Ennakkoaavistus

Dessu ei väitä olevansa hääppöinenkään ennustajaukko, mutta silti hänellä on nyt sellainen kutina parrassaan, että Suomi saa kohta jo toisen kansainvälisen suurkilpailuvoiton viikon sisällä. Ennakkomerkit ovat nyt sellaiset.

Edellisen voiton tapahtumapaikka oli Bratislava, tämän aavistelemani paikka on Cannes.

Aavistelemani suurmestari on tietysti Aki Kaurismäki joukkueineen. Kilpailulaji on elokuva. Dessu on seurannut tarkasti ohjaajan uraa aina ensimmäisestä Valehtelijat-nimisestä teoksesta alkaen ja pitänyt kovasti näkemästään. Koti-Suomessa ohjaaja ei ole saavuttanut valtavaa menestystä, mutta maailmalla hän on kulttiohjaajan maineessa. Uutuutta en tietenkään ole vielä nähnyt, sillä sen ensiesitys oli vasta muutama päivä sitten. Olen kuitenkin lukenut useitten kansainvälisten huippukriitikoiden arviointeja, ja ne ovat olleet ylistäviä.

Niinpä uskallan ennustaa: torilla tavataan suuressa kansanjuhlassa ensi viikollakin, vai kuinka? Nyt miehet esiintymislavaa pystyttämään. Entinen ehdittiin jo purkaa, huomasin työmatkallani ohi kulkiessani. Satatuhatta katsojaa ainakin tulossa.

Esiintyjiksi tulevat varmaankin Agents ja Leningrad Cowboys ja joukko iskelmälaulajia, ainakin Annikki Tähti, Reijo Taipale. Harmi että Peltsi ja Badding ja Juice ehtivät kuolla, he kuuluisivat joukkoon. Tilaisuuden juontajiksi tulevat Peter von Bagh ja Atte Blom.

Sankareita ei kuljeteta paikalle vihreällä bussilla. Heidän käyttöönsä hankitaan Volga-merkkisiä autoja.

Yleisradion kakkoskanava valmistautuu esittämään viikon tai parin ajan muutaman Kaurismäki-elokuvan joka ilta. Niitä riittää, niitä on paljon, ja Mika-veljen tuotantoa voidaan siinä sivussa esittää FST-kanavalla. Tärkeimmille elokuville, kuten Tulitikkutehtaan tytölle, on luvassa miljoonayleisö.

Turisteille järjestetään kiertomatkoja Kallion, Sörnäisten ja Sompasaaren kaupunginosiin, erityisesti baareihin, joissa on pajatso ja jukebox. Uhkarohkeimmille järjestetään hurjapäisiä seikkailusafareita, joissa matkataan vaaroja uhmaten Kalliosta Eiraan.

Ilmavoimille muistutetaan, että Hornet pitää lähettää saattueeksi, kun akateemikkoa kuljettava lentokone lähestyy kotimaata. Kulttuuriministeri lentokentälle vastaan. Presidentti lavalle.

Tietysti löytyy myös vastustajia ja pilkkaajia, jotka väittävät, ettei Kaurismäen tuotanto kiinnosta pätkääkään. Näiden hienostelijoiden mielestä ohjaaja ja hänen elokuvansa antavat väärän kuvan upeasta isänmaastamme eivätkä edistä brändityöryhmän tavoitteita. Hänhän suorastaan pilkkaa meitä kuvatessaan rahvaan puuhastelua, ikään kuin se olisi oikea kuva Suomesta. Eivät edes puhu mitään ja ihmisetkin niin rumia. Eikä siniristilippuakaan missään liehutella. Kommunismiahan sellainen on, vai ehkä persua? 

Hemmoteltujen nousukkaiden halveksuntaan olemme saaneet tottua, aina riittää itsensä ylentäjiä. Samaan sarjaan kuuluvat iltapäivälehdet, jotka kansanjuhlan jälkeisenä päivänä repivät skandaalilööppejä siitä, että esiintymislavalla tupakoitiin hillittömästi.

Tällaisia aavistelen, Suomihan on tunnetusti kulttuurimaa.

Karnevaali

[jatkoa eiliseltä ]


Eilisen tekstin perusteella lukija sai käsityksen, että Dessu ei ole jääkiekkomiehiä, kun ei katsonut televisiosta kultamitaliottelua vaan lähti kaupungille kuljeskelemaan ja ihasteli vielä kaupungilla vallinnutta poikkeuksellista hiljaisuutta.

Käsitys on oikean suuntainen mutta ei kokonaan oikea.

Dessu ei nimittäin istunut Elitessä pitkään vaan lähti kotiinsa, jossa tallentava digiboksi oli toiminnassa. Ehdin näkemään livenä kolmannen erän melkein alusta, eli kaiken tarpeellisen. Näin viisi maalia suorana lähetyksenä.

Ihastelemani kaupungin hiljaisuus loppui noin viisi sekuntia ottelun päättymisen jälkeen. Tuntui kuin sota olisi syttynyt Töölöntorillakin, kun kansa ryntäsi ulos. Itse en rynnännyt.

Minulla on aika ongelmallinen suhde jääkiekkoon. Olen yhden ainoan kerran vuosia sitten ollut jäähallin katsomossa, kun sain kaverilta pääsylipun. Se oli epämiellyttävä kokemus. Jäällä tapeltiin verissä päin ja juopunut katsomo käyttäytyi siivottomasti. 

Televisiosta olen kyllä seurannut isojen kisojen tärkeimmät ottelut, en muita. Myönnän, että se on parhaimmillaan ollut hyvää viihdettä, mutta häiritsevä tekijä on ollut tolkuton kaupallisuus. Miljonäärit siellä pelaavat päällystettyinä mainoksilla. Ei ihan formula-ajojen tasoa mutta sinne päin.

Minussa taitaa olla vielä sen verran romantikkoa jäljellä, että toivoisin paroni de Coubertin olympiaihanteiden toteutuvan edes pieneltä osin. Siksi katselen mieluummin vaikkapa yleisurheilua, hiihtoa ja pesäpalloa, vaikka eivät nekään ihanteita enää täytä. Uusimpana mielilajinani mainitsen taitoluistelun. Kiira Korven ja Laura Lepistön esiintymisasuissa ei ole näkynyt mainoksia.

Jotain myönteistä jääkiekolle näyttää kuitenkin nyt tapahtuneen. Näissä kisoissa Suomen joukkue ei antanut enää yhtä miljonääriammattilasta vaikutelmaa kuin aikaisemmin. Nyt näkyi ripaus leikkimieltä ja aitoa nuoruuden innostusta. Lupaavaa!

Maanantai-iltana palasin työstä niihin aikoihin kun kauppatorilla oli kansanjuhla käynnissä. Pakko oli käydä kurkistamassa. En päässyt lähellekään, en edes näköyhteyteen esiintymislavalle. Mutta yleisömeren laidallakin kohtasin taas sitä samaa ilmiötä, joka muinoin jäähallin katsomossa aiheutti minulle allergiaa. Oltiin niin äijää, niin äijää. Oli huutoa ja uhoa, oli saatanaa ja vittua, oli puolialastomia sarvikypäräisiä ihmisiä, myös naisia. Ja siniristilippu jokaisella.

En ollenkaan väitä, että tämä on koko kuva juhlaväestä, mutta tämäKIN on osa sitä, aika iso osa.

Suomalainen karnevaali on vaikea asia. Kovin usein siitä puuttuu kepeys. Kovin usein siinä on kipeä uho, isottelu, joka helposti kääntyy rumaksi. Uusi vuosi ja vappu toistuvat samanlaisina, taiteiden yö on osittain muuttunut tyylikkäämmäksi.

