Valoa ikkunassa

Kun katson ikkunasta, siellä näkyy ikkunoita, ei juuri muuta. Paljon ikkunoita, kymmeniä. Muutamissa on vielä valo, vaikka kello on jo yli yhden.

Helsingin Sanomat kirjoitti juuri tästä sunnuntaina. Naapuriin ei olisi oikein sopivaa tällä tavalla kurkistella, mutta näkemättäkään ei voi olla.

Kaupunkielämä on juuri tätä. Tavallaan kuvittelemme olevamme anonyymejä, mutta toisaalta tiedämme, että kyllä meidät nähdään. Silti anonyymiys säilyy.

Yhdestä naapuristani on tällä tavalla tullut vuosien mittaan tuntematon tuttu. En tuntisi häntä kadulla, mutta ikkunasta näen hänet melkein joka ilta keskiyön kieppeillä. Osaan odottaa.  Olen kirjoittanut tästä ennenkin,  täällä. 

Hesarin kirjoituksessa kerrotaan, että tällaisille tuntemattomille mutta nähdyille naapureille on tavallista antaa yksityiskäytössä nimikin, kuten Ahkeruusmummo, Röökimuija, Bokserimies, Kirjailijanainen, Hendrix, Vanha nudisti, Pullervo.

Siteeraan vanhaa kirjoitustani, koska mikään ei ole muuttunut:

Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo. 

Annan vastapäisen ikkunan naapurilleni nimen Tanssityttö.

En näe häntä muulloin, en syömässä aamiaista, en tiedä mitä hän televisiosta katsoo, en ole nähnyt hänellä vieraita. Näyttäisi, että hän asuu yksin, mutta en ole varma. Ainakaan keskiyöllä hänen tanssiinsa / jumppansa ei osallistu muita.

En usko, että hän on tietämätön siitä, että hänen ikkunatanssinsa näkyy kadun toisella puolella oleviin ikkunoihin. Kaupunkielämä on sellaista. Voidaan olla ja pysyä anonyymeinä vaikka ollaankin näkyvissä.  Oman taloni ja porraskäytäväni asukkaistakin tunnen vain muutaman.

Seinän takana asuu naapuri, josta tiedän vain nimen, koska se lukee postiluukussa. Näköhavaintoa ei ole. Vastapäätä asuu iäkäs leskirouva, jonka olen oppinut tuntemaan, koska hän on ollut aloitteellinen. Hän kutsuu kahville ja tarjoaa itse leipomaansa pullaa ja sitten katselemme vanhoja valokuva-albumeita. Autan häntä missä voin. Alakerran insinööri on ollut liiankin aloitteellinen. Hän kutsuu poikkeamaan ja tarjoaisi viinaa. Yritän välttää kohtaamisia. Hän aina pilkkaa minua runojen lukemisesta ja minä häntä ylimitoitetusta teknologiauskosta. Tasapuolisuuden nimissä.

Nykyisin siinä vastapäisessä talossa on kaksi muutakin valaistua ikkunaa keskiyöllä. Kolmannessa kerroksessa joku katsoo televisiota keskiyöhön asti, siiten valo sammuu. Ylimmässä kerroksessa on yhdessä ikkunassa valo koko yön. Ihmisiä ei näy, on vain valo. Tätä on jatkunut koko syksyn ja talven, kaikki yöt aamuun asti. Se vähän kummastuttaa. Onko siellä valokatkaisin rikki? Vai pelkääkö asukas pimeää?  Vai onko asunto tyhjillään ja valo jäänyt lähtiessä päälle?

Pitää tietysti ottaa huomioon, että näkeväthän ne sieltä kadun toiselta puolelta minut. Minulla on valo ikkunassa ja rullagardiini ylhäällä ja istun ikkunan edessä. Mitähän ne miettivät näkemästään? Partanaamainen ukko siinä istuu yöt kaiket ikkunan edessä isot luurit korvillaan eikä näytä tekevän mitään. Kahden puoli kolmen paikkeilla vasta sammuttaa valon.

Luultavasti näin miettivät. Minä näyn ikkunasta sivuttain, tietokoneeni ja näyttöruutuni jäävät näkymättömiin. Eivät he tiedä, mitä tässä touhuan. Aikataulu on suunnilleen sama päivästä päivään, vuodesta toiseen. Poikkeuspäiviä on, mutta ei enää kovin usein. Kesäksi katoan.

Askarruttamaan jää, millaisen nimityksen ne siellä ovat minusta ottaneet käyttöön. Partapappa? Luuriukko? 

Millaisen kuvan liittäisin tähän kirjoitukseen?  Voisin ottaa kuvan kadun yli siitä ikkunassa tanssivasta naisesta, mutta se taitaisi olla luvatonta tunkeutumista kotirauhan alueelle. Jotain ikkunaan liittyvää kuitenkin yritän keksiä. Olkoon se kuva pelakuusta Längelmäveden kesäkotini rantasaunan kammarin ikkunalla. Pelakuu ei taatusti nosta kannetta yksityiselämänsä loukkaamisesta.

  

"Monta vaaraa ompi eessä - -"

Kaveria harmitti.

Hän oli lähtenyt ylittämään katua suojatiellä juuri kun jalankulkuvalo muuttui punaiseksi. Kyllä silloin vielä ehtii alta pois ennen kuin autot kaasuttavat liikkeelle.

Silloin hän oli huomannut pikkutytön, ehkä kolmi- nelivuotiaan, rynnistävän edessään kadulle. Hän nappasi kakaraa kädestä kiinni eikä päästänyt tätä autojen eteen vaan talutti takaisin jalkakäytävälle. Lapsi säikähti ja alkoi huutaa.

Silloin näyteikkunan edestä kääntyi naishenkilö, sellainen isoäiti-ikäinen, ja nosti metelin.     - Mitäs täällä? Päästä heti irti lapsesta.

Kaveri yritti selittää mutta ei onnistunut sanomaan mitään, sillä ilma oli sakeana kaikenlaista perverssiä pedofiiliä. Muutama ohikulkijakin pysähtyi kuuntelemaan. Katseista näki ajatusten laadun.

Ei auttanut muu kuin mutista anteeksipyyntö ja lähteä häpeissään menemään.

Hyvää matkaa - Trevlig resa!

Jouduin laivaristeilylle. Sen verran reppana olen, etten keksinyt mitään tekosyytä eli vaihtoehtoista totuutta, jolla olisin voinut kieltäytyä. Seurue tuntui viihtyvän hyvin, minä vain pätkittäin. Se saattoi näkyä naamasta.

Noutopöydät aiheuttavat kummallisen ahneusrefleksin. Vaikka tietää sen lukemattomista määristä hotelliaamiaisia ja on päättänyt varoa, silti tosipaikan tullen  repsahtaa. Tulee pistetyksi iso läjä leikkeleitä leivän päälle ja syödyksi ylimääräinenkin kananmuna. Ja ne paistetut prinssinakit, joita ei koskaan muulloin tule syödyksi ollenkaan paitsi noutopöytäaamiaisella. Ähky olo aamusta alkaen. Ja vielä ähkympi päivällisen jälkeen.

Kauan sitten kerrottiin tarinoita, että saksalaiset ovat kovia keräämään laivojen noutopöydistä isot määrät sapuskaa mukaansa. Kaverini Kettunen kertoi kerran 70-luvulla itse nähneensä tapauksen, jossa saksalainen oli kerännyt ison muovipussillisen täyteen laivan noutopöydän antimia. Ovella pois lähtiessä tarjoilija oli yllättänyt kysymällä, unohtuiko juoma, ja kaatamalla sitten kannullisen maitoa ruokien päälle muovipussiin. - Liekö ollut tosi tapaus vai Kettusen levittämä kaupunkitarina?

