Muodissa mukana

Talvi jatkuu, ja sporttisuudessa vauhtiin päässyt Dessu ajoi kehätien varrella sijaitsevaan ostoshelvettiin hankkimaan itselleen uudet sukset. Vanhat ovat 1970-luvun alusta. Hyvät ne kyllä ovat ja kauniit myös mutta eivät oikein muodikkaat, joten syy uutuushankintaan on imagon kohottaminen.

Samalla piti ostaa myös uudet monot, sillä 70-lukulaiset eivät ole rakenteeltaan kelvolliset uusiin siteisiin. Inhottavaa kytkykauppaa, mutta minkäs voin, markkinaveijarit ovat näin suunnitelleet ja iso bisnes pyörii. Samaan syssyyn ostin vielä porkat.

Nyt ei puutu muu kuin hiihtämään lähtö. Näin kylmällä kuin tänään (- 14) en matkaan lähde, se voisi olla turmiollista tottumattomalle. Sen sijaan piipahdin Elitessä.

Nyt herää hankalia kysymyksiä. Pitäisikö minun hankkia pitkälahkeiset kalsarit? Onko 70-lukulainen anorakkini muuttunut imagohaitaksi, joka pilaa muotisuksien antaman nuorekkaan vaikutelman. Tai mustat hiihtohousuni, sellaiset, joissa kuminauha kiertää lahkeensuusta jalkapohjan ali. 

Tumppuja minulla on useita. Villasukatkin löysin kaapin perukalta, en tiennyt sellaisten olemassaolosta. Ne olisivat olleet tarpeen äskettäin kun kiduin flunssan kourissa. Piponi on kyllä tyylikkään musta ja nuorekas. Olen nähnyt televisiossa, että juuri samanlaisia on yläasteen pojilla oppitunneilla ja ruokailussa.

Hiihtolatua ei valitettavasti Töölöntorilla ole. Saariselän koulutuspäivillä viime viikolla latu alkoi hotellin oven   edestä, mutta Helsingissä joudun kävelemään sukset kainalossa aika pätkän kadulla. Menen Runeberginkatua  alamäkeen Oopperan risteykseen, siitä Mannerheimintien yli, Kisahallin editse Stadionin parkkiaukiolle ja siitä Urheilukatua jalkapallostadionin ohi Nordenskiöldinkadulle. Siitä käännyn oikealle ja etenen vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Siitä alkaa latu.

Keskuspuiston polkuja pitkin voin hiihtää kuinka pitkälle tahansa, vaikka takaisin Lappiin. Viime talvena hiihdin Maunulan majalle, joka tosin oli silloin suljettu. Paluumatkan tein kyllä häpeällisesti bussilla, sillä viiden kilometrin taival lipsuvilla suksilla uuvutti. Uudet sukset eivät lipsu, näin myyjä vakuutti.

Kuvassa näemme markkinamiesten katteettomia tyrkytyksiä vuodelta 1926. Klikkaa kuva suuremmaksi.

"Pilvihin mä hyppäisin..."

Dessu on palannut pohjoisesta, jossa hän oli sijaiskoulutettavana. Kurssi olisi ollut hyödyllinen, jos Dessu olisi aloittelija työssään. Hän on kuitenkin vuosikausia ollut työpaikassaan Vuoronvarausvirastossa vastuullisessa esimiesasemassa, johon kuuluu juuri niitä tehtäviä, joihin Saariselällä tarjottiin tasokasta perehdyttämisopetusta.

Pakkanen oli hirvittävä mutta huimapäisenä luonteena Dessu uhmasi luonnonvoimia ja lähti kerran lainasuksilla hiihtämään. Edellisestä hiihtokerrasta ei ole kuin vajaa kahdeksan kuukautta, kuten blogistani 17. helmikuuta (”Loistava come back”) ilmenee. Sitä edellisestä kerrasta oli kuitenkin vuosikymmeniä, joten rutiinissa on lieviä puutteita.

Hiihtolenkki arktisessa maisemassa ei ollut kovin pitkä, vain viisi kilometriä, mutta siinäkin ehti nousta muistiin kotimaisen kirjallisuuden klassikko, jossa nälkäisen miehen hysteerinen hiihto kuutamoyössä hirmupakkasessa läpi Kairanmaan korpien tuli mestarillisesti kuvatuksi. Tarkoitan Pentti Haanpään postuumina (1956) julkisuuteen päässyttä romaania Noitaympyrä. 

Dessun tunturihiihdossa ei ollut hengenvaaraa eikä kintereillä kuulunut susilauman ulvontaa. Pahin katastrofi oli kaatuminen pitkässä alamäessä, jossa yllättäen tuli vastaan kurvi. Menin kunnolla mukkelis & makkelis. Vasempaan olkapäähän sattuu vieläkin, kun nostan käden pystyyn.

Mutta mikäpä pakko on nostaa kättä pystyyn? Selviän kyllä arkipäivästä kädet ala-asennossa.

Dessu vähän harmittelee mäenlaskussa ilmennyttä taitamattomuutta. Lapsena Jyväskylässä mäenlasku kyllä sujui. Meillä pojilla oli kelpo hyppyrimäki Kypärämäen laitamilla. Oli joukossa yksi tyttökin, se Anita, jonka raisuista otteista kerroin kirjoituksessani ”Virnuileva kiduttaja” 8. marraskuuta. 

Hyppyrimme oli jyrkässä rinteessä. Siinä pystyi lentämään kymmenmetrisiä leiskautuksia. Alastulon jälkeen oli kuitenkin pakko kaatua tahallaan, sillä kohta edessä oli pajupöheikkö. Piti jarruttaa kaatumalla ennen kuin törmäsi pajukkoon. Niissä kaatumisissa ei käynyt kuinkaan. Seuraavana talvena jotkut isät tulivat vesureiden kanssa kaatamaan sen pöheikön. Siitä homma muuttui vaarallisemmaksi, sillä lumipeitteen läpi esiin pilkisti teräviä pajun kantoja. Niiden läpi ei uskaltanut pystyssä laskea, ja kaatuminenkin oli vaarallista. Jos olisi liukunut teräviin esteisiin, olisi tullut vahinkoja. Yhdelle pojalle tulikin.

Lapsuuden hyppyritouhuissa tyylillä ei ollut väliä, pituudella oli. Näin ollen Dessun on pakko myöntää, että hän ei ole pysynyt mukana ajan riennossa. Hyppyrimäen V-tyyliä hän ei hallitse. Osaaminen valitettavasti on puutteellinen myös sellaisissa uusissa talvilajeissa kuin freestyle, kumparelasku ja lumikouru.

Samanlainen puute vaivaa muitakin lajeja, joissa kehitys on mennyt eteenpäin 60-luvun jälkeen. Korkeushypyssä Dessu ei hallitse Forsbury-floppia vaan hyppää edelleen saksityylillä, kuulantyönnössä hän ei hallitse pyörähdystekniikkaa vaan paiskaa pakittamalla. Nämä ovat kuin puutteita yleissivistyksessä.