Suomalaiskansallisen sielunlaadun väitetään olevan geeneissä. Maanantaiaamuna pysähdyin hetkeksi Töölöntorin laidalle katsomaan suomenruotsalaisia nuoria. Kotini vieressä on heidän koulunsa - yläaste ja lukio. Yleensä he näyttäytyvät hillittyinä ja hyvin käyttäytyvinä. Maailmanmestaruuden jälkeisenä aamuna hekin kohtasivat toisiaan koulun edessä suomalaisin geenein. Voiton tuottama ilo ilmaistiin karjahduksin, örähdyksin ja kirouksin. Eikä kielenä ollut ruotsi. (Asiaa tuntemattomille lukijoille muistutan, että suomenruotsalaiset kannustavat Suomea, eivät Ruotsia, vaikka ruotsia puhuvatkin. Tämä on fakta!).

Vahva on urheilun ilo!

Kuvassa tienviitta kesäkotini suunnalta. Oikein hyvä nimi, sopii minuun.

Hiljaisuus ympärilläni

Dessu vietti viikon kesäkodissaan Längelmäveden rannalla. Lomaa se ei ollut vaan työtä - rankkaakin työtä, sillä kirjoittamalla nyt mahdollisimman valmiiksi erilaiset tilauksessa olevat tekstit ansaitsen itselleni lisää vapaapäiviä kesäkuukausiksi.

Valmista ja melkein valmista tulikin. Olen tyytyväinen suoritukseeni. Motivaatio ylityöhön on vahva, kun siitä koituva hyöty on näin suora. Samalla tavalla olen ansainnut vapaat kesäkuukaudet jo toistakymmentä vuotta, joten kokemusta on. Muutaman päivän kuluttua tarkoitus on mennä jatkamaan ylityöurakkaa.

Työtilani maalla on vanha saunakamari. Siinä on pieni sininen pöytä. Sillä pöydällä ja tuolilla olen kirjoittanut paljon, aina opiskeluaikojeni gradusta alkaen. Vieressä on vanha heteka, sekin siniseksi maalattu. Siihen voi heittäytyä pitkäkseen inspiraatiota etsimään. Oven takana on sauna. Löylyyn poikkeaminen on myös oivallinen inspiraation tuottaja. Paras on kuitenkin istuskelu laiturin penkillä laineita katsellen ja lintuja kuunnellen.

Tähän aikaan vuodesta lintujen laulua riittää. Olen aika huono tunnistamaan lajeja äänestä, mutta väliäkö sillä. Täyden hiljaisuuden katkaiseva linnunlaulu on luonnon tarjoamista nautinnoista suurimpia.

Saunakamarini pienestä ikkunasta avautuu näkymä pellolle. Siinä kasvatetaan kauraa. Vielä ei oraita näy, on vain kumpuileva, niskavuorelainen maisema, Hämeessä kun ollaan. Sellaista maisemaa on hyvä tuijottaa ajatuksissaan. Se on parempi kuin kaupunkimaisemani, joka avautuu Töölöntorille.

Ajoin kaupunkiin sunnuntaina alkuillasta. Myöhemmin lähdin käymään työpaikallani Kruununhaassa. Kotiin päin kävellessäni kaupungin tunnelma oli ihmeellinen. Kaupunki oli nimittäin tyhjä. Senaatintorilla oli muutama turisti, varmaankin japanilaisia, valokuvaamassa kirkkoa. Muuten ei ketään. Aleksanterinkatu oli tyhjä. Kolmen sedän patsaan aukio oli tyhjä. Mannerheimintiellä sentään meni raitiovaunu ja muutama auto.

Jokainen suomalainen olisi osannut sanoa syyn, miksi kaupunki oli tyhjä sunnuntaina 15. toukokuuta illalla kymmenen paikkeilla. Japanilaiset turistit tuskin tiesivät - taisivat saada kiistattoman vahvistuksen ennakkokäsitykselleen eksoottisesta maasta ja sen omalaatuisesta kansasta.

Yritin Forumin kohdalla tarkkailla lintuja. Sen katolla nimittäin pesii kolme huuhkajanpoikasta. Niistä on kirjoitettu lehdissä paljon. En kuitenkaan saanut havaintoa. Ne ovat jo lentokykyisiä. 

Töölöntoria lähestyessäni poikkesin kantaravintolaani Eliteen. Sielläkin oli epätavallisen hiljaista, vaikka se ei mikään melupaikka olekaan. Syyhiljaisuuteen oli varmaankin se, että Elitessä ei ole jättikokoista screeniä.

Ihanan hiljaista kaikkialla, maalla ja kaupungissa.
[jatkuu]

Kesäkauden aloitus

Äitienpäivän käytin pakkaamiseen. On aika muuttaa maalle, sillä lämmintä luvataan. Kesäkoti pohjoisella Pirkanmaalla odottaa.

Vielä ei ole lomalle siirtymisen aika. Nyt on etätyöhön siirtymisen aika. Siinä työni joustaa. Ei ole väliä, missä mies fyysisesti sijaitsee, kunhan hän hengentuotteillaan toimii virkansa odotusten suuntaisesti eli tuottaa tekstiä. Tekstilajin nimi on muistio eli promemoria.

Huomenna maanantaina siis ajan täyteen pakatulla Toyota Yariksellani kolmostitetä pohjoiseen. Lounaalla poikkean varmaankin Pirkanhovissa tai vaihtoehtoisesti Aapiskukossa, jos satun saamaan impulssin poistua tylsältä moottoritieltä ja ajan Pälkäneen kautta.

Lämmintä on luvassa, mutta harmikseni en voi istua auringossa ihanassa lepotuolissani, sillä jouduin antibioottikuurille kuukauden kestäneen yskän vuoksi. Lääkäri sanoi, että kestoyskää on liikkeellä. Kuurin aikana ei saa altistua auringonvalolle. Harmi, siinä tuntisi kesän alkaneen. Symbolinen aloitusrituaali on tehtävä, mutta varovasti, vain muutaman minuutin pituisena.

Jos sää pysyy hyvänä, voin viipyä Längelmäveden rannalla viikon verran, ylikin. Jos ei pysy, palaan Töölöntorille. Kaikki on avointa - elämä on hyvällä mallilla kun ei etukäteen tiedä, teenkö noin tai näin vai ehkä ihan toisin.

Maalla periaatteisiini kuuluu, että en käytä aikaani sellaisiin sivistyneen maailman kotkotuksiin kuin blogin kirjoitteluun. Saatan lipsua sen verran periaatteestani, että lueskelen muiden kirjoituksia.

Piti tunnelman tavoittamiseksi kaivaa arkistosta esiin teksti, jonka kirjoitin syksyllä  lopettaessani edellisen laidunkauden. Se oli täynnä harmoniaa. Kunpa sellaisen tavoittaisi taas alkavanakin kautena.

Kuvassa Helsingin kevättä. Muualla asuvat eivät taida uskoa, että valkovuokkojakin on kivikaupungissa. On niiitä, kuvauspaikasta on pari kolme kilometriä ydinkeskustaan, rautatieasemalle. Keskuspuisto on täynnä tällaista. Längelmäveden rannoilla on sinivuokkoakin. Ja minun yrttimaallani kasvaa vaikka mitä eksoottisia lajeja.

Puhelinhäirikkö iski

Dessu päätti poiketa kotimatkalla Kiasmaan katsomaan uutta ARS-näyttelyä.

Raskas työpäivä oli takana ja mieli kaipasi virkistystä. Taide on hyväksi koettu keino löytää aineksia matalavireisen sielunsa kohennukseksi. Luvassa oli afrikkalaista nykytaidetta. Dessulle vieras mutta kiinnostava aihepiiri.