Yökerho on minun asteikollani vihoviimeisiä paikkoja, johon voin joutua. Nyt olen sellaisessakin taas käynyt ja jopa tanssinut. Villiä menoa, voi voi!

Sauna on minun asteikollani huomattavasti miellyttävämpi paikka. Nyt sellainenkin oli tarjolla, mutta ei se ollut läheskään yhtä leppoisaa kuin saunominen kesäkotini rantasaunassa Längelmävedellä. Kuva antanee lukijalle osviittaa siitä, mitä tarkoitan.

Ensi vuonna tuo risteily on tarkoitus uusia samalla seurueella. Täytyypä keksiä tekosyy ajoissa.

(Kuva: Riikonen Simo, Mäntän kuvataideviikot 2016)

Muisti pätkii

Onkohan se alkavaa dementiaa, kun ei enää osaa sellaista, minkä on joskus osannut?

Näin kammottava ajatus nousi mieleen, kun yritin lukea kirjastossa vironkielistä lehteä. Se sujui huonosti. Ei se taito tietenkään ihan nollassa ollut, mutta paremmin kuvittelin lukemisen sujuvan.

Olen minä joskus ammoin osannut viron kieltä melko kohtuullisesti. Minulla on siitä ihan virallinen todistuskin opintokirjassani. Opiskelin viroa pakolliset kaksi lukuvuotta osana suomen kielen opintoja yli 40 vuotta sitten.

Pitäisi oikeastaan etsiä opintokirja nähtäville, jotta vakuuttuisin muinaisesta taidostani. Opintokirja taitaa olla kellarikomeron arkistolaatikossa. Jos nyt oikein muistan, siinä luki, että olen suorittanut alkeiskurssin ja jatkokurssin "hyvin tiedoin".

Toisaalta mitäpä merkitystä on muinaisilla opintokirjoilla, jos en enää osaa?

Dementiaepäilyjen vaimentamiseksi yritän vaihtoehtoista selitystä.  Unohtuisiko kielitaito keneltä tahansa, jos kieltä ei käytä 40 vuoteen?

Minulla taisivat mennä viron kielen opinnot hukkaan. En ole tarvinnut sitä muuhun kuin tutkintoon. En muista puhuneeni viroa kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää. En ole sen koommin lukenut vironkielistä tekstiä. Minulla ei ole ollut kontakteja, joissa olisin päässyt käyttämään kieltä. Kaksi kertaa olen käynyt Tallinnassa, siinä kaikki.

Kyse ei ole mistään vastenmielisyydestä tai boikotista. Kielitaidolle ei vaan ole tullut käyttöä. Muut kielet ovat kyllä treenaantuneet.

Kuvittelen, että kerran opittu taito olisi kohtuullisen helposti palautettavissa. Ei tarvitsisi aloittaa alkeista. Pitää ottaa harkintaan. Voisi olla hyvä ajatus ruveta poikkeamaan usein lähinaapurimaassa ja pärjätä siellä paikallisella kielellä.

Toinen tehokkaasti muistista kadonnut alue on matematiikka. Sitä tosin en ole opiskellut ollenkaan lukion jälkeen. Vai olenko? Dementian sumentamasta muististani nousee esiin epäily, että kasvatustieteen approbaturin opintoihin kuului tilastotieteen kurssi.

Mutta nyt katsoa möllötin kuin lehmä uutta veräjää eteen sattunutta mukia. Sen Beatles-vitsissä on aavistus jostain tutusta Tunnistan, että tällaisia käyräkuvioita opetettiin lukiossa. Ihan heti en kuitenkaan saa kiinni yhtälöiden ja kuvioiden ideasta.

Ei tuo kovin vaikeaa voi olla. Epäily dementiasta vahvistuu.

"Oot lainaa hetken vain"

Mikähän olisi kohtuullinen aika, jolloin voisi huomauttaa palauttamattomasta lainasta? Siis huomauttaa ihan kohteliaasti niin ettei vaikuttaisi töykeältä.

Annettu laina käy jossakin vaiheessa niin vanhaksi, ettei palauttamisella ole enää väliä. Niin ei saisi päästä käymään, mutta niin vaan välillä käy.

Vanhin palauttamaton laina listassani on vuodelta 1978. Se on kassillinen magnetofonin avokelanauhoja, joille olin äänittänyt 60-luvun lopun pop-musiikkia, monta LP-levyllistä. Nauhoilla on Spencer Davis Groupin, Zombiesin, Moody Bluesin, Colosseumin, Blood Sweat & Tearsin, Ten Years Afterin ja muiden vastaavien huippubändien musiikkia. Lainasin nauhat sivarikaverilleni, joka oli muusikko ja pääsi urallaan aika pitkälle.

Pyytäisinkö nauhat takaisin? Tosin minulla ei ole enää vuosikymmeniin ollut magnetofonia, jolla näitä kuuntelisin. Tallella on vain vihko, johon olen kirjoittanut nauhojen sisällön.

Toiseksi vanhin laina on 1000 markkaa. Siis markkaa, ei euroa. Se meni kaverille, joka oli rahapulassa. Luulen, että rahat menivät tarpeisiin, joista raamatullisessa kielessä käytetään nimityksiä "synti" ja "turhuuksien turhuus", mutta väliäkö sillä. Takaisinmaksusta vaan ei ole koskaan ollut puhetta.

Lainassa on myös kirjahyllyn täytettä. Siis täytettä siellä lainanottajan päässä, aukkoja kirjarivistössä täällä lainanantajan päässä.

Stanislaw Lemin Solaris,  Harry Martinsonin Aniara, Lauantaiseuran Tamminiemen pesänjakajat, Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, Johan von Bonsdorffin Kun Vanha vallattiin, Elmer Diktoniuksen Meningar, August Strindbergin Himmelrikets nycklar eller Sankte Per vandrar på jorden, Ingmar Bergmanin Laterna magica, Jörn Donnerin Terveenä sairaalassa, Ola Fogelbergin Pekka Puupää -sarjakuva-albumit 1 - 8 ja J. H. Erkon Valitut teokset ovat lainassa jo enemmän kuin vuoden. Eivät kuitenkaan teillä tietymättömillä, sillä olen merkinnyt sinikantiseen vihkoon lainaustiedot.

Rabindranath Tagoren Putarhurin sain juuri joulun aikoihin takaisin lainasta - ihan pyytämättä ja yllätyksenä. Se oli ollut lainassa melkein kaksi vuotta. En kuitenkaan ollut ihan tyytyväinen palautukseen, sillä kirja oli kärsinyt vaurioita. Hauraspaperinen vuoden 1924 nidos (Eino Leinon suomennos) oli kansilehden kulmasta taittunut koirankorvalle. Takakannessa oli tahmainen laikku.

Pitää varmaankin monistaa yleiset lainausohjeet liitettäväksi jokaisen lainaan lähtevän kirjan väliin.

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.

Lasinkirkas, hullunrohkea

Helsingin Sanomien e-lehden tilaajaetuna on ilmainen viikon kirja. On siellä ollut muutama kiinnostavakin. Nyt on sellainen, Aila Meriluodon elämää ja runoutta tarkasteleva "Lasinkirkas, hullunrohkea" (Panu Rajala WSOY 2011).

Minulta harvoin jää lukematta vastailmestynyt kotimaista kirjallisuutta tarkasteleva uusi teos, mutta tämän kanssa niin on käynyt. Siksi on iloinen yllätys, että iso umpikaupallinen firma valitsee tämän kirjan listalleen. Ehkä syy on siinä, että kirjoittaja yleisesti tunneituista syistä herättää laajaa kiinnostusta, ei niinkään kirjan aihe.