Vakavaan harkintaan täytyy ottaa tällaisten puutteiden pikainen korjaaminen.

Voisin aloittaa mäkihypystä. Ehkä menen hyppyrimäkeen ja leiskautan. Ei se V-tyyli vaikealta näytä. Kun ruotsalainen Jan Boklöv 80-luvun alussa aloitti tyylin, se näytti rumalta, vähän kuin varis olisi lentänyt. Pilkkakirveiden vitsejä riitti. Silmä kuitenkin tottui. Vitsinvääntö on nyt saanut uusia meheviä aineksia, kun V-mäkihypystä on tulossa myös naisten laji. 

Välineetkin ovat kehittyneet. Saariselän lenkillä Dessu sai ensikosketuksen uudenmallisiin suksiin, siteisiin ja monoihin. Omat sukset 1970-luvulta taitavat olla pois muodista. Lienevätkö uudet paremmat, en osaa sanoa. Maajoukkueen mäkimiehillä on haku päällä, jonkinlaiset taikasukset on Janne Ahoselle valmistettu mutta ne hylättiin, näin olen lukenut.

Kuvassa mainos alan parhaista tuotteista vuodelta 1926 (klikkaamalla sen saa suuremmaksi).

Aina valmis mihin vaan

Dessulla kävi vanhanaikaisesti. Niin käy niille, jotka eivät osaa sanoa ei.

Vuoronvarausviraston kehityspäällikölle tuli äkillinen este lähteä koulutukseen, johon hänet oli ilmoitettu. Tarvittiin sijainen. Soitettiin Dessulle.

Dessuhan on kuin partiolainen: aina valmis mihin vaan - erityisesti jos ei tarvitse itse maksaa. Niinpä Dessu lentää tiistaina aamulla varhain Saariselälle tunturihotelliin saamaan koulutusta. Aiheesta ei ole niin väliä, kunhan jotain.

Ikään kuin Dessu tässä iässä ei muka osaisi jo kaikkea, mikä on tarpeen osata.

Mutta kun on koulutusta tarjolla, pitäähän siitä joku lähettää nauttimaan, budjetissakin on siihen momentti. Jäisi muuten käyttämättä vaivalla anotut määrärahat. Sellainen leväperäisyys kostautuisi tulevissa määrärahoissa.

Niinpä Dessu haki ullakkokomerosta matkalaukkunsa ja alkoi pakata. Pakkaskelin vaatteet - juurikaan muuta en tarvitse. Kirjaksi valitsin Jake Nymanin ”Kovan päivän ilta”. Enemmänkin selailtavaksi kuin luettavaksi.

Läppäri tulee tietenkin mukaan. Samoin iPod. Jos vaikka kuuntelisin salaa luennolla kuulokkeista musiikkia.
Dessu poistuu siis Töölöntorilta ja myös netistä muutamaksi päiväksi.

Naisen vartalo

Sarjassamme naisen kauneudesta olemme aiemmin tarkastelleet menneiden vuosikymmenten ohjeita ja menetelmiä kauneuden lisäämiseen kasvojen alueella. Aiheina ovat olleet kauneussalongit (12. marraskuuta) ja huulipunat (5. marraskuuta). Lehtileikkeet ovat saaneet runsaasti myönteistä huomiota.

Nyt on aika edetä naisen kauneuden tarkastelussa kasvoista vartaloon. Mikäpä sen kiintoisampaa.

Näyte on yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Arvon nykynaiset, ettehän väheksy vanhempiemme / isovanhempiemme elämänkokemusta ja arvomaailmaa. Nehän ovat tunnetusti kunnioittamisen arvoisia meidän sukupolvellemme.

...ja luutalla lakasen lattioita...

Torstai on Dessun huushollissa siivouspäivä. Se on vanha perinne, sillä viikonloppuna saattaa tulla vieraita. Jos siivous olisi alkuviikosta, pöly ehtisi vallata nurkat viikonlopuksi. Perjantai ei ole hyvä, koska silloin aika menee ostoksilla ja ruoanlaitossa. Voi olla, että vieraita käy sekä perjantaina että lauantaina.

Siivous ei ole mukavaa, joten siitä pitäisi suoriutua nopeasti ja kohtuullisin vaivoin. Fuskaaminen imuroinnissa olisi houkuttelevaa mutta itsekuri on tarpeen. Aina kuitenkin joutuu tinkimään työn tarkkuudesta. Enhän mitenkään voi tyhjentää kaikkia kirjahyllyjäni joka torstai. Kompromissiksi kelpaa yksi hylly viikossa - tai kaksi hyllyä joka toinen viikko. Sillä tavoin vuoro kiertää ja vuodessa tulevat kaikki hyllyt kertaalleen pölytetyiksi ja pyyhityiksi.

Houkutus fuskata kohdistuu eniten imuroinnin vaikeisiin paikkoihin. Kirjahyllyjen lisäksi sellaisia ovat painavien huonekalujen alatilat, kuten sohvan, kaappien ja pianon alustat. Hankalia ovat myös johtosäkkyrät, joita on television ja tietokoneiden vieressä ja takana. Jos varomattomasti imuroi, piuhat irtoavat ja menevät sotkuun. Selvittäminen voi olla konstikasta. Mattojen altakaan ei viitsi joka viikko imuroida. Seuraavan kerran jouluksi.

Kylpyhuone on jostain syystä erityisen likaantuva paikka. Imurointi ei ole helppoa ainakaan pesukoneen takaa. Täytyy ruiskuttaa käsisuihkulla vaikeista paikoista pölyt ja moskat pois ja kerätä ne sitten lattiakaivin sihdistä.

Vaivaa säästääkseen imuroija organisoi ja kehittää helpottavia menetelmiä. Dessun menetelmä on siirtää ennen imuroinnin aloittamista kaikki siirrettävissä olevat huonekalut hieman pois paikaltaan. Näin pääsen niiden taakse suoraan. Imuroidessa ainakin toinen käsi on varattu letkun pitelyyn, joten huonekalujen siirtely ainoalla vapaalla kädellä on vaikeaa. Takaisin paikalleen huonekalun voi helposti tuupata ilman käsiäkin, siihen kelpaa jääkiekosta tuttu tekniikka, lantiotaklaus.

Toinen tärkeä niksi on valita pölynimurin sähköjohdolle huoneiston pistorasiasta se, josta johto yltää mahdollisimman moneen paikkaan, mieluiten niin, ettei töpseliä tarvitse vaihtaa kertaakaan. Dessun huushollissa tämä ei aivan onnistu, sen olen mitannut ja todennut mahdottomaksi. Imurin johto ei ulotu mistään pistorasiasta joka paikkaan. Niinpä joudun kesken imuroinnin yhden kerran sammuttamaan koneen ja siirtämään johdon toiseen pistorasiaan. Dessun kämppä on tästä näkökulmasta tarkasteltuna turhan suuri. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä edes merkittävin näkökulma.

