Lapsuudenkotini kirjahylly oli sisällöltään ajankohtansa
mallin mukainen. Siinä olivat ne pakolliset kirjat, jotka olivat suunnilleen
kaikkien muidenkin työläiskotien ja alemman keskiluokan kotien kirjahyllyissä.
Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin
tarinat, Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia, Pikkujättiläinen, Lääkärikirja ja Jokanaisen
niksikirja. Ne olivat ne pakolliset. Sitten oli joitakin henkilökohtaisia,
meillä äidin käsityökirjat ja isän puusepäntyön kirja ja joitakin
lastenkirjoja. Dynaamisena lisänä karttuva nippu Valittuja Paloja.
Sitten oli vielä yksi suurteos. Sillä oli kylläkin
vähättelevä nimi, Pieni tietosanakirja. Ei se pieni ollut. Siinä oli neljä
paksua nahkaselkäistä osaa.
Osien nimet jäivät muistiini: 1) A - Hollanti, 2) Hollo - Louvre, 3) Lovat - Sandelin, 4)
Sandels - Öölanti. En aluksi ymmärtänyt, mitä nämä kirjojen selustassa
olevat sanat ovat. Kesti aikansa, ennen kuin huomasin, että ne ovat kirjan
ensimmäinen ja viimeinen hakusana. Tunsin, että se oli iso oivallus.
Muistan, että selailin näitä kirjoja usein. Alkusivulla oli
kirjan tekijöiden nimet, ja muistan ihmetelleeni yhtä niistä: L. Arvi P. Poijärvi. Ihmettelin tuollaista
nimeä. Miksi pelkkä Arvi ei riitä? Hienostelua?
- Myöhemmin olen kohdannut tämän nimen eri yhteyksissä monta kertaa.
Pienessä tietosanakirjassa oli paljon tekstiä ja jonkin
verran pieniä epäselviä mustavalkoisia kuvia. Muistankohan väärin, että siellä
oli myös muutama taitettava värikuvaliite, karttoja, lippuja, ihmisen
sisuskaluja?
Johonkin olen matkan varrella Pienen tietosanakirjani
hukannut, samoin lukioikäisenä minulle ostetun Suuren tietosanakirjan, jossa
oli kahdeksan osaa. Se ostettiin tukemaan opiskeluani. Ei se tainnut tukea.
Aikuisiällä hyllyyni ilmestyi Uusi tietosanakirja. Siinä oli
24 osaa. Se jäi jokseenkin vähälle käytölle ja joutui siirtymään odottamaan
aikaa parempaa kellarikomeron hyllylle. Yritin saada kaupatuksi sen divareihin.
Ei onnistunut. Keksin kysyä tutun vanhusten palvelutalon johtajalta, kelpaisiko
se laitoksen kirjastoon. Kelpasi se. Vanhukset eivät olleet siirtyneet
cd-rom-tietosanakirjoihin. Minä olin.
Minä innostuin kovasti romppusysteemistä. Asiaa edesauttoi,
että tunsin läheisesti suuren kustantamon av-materiaalituotannosta vastaavan
päällikön ja sain häneltä kaikki uutuudet. Mutta lyhyeksi jäi sekin kausi.
Romppuni ovat kyllä tallella jossakin kaappien perällä.
Nyt ainoa jäljellä oleva tietosanakirjani on Otavan suuri
musiikkitietosanakirja, viisi osaa ja hakemisto-osa. Se on hyödyllinen
tällaiselle musiikkia osaamattomalle. Haen sattumankaupalla osumia, ja jos
kiinnostava aihe löytyy, käyn YouTubessa tai kymppikirjastossa kysymässä
kuunneltavaa. Yleensä löytyy. Olen vuosikausia ollut vakioasiakas.
Muilta osin pärjään ilman tietosanakirjoja, tiedätte kyllä,
miten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti