torstai 24. tammikuuta 2013

Outoja taideteoksia 3



 

[jatkoa eiliseltä ja toissapäivältä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Malmberg aloitti musiikista ja Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratoriosta, jota hän ei  oppinut ymmärtämään. Minun musiikinkuunteluni kehityslinjassa on samantapainen kokemus.  

Alkuhetki oli Beatles. Bändi ilmestyi maailmaani ja matkaradioooni, kun olin 14 v. Se mullisti maailmankuvani ja jätti pysyvän jäljen. Meihin rokkijätkiin iski heti puberteettinen ylemmyydentunne: tangot, humpat ja muut menneen maailman malmstenit olivat siitä hetkestä alkaen roskaa. Taidemusiikki ei ollut roskaa, se oli vain vaikeaa ja siksi sitä ei kuunneltu. Kun pop-musiikkiin ilmestyi vaikutteita klassiselta puolelta, sitä kyllä osattiin arvostaa. Sellaisia oli Beatleseilla (A Day in the Life), Jethro Tullilla (Bourrée), Ekseptionilla, Keith Emersonilla, Moody Bluesilla ja monilla muilla.  

Nyt, varttuneessa iässä käyn mielelläni sinfoniakonserteissa ja messuissa, vaikka musiikki ei ole ollenkaan leipälajini. En ole pitänyt suurtakaan väliä sillä, mihin konserttiin olen lipun ostanut. Tulee mitä tulee, "ymmärtämisellä" ei ole väliä, menen ensisijaisesti nauttimaan ja useimmiten se on onnistunut. Kovin vaikeita tai omituisia konsertteja ei ole osunut kohdalle. Erikoisimpina elämyksinä muistan Einojuhani Rautavaaran ja Per Nørgårdin teokset. Kaija Saariahon oratoriota en ole kuullut, siihen en osaa sanoa mitään.   

*   *   *     

Kirjallisuudesta Malmberg ilmoittaa vihaavansa teennäistä monimutkaisuutta ja  kunnioittavansa Veijo Merta niin ettei hänen nimeään lausu lakki päässä. Hyvä, minäkin kunnioitan. En kuitenkaan osaa pitää Merta mitenkään erityisen vaikeana kirjailijana. Jännittävänä, kekseliäänä, yllättävänä ja epäsovinnaisenakin, mutta en vaikeana. Samalla tavalla outona pidän sitä, että Malmberg liittää nimen Truffaut vaikeasti ymmärrettävien taiteilijoiden listaan.  Ei minusta. Elokuvat kuten 400 kepposta, Jules ja Jim, Morsian pukeutui mustaan ovat uuden aallon merkkiteoksia, mutta en pidä niitä erityisen vaikeina. Godard ennemminkin sopisi listalle.   

Kirjallisuudessa on kiistämättä monia teoksia, jotka kuuluvat vaikeiden klassikoiden listalle. Malmberg mainitsee James Joycen Odysseuksen ja Volter Kilven Alastalon salissa. Jälkimmäisestä hän sanoo viisaasti: " Sitä voisin hyvin pitää yöpöydälläni. Sitä pitää nauttia siivu kerrallaan kuin iltaviskiä."  

Minä en nauti iltaviskiä enkä pidä Alastalon salia yöpöydälläni, mutta asenne on oikea. Juuri niin pitää tehdä. Sillä tavalla kirjan lukemiseen menee vuosi ellei kaksikin, mutta saa mennäkin. Hyvästä pitää nauttia kauan.  

Minulla ei aikoinaan ollut mahdollisuutta nauttia siitä kauan vaan kirja piti kiitää läpi pikavauhtia, sillä se kuului tenttivaatimuksiin. Sellainen otti voimille. Sama pätee Joyceen. Yliopisto tuhoaa lukunautinnon, joskin onnistuu välillä herättämään kiinnostuksen. Minäkin menin Dubliniin viettämään Bloomsday-juhlaa (16. kesäkuuta). Aika villiä oli. Toivottavasti tulee tilaisuus mennä joskus uudestaan.  

Malmberg kehuu Saarikoskea ja Haavikkoa, hieman yllättäen. Luulen, että moni kokematon lukija voisi suhtautua Haavikkoon samalla tavalla kuin Malmberg Saariahon oratorioon. Olen itse ollut Haavikon kanssa jonkin kerran niin ymmälläni, että olisin voinut heittää kirjan ikkunasta ulos. En ole heittänyt. Töölöntorilta sitä ei kuitenkaan enää löytäisi.  