Pyykki kannattaa pistää pyörimään samalla kertaa. Kun kaikki harmit tulevat kerralla, niistä pääsee myös kerralla eroon eikä vaivaa ole kaiken viikkoa. Töölöntorin kulmilla kuivatus on ongelma, sillä ulkona on niukalti tilaa eikä liikenteen noki suosi valkopyykin kuivatusta. Ullakolla on kuivatusnaruja ja parvekkeellekin voi pystyttää tellingin. Tämä on kuitenkin yksi niistä monista asioista, joissa maaseutu voittaa kaupungin. Töölöntorilla voi vain kaihoisasti muistella Längelmävedellä puhaltavia tuulia, jotka hulmuttivat pyykin kuivaksi niin että pyykkipojilla oli vaikeuksia pitää kiinni.

Eeva ja omena, osa 3

Dessu on nyt käynyt siellä lääkärillä. Ei ollut mukavaa.

Kummallisesti siinä lääkärin katsastuskonttorissa menettää viimeisetkin rippeet arvovallastaan. Dessutom on tottunut työssään, että hänellä on auktoriteettia, häntä kuunnellaan, häneltä kysytään neuvoa, hän neuvoo, päättää, käskee, joskus jopa moittii. Mutta Eeva-lääkärin edessä alushoususillaan hän tuntee itsensä täydeksi reppanaksi, joka ei mihinkään kykene eikä osaa tehdä mitään oikein. Täysi tohelo. Tauluista Dessu on nähnyt samanlaisia tunnelmia viimeisellä tuomiolla rimpuilevilla syntisillä. Olisikohan missään muualla?

Silti Eeva-tohtori on ihan ystävällinen ja asiallinen ihminen.

Olin salaa mielessäni toivonut, että Eeva-tohtori riemastuisi tiedosta, että olen huhtikuun jälkeen laihtunut yhden kokonaisen kilon, ehkä aavistuksen verran ylikin. Että Eeva onnittelisi hyvin hoidetusta laihdutusprojektista ja sanoisi, että nytpä kaikki on kunnossa. Mutta ei onnitellut, ei sanonut. Sanoi vaan: ”Jaaa-ha.” Ja katsoi jotenkin vinosti ja raapi pitkään niskaansa. Ja alkoi kysellä aika intiimejä. Teki mieli pikkuisen valehdella, ja valehtelinkin, yhdessä kohdassa.

Mikään ei tunnu lääkäreille riittävän. Ainoa kehu tuli siitä, että tupakka on pysynyt poissa suusta jo kymmenen vuotta.

¤ ¤ ¤ 

Nyt sitten jatketaan laihduttamista, lenkkeillään, syödään omenia (jos haluan mieluummin appelsiineja, mandariineja, päärynöitä, niin hyvin sopii), jätetään sokeri vähemmälle, jäätelö kokonaan pois, olut vähemmälle, lisätään kasviksia, kalaa. Tavoitteeksi asetettiin, että keväällä seuraavassa katsastuksessa paino on alentunut viisi kiloa nykyisestä. Verenpainelääkkeen syöntiä jatketaan mutta kolesterolia vielä tarkkaillaan.

Eeva käskee, Dessu tottelee - ainakin yrittää totella. Ajatus tulevaisuudesta Sumo-painijana ei ole kiehtova. Lehdistä luen hyviä niksejä, jotka ”takuulla tehoavat”. Pitäisiköhän perehtyä tarkemmin? Kuvassa on perinnetietoa, se on 60 vuoden takaa. Vaikuttaa lupaavalta. Täytyy käydä apteekissa kysymässä.

Kalsareita ostamassa

Dessu kävi vaateostoksilla. Paikaksi valikoitui Stockmann, kuten niin usein ennenkin. On vähän hämärä juttu, miksi aina juuri Stockmann, eivät tavarat siellä poikkea muiden tavaratalojen tarjonnasta kuin korkeintaan hinnaltaan, ja siinäkin huonompaan suuntaan.

Selitykseksi ei kelpaa, että Stockmann sijaitsee sopivasti työmatkani varrella. Niin sijaitsee Sokoskin, ja moni muu. Sokokselle minulla on jäsenkorttikin, joka tuottaisi bonuksia.

Tavaratalot ovat Dessun mielestä epämiellyttäviä paikkoja, kaikki, nimestä riippumatta. Eivät kuitenkaan niin epämiellyttäviä kuin suuret ostoshelvetit laitakaupungilla, sellaiset kuin Itäkeskus, Prisma, Sello tai Iso Omena. Kaiken kamaluuden huipentuma on Ideapark peltoaukean keskellä kolmostien laidalla lähellä Tamperetta. Sellaisiin Dessu pitää kuljettaa kahleissa kuin Isontalon Antti Vaasan linnaan. Vähemmällä en mene.

Kun Stockmannille menee kellon alta Aleksanterinkadun pääovesta, joutuu ensimmäiseksi kosmetiikkaosastolle. Myyjät ovat kyllä kauniita mutta tuotteiden hajumyrsky ei miellytä. Siitä pitää päästä äkkiä pois. Dessu ei edennyt suorinta tietä miesten vaateosastolle vaan teki koukkauksen alakerran kautta. Siellä on elektroniikkaosasto. Dessu kävi ostamassa tietokoneeseensa uuden ulkoisen kovalevyn. Siihen on tarkoitus tallentaa kaikki tuhannet vanhat valokuvat, joita olen vuosien varrella skannannut perintönä saamistani suvun albumeista ja omista nuoruuteni seikkailuista.

 Sitten vaateosastolle. Ensisijainen tarpeeni liittyi uhkaavasti lähestyvään käyntiin lääkärin vastaanotolla (ks. blogit 11. marraskuuta ja 13. huhtikuuta tänä vuonna). Eeva-lääkärin katsastuskonttorissa joudun todennäköisesti taas riisuutumaan, joten kalsareiden, paitojen ja sukkien on syytä olla ehjät ja siistit. Verenpaineen mittauksessa on hyvä olla paita, jossa ei ole valtavasti nappeja avattavana. Tarvitsen siis T-paidan puseron alle.

Stockmann on sen verran laatukauppa, että siellä ei ole tyrkyllä kelvottomia tuotteita. Halpahalleissa tuputetaan T-paitoja, joihin on painettu härskejä vitsejä. Sellaisia en osta. Kalsareihini en huoli kuvia Muumipapasta, Harald Hirmuisesta tai Wagnerista, vaikka sarjakuvien ystävä olenkin. Ostin Björn Borgit, vaikka tennistä en osaa pelata.