Rajalan kirjaa on ollut hauska lukea tabletiltakin, vaikka paperille painetun kirjan ystävä olen. Kyllä hän kirjoittaa osaa ja saa paljon irti aiheestaan. Tunnen kyllä molempia, sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta, edellistä opiskeluvuosilta, jälkimmäistä melkein koko tuotannon läpi lukeneena mutta myös Töölön kaduilla ja puistoissa usein vastaan tulleena.

Erityisen kiinnostavaksi nousee alkupuolen luvut, jotka käsittelevät Meriluodon esikoisteoksen syntyä ja vastaanottoa. ("Lasimaalaus" WSOY 1946). Tunnen aiheen entuudestaan hyvin, mutta Rajala tuo aiheeseen myös uutta näkökulmaa.

Minulle entuudestaan tuntematon uusi näkökulma on yksityiskohtainen kuvaus (kirjeisiin perustuva) Lasimaalauksen syntyvaiheista yhdistettynä Meriluodon yksityiselämän käänteisiin. Kaksikymppisellä Meriluodolla on menossa kiihkeä romanssi savolaisen vaalean opiskelijapojan kanssa. Kiihkeys tosin ei etene kovin intiimille tasolle, sillä jonkinlainen älyllis-analyyttinen angsti on päällimmäisenä. Tämän romanssin käänteistä ja tunnelmista jäi Lasimaalaukseen monia merkkejä.

Nuoren savolaispojan nimi on kiinnostava: Kai Laitinen. Kirjallisuusihmiset tuntevat kyllä nimen. Hänestä tuli aikaa myöten Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori. Minullakin on opintokirjassani monta Laitisen merkintää kurssisuorituksista. Mutta sitä en tiennyt, että nuori Kai on Lasimaalauksessa mukana niin keskeisesti.

Kai sai kuitenkin Ailalta rukkaset, vaikka kuinka vonkasi. Tässä vaiheessa minun piti kaivaa hyllystäni esiin tuo Lasimaalaus ja lukea tutun kirjan runoja uudestaan täydennettynä tiedoilla Kain osuudella. Piti myös kaivaa esiin Kai Laitisen kirjoittama Suomalaisen kirjallisuuden historia ja katsoa, mitä hän sanoo nuoruudenaikaisesta epätoivoisesta ihastuksestaan ja tämän runoista, joissa hän itse on haamuna taustalla.

Professoritason ihailijoita Ailalla riitti, vaikka yksi tuleva saikin rukkaset. Iäkkään polven arvovaltainen professori V. A. Koskenniemi innostui nuoresta runoilijaneidistä niin, ettei meinannut pysyä housuissaan. Kirja-arvostelu Uudessa Suomessa yltyi ylimaalliseen ylistykseen, eikä vanhan herran innostuminen jäänyt pelkäksi kirjalliseksi ihailuksi.

Minulla on siis kolme kirjaa rinnakkain luettavana, samasta aiheesta. Juuri näin haluan kaikki kirjani lukea, toisiaan täydentäen, monesta näkökulmasta. Ja aiheesta puheen ollen täytyy lopuksi asiaa tuntemattomille blogin lukijoille lisätä, ettei kirjallisuuden professori emeritus Panu Rajala itsekään ollut immuuni Ailan vetovoimalle.

Hieno runoilija, hieno kirja tämä Lasimaalaus. Nuoren hentoisen näköisen neidin muodoltaan perinnetietoinen mutta sisällöltään ihmeellisen uhmakas julistus juuri sodasta selvinneen suomalaisille. Tunnetuin näistä runoista taitaa olla lauluksi muuttunut "Kakskymmentä suvea sulta sain".

Raitille rilluttelemaan

Kaveri kaukaa Mikkelistä tuli käymään. Edellisestä käynnistä olikin jo vuosi. Perinteisiin kuuluu lähteä kiitämään Helsingin yöhön. Niin nytkin.

Ajoimme raitiovaunulla keskustaan. Jäimme pois Sokoksen pysäkillä. Väkeä oli liikkeellä valtavasti, olihan lauantai-ilta. Vakiokuppilani Kosmos oli täynnä. Samoin Primula (sillä on jokin uusi nimi, jota en muista). Virgin Oiliin oli pitkä jono, samoin Zetoriin. Vanhan Kuppilaa ei enää ole, Vanhan kellariin emme halunneet. Asemaravintola (silläkin on uusi nimi) oli kohta jo sulkemassa. Mihin sitten? Muut lähistöllä olevat ovat ruokaravintoloita, emmekä me nyt sellaisiin. Joudummeko olemaan kuivin suin?

Löytyi sentään aseman Elielinaukion puoleisesta siivestä kuppila, jossa oli nurkkapöytä vapaana. Tuopillisen siellä nautimme. Sitten päätimme lähteä kotiin, sillä keskustelu melun keskellä ei oikein luistanut.

Matka Töölöntorille ei ollut ylivoimaisen pitkä, joten päätimme kävellä. Matkalla poikkesimme kuuluisalle Jaskan nakkikioskille. Se tuntui eksoottiselta pimeässä talviyössä. Minulta nämä nakkikioskikäynnit ovat jääneet.

Kotona avasimme tietokoneen ja katselimme valokuvia yhteisestä nuoruudesta Jyväskylässä. Niitä olen skannannut talteen suuret määrät. Erityisen kiinnostavia olivat luokkakuvat. Yritimme muistaa kaikkien luokkatovereittemme nimet. Se ei oikein onnistunut. Paremmin onnistui muistelu, keiden tyttöjen kanssa pääsimme pikkuisen läheisempään tuttavuuteen. Väistämättä ajauduimme myös siihen, ketkä koulutoverimme ovat jo poistuneet tästä maailmasta. Aika moni.

Aamuyön puoli viiteen siinä meni. Päätimme ottaa tämän rilluttelureissun uusiksi taas vuoden kuluttua.

Kaiken se tietää?

Kun Bertolt Brecht kehotti, että "ota selvää, sinun täytyy tietää kaikki", hän ei tarkoittanut Google-hakua. Minulle se nykyisin aika usein tarkoittaa juuri sitä.

Kaikki vanhat ensyklopediat olen poistanut käytöstä. Tarjosin niitä aikoinaan divareihin, mutta eivät ne tietenkään kelvanneet. Onneksi niille kuitenkin löytyi uusi koti vanhusten palvelutalon kirjahyllystä. Siellä asukkaat eivät olleet vielä laajamittaisesti siirtyneet digitaaliseen tiedonhakuun.

On minulla tietenkin tallella ja käytössä erikoisalojen laajoja tietosanakirjoja, kuten Kansojen kirjallisuus 1 - 12 ja Otavan iso musiikkitietosanakirja 1 - 5, mutta ne ovat eri asia kuin kaikkien alojen yleistietosanakirjat. Niitä ei Google korvaa.

Netistä löytää hämmästyttävän laajamittaisia tietokantoja. Minulla on runsaassa käytössä esim. IMDb, International Movie Database, jossa on yksityiskohtaiset tiedot maailman kaikista elokuvista, ohjaajista, näyttelijöistä ja muista tekijöistä tarkasti ristiin linkitettynä, niin että kaiken kuviteltavissa olevan tiedon löytää heti. Mikään paperille painettu teos ei ikimaailmassa olisi päässyt lähellekään tällaista täydellisyyttä.

Katsoin uteliaisuuttani pitkästä aikaa, mitä Google tietää minusta itsestäni. Onko se pysynyt mukana ajan riennossa?