Joku sanoi: "Taideteos on taideteos, jos tekijä niin sanoo". En muista kuka, taisi liittyä dadaismiin. Ei siihen vastaanottajan ymmärtämistä tarvita, ei minun sen enempää kuin Ilkka Malmberginkään. Kiitän kuitenkin veteraanitoimittajaa kelpo puheenvuorosta. Ei se tabloidi-Hesari ihan kelvoton läpyskä ole, kun onnistuu minutkin näin provosoimaan.  

(Kuvassa James Joycen patsas Dublinissa ja detalji Tuomas Kyrön piirroksesta, jonka aiheena on Paavo Haavikko, julkaistu Parnassossa 5/2007)

 

 

 

 

2 kommenttia:

Sari KS kirjoitti...

Iso kiitos hienosta sarjasta. Seurasin sitä jännittyneenä, mitä seuraavaksi. Aivan kuin olisi lukenut kirjaa, jossa selviää murhaaja :)

Kirjoitit Sibelius monutentista, se on minun suosikki paikkojani Helsingissä. Rakastan Sibeliuksen musiikkia ja olen samaa mieltä kanssasi, Finlandia voisi alkaa soimaan milloin vaan. Kasvoista olen kuitenkin erimieltä. Joskus on hyvä saada koskea mitä näkee. Jannen otsa rypyt ovat minulle, merkki ajatuksista jotka eivät ole vielä päässeet nuoteiksi. Patsaan luona voin luvalla koskea, suurta pohditaan.

Kiasmassa oli vuonna 2006 näyttely, jossa oli yksi huone missä oli tähtitaivas. Siellä pyöri nauha jossa ihmiset olivat kertoneet haaveitaan. Se iski minuun kuin tuhat volttia. Kävin siellä monta kertaa ja saatoin istua siellä tunnin. Mennä kiertelemään ja palata tähtitaivaan alle. Kirjoitin siellä päiväkirjaan omia haaveita ja ajatuksia. Se osui ja upposi syvälle sydämeen ja sieluun.

En itsekkään ole musiikin nero. Osaan soittaa pianoa, kävin pari vuotta pianotunneilla aikuisena. Mutta jätän esiitymiset muille, omaksi iloksi pimputtelen. Työpaikassani, päiväkodissa laitan lapsille usein soimaan erilaista musiikkia. Unille menossa soi hiljaisella klassista. Liikunnassa otan usein soimaaan musiikkia jolloin juostaan. Kun musiikki lakkaa soimasta, pitää pysähtyä. Silloin usein soi Radetzkyn marsssi. Nykypäivänä lapset eivät kuuntele lastenlauluja, vaan sitä mitä vanhemmat kuuntelevat. Olen pikkaisen huolissani lasten asenteesta klassiseen musiikkiin. Heille moni kappale on tuttuja mainoksien kautta. Näin käy kaiken taiteen kanssa, jos vanhempia ei kiinnosta ei lapsikaan saa elämyksiä taiteesta. Se korvataan huvipuistoilla ja muilla riennoilla.

Oma 13 vuotias on lapsesta asti käynnyt kanssani Ateneumissa. Nyt keväällä on Eero Järnefelt:n näyttely ja sinne ollaan ehdottomasti menossa. Hänen lempi cd n. 3-4 vuotiaana, jossa oli parasta suomalaista klassista esim. Sibeliusta ja(Einojuhani) Rautavaaraa. Sitä hän kuunteli ja tanssi. Nykyään hän tanssii klassista balettia ja innostus vain kasvaa. Hän soitti aikoinaan pianoa, se jäi baletin jalkoihin.

Vuonna 2000 syntyneet Helsinkiläiset, saivat mahtavan mahdollisuuden päästä osallistumaan konsertteihin. Siellä soi lasten lauluja, klassista, lapset sai itse soittaa ja tanssia. Kaikki tämä oli ilmaista ja miten mahtava elämys. Vieläkin tyttäreni hihkaisee "Nalle konsertti setä", kun näkee Leif Segerstamin.

Kiitos vielä kerran, tämä on kirjoitus jonka varmasti luen uudelleen.

Tyttäreni viihdytti viisi vuotiaana lentokoneseen odottavia lausumalla Eino Leinon "ukkospilvi" runon. Vieläkin hän muistaa siitä kohtia ja hänellä on oma Eino Leinon runokirja hyllyssä. Vanhemmat ihmiset hymyilivät, nuoremmat mulkoilivat.

Samoja katseita olen saanut äiti-kolleegoilta, mutta ilkeänä ihmisenä olen pitänyt mielipiteeni. Lapsella on oikeus saada pieniä annoksi taiteesta.

Roope Dessutom kirjoitti...

Kiitos myös laajasta kommentista. Sellaiset ovat harvinaisia.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...