Takki ja olkalaukku naulakkoon ja kassalle lippua ostamaan. Vasta maksettuani huomasin, että olisin saanut Hbl-kortillani alennusta 1,50 euroa. Yhdentekevää, ehkä maksuni jotenkin koituu taiteen hyväksi. Näyttely sisältää ennakkotiedoista päätellen afrikkalaista tekotaiteellista postmodernismia, ja sitä tuen mielelläni maksamalla täyden pääsymaksun.

Ensin halusin kuitenkin istahtaa hetkeksi kuppilaan ja juoda kahvit. Kiasma on jännittävä paikka, pidän rakennusta kohtalaisen onnistuneena enkä oikein ymmärrä siihen kohdistettua ivaa. Kuppilan sisustus on sellainen kuin nykytaiteen pesäpaikassa kuuluukin olla. Siellä on aina myös hauska tarkkailla ihmisiä. Paljon nuoria - varmaankin taideopiskelijoita? Nuorena istuin usein joutilaina hetkinä Tukholman Moderna museet -kahvilassa. Siellä tapasi kiinnostavia ihmisiä paremmin kuin missään muualla. Nykyisin vain katselen.

Juuri kun olen noussut pöydästä ja lähdössä näyttelyyn tunnen värinää taskussa. Puhelin piru. Sihteerini soittaa.

Tiedän, että sihteeri ei turhaan soita. Vastaan. Saan kuulla kiireellisestä tapaamisesta, joka pitäisi hoitaa. Tunnen asian, mutta senhän oli tarkoitus tulla vasta huomenna.

Ei auta, pitää lähteä takaisin työpaikalle Kruununhakaan. Tekisi mieli heittää puhelin seinään. Miksi hemmetissä minun ja meidän kaikkien pitää olla koko ajan tavoitettavissa? Toisaalta oma syy, en ole koskaan oppinut pistämään puhelinta kiinni, ainoastaan äänettömälle mutta värisevälle.

Mutta toisaalta, minähän olen koko talven kerännyt ylityötunteja, tämä on hyvä lisä siihen listaan. Jokainen edustustilaisuus lasketaan mukaan. Tavoitteenani on mahdollisimman pitkä lista ylityötunteja, jotka vaihdan vapaapäiviksi kesäkuukausina. Näin olen tehnyt aina ennenkin ja saanut kesän vapaaksi. Mitä tahansa suostun kärsimään, kunhan voin viettää taas kerran kesäkuukaudet Längelmäveden kesäkodissani. Siihen kuuluvat kesäloman lisäksi ylityövapaat, etätyöt, rokulit ja muut pekkaspäivät, ja niinpä selviän kolmisen kuukautta muutamalla poikkeamisella työpaikalla.

Menen lähipäivinä uudestaan Kiasmaan. Epäselvää on, kelpaako maksamani täyshintainen pääsylippu vielä vai pitääkö ostaa uusi.

Kuvassa Kiasma pari viikkoa sitten (klikkaamalla suuremmaksi).

Vaakasuorassa

Dessun työpaikalla Vuoronvarausvirastossa yritetään joissakin asioissa olla edelläkävijöitä Yksi parhaimmista edellä käymisen välineistä sijaitsee laitoksen kirjaston takana sijaitsevassa pienessä hämärässä varastohuoneessa. Siellä sijaitsee soffa.

Dessu ihmettelee, miksi ihmisen olennainen perustarve pistää hetkeksi pitkälleen ei ole mahdollista juuri missään muualla kuin kotona. Työpaikoilla se ei käy, ei myöskään kaupungilla. Ikään kuin siinä olisi jotakin hävettävää.

En tarkoita sammumista. Jos kadulla kulkija sattuu sammumaan julkiselle paikalle, paikalle rynnistää heti reippaita vartijanuorukaisia hätistelemään ressukan matkoihinsa. Tarkoitan ihmisen halua vetäytyä hetkeksi pois hälinästä omaan rauhaansa, halua hiljentyä. Se onnistuisi parhaiten vaakasuorassa asennossa, niin kuin meidän takahuoneen soffallamme. Se ei ole sammumista.

Väsähtäminen on hyvin demokraattinen kokemus, se on yhteinen kaikille ikäryhmille, eivätkä brutto- tai nettotulot vaikuta asiaan. Jokaiselle tulee tunne, että olisipa mahdollisuus pistää pieneksi hetkeksi pötkölleen ja antaa ajatuksilleen mahdollisuuden harhailla vapailla aavikoilla.

Muutama minuuttikin riittäisi, ja tehokkuus kohenisi. Mutta näin emme saa tehdä. Dessun työpaikka on harvinainen poikkeus.

Katsokaapa levähdykseen tarkoitettuja paikkoja, kuten kaupunkien puistonpenkkejä. Ne on suunniteltu niin, ettei niillä voi torkahtaa. Lentokenttien odotussaleissa tuolien kädensijat on suunniteltu esteiksi, ettei kahdelle tuolille voi oikaista. Kauppakeskuksissa ja tavarataloissa ei ole tuoleja ollenkaan, paitsi pieniä jakkaroita kenkäosastolla, koska kenkien sovittaminen seisaallaan olisi kovin vaikeaa.

Tavaratalossa asiakkaan kuuluu ostaa tavaroita ja häipyä sitten kiireesti pois. Työpaikalla kuuluu tehdä hullun lailla työtä koko työaika, poikkeuksena tuokio, joka on tarkoitettu ruoan hotkaisuun. Meiningistä käytetään ylevältä maistuvaa nimitystä markkinatalous. Sellaisessa väsähtää ja tulee mielihalu vetäytyä hetkeksi, edes istahtaa, mutta mukavaa tuolia ei ole. Se veisi kallista pinta-alaa eikä olisi investointina tuottoisa.

Kaupunkitilan lepopaikat ovat maksullisia. Voit poiketa kahvilaan istumaan, mutta istuinpaikan lunastaaksesi sinun pitää tilata jotakin, esimerkiksi kupillinen lattea ja munkkipossu, yht 7 euroa. Kirkot ja kirjastot ovat ainoat epäkaupalliset tilat, joissa voi istahtaa ilmaiseksi, ehkä jopa torkahtaa. Kirkon penkit eivät kuitenkaan ole mukavat, ne on suunniteltu syntisille. Kirjaston tuolit voivat olla hyvinkin mukavat, kuten Helsingin Kymppikirjastossa. Narinka-aukiolle on tulossa jonkinlainen kirkollinen hiljentymiskappeli. Idea voi olla hyvä, ellei siihen tungeta mukaan liiallista ideologista velvollisuusvaivaa.

Jokainen kirjojen lukemista harrastava tietää omasta kokemuksestaan, että vaakasuora asento on mitä suositeltavin lukemiselle, erityisesti jos käsillä on kirja, joka vie ajatukset miellyttäviin elämysmaailmoihin. Vaivihkainen siirtyminen unen puolelle saattaa moninkertaistaa nautinnon.

Kuvassa on se soffa työpaikkani takahuoneessa. Siinä otan harva se päivä varttitunnin tirsat lounaan jälkeen. Sitten jaksan taas.

Ei meinaa mahtua

Dessun touhuissa on talven mittaan kasvanut näkyviin kaoottinen perusvire, kuten joku lukijakin on huomauttanut. Sen siitä saa kun suostuu ilman itsekritiikkiä milloin mihinkin houkutukseen.

Tulin suostuneeksi vuoden alusta äitiyslomasijaiseksi Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavalle toimistopäällikölle. Suostumiseen vaikutti se, että olen aikaisemmin hoitanut hommaa vuosikaudet ja osaan sen ja kontaktiverkosto on tallella.

Suostuessani en kuitenkaan osannut arvata, kuinka paljon se juoksuttaa. Ei olisi pitänyt suostua. Alituinen reissaaminen pitkin Eurooppaa ei sovi näin melankoliselle miehelle. 