On se pysynyt. Kaikenlaista se tietää ja huomaa. Senkin se on huomannut, että joulun alla kirjoitin lehteen nekrologin. Ja että liityin jäseneksi erääseen kirjallisuusaiheiseen yhdistykseen. Kaiken se tietää! 

Onkohan se ihan todellisesti ja pysyvästi "astunut johtoon", niin kuin Brecht laulussaan neuvoo?

Ainakin johtoon astumista internet ja (epä)sosiaalinen media on selvästi edesauttanut, kuten maailmalta näemme. Mutta kumpaa se on oikeasti lisännyt, tietoa vai luuloa?

Vähän sinnepäin

Joulun alla kävi siivousfirman nuori neiti Zinah tekemässä suursiivouksen. Työstä sovittaessa kielsin häntä koskemasta kirjahyllyihini. Kaiken muun sai siivota.

Epäilin tietysti, että kirjani menevät sekaisin, jos ne ottaa hyllystä pois. Mutta Zinah oli eri mieltä. - Ei tule hyvä, jää pöly, hän selitti. Hän oli sitä mieltä, että ei kannata siivota ollenkaan, jos kirjoja ja niiden takana olevia hyllytasoja ei pyyhitä kostealla.

En voinut muuta kuin suostua. Pahaa kyllä pelkäsin. Kirjoja ja hyllyjä on paljon. Viidestä huoneesta vain makuuhuone on kirjahyllytön. Zinah jäi tyhjään taloon tekemään työtään. Illalla oli siis odotettavissa iso kirjojen järjestelyurakka.

Mitä vielä! Illalla kaikki oli aivan tip top. Kaikki oli kiiltävää ja raikasta. Vaikka etsimällä etsin väärään aakkosjärjestykseen eksyneitä kirjoja, en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki oli kuin itse järjestämääni. Eikä pölyä missään.

Kehuin Zinahin maasta taivaisiin hänen esimiehelleen ja varasin hänet samaan urakkaan myös vuoden kuluttua. Tällaisesta kannattaa maksaa.

Minua on työpaikalla aina vähän naureskeltu turhan pedanttina luonteena. Minulla pysyivät paperit järjestyksessä ja pyydetty paperi löytyi heti mappien valtamerestä. En koskaan ollut myöhässä mistään. Tilatut työt valmistuivat sovitussa aikataulussa.

Onneksi työtehtäviini ei kuulunut minkäänlaista siivousta. Siinä en olisi pärjännyt. Pölyä olisi löytynyt.

Entinen sihteerini neiti B. kyllä yritti opastaa minua pois huonoista tavoistani. Hänen mielestään turha pedanttisuus vain uuvuttaa. Pitää osata tehdä hommat myös vähän sinnepäin. Niin pääsee helpommalla.

Yritin oppia noudattamaan viisaan sihteerini neuvoja. Hän itse oli malliesimerkki vähän sinnepäin tekemisen taidosta, ja silti kaikki tarpeellinen oli aina riittävässä kunnossa. Tämä siis koski työtehtäviä, ulkonäköasioissa - sellaisissa kuin silmäripset, huulipunat, kynsilakat - hän kyllä oli perfektionisti.

Jotain opinkin, tosin kovin myöhäisessä vaiheessa. Opin, ettei mappien järjestyksellä ole niin väliä. Voi heittää vaikka roskiin turhan näköisiä mappeja. Opin, ettei kokouksissa ole tarpeen antaa kaikkia pyydettyjä puheenvuoroja. Pääasia, että saan päätöksen nopeasti nuijituksi pöytään. Opin, että kravatti voi jäädä pois monista muodollisista tilaisuuksista. Pääasia, että saadaan vieraat viihtymään.

Opin, että neiti B:tä kannattaa kuunnella monessa tilanteessa ja unohtaa ohjesääntö.

Kirjahyllyni siivouksesta hän sanoi, että onko se järjestys todellakin niin tarkkaa.

Tätä pitää vielä miettiä.

Ettei kävisi ylpeäksi

Se oli muistaakseni Miss Moneypenny, joka sanoi flirttailuun taipuvaiselle sankariagentille: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä silti lopeta sitä."

Onhan se mukavaa, kun kehutaan. Harvoin sitä saa osakseen. Joskus kuitenkin. Joku kirjoitti lehdessä: "Katson eri tavalla ihmistä, jonka tiedän lukevan runoutta, ja olen huomaavinani hänessä jalostuneita piirteitä."

Kirjoitin tämän heti muistiin sitaattivihkooni. Sehän tarkoittaa minua. Minähän luen koko ajan runoja, olen aina lukenut. Minussa on siis jonkun mielestä jalostuneita piirteitä. Piti heti käydä kylpyhuoneessa katsomassa peiliin. No, vaikea sanoa niistä jalostuneista piirteistä. Olisi ehkä pitänyt ottaa silmälasit nenälle.

Uusi runous on vaikeuksissa, sen julkaiseminen on käynyt kustantajalle kannattamattomaksi. Minäkin luen pääasiassa vanhempaa, nyt Eeva-Liisa Manneria.

Jokin aika sitten oli kirjoituksia, joissa ihmeteltiin, miksi miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, eivät runoja mutta eivät proosaakaan.Keskivertomiesten suosikkilukemista ovat Tekniikan maailma ja Bilteman katalogi.

Tästäkin sain kehuja, kun naisseurassa pääsin asiasta rehentelemään. Katsoin kalenteristani viime vuoden lukulistani. Naiskirjailijoita löytyi: Pirkko Saisio, Aulikki Oksanen, Jayne Anne Phillips, Jhumpa Lahiri, Riikka Pulkkinen, Monica Fagerholm, Heidi Mäkinen, Tuula Uusi-Hallila, Aila Meriluoto, Eila Kivikk´aho, Anna-Leena Härkönen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarella, Kersti Bergroth, Kerstin Ekman ja  Marguerite Duras.

Mutta nyt iskee mieleen vanha totuus, että suomalaista ei pidä kehua. Hän voi käydä ylpeäksi. Mutta pitihän sitä itseään kehua kun kerrankin voi. Jossain vanhassa sananlaskussa puhuttiin jotain hämärää kissan hännän nostamisesta. Asennetta selittävä kuva löytyy Clint Eastwoodin repliikistä elokuvassa Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County - 1995).

Tiukka linja

Syksyllä lääkäri kysyi, millä konstilla olen onnistunut vähentämään painoa. Hän selvästi epäili, että olen käyttänyt jotain ihmedieettiä, jolloin muutos ei jää pysyväksi. Karppausta tai jotain sellaista.

Olen kerran kokeillut karppausta. Söin vain lihaa, kalaa, kanaa ja kasviksia. Se oli suunnilleen 15 vuotta sitten ja kesti reilun viikon. Siinä ajassa paino ei ehtinyt pudota yhtään mutta totaalisen ummetuksen se aiheutti. Se riitti. Muita dieettejä en ole kokeillut.

Alkoholi lihottaa. Siitä voisi logiikan sääntöjen mukaan päätellä, että alkoholin puute laihduttaa. Mutta ei sekään minuun tepsinyt. Noin 10 vuotta sitten olin reilun vuoden ajan totaalisessa alkoholilakossa, mutta ei se painoon vaikuttanut yhtään mitään. Sitten palasin entiseen, jossa kalja ja siideri kelpaavat, mutta ei sekään vaikuttanut painoon yhtään mitään. Olen vähän ymmälläni.

Olen aina ollut kallellani kasvisruokaan. Se sai alkunsa opiskeluvuosina, kun asuin kollektiivissa, jossa kasvissyönti oli arvossaan. Ei niin että se olisi ollut tiukka ideologia vaan suuntaa antava pyrkimys. Porukassa oli kokkiopiskelija, joka johti touhua. Oli osaamista ja ruoat olivat monipuolisia ja maukkaita.

