Olen viime aikoina kaivellut menneitä. Ei kai pitäisi, siitä vakavasti varoitellaan. Joka menneitä muistelee, sitä - - -.
On siinä ollut mukavatkin puolensa. Harvoin olen löytänyt
yhtä kiinnostavaa lukemista kuin omat päiväkirjani ja kalenterini noin
neljänkymmenen vuoden takaa. Olenpa minä ollut aika veitikka. Oikein hiveli
itsetuntoa.
Pitäisi oikeastaan antaa ne luettavaksi ex-sihteerilleni
neiti B:lle, joka aina jaksaa huomautella pysähtyneisyydestäni. Hänen mielestään
suhtaudun nurjamieleisesti kaikkeen uuteen ja kivaan. En edes suostu
opettelemaan skeittilautailua, vaikka hän itse ryhtyisi valmentajakseni.
Päiväkirjoista neiti saisi ehkä uutta näkökulmaa, että on
sitä sentään joskus oltu aika vitaalisia.
Valokuviakin kaivelin kenkälaatikoista ja skannasin. Lähes
200 löytyi. Kaiken tämän tein esitystäni varten. Yleisönä oli joukko ihmisiä,
jotka olivat koolla ensimmäistä kertaa noin kolmenkymmenen vuoden tauon
jälkeen.
Paljon oli muuttunut siitä kun kuvat otettiin. Niin heissä
kuin minussa.
Minä en epäonnistu valokuvissa koskaan. Osaan kuulemma
poseerata, näin väittää neiti B, jonka mielestä olen aina kuvissa komeampi
kuin luonnossa.
Niinpä uusia valokuvia katsoessani kiinnitän huomiota
siihen, näytänkö kuvissa nuoremmalta ja laihemmalta vai vanhemmalta ja
lihavammalta kuin mikä on nykyinen mielikuva omasta olomuodostani. Toiveena on
havainto, että ehkä en sittenkään ole muiden silmissä niin vanhan ja
syrjäytyneen näköinen kuin luulen.
Tässä mielessä neljänkymmenen vuoden takaiset valokuvat
lisäsivät ahdistusta. Kun katsojat näkivät screeniltä minut ennen ja screenin
viereltä minut nyt, vertailu ei ollut minulle eduksi.
Tosin samaa voi sanoa niistä siellä katsomon puolella.
(Kuvassa minä silloin nuorempana, Aiheeseen sopiva kirjoituksen otsikko on sitaatti J. L. Runebergiltä, suom. Paavo Cajander)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti