis ja hiiri ovat sentään johdottomia. Vieressä hyllyllä on televisio, digiboksi, DVD ja radio. Nyt digiboksi jää tarpeettomaksi, sillä uudessa televisiossa on ulkoinen kovalevy. Sitten on kaksi kuulokesysteemiä, toinen televisioon ja toinen tietokoneeseen. Kerrostalon yövalvojalle välttämättömiä. Kuulokkeet ovat johdottomia mutta molempiin tarvitaan laturit. Laturijohto tarvitaan myös älypuhelimelle ja tabletille. Ja kaiken päälle vielä yleishyödyllinen lukulamppu. Pöydän alla nurkassa odottavat vähemmällä käytöllä olevat läppäri ja paperisilppuri. Kaiken kruunaavat kolme jatkojohtoa, joista virta vehkeisiin saadaan (kuusiosaisia, sammutuskytkimellä). Eikä pidä unohtaa, että eri laitteiden välissä on monenlaisia yhdysjohtoja, usb:tä ja muuta.

Tällä tavalla esitettynä tämä tuntuu kamalalta. Täällä minä istun illat pitkälle yöhön piuhojeni ja vehkeitteni seassa. Miten tämä on tällaiseksi päässyt menemään.

Kävin äskettäin Tamminiemessä, Urho Kekkosen museossa. Katselin ja kuvasin hiukan haikein miettein Urkin työpöytää (ja muutakin). Valtakuntaa hallittiin aika vähäisin teknisin vempaimin. Onkohan tämä kaikki uusi ihan tarpeellista?

"Nuori, kauniskin - - "

Olen viime aikoina kaivellut menneitä. Ei kai pitäisi, siitä vakavasti varoitellaan. Joka menneitä muistelee, sitä - - -.

On siinä ollut mukavatkin puolensa. Harvoin olen löytänyt yhtä kiinnostavaa lukemista kuin omat päiväkirjani ja kalenterini noin neljänkymmenen vuoden takaa. Olenpa minä ollut aika veitikka. Oikein hiveli itsetuntoa.

Pitäisi oikeastaan antaa ne luettavaksi ex-sihteerilleni neiti B:lle, joka aina jaksaa huomautella  pysähtyneisyydestäni. Hänen mielestään suhtaudun nurjamieleisesti kaikkeen uuteen ja kivaan. En edes suostu opettelemaan skeittilautailua, vaikka hän itse ryhtyisi valmentajakseni.

Päiväkirjoista neiti saisi ehkä uutta näkökulmaa, että on sitä sentään joskus oltu aika vitaalisia.

Valokuviakin kaivelin kenkälaatikoista ja skannasin. Lähes 200 löytyi. Kaiken tämän tein esitystäni varten. Yleisönä oli joukko ihmisiä, jotka olivat koolla ensimmäistä kertaa noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Paljon oli muuttunut siitä kun kuvat otettiin. Niin heissä kuin minussa.

Minä en epäonnistu valokuvissa koskaan. Osaan kuulemma poseerata, näin väittää neiti B, jonka mielestä olen aina kuvissa komeampi kuin luonnossa.

Niinpä uusia valokuvia katsoessani kiinnitän huomiota siihen, näytänkö kuvissa nuoremmalta ja laihemmalta vai vanhemmalta ja lihavammalta kuin mikä on nykyinen mielikuva omasta olomuodostani. Toiveena on havainto, että ehkä en sittenkään ole muiden silmissä niin vanhan ja syrjäytyneen näköinen kuin luulen.

Tässä mielessä neljänkymmenen vuoden takaiset valokuvat lisäsivät ahdistusta. Kun katsojat näkivät screeniltä minut ennen ja screenin viereltä minut nyt, vertailu ei ollut minulle eduksi.

Tosin samaa voi sanoa niistä siellä katsomon puolella.

(Kuvassa minä silloin nuorempana, Aiheeseen sopiva kirjoituksen otsikko on sitaatti J. L. Runebergiltä, suom. Paavo Cajander)