Nytkin vapun alla tuli pienellä varoitusajalla lähtö Tallinnaan. Se on tietysti rasituksista vähäisimpiä, kun ei tarvitse edes lentokoneeseen nousta. Tallinnassa tapasin vanhoja tuttavia, joiden kanssa oli hauska istua iltaa ja kokeilla, vieläkö pärjään viron kielellä. Olen sitä nuorena jonkin verran opiskellut. Kankeaa oli.

Dessu tunnustautuu romanttiseksi sieluksi ja monarkian leppymättömäksi ihailijaksi. Niinpä ei ole ihme, että hääkuume iski kesken Tallinnan-reissun ja järjestin itseni television ääreen, kun lähetys Lontoosta alkoi. Kaunista oli, kyynelhelmet valuivat pitkin Dessun parransänkisiä poskia sitä onnea ja hurmiota seuratessa. Kuningatarkin oli pirteä ja keltainen kuin kanarialintu.

Mieleen palasi muisto, että Williamin isän ja äidin häitä seurasin aikanaan myös työmatkalla. Istuin silloin hotellin valuuttabaarissa suuren neuvostomaan osavaltiossa, josta käytettiin silloin nimeä Gruusia, kaupungissa nimeltä Tbilisi. Williamin äidin hautajaissaattoa seurasin työmatkalla amsterdamilaisessa hotellissa. 

Yhdessä kohdassa vihkimisseremoniaa Dessulle palasi vielä yksi henkilökohtainen muisto, tosin vain parin vuoden takaa. Olin silloin menossa Jyväskylään vanhan luokkani luokkatapaamiseen. Kutsukirjeessä toivottiin, että laitamme luokkasormuksen sormeen. Dessukin yritti tehdä niin, mutta laittamatta jäi.

Tämä vilahti mieleen sillä hetkellä, kun televisiossa Lontoon ylkämies alkoi pujottaa sormusta morsionsa nimettömään. Eipä meinannut mahtua, niin kuin ei luokkasormus Dessun sormeen. Oliko Kate lihonut? Dessun sormi oli. Vai oliko Kirkossa kuuma ja Katen verenpaine pullistanut sormea. Onneksi William on käytännön mies eikä hätääntynyt vaan osasi pikkuhiljaisella nytkytyksellä ruuvata sormuksen luiskahtamaan nivelen yli paikalleen. Kuvitelkaapa, mikä vaikutus juhlatunnelmaan olisi ollut, jos hän ei olisi onnistunut. Dessun luokkakokouksessa asiasta ei ollut haittaa, mutta Lontoon kuninkaallisissa häissä olisi varmaankin koko juhlayleisö puhjennut itkuun ja monarkian kannatus romahtanut. 

Häiden lisäksi Dessu ei kaivannut muuta vappuhumua. Minulla ei ollut ilmapalloa, serpentiiniä, ylioppilaslakkia, tippaleipää eikä simaa. Ei edes vappuviuhkaa. Töölöntorilla yksi puolue piti kokousta, mutta pistin ikkunan kiinni enkä kuullut meuhkaamista. 

Kuvassa se sormusongelma (kaapattu television lähetyksestä). Klikkaamalla kuva suurenee.

Pöljä mies II

Ensikäynti kesäkodissa talven jälkeen toi tietoisuuteen asian, jonka mieluummin olisin unohtanut.

Lapiolla yritin vähän muokata yrttitarhaani ja haravalla huiskia kekoon viime kesän koivunlehtiä. Nyt ovat hartiat ja käsivarret arat, ettei meinaa takkia saada päälleen puetuksi. Kirveellä yritin vähän pilkkoa koivuklapuja ja kerätä niitä pinoon. Nyt ristiselkä kipuilee, ettei meinaa sängystä ylös päästä. Vähän yritin kyykistellä repiäkseni irti viime kesän kuivuneita korsia. Nyt ovat reidet kankeat, ettei meinaa kävelemään päästä.

Olen siis rapakunnossa.

Tämän tiedon havainnollinen kokeminen tuottaa päässä vielä enemmän kipua kuin lihaksissa. Missä se sanottiinkaan, että tieto tuskaa lisää?

Uutta tämä ei ole - sama toistuu joka kevät. Ihmetellä täytyy, miksi minä pöljä päästän itseni rappeutumaan joka ikinen talvi. Syksyllä oli aikomus pitää huolta kunnosta. Ostin suksetkin ja aloin hiihtää Keskuspuistossa. Aika vähiin jäi - ei tullut 100 km täyteen.

Työmatkojen kävely on ainoa melko säännöllinen liikuntani. Töölöntorilta Kruununhakaan on matkaa yli kaksi kilometriä. Tänä talvena tuli kuitenkin aika paljon poikkeustilanteita, jolloin kävely ei käynyt. Välillä kadut olivat lumesta tukossa, välillä hengenvaarallisen liukkaat. Sitten nyrjähti nilkka, sitten tuli flunssakuume, sitten pitkittynyt yskä (vaivaa vieläkin).

Kaupungissa asumisen harmillinen puoli kunnon ylläpitämisen kannalta on se, että luontevaa hyötyliikuntaa on vaikea keksiä. Voin toki välttää hissiä ja nousta portaita pitkin, mutta en oikein voi ottaa lumilapiota ja mennä lumitöihin Töölöntorille. En oikein voi ryhtyä talon korjaus- tai kunnostustöihin, sillä huoltoyhtiö tekee ne. En oikein voi ryhtyä mihinkään arkityöhön, liikuntaa saadakseni pitää aina lähteä johonkin kauas, ja siinä itsekuri helposti pettää. 

* * * 
Kaiken harmin lisäksi lähestyy se tuomion päivä, jolloin minun on taas määrä mennä Eeva-lääkärin puolivuotistarkastukseen. Minulla on tarkat ohjeet ja tavoitteet, joiden mukaan olisi pitänyt elää. Viikon tai pari viime käynnin jälkeen niitä onnistuin kohtuullisesti noudattamaankin. 

Vaaka minulla on kylpyhuoneessa, mutta kertaakaan en ole sille astunut. Miksipä astuisin, sillä housunkauluksen kireys kertoo kaiken tarvittavan. Jos painossa on tapahtunut muutoksia, niin ei ainakaan tavoitteeksi asetettuun suuntaan. Vaaka vain lisäisi tiedon tuottamaa tuskaa, ei sitä pidä tahallaan kasvattaa.

Eeva-tohtori määräsi omenoita välipalaksi. Alussa se sujui hyvin, sitten huonommin, nyt taas hyvin. Omenoita on iso kassillinen odottamassa. Syön niitä nyt joka päivä. Ehkä ne ehtivät tepsiä ennen tarkastusta.

Eeva-lääkärin vastaanotolle menoa olen ennenkin pelännyt, ja syystä. Siitä muistikuvia täällä .
(Kuvassa omenapuu kukkii Längelmäveden kesäkodissani alkukesällä 2010).

Pöljä mies I

Otsikko ei tarkoita ketään vaaleissa valittua eikä edes valitsematta jäänyttä. Se tarkoittaa Dessua itseään.

On se kumma että iso mies ei opi. Vuodesta toiseen Dessun himo kasvaa pidättelemättömäksi näin keväällä. Hän ei malta odottaa kesän alkamista kesään asti vaan yrittää aloittaa sen silloin kun kesää ei vielä ole.

Ei ollut kesää vielä Längelmäveden kesäkodissa, niin kuin kuvittelin. Tai oli, mutta vain ulkona auringon puolella iltapäivisin. Ei varjon puolella eikä etenkään yöllä sisällä pirtissä.