 Löysin tarvitsemani, joten siltä osin olen valmis tohtori Eevan katsastukseen. Lisäksi kiertelin katselemassa talvitakkeja, mutta mieleistä ei löytynyt. Lopuksi menin kadun alittavaa tunnelia pitkin Akateemiseen kirjakauppaan. Siellä istuin pitkään kahvilassa.

Jostain olen lukenut, että Stockmann järjestää hissitytöt takaisin, tosin vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä vain yhdeksi päiväksi? Jonkinlainen jippo? Nyt ei kuitenkaan näkynyt.

Dessu muistaa hämärästi vuosikymmeniä sitten nähneensä Stockmannin hisseissä kuskityttöjä. Olikohan niitä vielä vuonna 1970, jolloin muutin Helsinkiin, en ole varma.

Ylemmässä kuvassa on kadonnutta viehättävää historiaa ja alemmassa sama paikka nyt, vähemmän viehättävässä tilassa.

Minkä kirjan lukisin?

Dessulla on lähes jatkuvasti häslinki päällä kirjojen kanssa. Sohvapöydällä (romaanit, esseet), yöpöydällä (lyriikka) ja kylpyhuone-WC:n pöydällä (sarjakuvat) on läjäpäin kirjoja. Osa on luettu lähes loppuun, osa on keskivaiheilla, osa on juuri aloitettu. Kaikissa on kirjanmerkki välissä osoittamassa oikeaa paikkaa.

En tiedä, onko tapa viisas, mutta näin se on aina ollut. Minulla on aina luettavana monta kirjaa. Pinoissa on myös kirjoja, joiden lukeminen ei etene. Sellaiset jäävät vähitellen pinon alimmaiseksi ja ehkä joskus päätyvät sieltä hyllyyn odottamaan uutta yritystä. Olen aika helposti luovuttava lukija. Jos kirja ei kohtuullisessa ajassa ala vetää, sitten se jää. En ole aikoihin yrittänyt lukea mitään pahalla sisulla. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin olin niin periaatteellinen, että kun olin päättänyt lukea Joycen Odysseuksen tai Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, niin sitten luin, väkisin.

Hyvä ystäväni ja kollegani, Vuoronvarausliiton tilastopäällikkö, ilmoitti joskus alkuvuodesta työpaikan tupakkahuoneen mukavassa vanhassa laiskanlinnassa piippua poltellessaan päättäneensä lukea Carl Grimbergin 24-osaisen Kansojen historian. Viimeksi kysyttäessä hän kertoi edenneensä jonnekin puolivälin paikkeille.

Dessullakin on Grimberg hyllyssään, mutta olen vuosien varrella lueskellut sitä vain satunnaisesti luvun sieltä, toisen täältä. Vaikka teksti on tunnetusti vetävää, en kuitenkaan juuri nyt suunnittele ryhtyväni kollegani viitoittamalle tielle. Olen luonteeltani sillä tavalla lyhytjänteinen, että mahdottomat yritykset olen oppinut väistämään. Riittää kun selailen Musiikin tietosanakirjaa ja pyrin etsimään kiinnostusta herättävät musiikkikappaleet kuunneltavaksi. Siinä on minulla pitkäntähtäimen suunnitelmaa vuosikausiksi. Muut lukusuunnitelmat saavat olla lyhytkestoisia.

Toinen periaatteellinen ongelma on, kannattaako rajallista elinaikaansa käyttää lukemalla uudestaan sellaisia kirjoja, joista on joskus nauttinut. En ole varma, mutta silti teen usein niin. Tällaisia moneen kertaan lukemiani kirjailijoita ovat esim. Tšehov, Strindberg ja Calvino, kotimaisista Haanpää ja Linna. Lyriikan puolella nimiä on paljonkin. Luulen, että uusista kirjailijoista ainakin Siri Hustvedt, Paul Auster ja Kjell Westö nousevat vielä tälle listalleni, jos elinvuosia riittää.

Vaikea tapaus on Dostojevski. Luin häntä vähän yli kaksikymppisenä opiskelijana. Iän ja elämänkokemuksen karttuessa olen moneen kertaan miettinyt, ymmärsinköhän keskenkasvuisena niistä mitään. On tehnyt mieli tarttua niihin uudestaan mutta en ole tarttunut. On herännyt epäily, olenkohan riittävän kypsä vieläkään. 

Vuosikaudet mielihaluni on kiertänyt aloittaa hyllyssäni tyhjän panttina odottanut kolmiosainen Egon Fridellin Uuden ajan kulttuurihistoria, mutta aina se on jäänyt kiireellisempien tieltä. Tiedän ja tunnen sen maineen, mutta en ole saanut ryhdytyksi. Ehkä sitten, kun saan puretuksi pöydiltäni nykyiset pinot. Erityisesti WC:n sarjakuvat.

Kauniimpia naisia

Dessu selaili kesällä Längelmävedellä vanhoja viikkolehtiä. Niitä on siellä paljon, röykkiöittäin. Selailtavaa riittää moneksi tulevaksikin kesäksi. 

Vanhat lehdet ovat mielenkiintoista luettavaa. Mieluummin niitä lukee kuin uusia iltapäivälehtiä. Vanhojen lehtien säilyvyys ei ole kylmillään olevan kesäkodin vintillä hyvä. Paljon on mennyt pilalle.

Lehdistä löytyi säilyttämisen arvoisia juttuja ja mainoksia. Dessu otti läjän lehtiä mukaansa Helsinkiin, koska Längelmävedellä ei ollut skanneria mukana.

Kaksi löytöä Dessu on jo liittänyt blogeihinsa:
26.10. ”Ketkuta ja jyrää”
05.11. ”Huulipunaa”

Tämä uusi näyte on vuodelta 1933. Teemana jälleen naisten kauneuden lisäämien - ikuinen aihe. Blogia lukeville naisille ohjeeksi ja hyödyksi.

Lisää tulee kunhan ehdin.

Eeva ja omena, osa 2

Eilisessä postauksessa Dessu kertoi kokemuksiaan auton katsastuksesta. Ensi viikolla Dessu menee taas katsastukseen, ja se onkin vaikeampi selvittää kunnialla. Nyt katsastetaan Dessu itse.

Menen puolivuotistarkastukseen tohtori Eevalle. Viimeksi kävin huhtikuussa  ja kirjoitin kauhukokemuksesta blogin.

Eeva-tohtori piti silloin vakavan puhuttelun. Aiheina olivat mm. paino, verenpaine, kolesteroli, ravinto, rasva, kasvikset, alkoholi ja liikunta.

Tohtorin määräys oli, että ”kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena”. (Tässä siteerasin itseäni puolen vuoden takaa.) 

¤ ¤ ¤
Miten on Dessu noudattanut tohtorin puhuttelua?