Nykyisin syön kalaa ja kanaa mutta harvoin lihaa. Yhden grillimakkarankin syön kesässä, yleensä juhannuksena. Makeiset, limsat, pizzat ja muut pikaruoat eivät kelpaa ollenkaan. Silti on ylipainoa niin että lääkäri aina huomauttelee.

Mistä siis on kysymys, että nyt lääkäri kysyy, miten olen painoa vähentänyt? Liikuntakaan ei ole selitys. Olen aina kävellyt kaupungilla, työmatkat ja muut. Muutama vuosi sitten sain impulssin lisätä liikuntaa, mutta se ei jäänyt pitkäkestoiseksi.

Vastaus on juusto.

Lopetin pistämästä juustoa leivän päälle. Tilalle olen pistänyt kurkkua, tomaattia tai kalkkunaa. Muuta selitystä en painon vähentymiselle keksi. Olen ollut juuston suuri ystävä. Viipaleet taisivat olla aika paksuja. Nyt olen pärjännyt ilman kohta kaksi vuotta. Vaikutukset huomaa jo lääkärikin.

Takavuosina minulla oli Eeva-niminen työterveyslääkäri (Tästä olen kirjoittanut ennenkin monta kertaa, ks. aihelistan otsikko Eeva-lääkäri). Hän määräsi nimensä perinteiden mukaisesti minulle omenan syötäväksi joka päivä. Yritin mutta aika äkkiä se unohtui.

Eeva-lääkäri oli tarkka mittausten ja punnitusten kanssa. Kerran hän kysyi, kumpi olisi minulle mieluisampi vaihtoehto, vähentää painoa vai kasvaa lisää pituutta. Molemmat vaihtoehdot kelpaisivat, kunhan taulukon mukaiseen pituuden ja painon indeksiharmoniaan pääsen.

Kuvan taulukosta se indeksi on nähtävissä. Vielä on matkaa. Tiukka linja jatkuu ja juusto pysyy poissa.

Viisas pääsee vähemmällä

1.   Kaveri kertoi, että perheen teini-ikäinen tytär oli ollut riemuissaan siitä, että uusien lukion opetussuunnitelmien mukaan hänen ole pakko enää opiskella yhtään kurssia historiaa.  - Mitä niitä menneitä muistelemaan.

2.  Minä olin vuonna 1966 lukiota aloittaessani iloinen siitä, että onnistuin keplottelemaan itseni vapaaksi latinan opiskelusta.

3.  Toinen kaveri harmitteli, kun oli turhaan pitänyt puoli vuorokautta paastoa mennessään terveyskeskukseen verikokeeseen. Siihen kokeeseen ei olisi tarvinnut. - Miksei kukaan kertonut? Aina ennen on pitänyt.

3.  Kolmas kaveri kirjoittaa väitöskirjaa. Olen luvannut tarkistaa kieliasun. Suomenruotsalaisena hänellä on vaikeuksia suomen kielen kanssa. Tarjosin hänelle Kielitoimiston oikeakielisyysopasta, mutta hän ei huolinut. - Parempi että sinä hoidat tämän, en minä kuitenkaan pilkkusääntöjä oppisi, ne ovat niin ylivoimaisia.

4.  Alakerran insinööri pyysi minua poikkeamaan kahville. Minä valittelin kiirettä, kun illalla tulee vieraita ja pitää ehtiä imuroida ennen sitä. - Mitä turhia, insinööri sanoi. - Vieraat tuovat kuitenkin hiekkaa jaloissaan, imuroisit vasta sitten kun vieraat ovat lähteneet.

Kuva: Mark Wallinder: Video Merenrannan sommitelma (Gösta-museo Mänttä kesällä 2016)

Vielä kerran

Katsoin Areenasta kaksi jaksoa huippusuosituksi kaikkialla kasvanutta norjalaissarjaa "Skam". Sitä luonnehditaan nuorisosarjaksi, mutta lehdestä luin, että nyt se on myös aikuisten suosiossa. Minähän jos kuka tunnen olevani nuorekas ja aatoksiltani notkea.

En kuitenkaan innostunut. En oikein jaksa enää teiniangstia.

Sitten katsoin televisiosta Suomisen perhettä. Siinäkin oli teiniangstia, mutta jotenkin aivan toisenlaista. Suomisen Olli ihastui "hoilamaikkaansa", ja siitä tietysti tuli sekasotkua ja pettymyksiä. Lopussa saavutettiin kuitenkin perheen vahva yhteisymmärrys ja harmonia. Tarinan tyylilajiin kuuluu moraalinen opettavaisuus.

Tällaisia vanhoja kotimaisia katsoo väistämättä vähän camp-hengessä, sillä ne ovat nykypäivän näkökulmasta kovin yliampuvia ja siksi tahattoman koomisia. Mutta on niillä kulttuurihistoriallinen puolensakin. Suomisen perhe -sarja kuvaa oikeastaan minun vanhempieni sukupolven nuoruudenkokemuksia (valmistuneet 1941 - 45 + myöhäinen jatko-osa 1959), mutta kyllä sarja minullekin tuli tutuksi jo lapsuusiässä. Siksi katson niitä arvostavalla camp-asenteella. Ja on niihin löydetty poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät (Lasse Pöysit ja Maire Suvanto, Olli ja Pipsa).

Pienen lisänyanssin Suomisen perheen kiinnostavuuteen luo se, että perhe asui tässä ihan naapurissani Töölöntorin kulmalla. Ulkokuvista tunnistaa moneen kertaan, että talo johon mennään, on Topeliuksenkatu 2, aivan kuuluisan ununu-talon vieressä. Minulla on suora näköyhteys yhdestä ikkunastani tähän taloon.

*   *   *

Olen aiemmissa kirjoituksissani moneen kertaan maininnut käynneistäni vanhojen 60-luvun huippubändien konserteissa. Niitä toimii vielä: Rolling Stones, Procol Harum, Jethro Tull, Hollies. Kokoonpano on ehkä hieman muuttunut mutta soundi on kaikilla entinen.

Tämmöiset ovat vähän kuin rock-musiikin Suomisen perheitä. Sedät jaksavat heilua vaikka ovat jo yli 70. Mutta he tuovat nostalgisen olon. Voi kun olisi vielä Beatles. Lähtisin vaikka maan ääriin. Paul McCartneyta kävin kuuntelemassa.

Minulle 60-luku oli rockin kulta-aikaa. 70-luvulla hieman hiipui, 80-luvulla ei ollut enää oikein mitään.

Jotain kuitenkin tuli vielä + Eppu Normaali kelpasi silloin ja kelpaa edelleen.

Tänään tuli iso uutinen.

Joskus 90-luvun puolivälissä nuori muusikkoystäväni toi minulle cd-levyn ja pyysi kuuntelemaan. Siinä soitti hänen bändinsä.Vähän myöhemmin hän toi minulle lipun bändinsä konserttiin Tavastialle.

Minusta tuli tämän bändin ihailija. Se on (toistaiseksi?) viimeisin bändi, jonka tuotannon tunnen ja jota arvostan. Hienon musiikin lisäksi tekstit kykenevät välttämään alalle tyypilliset banaliteetit.

Nyt luin lehdestä, että Ultra Bra tekee paluun. Taidan lähteä kesällä Ruisrockiin.

(Kuvissa Suomisen perheen Väinö-isä ja Olli sekä Ultra Bran kaikkien 12 jäsenen omistuskirjoitus varttuneessa iässä olevalle fanille)

Ilman lupaa

Posti toi kaksi kirjettä. Ne eivät jostain syystä olleet kadonneet matkalla. Molemmista tuli syyllinen olo.