Toki sekin jotain on, että sain istua aurinkotuolissani shortsit jalassa pellon laidassa iltapäivän auringossa. Tuolin patja oli kylläkin kärsinyt hiirivahingoista talven aikana. Kankaan rei´istä valui jotain pehmusterouhetta ulos. Lumipenkkoja oli vielä läheisissä ojissa ja varjopaikoissa. Mutta yöllä vanhassa hirsituvassa oli kylmää vaikka kuinka peittoja kasasin. Sähköpatteri ei kylmillään talven viettänyttä asumusta äkkiä saanut riittävän lämpimäksi. Sauna oli ensimmäisenä yönä pelastus. Vein patjan ja peitteet ylimmälle lauteelle ja nukuin siinä. Mutta laude on epämukavan kapea ja lyhyt. 

Saunomisen nautintokin jäi vajaaksi, sillä uiminen rajoittui polvien alapuoliseen vartalonosaan. Saunakaljan nauttimisessa sen sijaan ei ollut vaikeuksia.

Asuintilojen siivous oli ainoa aikaansaannokseni. Pihassa keräilin risuja ja haravoin lehtiä. Niitä riittää, sillä pihamaa on koivujen ja vaahteroiden ja pihlajien ympäröimä. Yrttimaitten muokkaukseen en vielä päässyt. Valmista kompostia on hyvin runsaasti odottamassa, mutta se jäi vielä odottamaan. Liian aikaista oli arvioida talven vahinkoja. Omenapuut ja maittavimmat pensaat olen yrittänyt suojata kanaverkoin ja suojuksin, mutta se ei takaa mitään. Myyrien tuhoja ei voi estää, siitä on kokemusta. 

Näkyviä vaurioitakin oli. Vanha koivu oli katkennut ja kaatunut pihatien yli ja särkenyt aitaa. Lähistöllä asuva kaverini Tarmo Y oli kuitenkin havainnut vahingon ja käynyt sahaamassa puun pois edestä niin että pääsin ajamaan pihaan. Katolta pudonnut lumi oli repinyt liiterin vesirännin irti. Liiterissä reunimmainen klapupino oli kaatunut. Yksi linnunpöntöistä, tuo kuvassa näkyvä, kiikkui vinossa, sillä toisen puolen ripustusnaula oli irronnut. Nämä vauriot tulivat jo korjatuksi. 

Hyödyllistä pikkupuuhaa sain siis tehdyksi, mutta asumisen epämukavuus jäi päällimmäiseksi. Nuorena tuollainen ei haitannut mutta näin pöljän miehen iässä mukavuusodotus on suurempi. Tähän samaan tyssää myös muutama muu kiinnostava asia. Voisinko vielä lähteä liftausreissulle Eurooppaan teltta mukanani? Voisinko vielä lähteä jollekin musiikkifestarille teltta asumuksenani, kuten 1970 legendaarisille ensimmäisille Ruisrock-juhlille? Voisinko vielä lähteä Urjalan kirjallisuuspäiville asumaan suuressa seurassa koulun luokan lattialla, kuten joskus? 

Pistää mietteliääksi. Tämä on kai sitä elämäntavan porvarillistumista.
[jatkuu]

Metsään menossa

Dessu kävi tänään joutessaan Hakaniemen hallissa kiertelemässä ja katselemassa. Mitään en vielä ostanut, sillä vasta huomenna tiedän, pysynkö pääsiäisen Helsingissä vai lähdenkö maalle.

Illan mittaan varmistui, että lähden maalle. Säätila näyttää lupaavalta ja on aika käydä katsastamassa, onko kesäkoti Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla pysynyt ehjänä. Vanha torppa on talvet kylmillään ja iso siivous odottaa. Kävely rannalla ja lähimetsässä on perinteinen laidunkauden avaukseni.

Matkalla poikkean kaverin luokse Tampereelle. Edellisestä tapaamisesta on jo monta kuukautta ja sauna virvokkeineen odottaa Näsijärven rannalla. Perinteisiimme on vuosikaudet kuulunut myös poikkeaminen lounaalla Tillikassa. Siihen ravintolaan liittyy nuoruuden nostalgiaa.

* * * 
Koko päivä on mennyt vaalitulosta taivastellessa, mihin tahansa olenkin mennyt tai keitä tahansa tavannut. Tuttavapiirissäni ei taida olla ainuttakaan, joka olisi tulokseen tyytyväinen (ellei sitten kesäkotini naapuri Tarmo Y., jota hieman epäilen, vaikka mukava ja viisas mies onkin). Kaikki ovat enemmän tai vielä enemmän hämmentyneitä. Outo ilmapiiri, Suomessa ennen kokematon. Protesti sinänsä oli ymmärrettävä ja aiheellinen, mutta että juuri tällainen protesti… Parempiakin protesteja olisi ollut oleemassa.

Syytä onkin olla hämmentynyt. Niin on Dessukin. Ajatukset kulkevat siihen suuntaan, että tästä ei hyvä seuraa. Metsään mennään, kuten oheiset tienviitatkin näyttävät (kuvien tienviitat pistivät pysähtymään, kun olin viime kesänä reissussa tyttärentyttäreni Sohvin ( = Sofia) kanssa. Niistä jännittävistä hellepäivistä kirjoitin kertomuksen täällä.

Dessu hieman hämmentyi, että hänen äänestämänsä ehdokas meni vaaleissa läpi, vaikka oli ensikertalainen. Niin ei yleensä ole käynyt, paitsi presidentinvaaleissa. Nuorehko, räväkkä nainen, toimittaja ammatiltaan, pikkuisen Dessulle tuttu. Hieman tuli Dessulle tänään epävarma olo äänestyslipun kohtalosta, kun luin lehdestä, että numero 1 on epäselvä tapaus, jos siihen pistää ylös väkäsen. Voidaan sekoittaa seiskaan. Kuutonen alkuun kyllä onnistui hyvin, mutta Dessun käsialaan kuuluu väkänen ykköseen. Mahtoikohan ääni mennä hylätyksi?

Dessu lähtee reissuun heti keskiviikkona. Toivotan iloista pääsiäistä!

Joillakin menee huonosti

Dessulla oli kerrankin joutilaana päivänä aikaa tehdä sellaista mitä en tavallisesti tee. Esimerkiksi lukea tylsännäköisiä kirjeitä, joita postiluukusta tipahtelee.

Yksi turhannäköinen kirje tuli pankilta, jossa Dessulla on käyttötili. Dessu on peräti ”avainasiakas”, mitä se sitten tarkoittaakin. Pankin nimi on Nordea.

Pankki tiedotti ystävällisesti ja kohteliain sanakääntein muutoksista, jotka astuvat voimaan kesäkuun alusta. Saan esimerkiksi maksuttomat tunnusnumerot verkkopankkikäyttöön. 

Todella upeaa, fantastista! Maksuttomat tunnusnumerot minulle! (Piti oikein pistää huutomerkki tähän innostuksen merkiksi - sitä merkkiä en teksteissäni usein käytä, sillä merkki on mielestäni syytä varata teinityttöjen käyttöön, kun he vakuuttavat kouluaineessaan asiansa tärkeyttä. Silloin huutomerkkejä tarvitaankin pitkä rivi peräkkäin).

Oli Nordean kirjeessä pientä ikävääkin. Palveluhinnoissa on havaittu tarvetta korotuksiin. Visa Electron -kortti maksaa nyt 25 senttiä enemmän kuukaudessa, pankkikortti 10 senttiä enemmän, saldokysely itse näppäiltynä automaatilla 20 senttiä enemmän, laskun maksaminen maksupalvelukuoressa 25 senttiä enemmän, laskun maksu automaatilla 10 senttiä enemmän.

No, pieniähän nämä. Tiedämme toki, että ajat ovat vaikeat. Kyllä minä näin pienistä korotuksista selviän vaikka kirpaiseekin.