Kaljalla käyntejä en ole tainnut merkittävästi vähentää. Iltakävelyt ovat sen sijaan lisääntyneet. Kävely on muutenkin runsaanpuoleista, sillä kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan päivittäin molempiin suuntiin, ellei aivan kauheasti sada. Tosin pysähdyn usein paluumatkalla Kymppikirjastoon tai Akateemiseen. Pysähdyksiin liittyy yleensä kahvilassa poikkeaminen, mutta pullasta olen luopunut. Päivittäistä liikuntaa olen siis jatkanut ja tehostanutkin. Kesällä Längelmävedellä oli kyllä huono aika. Kun lämpötila huiteli kolmessakymmenessä viikkokaudet, liikunta ei juolahtanut mieleen. Silloin istuin lepotuolissa terijoensalavan alla ja luin.

Yhdessä asiassa olen noudattanut Eeva-tohtorin ohjetta kirjaimellisesti. Iltapäiväkahvitauolla Vuorovarausliiton henkilökunnan kuppilassa olen nauttinut jokaisena päivänä kahvin ja omenan, en munkkipossua. Kahvila-ruokasalin viehättävä Aino-rouva on ihan minua varten ruvennut pitämään tarjolla omenia. Siitä hänelle kiitos. 

Kesällä ostin omenat paikallisesta myymälästä ja loppukesästä nappasin ne kesäkotini ikivanhoista puista. Ne eivät kuitenkaan ole kovin hyvänmakuisia. Hyvää mehua niistä kyllä saa.

Eevat ovat historian alkuhämärästä asti ohjanneet miehiä nauttimaan omenia. Nykyisin ne ovat hyvin suositeltavia, historian ensimmäisen Eevan aikoihin ne olivat kiellettyjä aineita.

Ovatko omenat tepsineet? En tiedä, sillä en ole huhtikuun jälkeen käynyt vaa´alla, vaikka sellainen makuuhuoneen nurkassa onkin. Vaaka on yksi iljettävimmistä keksinnöistä, minkä insinöörit ovat koskaan tehneet. Nyt lähipäivinä sitä on kuitenkin pakko käyttää, jotta osaan Eevalle sanoa lukeman. Toivottavasti lukema on kohtuullisempi kuin huhtikuussa. Silloisen lukeman mukaan minun pitäisi pituus- / painotaulukon mukaan kasvaa ainakin 10 cm, jotta lukemat olisivat rinnakkain laitettuina ihanteelliset.

Eeva ja omena:  tarina jatkuu  täällä .

Pitäisikö osata?

Dessu kävi tänään katsastuksessa. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, Dessun Toyota kävi ja Dessu itse toimi vain kuskina. Läpi meni.

Katsastustilanne on aina samalla tavalla kiusallinen. Tuntemattomia äijiä seisoskelee kahvimuki kourassa odotuspuolella ja seuraa silmä tarkkana autoja ronkkivia katsastusmiehiä. Katsomon puolella kasvaa sisäinen yhteishenki ja solidaarisuus. Kaikki vaikuttavat autojen asiantuntijoilta. Yksi selittää, miten oli asentanut Volvo Amazonin kampiakselin nupin ja toinen kertoo, miten hankalaa oli uusia Fiatin katkojan kärjet ja kolmas valittaa, miten vaikeassa loukossa sijaitsee Datsunin jarrujen kengät ja neljäs leuhkii, miten oli näppärästi onnistunut vaihtamaan Rellun jakohihnan. Heti kaikki ympärillä seisojat tietävät ongelman ja selostavat omat kokemuksensa. Kannattaisi ensin vääntää edessä oleva vasemmanpuoleinen pultti löysemmälle, kannattaisi ensin avata akkua kiinni pitävät ruuvit, kannattaisi ottaa jakoavain käyttöön ja heittää se auton mukana tullut 12 millin vääntöavain jorpakkoon, niin mahtuu paremmin vääntämään.

Tätä miesten keskistä solidaarisuusneuvontaa Dessu kuuntelee mutta ei osallistu. Hörppii vain nolona kahvia pahvimukista. Tällaisia asioita hän ei osaa - hädin tuskin tietää, mistä nupista nykäistään, kun pitää saada nokkapelti auki. Työkaluja hänellä on vain saha, kirves, vasara, hohtimet, taltta, pora, höylä, mittanauha ja rautakanki, ja nekin kaikki ovat maalla kesäkodin varastossa. Ei niille olisi käyttöä Töölössä. Puukko on kyllä kaupungissakin, mutta Toyotan asentamiseen se on huono.

Dessu kuuli äijäporukan yksimielisen tuomion autojen merkkihuolloille. Juuri sellaiseen Dessu oli suuressa ymmärtämättömyydessään katsastuksen alla erehtynyt Toyotansa viemään. Pakoputkesta tuleva savu siellä mitattiin, tuulilasinpyyhkimet uusittiin ja jotain kiristettiin. Maksoi yli kaksisataa. Yritin kuunnella, mihin viisaampi olisi autonsa vienyt mutta en päässyt käsitykseen.

Tällaiset asiat jokaisen miehen pitäisi osata. Naisilta osaamista ei oleteta. Liikennesääntöjen osaamista sen sijaan vaaditaan ainoastaan autokoulussa ja inssiajossa. Sen jälkeisestä osaamisesta ei ole väliä.

Dessulla on ollut ajokortti yli 40 vuotta. Ainuttakaan sakkoa tai rikemaksua ei ole kohdalle osunut. Siitä olen ylpeä. Yksi parkkisakko on tullut. Se tuli kesällä 1999 Tampereella Tammelan jalkapallokentän lähellä Salhojankadun laidalla, kun en huomannut muuttuneita kieltoja. Harmitti pitkään mutta olen toipunut.

Seuraavaksi pitäisi viedä Toyota nastarenkaiden vaihtoon. Kerran olen sen tehnyt itse. Toista kertaa en ryhdy.

Kadotettu taidelaji

Minulla oli ajastintallennuksessa perjantai-iltana Yle-Teemalta tullut elokuva ”Palaa, palaa” (Hori, má panenko - 1967). Yhtään en tiennyt / muistanut, mikä elokuva on kyseessä. Vain ohjaajan nimi (Milos Forman) antoi viitettä. Kyseessä oli siis merkittävän ohjaajan varhaisteos, jonka hän teki kotimaassaan Tšekkoslovakiassa juuri ennen traagisia tapahtumia, jotka ajoivat hänet pois maasta työskentelemään ulkomailla. Myöhemmin syntyivät mm. ”Yksi lensi yli käenpesän” ja ”Amadeus”.

Jyväskylästä palattuani aloin katsoa elokuvaa. Muutamassa minuutissa tuli muistikuvia kaukaa menneisyydestä: tämänhän olen tainnut nähdä ennenkin. Vähitellen muistikuvat tarkentuivat. Teatteri oli Bio Rex. Esitys kuului teinien elokuvakerhon sarjaan. Kävin siellä silloisen tyttöystäväni kanssa. Aika oli joskus 1970-luvun alkua.

