perjantai 27. tammikuuta 2017

Vielä kerran

Katsoin Areenasta kaksi jaksoa huippusuosituksi kaikkialla kasvanutta norjalaissarjaa "Skam". Sitä luonnehditaan nuorisosarjaksi, mutta lehdestä luin, että nyt se on myös aikuisten suosiossa. Minähän jos kuka tunnen olevani nuorekas ja aatoksiltani notkea.

En kuitenkaan innostunut. En oikein jaksa enää teiniangstia.

Sitten katsoin televisiosta Suomisen perhettä. Siinäkin oli teiniangstia, mutta jotenkin aivan toisenlaista. Suomisen Olli ihastui "hoilamaikkaansa", ja siitä tietysti tuli sekasotkua ja pettymyksiä. Lopussa saavutettiin kuitenkin perheen vahva yhteisymmärrys ja harmonia. Tarinan tyylilajiin kuuluu moraalinen opettavaisuus.



Tällaisia vanhoja kotimaisia katsoo väistämättä vähän camp-hengessä, sillä ne ovat nykypäivän näkökulmasta kovin yliampuvia ja siksi tahattoman koomisia. Mutta on niillä kulttuurihistoriallinen puolensakin. Suomisen perhe -sarja kuvaa oikeastaan minun vanhempieni sukupolven nuoruudenkokemuksia (valmistuneet 1941 - 45 + myöhäinen jatko-osa 1959), mutta kyllä sarja minullekin tuli tutuksi jo lapsuusiässä. Siksi katson niitä arvostavalla camp-asenteella. Ja on niihin löydetty poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät (Lasse Pöysit ja Maire Suvanto, Olli ja Pipsa).

Pienen lisänyanssin Suomisen perheen kiinnostavuuteen luo se, että perhe asui tässä ihan naapurissani Töölöntorin kulmalla. Ulkokuvista tunnistaa moneen kertaan, että talo johon mennään, on Topeliuksenkatu 2, aivan kuuluisan ununu-talon vieressä. Minulla on suora näköyhteys yhdestä ikkunastani tähän taloon.

*   *   *

Olen aiemmissa kirjoituksissani moneen kertaan maininnut käynneistäni vanhojen 60-luvun huippubändien konserteissa. Niitä toimii vielä: Rolling Stones, Procol Harum, Jethro Tull, Hollies. Kokoonpano on ehkä hieman muuttunut mutta soundi on kaikilla entinen.

Tämmöiset ovat vähän kuin rock-musiikin Suomisen perheitä. Sedät jaksavat heilua vaikka ovat jo yli 70. Mutta he tuovat nostalgisen olon. Voi kun olisi vielä Beatles. Lähtisin vaikka maan ääriin. Paul McCartneyta kävin kuuntelemassa.

Minulle 60-luku oli rockin kulta-aikaa. 70-luvulla hieman hiipui, 80-luvulla ei ollut enää oikein mitään.

Jotain kuitenkin tuli vielä + Eppu Normaali kelpasi silloin ja kelpaa edelleen.

Tänään tuli iso uutinen.

Joskus 90-luvun puolivälissä nuori muusikkoystäväni toi minulle cd-levyn ja pyysi kuuntelemaan. Siinä soitti hänen bändinsä.Vähän myöhemmin hän toi minulle lipun bändinsä konserttiin Tavastialle.

Minusta tuli tämän bändin ihailija. Se on (toistaiseksi?) viimeisin bändi, jonka tuotannon tunnen ja jota arvostan. Hienon musiikin lisäksi tekstit kykenevät välttämään alalle tyypilliset banaliteetit.

Nyt luin lehdestä, että Ultra Bra tekee paluun. Taidan lähteä kesällä Ruisrockiin.

(Kuvissa Suomisen perheen Väinö-isä ja Olli sekä Ultra Bran kaikkien 12 jäsenen omistuskirjoitus varttuneessa iässä olevalle fanille)





2 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Laitoin tämänpäiväisen Suomisen perheen tallentumaan digiboxille. Lienenkö sitä elokuvaa koskaan nähnytkään. Vanhat elokuvat ovat tavallaan kansakunnan yhteistä kokemustaustaa, mutta eivät koko kansakunnan. Aivan samalla tavalla ei pop-musiikkikaan ole koko kansalle erityisen tärkeää. Joukossamme elää paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan ole käyneet missään konsertissa tai eivät pruukaa käydä elokuvissa. Tai jos ovat jonkun harvan kerran käyneetkin, eivät ole saaneet niistä ihmeempää irti. Tämä ei tietysti vähennä sellaisen ihmisen kokemuksen arvoa, joka on saanut ja osannut tällaisista populäärikulttuurin riennoista nauttia.

Roope Dessutom kirjoitti...

Jotenkin rohkenen kuitenkin arvella, että kyllä ihmiset ainakin elokuvissa kävisivät, jos niitä olisi tarjolla. Mutta maaseudulla ja pienissä kaupungeissakin elokuvafirmat ovat noudattaneet tehokkaasti ajan virtauksia eli lakkauttaneet itsensä. Jäljelle jää vain televisio.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...