Lehdestä (HS 25.3.) luin, että paljon vaikeampaa on Nordea-pankin johtokunnalla ja investoinnista ja pääomamarkkinoista vastaavilla pankkiireilla. Heidän henkilökohtaiset bonuksensa vuoden saavutuksista ovat suorastaan romahtaneet. Tänä vuonna he saavat enää vaatimattoman 169 miljoonan euron palkanlisän, kun se viime vuonna oli sentään kohtuullinen 212 miljoonaa euroa.

Romahdus on siis 43 miljoonaa euroa. Se ei ole mikään pikkurahan menetys, niin kuin meillä tavallisilla avainasiakkailla.

HS:n mukaan bonus enää ”kaksinkertaistaa sijoitusammattilaisten vuosipalkan”. Tulot jäävät muutamilla pankkiirilla jopa alle miljoonan euron rajan.

Huoli on suuri. Kuinka pankin käy, jos kehitys on tällainen? Hallituksen puheenjohtaja valittaakin, ettei pankki voi poiketa kansainvälisestä palkkiokäytännöstä, koska sijoitusalan ammattilaisista käydään kansainvälistä kilpailua. Mestaripankkiirit saattavat siis suutuksissaan vaihtaa työnantajaa, jos bonukset menevät näin olemattoman pieniksi.

Onneksi luvassa on parempaa. Pankkiin valittiin uusi johtokunnan puheenjohtaja (kuva). Häntä pidetään yleisesti voimakkaana johtajana, jonka uskotaan järjestävän bonukset kuntoon.

Entinen heila

Dessu seisoi tänään Vanhan kirkon puiston ja WSOY:n kulmassa Bulevardilla odottamassa liikennevalojen vaihtumista, kun hän melkein säikähti. Tuntematon nainen tarttui hihaan ja puhkesi puhumaan: ”Onko se - - onko se todellakin Roope?”

Oli se todellakin Roope, mutta kysyjää en tuntenut. Suunnilleen ikäiseni, tyylikkäästi pukeutunut. Tuollaisessa tilanteessa mies tuntee itsensä epäkohteliaaksi, kun ei tunne toista, joka selvästikin pitäisi tuntea, koska hän tuntee minut nimeltä. Siinä yrittää pikavauhtia skannata aivosolunsa läpi: ammatin kautta tuttu? naapuri? kapakkatuttu? opiskelukaveri? koulukaveri?

Ei hajuakaan, aivan vieras. Kohteliaisuuskoodiin kuitenkin kuuluu, ettei tunnusta unohduksen syvyyttä vaan yrittää jotenkin kiemurrella ja saada johtolangan päästä kiinni. Kasvoissa oli ehkä jotakin tuttua mutta ei riittävästi. Hämmennykseni näytti huvittavan häntä.

”Et taida muistaa? Viiden pisteen vihje: muistatko kesän kerran kauan sitten, olikohan 1977?”

Tilanne oli vähän kuin elokuvassa Tyttö kuunsillalta (Matti Kassila - Hella Wuolijoki). Alkoi hieman polttaa, mutta ei riittävästi. Miten saada nostetuksi mieleen juuri se kesä kaikkien muiden entisten kesien joukosta?

”Kolmen pisteen vihje: kasvatustieteen appro.”

Just joo. Sellaisenkin olen joskus suorittanut. Se oli kesäyliopistossa, paikka oli Kauppakorkeakoulu. Nyt alkoi raksuttaa. Voiko tämä olla SE tyttö?

Kyllä se oli SE tyttö.

Onko kiire, ehditkö kahville? Ei Dessulla koskaan ole niin kiire, etteikö kahville ehtisi. Siinä on Ekberg melkein vieressä. Sinne. Muistan, että Ekbergillä käytiin silloin kesällä 77 monta kertaa, melkein joka päivä, kun Neidillä oli rahaa tarjota, minulla ei ollut. Iltaisin käytiin usein kaljalla ravintola Bulevardiassa, siinä lähellä sekin, vanhaa oopperaa vastapäätä.

Neiti opiskeli oikeustieteellisessä, minä historiallis-kielitieteellisessä kirjallisuustiedettä. Kasvatustiede oli molemmille sivuaine. Siellä kauppakorkeakoulun luennoilla sytyimme suhteeseen ja rilluttelimme kesän. Se oli villi kesä. Syksyn tullen suhde pikkuhiljaa hiipui, kun approbatur tuli valmiiksi. Sen koommin emme ole tavanneet.

Entinen ponnaripäinen farkkutyttö oli nyt tyylikäs lady. Menestynyt liikejuristi oli menestyvän liikejuristin näköinen, kalliin oloiset vaatteet, silmälasit ja korut ja kampaukset. Minua hän arvioi, että olenpa onnistunut säilyttämään vanhan tyylini. Ei hän sitä ääneen sanonut mutta tarkoitti selvästi nukkavierua pikkuboheemia olemustani.

Menneisyydestä ei siinä kahvikupin ääressä puhuttu sanaakaan. Pysyttiin nykyhetkessä. Mitä teet, mitä kuuluu? Puheet kesästä 77 olisivat tuntuneet kiusallisilta. Erosimme kohteliaasti kätellen: ”Hyvää jatkoa, ehkä joskus taas tavataan.”

En kehdannut kertoa, että ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun kirjoitin hänestä ja kesällä 77 sattuneesta tapauksesta blogiini. Sen mainitseminen olisi ollut aivan liian intiimiä, vaikka kirjoitinkin sen nimettömästi. Ei tyylikkäälle juristille voi muistuttaa mieleen, että ponnaripäinen Neiti kerran kauan sitten pelasti itsensä ja minut hyvin kiusallisesta tilanteesta. Se liian intiimi teksti löytyy täältä.

Ihanat naiset pölypilvessä

Dessu matkusti tänä aamuna itään niin pitkälle kuin metrolla pääsi. Oli asiaa toimitettavana.

Perillä meni pidempään kuin olin suunnitellut, yli puolenpäivän. Alkoi tulla nälkä. Poikkesin ostoskeskuksen ravintolaan aikeissa syödä hiukopalaa. Kuppila oli kuitenkin tupaten täynnä, paikalliset maahanmuuttajakriitikot olivat kokoontuneet iltapäiväkaljalle ja oli mahtava meininki meneillään. Vapaata pöytää ei ollut. Kuppilan omistaja - ilmeisesti turkkilainen - levitteli minulle onnettomana käsiään ja ehdotti että hän laittaisi annoksen kotelossa mukaani. En ottanut.

Olen edelleen yskäinen. Edessä olevalla aukiolla oli menossa kadun lakaisu talven hiekasta, ja pöly aiheutti yskänpuuskan. Tummaihoinen mies ajoi lakaisukonetta. Pölyn seassa oli vaalikojuja.

Dessu on viime päivinä hakenut lehti-ilmoituksista sopivaa ehdokasta äänestettäväksi. Perinteenäni on ollut hakea ehdokas, joka on joissakin piirteissä täysin vastakohtani. Tämä ei tarkoita vastakohtaisuutta maailmankuvassa ja katsomuksessa vaan vastakohtaisuutta fyysisessä olemuksessa. Koska olen itse varttuneessa iässä oleva mies, pyrin hakemaan ehdokasta, joka on nuori nainen. Heissä on tulevaisuus.

Muutamaa nuorta naista olinkin jo katsonut sillä silmällä. Kuinka sattuikaan, yksi syyniin päässeistä piti puhetta siinä pölypilven keskellä. Jäin kuuntelemaan. Puheen jälkeen pyysin vielä kahdenkeskistä keskusteluhetkeä.

* * * 
Television vaalikeskusteluissa toimittajat ovat päästäneet ehdokkaat kummallisen helpolla. On kysytty veroista, EU-tuesta, työttömyydestä, maahanmuutosta, ydinvoimasta, ruotsin kielestä ja monesta muusta sinänsä tärkeästä asiasta. Mutta mikään niistä ei yksinään ole näiden vaalien pääasia, se suuren linjan kysymys.