Ei elokuva mikään suuri mestariteos ollut, ihan kelvollinen kuitenkin. Katsellessa nieleen nousi enemmänkin mietteitä elokuvakulttuurin muutoksesta. 

Vielä 1970-luvulla oli teinien elokuvakerhoja. Bio Rex on suuri sali, ja se oli täynnä helsinkiläistä teininuorisoa. Dessu ei itse silloin enää ollut teini mutta hän oli kerhon jäsen yhden sellaisen seuralaisena. Kuvitelkaa, hyvät blogin lukijat. Suuri sali täynnä teinejä katsomassa tšekkoslovakialaista tuntemattoman ohjaajan elokuvaa. Nykypäivänä sellainen olisi mahdotonta - eikä vika ole uudemman tšekkiläisen elokuvan laadussa.

Dessu muistaa käyneensä niihin aikoihin saman seuralaisen kanssa monessa kerhon esityksessä. Oli Godardin, Truffaut´n, Rossellinin, Bergmanin, Buñuelin ja monien muiden ohjaajien teoksia. Ja aina oli suuri sali täynnä nuoria katsojia.

Entä nykyisin? Onko nuorisoa menossa katsomaan elokuvaklassikkoja? Tuntevatko nuoret niitä?

Eivät varmasti.

Jos jossain niin tässä kaupallisuus on jyrännyt taiteen yli. Kyllä elokuvissa edelleen käydään, mutta tarjolla on vain amerikkalaista actionia tai uusimmalla tekniikalla täytettyä rymistelyä. Taidemuotona elokuva on hukattu. Lukion opetussuunnitelmaan elokuvan historia ei kuulu.

Surullista. Muille taiteille ei ole käynyt yhtä huonosti, ainakaan vielä, mutta varokaa. Bisnesmiehet vaanivat.

Virnuileva kiduttaja

Anita tuli kaupungilla vastaan. Emme olleet pariin vuoteen tavanneetkaan, joten menimme kuppilaan kahville kuulumisia kyselemään. Anitan kanssa mennään aina tavattaessa kahville. Niin kiirettä ei tulekaan, ettemme ehtisi.

Anita aloitti kuten aina:      

”No, oletko ollut kidutettavana?”

Tässä kohdassa tarkkaavainen blogin lukija oletettavasti valpastuu. Jos arvoisien lukijoiden joukossa sattuu olemaan esim. Supon agentteja, voi herätä suorastaan epäluuloja Dessun henkilöllisyydestä. Siksi vannon kautta kiven ja kannon ja muunkin kunnian, että en kuulu Al Qaidaan enkä ole koskaan ollut lähelläkään Quantanamon terroristivankilaa. Joten rynnäkköä Töölöntorin kulmalla sijaitsevaan kotiini ei ole tarpeen käynnistää, Anita tarkoitti aivan muuta kidutusta.

¤ ¤ ¤

Kaupunki, jonka kahvilassa edellä mainittu kysymys esitettiin, on Jyväskylä. Dessu vietti siellä viikonlopun. Se on kotikaupunkini, asuin siellä ikävuodet nollasta kahteenkymmeneen. Anita asui kotini naapurissa. Hän oli yksi lapsuuteni leikkitovereista, minua ehkä vuoden verran vanhempi.

Anita oli tytöksi kummallinen: hän osasi urheilla ja pärjäsi pojille. Korkeus- ja pituushyppy sujuivat, jopa seiväshyppy, samoin jalkapallo. Uimalan hyppytornista hän uskalsi hypätä 10 metristä. Juoksuissa kukaan meistä pojista ei pärjännyt hänelle. Rekkitangolla hän oli hurja: kun me pojat uskalsimme heittää neljänneksen, Anita ei arkaillut vaan heitti puolikkaan. (Ovatkohan nimitykset oikeat? Neljännes tarkoitti polvitaipeista pää alaspäin kiikkumista, vauhdinottoa heilurina ja hyppäystä siitä jaloilleen maahan. Puolikas tarkoitti istumista rekkitangon päällä, siitä taaksepäin polvitaipeiden varaan heittäytymistä ja siitä vauhdista jaloilleen maahan hyppäystä.)

Yhtenä kesänä - olimme noin 12-vuotiaita - innostuimme leikkimään rosvoa ja pollaria. Minä ja naapurin Heikki olimme rosvoja, Anita oli poliisi. Juostiin pitkin pihoja, pojat karkuun ja Anita perässä. Rosvo jäi satimeen kun poliisi sai kosketuksen.

Kiinni saamansa rosvon Anita talutti päämajaan. Sellaisena toimi Heikin kodin autotallin vintti. Se oli vaikeapääsyinen ja matala loukko, jonkinlainen romuvarasto, jonne noustiin viereisen puuliiterin pinojen yli tikapuita pitkin ja pienestä luukusta sisään. Anita juoksi meidät kaksi rosvoa helposti kiinni, ja sen jälkeen ei auttanut mikään. Piti totella mitä poliisi käski.

Päämajassa poliisi luki syytteet virallisella nuotilla ja vaati tunnustuksen. Kun tunnustus oli saatu, seurasi rangaistua. Anita itse muodosti sekä tuomiovallan että toimeenpanovallan. Rangaistus oli aina kidutus.

Kidutuksessa oli kolme vaihetta 1) vaatteet pois ja huppu silmille 2) seisomaan pylvään viereen ja kädet selän takaa pylvään ympäri narulla kiinni 3) Anitan korkeimman omakätisesti suorittama julma kokovartalokidutus.
Siinä me Heikin kanssa seisoimme pylväisiin kytkettyinä kidutettavana monta kertaa sen kesän aikana. Anitan kidutus oli parasta mitä tiesin. Sitä piti saada lisää. Kulmakunnan muille pojille ei kerrottu - olisi voinut tulla tungosta rosvojoukkoon. Me halusimme hoitaa kidutukset ihan vaan omassa porukassa.

Mutta tuli päivä, jolloin olimme taas Heikin kanssa pyytämässä Anitaa leikkimään rosvoa ja pollaria. Anita ei halunnutkaan. Hän sanoi, ettei hän koko kesää jaksa kiduttaa. Lisäksi hänellä oli alkamassa uimakoulun maisteritutkinto.

¤ ¤ ¤
Kahvilassa vastasin Anitan kysymykseen, että eipä ole valitettavasti osunut kidutuksia kohdalle. Näin olen vastannut aina, kun hän on vuosien varrella saman kysymyksen esittänyt.

Kukapa kiduttaisi, kun Anita lopetti. Heikki poistui jo pari vuosikymmentä sitten autuaampiin kidutuskammioihin - ehkä siellä enkelit hoitavat homman? Päämajakin on purettu. Mutta Anita sen kun jaksaa virnuilla.

(Kuva: Aulikki Oksanen kuvitusta kirjassa Piispa Henrikin sormi.