Ensimmäisessä kirjeessä kerrottiin, että Töölön kirjastosta lainaamani Tommi Kinnusen kirjoittama kirja "Lopotti" olisi pitänyt palauttaa jo muutama päivä sitten.

Sakko oli siis tiedossa, se on noloa. Kaiken lisäksi kirja on vielä kokonaan lukematta.

En ollut huomannut, että kirjan kanteen on liimattu tarra, että tämä on pikalaina. Lukuaikaa viikko. Miten minulta on voinut jäädä isoin kirjaimin kirjoitettu määräys huomaamatta? Aloin heti uskoa, että on sekin mahdollista, että norjalainen hiihtäjätär ei huomaa apteekin huulirasvapaketissa olevaa doping-merkkiä. Noloa, noloa!

Asetin kirjan palauttamisen kiireellisten toimenpiteitteni kärkeen ja kärsin mukisematta sakkorangaistuksen tuottaman häpeän.

Toinen kirje ilmoitti, että olin lyönyt laimin ilmoituksen, onko minulla kesäkodissani likakaivo, joka pitää ohjeiden mukaisesti tyhjentää. Viranomaisvalvonta oli huomannut, etten ollut anonut lupaa hoitaa jätehuoltoni toisin.

Ohjeen mukaan kesäasunnolla ei tarvita likakaivoa, jos siellä on kompostikäymälä ja kannettava vesi.

Minun kesäasunnollani on kompostikäymälä. Sen sijaan saunaan olen ostanut pumpun, joka imee vettä kymmenen metrin matkan järvestä. On myös boileri, joka lämmittää veden. Tällä vedellä tapahtuu myös tiskaus, yleensä muutama lautanen ja kahvikuppi. Jos on enemmän vieraita, käytössä ovat kertakäyttöastiat. Myös pyykinpesu tapahtuu vadissa. Tämä systeemi on käytössä toukokuusta syyskuulle. Talveksi pumppu ja boileri poistetaan käytöstä.

Olen pitkään käynyt omantunnonkeskustelua itseni kanssa, onko tämä sellainen vesijohto, joka vaatii likakaivon, vai onko se "kantovesi", joka ei vaadi. Naapureiden ystävällisellä ja yksimielisellä tuella olen päätynyt ratkaisuun, että likakaivo olisi tällaiseen liioittelua.

Mutta viranomaisen määräyksiä on noudatettava. En riitele vastaan. Lupa pitää olla, ja sen olen hajamielisyydessäni jättänyt anomatta.

Tekniikka hallinnassa

Lauantaina Kansalaistorilla naisten mielenosoituksessa katselin taas kerran kateellisuutta tuntien nuorten sorminäppäryyttä. Varsinkin nuoret naiset ovat täysin ylivoimaisia. Sen olen havainnut jo aikapäiviä sitten.

Tarkoitan nopeutta ja näppäryyttä, jolla he käsittelevät älypuhelimiaan. Kirjoittaminen sujuu huimaavaa vauhtia. Kirjoitustekniikka vaihtelee: toiset kirjoittavat kaksipeukalotekniikalla, toiset yksipeukalo-.

Olen yrittänyt itsekin harjoitella, mutta menestys ei ole ollut kummoinen. Yhdellä kädellä en ole oppinut Lumiaani pitelemään niin, että peukalolla näpyttely sujuisi. Kahdella kädellä se jotenkuten onnistuu, mutta luontevinta on pitää puhelin vasemmassa kourassa ja näpytellä oikean käden etusormella. Se on kylläkin hidasta, vähän kuin kirjoituskoneella.

On rumaa kurkistella olkapään yli, tiedän. Entisen sihteerini neiti B:n olkapään yli en tietenkään kurkistellut, mutta muiden kyllä. Mielenosoituksessa edessäni seisovat nuoret naiset noudattivat juontajan ohjetta lähettää Helsingin tilaisuudesta kuvia ja kommentteja osoitteeseen, jossa tehdään ohjelma samana päivänä kaikkialla maailmassa pidetyistä mielenosoituksista. Minäkin lähetin yhden kuvan, aika huonon.

 Nuorten, jopa pikkulasten tietotekniikkaosaaminen on hämmentävää. Se näyttää jotenkin luontevalta ja pakottomalta, itsestään selvältä.

Minä olen ikäisekseni pitkän linjan tietokoneen käyttäjä. Ensimmäinen kosketukseni tapahtui 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelmani oli nimeltään Teko. Ei se hääppöinen ollut, näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin se tuntui mahtavalta. Käyttöjärjestelmä ei ollut Windows vaan MS DOS. Internet tuli vasta paljon myöhemmin.

En ole oppinut pitämään älypuhelimella kirjoittamisesta. Näytön näppäimet ovat pienet ja virheiden korjaaminen hankalaa. Tarvitsen nenälle lukulasit. Pari kesää sitten eräskin sähköpostini vastaanottaja epäili minun olleen juopuneessa tilassa, kun kesäyössä mökin laiturilta kirjoittamassani viestissä oli paljon virheitä. En ollut.

Nuorilla on omat kotkotuksensa. Jotkut niistä tuntuvat sisäpiirin vitseiltä eikä niitä aikuinen ymmärrä. Lyhenteet ovat sellaisia. Tiedän, mitä "evvk" tarkoittaa, mutta siihen se suunnilleen jää.

Arvelen, että blogini lukijat ovat keskimäärin varttuneempaa väkeä. Ainakin ne viisi lukijaa, jotka henkilökohtaisesti tiedän tai tunnen, ovat jo murrosiän reilusti ohittaneita. Teille kysymys: tiedättekö, mitä tarkoittavat esim. seuraavat lyhenteet: YOLO, OMG, ERNU, KVG?

Minä en tiedä. Ja uusia tällaisia syntyy koko ajan. Meille tällaisille senioreille on nyt julkaistu ensimmäinen lyhytmuotoinen kätevä lyhenneopas modernin kommunikaation hallitsemiseksi, oma ikäkautemme ja kokemusmaailmamme ystävällisesti huomioon ottaen. Tässä se. (lähde: Kasper Diem)

Viimeinen ilta

Istuttiin iltaa Kosmoksessa. Tunnelma oli apea.

Professori yritti nostaa mielialaa puhumalla valtiosäännöstä. Siitä voisi ehkä olla apua. Hän itse oli toiveikas.

Ei se meitä muita oikein vakuuttanut.  Valtiosäännöt voidaan unohtaa kun sille päälle satutaan. Viraston Suuri Päällikkö näki yhtymäkohtia 1930-luvun tapahtumiin. Minä kerroin, mitä kirjailija Stefan Zweig kirjoitti teoksessaan "Eilispäivän maailma - erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern - Erinnerungen eines Europäers -  1942). Neiti B. pysyi epätavallisen vaisuna.

Vaikka ilta eteni, vaisu tunnelma säilyi. Tuntui vahvasti, että menossa oli viimeinen ilta ennen kuin - -

Ohutta yläpilveä

Säätilassa riittää päivittelemistä. Toisaalta se on ihan turvallinen keskustelunaihe. Siinä yleensä sopu säilyy eikä joudu vihapuheen tai muun kiihkoilun kohteeksi, kunhan malttaa olla kääntämättä keskustelua ilmastonmuutokseen. Pitää vaan pysyä sellaisella "onpa ilmoja pidellyt" -tasolla.

Äskeinen uudenvuoden yö oli lämpöisempi kuin toissa kesän juhannusyö. Eroa noin 6 astetta.