Näissä vaaleissa on kysymys yhdestä suuresta ratkaisusta. Haluammeko Suomen, joka on avoin, moniarvoinen, ihmisarvoja kunnioittava - myös vähemmistöjen ihmisoikeuksia? Vähemmistöillä tarkoitan kaikkia mahdollisia: hoidossa olevia vanhuksia, sotaveteraaneja, eläkeläisiä, lastentarhalaisia, koululaisia, opiskelijoita, sairaita, vammaisia, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä, kielivähemmistöjä ja monia muita.

Vai haluammeko Suomen, joka on suljettu, sisäänpäin käpertynyt, jota ohjaavat aggressiot, ennakkoluulot ja keinotekoiset määritelmät hyväksyttävistä ja ei-hyväksyttävistä ihmisistä ja ilmiöistä. Haluammeko Suomen, joka on epäluuloinen uutta kohtaan ja haluaa heittää ulos erilaisen ja oudolta näyttävän? Haluammeko kovien arvojen Suomen, jota ohjaa loputon taloudellisen kasvun tavoittelu ja kasvava eriarvoisuus ja verotuksen minimointi?

On harhakuvitelma, että vain sen yhden puolueen linja on tällainen. Kyllä tähän kuvaan mahtuu useita porukoita, kuka mitäkin kohtaa painottava. On myös puolueita, jotka ajavat kahdella vastakkaisella linjalla, kärjessä avointa ja liberaalia suuntaa, taustalla tympeän ahdasmielistä.

Dessu haluaa pehmeiden arvojen yhteiskunnan. Lakaisukoneen tuottaman pölypilven sisältä löytyi sopiva ehdokas, nuori nainen, pitkälle koulutettu, esiintymiskykyinen, ensimmäistä kertaa ehdolla mutta silti yhteiskunnallisesti kokenut, ajattelussaan raikas ja periaatteellinen, kanssani enimmäkseen samansuuntaisesti ajatteleva ja oivaltavasti argumentoiva. 

Dessun vaalikäyttäytyminen on nyt päätetty. Tiedän kuka saa ääneni.

Kuvassa Dessun isosetä kavereineen saapuu pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli pistää porukalla valtakunnan asiat järjestykseen. Päivämäärä oli 7. heinäkuuta 1930. Ei onneksi onnistunut. Kuva on valitettavan epätarkka, mutta sen saa klikkaamalla suuremmaksi.

Ruotsissa kaikki on toisin

Dessu luki lehdestä, että Ruotsi saa uudet setelit. Euroihin ei kuitenkaan siirrytä vaan kruunuissa pysytään. Tulee uudet kruunut ja niihin uudet kuvat.

Dessua ilahduttavat uusien seteleiden kuva-aiheet. Kahdenkympin seteliin tulee Astrid Lindgren, viisikymppiseen Evert Taube ja sataseen Greta Garbo. Isompiin tulee Ingmar Bergman (200), Birgit Nilsson (500) ja Dag Hammarskjöld (1000).

Ei siis tule enää vanhojen Kustaa-kuninkaiden muotokuvia. Dessu asui nuorena monta vuotta Tukholmassa ja tottui silloin, että jokaisessa setelissä on muinaisen kuninkaan muotokuva. Kaikki niistä eivät olleet erityisen komeita, mikäli nyt tällaisessa asiassa Dessun miehiseen makuun oli luottamista. Erityisesti 100 kruunun Kustaa Vaasa muistutti kuvassa kilipukkia - muistan että asiasta vallitsi laaja yksimielisyys. Suurmiespönötystä seteleissä oli.

Suurmiespönötystä ei taida uusiin tulla. Astrid Lindgrenissä on sellaista viekkaan oloista hilpeyttä, jota ei mitenkään saa käännetyksi ylijuhlalliseksi. Ehkä kuvaan pääsee mukaan Peppi Pitkätossu taustanaan Villa Villekulla, Vaahteramäen Eemeli tai mestarietsivä Kalle Blomqvist.

Evert Taube pääsee varmaankin setelin kuvaan leveälierinen villinlännenhattu päässään ja kitara kainalossaan. Viisujen sanoja tulee varmaankin myös mukaan, ehkä Sjösala vals tai Den lycklige nudisten. - Dessu voi ylpeänä kertoa olleensa Tauben konsertissa Gröna Lundin huvipuistossa vuonna 1973, vain kolme vuotta ennen Tauben poismenoa. Kansanjuhla jäi muistoihini, ruotsalaiset rakastivat iäkästä viisumestariaan.

Greta Garbo tulee seteliin varmaankin sellaisena kuin hän oli elokuvassa Ninotchka - huikean kaunis ja räiskähtelevä viettelijätär. Mahdollisesti kuva voi olla myös elokuvasta Anna Karenina, mutta se olisi paljon surumielisempi. Kannatan Ninotchkaa.

Ingmar Bergmanin kuvaan kuuluu baskeri päähän ja ilmeikäs ohjaajan kädenasento. Taustalle ehkä vanha valkeaksi rapattu maalaiskirkko. Jörn Donner voisi kurkistaa nurkan takaa, tai ehkä kuitenkin mieluummin Harriet Andersson.

Kaksi suurinta seteliä saattavat mennä pönäkämmin. Oopperatähti ja Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri edustavat ylempää kulttuuria, kuten arvokkaisiin seteleihin kuuluukin.

* * *
Dessun mieleen tuli ensin ihmettely, missä ovat Carl Michael Bellman ja August Strindberg. Hehän kuuluisivat seteleihin. Olisivatko he liian epäsovinnaisia? Ryyppylauluja ja porvarillisen elämänasenteen rienausta? Mutta sitten ymmärsin, että nyt on käynnissä modernisaatio. Ollaan reilusti 1900-luvulla.

Hyvä niin, uudistus kuvaa ruotsalaisuutta hyvin. Uudistus sopii nimenomaan Ruotsiin, maahan, joka tuottaa maailmanluokan menestystuotteita, kuten autoja, pop-musiikkia, betoniporsaita ja dekkareita. Vain kahdessa asiassa Ruotsi ei käsitykseni mukaan pärjää edellytystensä mukaisesti: ruotsalaiset makkarat ovat huonoja, samoin mäkihyppääjät. 

Suomessa ei tule setelien uudistusta. Täällä on euro ja eurossa on rakennusten ja siltojen kuvia, takasivulla myös karttoja. Eivät eurosetelit mielestäni mitenkään erityisen tyylikkäitä ole. Dessu ei kuitenkaan lukeudu euron synkkämielisimpiin vastustajiin, joten olkoot minun puolestani sillat ja muurit. On eurosta hyötyä jos toki harmiakin. Mieleen nousee kuitenkin ajatusleikki: ketkä olisivat markan uudet hahmot, JOS Suomessa päästäisiin uudistamaan seteleitä ruotsalaisessa hengessä. Ehdotuksia?

Kuvassa on kelpo ruotsalaista elämänmenoa (klikkamalla sitä voi ihailla laajemmasta kuvasta).

Pahalla päällä

Dessu on pahalla päällä. Olen ollut jo reilun viikon ja samaa jatkuu alkavalla viikollakin, ehkä sitä seuraavallakin. Joka tapauksessa ainakin vaalien yli. Vapuksi uskoakseni helpottaa.

Tämä alkoi vilustumisesta. Siitä tuli paha. Se ei ole ohi vieläkään, aina vaan yskittää. Lopullisesti elämä meni vituralleen, kun liukastuin kauppaan mennessäni ja nilkka muljahti. Sitä piti mennä näyttämään lääkärille. Onneksi Töölön tapaturma-asema on vain muutaman korttelinkulman takana.