Huulipunaa

Dessu on aina ollut naiskauneuden ihailija. Kukapa mies ei olisi? Ihailu ei ole vähentynyt kypsemmälläkään iällä.

Tässä tarkoituksessa Dessu ei malta olla lähettämättä yömyöhällä ranskalaisten vieraiden asiakastapaamisesta kotiin palattuaan suomalaisten naislukijoidensa iloksi ja hyödyksi ohjeita, joilla kauneuden määrää entisestäänkin lisätään.

Blogin mieslukijat älkööt pahastuko tällaisesta yksipuolisuudesta. Saattaa tämä koitua teidänkin iloksenne.

Kansakoulussa opittua

Dessu on kerännyt kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle kaikenlaista tavaraa - liian kanssa, sanoisi moni. Mutta siellä on hyvin tilaa, on luhtiaitta, jossa iso yläkerta. Sinne mahtuu. Dessu on tunnetusti vanha nostalgikko, jonka on vaikea luopua mistään.

Kokoelmaan on kertynyt mm. kansakouluaikaisia käsitöitä. On kaulin, lintulauta, kynttilänjalka, leikkiauto, pannunalusta, taulun kehys - ja jakkara.

Dessulle palautui kesällä mieleen jakkaran valmistusvaiheesta muistiin jäänyt tapaus.

¤ ¤ ¤ 

Dessun opettaja oli isokokoinen mies, hoikka ja harteikas ja ryhdikäs. Hänellä oli hieman kihara tukka, silmälasit ja aina samat vaatteet. Takki oli harmaa, sen sivutaskuissa läpät, kyynärpäissä paikat, rintataskusta pilkisti nenäliina, valkoinen paita, harmaa solmio, housut olivat harmaat, joskus prässätyt, vyö oli musta ja sillä tavalla kulunut, että soljen piikki oli repeyttänyt vyön kahden vierekkäisen reiän välin auki. Sukat olivat harmaat ja kengät mustat, kiiltävät. Hän asui viereisen puukoulun yläkerrassa vaimonsa kanssa.

Opettaja oli tiukka, isoääninen ja pelottava. Usein opettaja oli ”hoitamassa koulun asioita”, hän oli nimittäin johtajaopettaja. Sijaisena oli aina vaimo, ja silloin kuri oli löysää. Tuhmat kuitenkin joutuivat johtajaopettajan puhutteluun opettajainhuoneen kansliaan.

Veistoa opetti koulun vahtimestari. Hänestä ei oikein tiennyt: välillä hän oli hyvin kireä ja helposti suuttuva, mutta lopputunnista hänet saatiin aina pehmenemään, kun hän alkoi kertoa sotajuttuja. Työt pistettiin pois, istuttiin höyläpenkille ja kuunneltiin, miten Tolvajärvellä oli saarrettu, kaarrettu, hyökätty, vyörytetty ja peräydytty. Liitutaululle syntyi karttapiirroksia, joissa oli paljon nuolia. Tunnelma veistoluokassa oli silloin sellainen ”meidän miesten kesken”.

 Veistoluokka oli kellarikerroksessa. Jakkaran valmistamisen piirrokset oli annettu ja tarvittiin lautoja. Lautavarasto sijaitsi saman kellarikerroksen toisessa päässä pitkän käytävän laidalla. Dessu ja luokkatoveri Jouko P. saivat vahtimestarilta käskyn lähteä hakemaan pitkän laudan, josta sahataan sopivan mittaisia palasia.

Lähdimme menemään. Käytävän varrella oli monta ovea, ja meitä kiinnosti kurkistella, mitä ovien takana on. Yhden oven takana avautui portaikko alas. Uteliaita pikkupoikia kiinnostaa sellainen, ja lähdimme kurkistamaan, mitä siellä alhaalla on. Porraskuilu oli ahdas ja tunkkainen. Oli siellä jonkinlainen lamppukin, mutta varsin hämärää. Lämpö lisääntyi alaspäin mentäessä. Portaissa oli käännöstasanne vähän väliä, tuntui että syvälle mentiin. Jännittävää. Aloimme ymmärtää, että siellä on varmaankin koulun pannuhuone.

Yhtäkkiä alatasanteella nurkan takaa näkyy johtajaopettaja. Kauhea säikähdys. Hän huomaa meidät ja karjaisee, että tänne ei saa tulla. Pakenemme portaita ylös ja ahdistus seurauksista iskee sieluun. Olimme luvattomilla teillä ja johtajaopettaja näki meidät.

Haimme kiireesti laudan pinosta ja kannoimme sen veistoluokkaan. Yksi vähäpätöinen yksityiskohta nousi mieleeni. Oliko siellä kellarissa sittenkään pannuhuone? Ehkä siellä on jonkinlainen pesuhuone, sillä johtajaopettaja oli ilman takkia ja valkoinen paita auki ja paidan helmat housujen päällä. No, mistä näitä kellariloukkoja tietää.

Saimme Jouko P:n kanssa tehtäväksi hakea vielä monta lautaa lisää. Yhdellä hakureissulla sieltä kellarin ovesta pujahti ulos se uusi ensimmäisen luokan opettaja, nuori valkotukkainen nainen, joka asuu opettajien asuntolassa ja jolla on pieni mäyräkoira. Hän on niin hymyileväinen ja nauravainen, että hampaat loistavat. Ja hyvä laulamaan, hän hoitaa aina aamuhartauksissa virren, soittaa urkuharmonia ja laulaa niin että katto kohoaa.

Mitähän siellä kellarissa oikein oli? Varmaankin jonkinlainen toinen opettajainhuone.

Tänään täällä Helsingborgissa

Toivuttuaan kirjamessujen tungoksesta Dessu on pyrkinyt löytämään tilaa ja väljyyttä. Aavaa preeriaa tällä maailmankolkalla ei kuitenkaan ole eikä Pohjanmaan lakeuksille ole nyt halua siirtyä. Siksi Dessu on etsiytynyt väljimpään mahdolliseen paikalliseen maisemaan: meren rannalle. Meren katseleminen vastaa lähestulkoon sitä vapauden tunnetta, joka elähdyttää sielua kun soutelee tervatulla puuveneellä pitkin Längelmäveden selkää.

Käytännössä tämä tarkoittaa työmatkan tekemistä poikkeusreittiä pitkin. Tavallisesti Dessu kävelee Töölöntorilta pikkukatuja Eduskuntatalon takakautta kiertäen Arkadiankadulle ja edelleen rautatieaseman editse Yliopistokadulle ja siitä työpaikalle Kruununhakaan.

Poikkeusreitti - kuten tänään - kääntyy Kampin keskuksen kohdalla Albertinkatua kohti Rööperiä ja vanhaa Eiraa. Sieltä Engelinaukion kautta pääsee sujuvasti meren rantaan. Matka jatkuu rannan kävelytietä pitkin Kaivopuiston ympäri. Siellä on väljää.

