Kesällä 1966 tapahtui suuria
asioita. Silloin 15-vuotiaana en vielä ymmärtänyt, kuinka suuria.
Olin kielikurssileirillä
Kärkölässä oppimassa englantia. Iltaisin istuttiin piirissä nuotion ympärillä
ja paistettiin tikun nokassa makkaraa. Minä istuin leveällä kannolla ja
parinani samalla kannolla istui amerikkalainen tyttö, Holly. Meillä oli
yhteinen makkaratikku.
Holly ei aluksi oikein
tajunnut makkaran paistamisen tekniikkaa. Hänen makkaransa kärventyi mustaksi.
Minä yritin auttaa ja opastaa. Pitelimme yhdessä makkaratikkua. Tuntui
jännittävältä, kun kädet koskettivat.
Nuotiolla laulettiin. Yksi
lauluista oli Blowin´ in the Wind.
Se oli ensikosketukseni
Nobel-tasoiseen kirjallisuuteen. Silloin sitä ei voinut aavistaa. Se tuli
todelliseksi vasta tänään, lokakuussa 2016, yli puoli vuosisataa tuon
leiritulen sammumisen jälkeen.
Niinä vuosina Bob Dylanin
laululyriikka tuli minulle tutuksi laajemminkin. Se oli yksi tärkeimmistä, heti
Beatlesien jälkeen. Dylanin sanoitukset tuntuivat vaikeilta, niihin tarvittiin
sanakirjaa, eikä sekään aina auttanut. Muistan erityisesti joutuneeni
pähkäilemään Subterranean Homesic Blues -kappaleen sanoja, samoin tuota yhtä
sanaa kappaleessa Queen Jane Approximately.
Tällä tavalla huomasin, että kieltä voi oppia muutenkin kuin koulun oppikirjoista.
Dylanilta opin enemmän kuin koulussa.
Mr. Tambourine Man / Dont´t Think Twice, it´s All Right / Like a Rolling
Stone / Rainy Day Woman / John Wesley
Harding / All along to Watchtower / Lay Lady Lay. Tässä muutamia mieleen pysyvästi jääneitä kappaleita
siltä ajalta.
Kaikesta Dylanin tuotannosta
en ole pitänyt, osaa olen suorastaan inhonnut. Mutta likimain kaiken olen
kuunnellut. Liekö toista nobelistia, jonka tuotannon tunnen yhtä
perinpohjaisesti?
Nobel-komitea astui uudelle
alueelle. Arvostan sitä. Viime vuonna jo oli merkkejä siihen suuntaan. Svetlana Aleksijevitšin tuotanto on
epätyypillistä nobelproosaa.
Ruotsin
akatemian Nobel-komitea hahmottuu vanhoiksi arvokkaiksi tummapukuisiksi
akateemikoiksi, jotka noudattavat perinteitä. Tänään koettu yllätysvalinta
viittaa kuitenkin siihen, että ehkä arvokkaat akateemikotkin ovat nuorena
istuneet leirinuotiolla laulamassa Blowin in the Wind tai niin kuin se
ruotsiksi kuului "Svaret min vän, är vindens hemlighet".
Iso kysymys on, miten Dylanin runous vaikuttaa
pelkkänä luettuna tekstinä, ilman musiikkia ja esitystä. Vai onko sillä väliä?
P.S. Myöhemmin huomaan virheen äskeisessä
kirjoituksessa.
Blowin in the Wind ei ollut ensikosketukseni
Nobel-tason kirjallisuuteen. Jo aikaisemmin olin lukenut "Peukaloisen
retket villihanhien maassa". Se on Selma Lagerlöfin tuotantoa (Nobel
1909). Mutta se on kokonaan toisen kirjoituksen vaativa aihe.
Entä Holly? Leirin
loppupuolella sitten karattiinkin yöllä ulos, soudeltiin järvellä, kai
pussailtiinkin pikkuisen ym. Muutama kirje vaihdettiin seuraavana talvena.
Sitten Holly unohtui sinne Dylanin maahan.
The Times They are A-Changin`
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti