perjantai 14. lokakuuta 2016

Tuulelta vastauksen saan


Kesällä 1966 tapahtui suuria asioita. Silloin 15-vuotiaana en vielä ymmärtänyt, kuinka suuria.

Olin kielikurssileirillä Kärkölässä oppimassa englantia. Iltaisin istuttiin piirissä nuotion ympärillä ja paistettiin tikun nokassa makkaraa. Minä istuin leveällä kannolla ja parinani samalla kannolla istui amerikkalainen tyttö, Holly. Meillä oli yhteinen makkaratikku.

Holly ei aluksi oikein tajunnut makkaran paistamisen tekniikkaa. Hänen makkaransa kärventyi mustaksi. Minä yritin auttaa ja opastaa. Pitelimme yhdessä makkaratikkua. Tuntui jännittävältä, kun kädet koskettivat.

Nuotiolla laulettiin. Yksi lauluista oli Blowin´ in the Wind.

Se oli ensikosketukseni Nobel-tasoiseen kirjallisuuteen. Silloin sitä ei voinut aavistaa. Se tuli todelliseksi vasta tänään, lokakuussa 2016, yli puoli vuosisataa tuon leiritulen sammumisen jälkeen.

Niinä vuosina Bob Dylanin laululyriikka tuli minulle tutuksi laajemminkin. Se oli yksi tärkeimmistä, heti Beatlesien jälkeen. Dylanin sanoitukset tuntuivat vaikeilta, niihin tarvittiin sanakirjaa, eikä sekään aina auttanut. Muistan erityisesti joutuneeni pähkäilemään Subterranean Homesic Blues -kappaleen sanoja, samoin tuota yhtä sanaa kappaleessa Queen Jane Approximately.  Tällä tavalla huomasin, että kieltä voi oppia muutenkin kuin koulun oppikirjoista. Dylanilta opin enemmän kuin koulussa.

Mr. Tambourine Man / Dont´t Think Twice, it´s All Right / Like a Rolling Stone /  Rainy Day Woman / John Wesley Harding / All along to Watchtower / Lay Lady Lay. Tässä muutamia mieleen pysyvästi jääneitä kappaleita siltä ajalta.

Kaikesta Dylanin tuotannosta en ole pitänyt, osaa olen suorastaan inhonnut. Mutta likimain kaiken olen kuunnellut. Liekö toista nobelistia, jonka tuotannon tunnen yhtä perinpohjaisesti?

Nobel-komitea astui uudelle alueelle. Arvostan sitä. Viime vuonna jo oli merkkejä siihen suuntaan. Svetlana Aleksijevitšin tuotanto on epätyypillistä nobelproosaa.

Ruotsin akatemian Nobel-komitea hahmottuu vanhoiksi arvokkaiksi tummapukuisiksi akateemikoiksi, jotka noudattavat perinteitä. Tänään koettu yllätysvalinta viittaa kuitenkin siihen, että ehkä arvokkaat akateemikotkin ovat nuorena istuneet leirinuotiolla laulamassa Blowin in the Wind tai niin kuin se ruotsiksi kuului "Svaret min vän, är vindens hemlighet".

Iso kysymys on, miten Dylanin runous vaikuttaa pelkkänä luettuna tekstinä, ilman musiikkia ja esitystä. Vai onko sillä väliä?

P.S. Myöhemmin huomaan virheen äskeisessä kirjoituksessa.
Blowin in the Wind ei ollut ensikosketukseni Nobel-tason kirjallisuuteen. Jo aikaisemmin olin lukenut "Peukaloisen retket villihanhien maassa". Se on Selma Lagerlöfin tuotantoa (Nobel 1909). Mutta se on kokonaan toisen kirjoituksen vaativa aihe.

Entä Holly? Leirin loppupuolella sitten karattiinkin yöllä ulos, soudeltiin järvellä, kai pussailtiinkin pikkuisen ym. Muutama kirje vaihdettiin seuraavana talvena. Sitten Holly unohtui sinne Dylanin maahan.

The Times They are A-Changin`





Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...