Ursulassa tai Olympialaiturin terminaalissa tai Kauppatorin telttakahvilassa voi poiketa nesteytyksessä, jos matkan rasitus alkaa uuvuttaa. Kyllä alkoi. Apu tuli tällä kerralla cafe Ursulasta. Virkistyin niin, että päätin kiivetä Tähtitorninmäelle katsomaan vielä väljempää maisemaa. Haaksirikkoisten patsaalta näkee kauas yli  kaupungin, erityisesti Eteläsataman ja Katajanokan suuntaan.

Mutta sitten Kauppatorilla Dessu joutui varsinaiseen ruuhkaan ja olo oli taas kuin kirjamessuilla, paitsi että melua ei ollut. Väki oli hiljaa kuin kirkossa papin siunausta odottamassa. Tuijotettiin Kaupungintalon parvekkeen suuntaan. 

Kyllä Dessu tiesi jo kotoa lähtiessään, mikä siellä oli odotettavissa. Dessu pysähtyi kaltaistensa joukossa odottamaan ja suuntasi katseen ylöspäin. Otti taskustaan kännykkäkameran valmiiksi.

Naapurimaan tuleva hallitsija ja puolisonsa Länsi-Göötanmaan herttua saapuivat hetken kuluttua parvekkeelle. Prinsessa vilkutti vilkkaasti joka suuntaan, herttua oli vaisumpi. Prinsessa puhui jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Vasta televisiouutisista kuulin, että prinsessa oli puhutellut kansaa nimellä ”helsingborgs ...”

Vilkutimme. Japanilainen turisti kysyi, keitä nämä ovat. Päiväkodeista tuodut lapset heiluttivat viirejä. Mummot aplodeerasivat ja hihkuivat. Tunnelma oli ärsyttävän herttainen.

Kirjaruuhka

Empimisestään huolimatta Dessu meni kirjamessuille. Meni peräti kahteen kertaan, lauantaina ja sunnuntaina. Pitihän kutsuvierasliput käyttää, vaikka ei erityisemmin viihtyisikään. Lauantaina olin monta tuntia, sunnuntaina vain pistäydyin.

Dessu ymmärtää, että messut ovat tärkeä tilaisuus sellaisille kirjaihmisille, jotka asuvat etäällä suurista kirjakaupoista, pienkustantajista ja divareista. Sen sijaan niiden anti ei osu parhaimmalla tavalla Dessun kaltaisille helsinkiläisille, jolla kaikki nämä ovat kävelyetäisyydellä.

Dessu ei ole tungoksen ystävä - kukapa olisi. Kirjamessut ovat malliesimerkki tungoksesta. Ensimmäinen ärsyttävän pitkä jono oli jo vaatenaulakolle. Dessu ei ole myöskään kyynärpäätaktiikan ystävä. Moni näyttää olevan. Vaikka messuväki on ystävällistä ja sivistynyttä, vaadittaisiin jokin erityinen pujottelustrategia, jotta pääsisi haluamansa myyntipöydän ääreen. Yritys kurkistella muiden olkapäiden yli tuntuu kiusalliselta ja ajaa kurkistelijan etsimään toista myyntipöytää, jossa sielläkin jää helposti kurkistelemaan olkapäiden yli, ellei osaa pujottelustrategiaa. Dessu ei osaa.

Dessu on viettänyt melkoisen osan vapaa-ajastaan erilaisissa kirjakaupoissa ja divareissa sekä Suomessa että ulkomailla. Yksi elämän perusnautintoja on tutkia divarin hyllyjä järjestelmällisesti, yksi kerrallaan, järjestyksessä, hitaasti, kirjoja käteen ottaen, selaillen kaikessa rauhassa, välillä ehkä kauppiaan kanssa jutellen. Siihen menee helposti tuntikausia. Erityisesti entisessä Ervastin divarissa Kallion kaupunginosassa.

Messuilla sellainen ei käy. Divarit ovat kaikki yhdessä röykkiössä ja joka paikka täynnä ihmisiä. Tutkipa siinä hyllyä järjestelmällisesti ja selaile kirjoja, kun vaikeuksia on jo päästä hyllyn viereen. Yritin kyllä mutta en häävisti onnistunut. Paremmin onnistui katsella pienkustantajien uutuuksia. Niihin ei ollut erityisempää tungosta, mikä johtuu ymmärrettävästi erikoistumisesta jollekin tietylle alalle. Myös ruotsinkielisen kirjallisuuden osastoille mahtui helpommin.

Suurten kirjakauppojen ja mediayhtiöiden osastoille en edes yrittänyt mennä. Niiden myymälöihin pääsen kyllä milloin tahansa työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan.

Kirjojen ostamisessa Dessulla on pitkään ollut jarrut päällä. Syynä on Dessun huushollin tila. Kaikki hyllyt ovat tupaten täynnä. Uusille kirjahyllyille ei ole enempää sijaa. Jos uusia kirjoja hankkii, vanhaa pitää saada alta pois. Edellisestä tyhjennyksestä on jo vuoden verran aikaa.

Dessu kierteli messukojuja sen minkä ehti ja jos lähelle pääsi, otti ainakin esitteet. Ilmaisia aikakauslehtiä kertyi aika läjä. Monissa kojuissa oli tarjolla karamelli. Niitä Dessu keräsi - mutta vain taskuun. Eeva-lääkärin keväällä esittämät ukaasit pysyivät mielessä, sillä seuraava vastaanottoaika on lähellä. Karamellit tarjotaan vieraille.

Tuttuja kirjamessuilla aina tapaa. Messuista on tullut osaltaan näyttäytymispaikka. Ruoka- ja viinimessuille, jotka pidettiin viereisessä hallissa, Dessu ei mennyt lainkaan. Kirjoissa oli tarpeeksi katselemista - liikaakin.

Ostiko Dessu sitten mitään? Osti kyllä: yhden kirjan ja vaatetavaraa.

Se kirja oli vanha ja paksu, ” Levande svensk dikt från fem sekel” (1947). Hyväkuntoinen klassikko, jota olen etsinyt.

Ne vaatetavarat löytyivät Dekkariseuran kojusta. T-paita jossa komisario Palmun kuva. Iso nippu tyynyliinoja, joissa jokaisessa on nukkumiseen & rikoskirjallisuuteen liittyvä sitaatti: ”Syvä uni” / ”Big sleep” / ”God natt min älskade” / ”Yö vieraassa talossa” / ”Nukkuva kaunotar” / ”Nukkuva tiikeri”. Nämä tulevat pääosin joululahjoiksi ystäville.

Lahjaksi ja myös omaan käyttöön ostin muutaman patakintaan, joissa on komisario Palmu -logo. Luvassa hyvää ruokaa, kun on kunnon välineet.

Ennen joulua lähden kyllä vielä muutamalle ruuhkattomalle kirjakauppa- ja divarikierrokselle.