Helsingissä näyttää vakiintuneen sellainen talvi, että jos tänään sataa lunta, huomenna on suojaa. Sen päälle tulee pikku pakkanen. Niinpä ylihuomenna on kadulla liukasta. Se on inhottavaa.

Pelkään kaatumista. Tänä talvena olen kaatunut kerran, viime talvena kaksi kertaa. Kaikki ovat olleet liukkauskaatumisia. Alkoholilla tms. ole ollut osuutta asiaan, kuten joku alhaismielinen lukija luultavasti epäilee. Mitään vahinkoa ei ole sattunut, ihme kyllä, sillä kaikki ovat olleet täydellisiä kokovartaloheittoja ilman pehmennyksiä. Se tuntuu häijyltä, kun pahaa-aavistamaton askel ei kohtaakaan kadun pintaa vaan yhtäkkiä tajuaa, että nyt lähdettiin lentoon. Kahdesti silmälasitkin ovat lähteneet lentoon mutta säilyneet suunnilleen ehjinä. Sanka vähän vääntyi.

Kesällä satoi melkein joka päivä. Se ei minua sinänsä häirinnyt, sillä kesäkodissani on ehjä katto eikä Toyota Yarikseni ole avokattomallia. Pihatöitä se kyllä vähensi mutta liiteritöitä vastaavasti lisäsi. Öisiä saunataukojen uintiretkiäkään se ei haitannut, sillä sateessa on ihana uida. Laiturilla istuskelua sade kyllä haittasi, tai enemmänkin sateen tuoma kylmyys. Kesäyön laiturilla istuskeluun saunatauoilla minulla liittyy paljon miellyttäviä elämyksiä.

Vastapainoksi syksyllä ei satanut. Ei sekään minua haitannut, vaikka sateenvarjovarastoni osoittautui tarpeettomaksi, kun kuljeskelin kaupungilla. Joskus niitäkin ehkä tarvitaan.

Ylen päivittäisohjelmaa nimeltä "Sää maa-asemilla tänään kello - -"  olen tottunut kuuntelemaan tarkoin korvin. Kaupallisilta kanavilta tällaista herkkua on turha toivoa. Siinä on taas yksi syy suosia Yleä ja maksaa mielellään pieni lupavero.

Jo opiskeluvuosina opin huomaamaan, että tässä ohjelmassa lueteltujen paikkojen nimissä on jotain erityisen runollista. Ajatelkaa nyt: Kotka Rankki ohutta yläpilveä, Rauma Kuuskajaskari näkyvyys yli kymmenen kilometriä, Kalajoki Ulkokalla vähitellen selkenevää..

Joitakin maa-asemakohteita oppinut tarkkailemaan. Yksi sellainen on Vihti Maasoja. Olen jo vuosikausia kiinnittänyt huomiota, että paikassa nimeltä Vihti Maasoja on aina kesäisin viileämpää kuin muualla.

Olen suunnitellut jo pitkään, että joskus vielä menen käymään tässä paikassa, jotta ymmärtäisin, miksi siellä lämpötila on poikkeava. Onko siellä jotain outoa? Joskus vielä ajan sinne katsomaan.

Synkkää ja ikävää

Kävin katsomassa elokuvan La La Land. Ihan piruuttani menin.

Tiesin mihin menin. Arvostelut olivat luonnehtineet elokuvaa sellaisilla sanoilla kuin piristysruiske, kiiltohile, unelmamaailma, valopilkku, energinen, tähtitaivainen, siirappinen, taianomainen, lumoava matka unelmiin, kuin karamellia, ammattitaitoista hömppää, kimalteleva. Ja monta muuta samantapaista sanaa.

Ei siis minulle sopiva elokuva, ei ollenkaan. Silti menin. Syyn jätän tässä selittämättä.

Olen minä toki musikaaleja ennenkin nähnyt ja monista pitänyt. Mieleen tulevat sellaiset vanhat tyylikkäät klassikot kuin Pariisin lumoissa, Laulavat sadepisarat, Lemmenloukku, Cherbourghin sateenvarjot,  Funny Girl, West Side Story, Maija Poppanen, My Fair Lady, Sound of Music ja Cabaret.

Luulin, että La La olisi yksioikoisen makea. Ei ollut. Kuin karamelli piti vain osittain paikkansa. Oli siinä unelmia mutta oli myös unelmissa pettymistä. Kyllä se sai hetkittäin huomaamattomasti hymyilemään onnesta jopa tällaisen katsojan, joka ei itse suostu missään oloissa laulamaan ja on kovin penseä tanssimaankin, kaikkein vähiten julkisesti moottoritiellä.

En voi kiistää jälkeenpäin yllättyneeni, että uusi kiiltohile unelmamaailma onnistuu ainakin hetkittäin saamaan tällaisen peruspenseän katsojan unohtamaan muun maailman. Olen kai käymässä vanhaksi, kun linja näin pettää. Minustako tulee vielä eskapisti?

Elokuva oli yllättävän perinnetietoinen kaikessa kimaltelevuudessaan. Siinä oli kumarruksia musikaalien historialle. Oli myös Ingrid Bergman, jazz, Charlie Parker. Ei ollut ylinopeasti vilkkuvaa leikkausta. Saatiin tanssia ja laulaa rallatella ihan kaikessa rauhassa. Oli jotenkin ihan aidosti vanhanaikaista tunnelmaakin.

*   *   *

Minä kun olen tällainen periaatteellinen mököttöjä ja  ilonpilaaja, en malta olla pistämättä tähän otsikoksi ja kuvaksi jotakin ihan päinvastaista, nykypoliittisesti korrektimpaa.

Poikkeavat näkökulmat

Kävin Hakaniemen Kulttuurisaunassa. Erinomainen kokemus, joskin vähän kallis. Menen toistekin.

Saunomassa oli varsin kansainvälinen joukko, suomalaiset olivat vähemmistönä. Lauteilla oli mustia miehiäkin. Kieliä puhuttiin. Viinaa ei juotu. Rumia ei puhuttu. Tällaisesta pidän.

Kesäkodissani Längelmäveden rannalla kutsun kylän äijiä saunaan pari kertaa kesässä. Samoin saan itse kutsuja naapureiden saunoihin. Tilaisuudet ovat aivan erilaisia kuin tämä edellä kuvattu. Puhutaan miehekkäitä. Viinaa juodaan, tai ainakin olutta. Jäähdyttelytauolla työnnetään kuulaa. Jos mukana on nuoria miehiä, puhutaan naisista, aika karkeitakin juttuja kuullaan.

Sellaiseen asennoituminen on vaikeaa. Mutta se on suomalaisen elämänmuodon perinnettä. Siksi kai siedän sitä ja tavallaan pidänkin siitä. Ei ole hyvä menettää kosketusta aitoon kansallistunteeseen, vaikka suurimman osan vuotta ns. punavihreässä kuplassa elänkin.

Tämän päivän HS julkaisi hyvän henkilöhaastattelun. Jyväskylän yliopiston tutkija puhui viisaudesta. Hänen pohdintansa keskeinen aihe on ihmisen "kyky altistaa itsensä erilaisuudelle". Siitä kehittyy kyky tarkastella asioita monesta näkökulmasta.

Herranen aika, minähän taidan olla viisas, ainakin saunakokemusteni perusteella. Täysin vastakkaiset näkökulmat ovat tulleet saunassa näkyviin. Ja ihan hyvin olen pärjännyt molemmissa. Hyvä minä!

Pikkutarkkaa

1.  Tuli pyyntö tarkistaa tärkeän anomuskirjeen kieliasu.

Kyllähän minä kavereita autan jos osaan. Tällaisesta uskoin selviäväni.

"Ilmoituksen saatuani, ryhdyin välittömästi etsimään pyytämiänne kuitteja."  Näin luki tarkistettavassa paperissa. Haa, kielipoliisi huomasi heti pilkkuvirheen. Kaveri hangoitteli vastaan, mutta uskoi lopulta, kun minä sanelin säännön: lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla. Piti kyllä naurettavana tällaista saivartelua.

2. Alakerran insinööri Tarmo Ylityösteistölä kutsui kahville. Särpimeksi oli leipää ja leikkeleitä.

Insinöörin mielestä minä asetin leivän päälle lauantaimakkaran ja Oltermanni-juuston siivut väärään järjestykseen. Juusto olisi hänen mielestään pitänyt olla päällimmäisenä.

Hangoittelin vastaan, sillä minun mielestäni järjestyksellä ei ole merkitystä. Pidin naurettavana tällaista saivartelua. Ravinto-opillista merkitystä en tällä uskonut olevan. Sain kuitenkin insinöörimäisen vakuuttavan luennon makunautintojen erilaisesta kohdistumisesta kieleen ja kitalakeen. Siitä näkökulmasta on insinöörin mukaan parempi, että juusto rasvaisimpana osana kokonaisuutta osuu tiiviimmin kitalakeen.

Esitelmä oli sen verran vakuuttava, että toisen ja kaikki seuraavat voileivät pinosin Tarmon ohjeen mukaisesti.

En kylläkään huomannut mitään merkittävää eroa makunautinnossa, mutta siitä en maininnut mitään.

Onhan näitä, pilkkuja, voileipiä ja monenlaisia muita, joiden kanssa on syytä olla tarkkana, varsinkin jos asiantuntija on paikalla katsomassa. 

Mistä motivaatio?

Siivosin vaatekaappeja. Siis siivosin kunnolla, en pelkästään viikannut paremmin. Keräsin rikkinäiset tai pieniksi käyneet paidat nippuun ja vein roskiin. Seuraavana samaa toimenpidettä odottavat takit ja housut.

Nyt valistunut lukija tietenkin epäilee, että olen vinksahtanut KonMari-ideologiaan (asiaa tuntemattomille huomautan, että tuossa ei ole kirjoitusvirhettä, siis sanan keskellä on nM, ei mm). Mutta en ole haksahtanut, vaikka hieman jouduinkin aiheeseen perehtymään. Motivaatio löytyi ihan itsestään.

Liikunnan lisäämisen motivaatio on hankalampi. Tällaiselle peruslaiskalle ja aika kankealle miehelle sellaiset lajit kuin telinevoimistelu, seiväshyppy tai skeittilautailu tuntuvat vaikeilta. Sumopainiin saattaisi olla luontaisia lahjoja, mutta siihen tarvittaisiin kaksi. Painiminen yksin on teknisesti hankalaa. Sen lajin esteettisyydessä on myös toivomisen varaa, mikä on tärkeä näkökohta tällaiselle kaltaiselleni kaunosielulle.

Kävely tuntuu luontevimmalta urheilulajilta. Siinä on tyyliä.

Pari vuotta sitten kävelymotivaatio eräästä syystä voimistui huomattavasti. Sillä oli vaikutustakin, kymmenkunta kiloa elopainoa siirtyi tuntemattomiin svääreihin. Motivaatio jäi kuitenkin yhden syksyn ja alkutalven pituiseksi. Paino ei kuitenkaan ole palannut entiseen.

Kysyin kerran sihteeriltäni neiti B:ltä, suostuisiko hän opettamaan minua kävelemään käsilläni.  Häneltä se sujuu yhtä luontevasti kuin kävely jaloilla. Olen nähnyt. Hän kuitenkin vastusti ajatusta. Ei sovi minun tyyliini. Voisi lisäksi nitkahtaa jokin nivel sijoiltaan. Hän suositteli sen sijaan, että tulisin mukaan hänen pitämälleen kurssille, jossa harjoitellaan jotain itämaisia itsepuolustuslajeja. - En ole mennyt.

Nyt yritän löytää itsestäni motivaation ruveta opiskelemaan uutta kieltä, ranskaa.

Näyttää ilmeiseltä, että lähden loppukeväästä pariksi viikoksi Pariisiin. Minun ikiaikainen harmitukseni on ollut, etten tullut nuorena opiskelleeksi ranskaa. Sen osaamisesta olisi ollut hyötyä työssäni. Ruotsi, englanti ja saksa ovat riittäneet, viro oli hyvässä yrityksessä mutta käytännön harjoittelun puute on kadottanut taidon.

Pariisin-matka olisi syy kielen pikaopiskeluun. Viidessä kuukaudessa ehtisi aika pitkälle. Katsotaan nyt, antaako vaatekaapin onnistunut tyhjennys motivaatiota myös kielen opetteluun.

Kukoistus

Kansallisfilosofi Pekka Himanen kirjoitti raportissaan "kukoistusosaamisesta", joka täyttäköön maan.

Olen matkustanut joulutauolla valtakuntaa pitkin poikin ja vähän mennen tullen edestakaisinkin. Kukoistusta ei ole paljon näkynyt.

Tällainen tulevaisuudesta ja mikseipä nykyisyydestäkin kroonisesti huolestunut ihminen kuin minä, melankolikko, näkee asian toisin. Suomalaiskansallinen synkistely on mahtavaa. Väkinäisestä positiivisesta ajattelusta olisi syytä päästä eroon. Itsesäälissä piehtarointi on ihanaa. Voi meitä!

Matkustin junalla, sillä autoni on talviteloilla. Sopivaan tunnelmaan pääsee jo katselemalla ulos junan ikkunasta. Ei näy merkkejä kukoistuksesta, näkyy vain radanvarren pajukkoa. Kukaan vaunun matkustajista ei puhu. Kaikki selaavat facebookia. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu vain kun joku nousee ja lähtee vessaan. Jyväskylään saavuttaessa ravintolavaunun suunnalta ilmestyi kaksi juopunutta miestä. Siinä oli kyllä ripaus kukoistusta.

Kävin myös Pohjanmaan rannikkokaupungissa. Jätän nimen mainitsematta, ettei kaupungin turistitoimisto saisi harmeja. Tällä kerralla en asunut hotellissa vaan airbnb:n kautta löytyneessä asunnossa. Se oli hyvä valinta, sain nukutuksi, toisin kuin hotellien liian pehmeissä sängyissä.

Kaupungissa on kolme  ruokaravintolaa. Kävin taas niissä kaikissa. Ranskalainen (jonka henkilökunta on kyllä aivan suomalaista) tarjoaa aina kohtuullisen maukkaita mutta isolle miehelle liian pieniä annoksia ylihintaan. Kämpille palatessa täytyy kiertää torin nakkikioskin kautta. Kreikkalaisessa (aito kreikkalainen tarjoilija ja kokki) minä olin ainoa asiakas. Niin on ollut aina ennenkin. Miten sellainen ravintola pysyy pystyssä? Ihan kelpo annos, paitsi leipä, joka oli kuiva. Kiinalainen on paras. Kevyt mutta runsas "kolmen pienen annoksen" kokonaisuus. Hintakin kohdallaan. Jäin vain miettimään, miten kiinalainen omistajapariskunta onkaan päätynyt kotimaastaan pieneen pohjanmaan kaupunkiin, hirmupakkaseen. Ihmisparat?

Tarkoitukseni oli ulkoilla paljon, jopa uhkarohkeasti hiihtää. Majapaikasta löytyvät sukset ja monot. Hiihtoon sopiva vaatetuskin minulla oli matkassa mukana.

Muuten kaikki oli siis kohdallaan, mutta suksien siteet ja monot eivät olleet yhteensopivat. Siteet olivat modernia mallia, monot vähemmän modernia.