Nilkka oli nyrjähtänyt, paranee itsekseen, näin lääkäri totesi. Siitä asti olen klenkannut. Paljon en ole edes yrittänyt liikkua. Liukastumisessa kävi lisäksi niin, että jotenkin onnistuin puraisemaan huuleni rikki, ja se turposi.

Kaveri, joka kävi kylässä, kehtasi epäillä, että minuun on tarttunut suu- ja sorkkatauti, kun molemmissa mainituissa paikoissa on vikaa. Meinasin potkaista, mutta ymmärsin, että kipeällä jalalla se ei ole viisasta. Ehkä potkaisen sitten kun olen parantunut.

Maanantaina palaan työhön, mutta harmikseni en voi kävellä työmatkaa, vaikka lopultakin kadut olisivat sulaneet kuntoon talven liukkaudesta. 

Sairausloma osui harvinaisen haitalliseen kohtaan. Kaikki meni sekaisin, matka Berliiniin siirtyi tuonnemmaksi, aikataulut pettivät, tehtäviä jäi rästiin. Tämän vaikutukset säteilevät viikkojen päähän.

Elokuvia tuli katsotuksi ja musiikkia kuunnelluksi, niitä 50- ja 60-luvuilta tärkeitä, kuten edellisessä kirjoitin. Hyllyistä löytyi mainittujen Cramin, Moody Bluesin, Bandin, Wigwamin lisäksi sellaisia unohtuneita aarteita kuin Colosseun, Blood Sweat &Tears, Chigago, Spencer Davis Group, Trafic, Argent, Crosby & Nash & Stills, Frank Zappa & Mothers, Jefferson Airplane, Jimi Hendrix Experience. Tällaisista nimistä pääosa on kai nykyihmiselle tuntemattomia, mutta olen tullut ymmärtämään, että blogin lukijoissa taitaa olla joitakin, joille tällaiset ovat tuttuja, sukupolvijuttu, kuten minulle.

Elokuvapuolella tuli katsotuksi varmaankin puolet Hitchcockin tuotannosta, mainittujen kultakauden tuotantojen lisäksi mm. Linnut, Marnie, Frenzy, Vaarallinen romanssi, Väärä mies, Kauriin merkeissä, 39 askelta, Rebecca, Notorius, Minä tunnustan, Täydellinen rikos, Varkaitten paratiisi.

Kokemuksesta voin suositella kaikille flunssataudin sänkyyn kaatamille mielennostatukseksi tällaista nostalgiamatkaa. Ei pidä yrittää liikaa, pitää tyytyä takuuvarmaan ja ennen koettuun. Silloin terapia toimii. Pieniä poikkeamia Hitchcocin ulkopuolellekin tein. Ne olivat Easy Rider ja Midnight Cowboy. Hyvin toimivat nekin. Riski sisältyi jälkimmäiseen, sillä tiedostin, että sen päähenkilö (Dustin Hoffman) kärsii minuakin pahemmasta suu- ja sorkkataudista, mutta en siitä kuitenkaan ahdistunut, vaikka ei hänelle hyvin käynyt.

Kirjoitushommat on syytä jättää flunssan ajaksi syrjään. Blogiin saattaa singahtaa turhan tylyjä juttuja ja kommentteja ja niiden kirjoittajia tulee herjatuksi liikaa. - Kiukuttelun vaara ei ole ohi vieläkään, sillä kuten alkuriveillä arvelin, pysyn pahalla päällä vielä toista viikkoa.

Kuvan kiukuttelija en ole minä vaan Pessisen ukko. Hän asui lapsuudenkotini lähellä ja oli usein rähjäpäällä. Piirsin hänestä tämän kuvan vihkooni vuonna 1957.

Ei aivan kuolemaksi

Jos ei aivan kuolemaksi, niin paha kuitenkin. Näin Dessu ajattelee taudista, jonka uhrina olen kiemurrellut jo muutaman päivän.

Dessu on tottunut luottamaan, että kuuma rommitoti hunajalla maustettuna lannistaa lievän ja keskipahankin flunssan. Näin ei nyt käynyt, ei vaikka vahvistin annostelua vielä toisellakin ja taisi olla että kolmannellakin kuumalla rommitotilla. Lisäksi olen kokeillut mustaa viinimarjamehua.

Kaikesta lääkityksestä huolimatta Dessu makaa reporankana sängyssään kurkku tulehtuneena ja pää täynnä räkää. Harmin huipuksi ylihuomenna olisi alkanut työmatka Berliiniin, kaupunkiin, jonka kaikista eurooppalaisista suurkaupungeista tunnen huonoiten. Odotin matkaa kovasti, mutta nyt se on pitänyt peruuttaa.

Lohdutuksena murheeseen olen soitellut vanhoja levyjä - vinyyleitä 1960-luvulta. Abbey Road, Disraeli Gears, Music from the Big Pink, Nuclear Nightclub, Aqualung, Herra Mirandos, On the Threshold of a Dream… Sellaisten kanssa sielu edes nauttii vaikka ruumis kärsii. Ja olen katsonut dvdltä Hitchcocin kultakautta: Takaikkuna, Vertigo, Mies joka ei osannut sanoa ei, Köysi…

Apteekkiin piti päästä. Treo pääsi loppumaan. Töölö on siitä harvinainen paikka, että täällä on apteekki, joka on aina auki, joka päivä 24 tuntia ympäri vuoden. Huomenna taitaa olla edessä meno lääkäriin, sillä merkkejä alkavasta poskiontelontulehduksesta on havaittavissa. Minulla on taipumusta siihen. Jos niin käy, tulee antibiootteja.

Hylkään siis teidät, arvoisat lukijani, toistaiseksi, ja käytän aikani kuuntelemalla lisää 60-luvun vinyylejä ja katsomalla lisää Hitchcocin kultakautta. Palaan jos tästä joskus tokenen.

Ennen osattiin

Helsingin keskustassa kävellessä on näinä päivinä oltava varovainen ja kaukaa viisas. Muutoin joutuu vaaliagitaation kohteeksi.

Dessu erehtyi tänään kulkemaan Aleksanterinkatua Stockmannille ja siitä Kolmen sedän aukiolle. Rauhallisen kulkijan mietteisiin vaipunut matkanteko häiriintyi, kun röyhkeitä hihaantarttujia oli vieri vieressä. Yksi tarjosi karamellia, toinen kutsui koppiin kahville, kolmas halusi muuten vain keskustella. Jokainen tarjosi mukaan lukemista. Dessu kuitenkin kylmetti sydämensä houkutuksille eikä pysähtynyt.

Dessu päätti vakiintuneen tapansa mukaan poiketa Kymppikirjastoon kuuntelemaan jotain kaunista musiikkia joka veisi ajatukset pois markkinahumusta, mutta kirjastossakin oli vaalitilaisuus. Kotona Töölöntorin reunalla oli postiluukusta tiputettu kolme vaalilehdykkää. Tätä pidän erityisen röyhkeäna, sillä ovessa on tarra ”Ei mainoksia”. Pistin nimet muistiin. 

Dessun hataraksi käyneen muistin onkaloista nousi esiin vaaliagitaatioon liittyvä vanha kirjoitus. Ei tarvinnut kauan etsiä, sillä Dessun kirjat ovat järjestyksessä. 

Kirjoittaja on Hermann Wellendorf ja kirjan nimi Das Buch vom Küssen (Kirja suutelemisesta, suom. Kallio). Vuosilukua ei ole enkä Googlestakaan löydä, mutta ilmeisesti se on 1920-luvulta.

Ennen osattiin! Näin vaaliagitaation pitäisi nykyisinkin mennä, jos homma oikeasti olisi hallinnassa. Voisi Dessukin hetkeksi aukiolla pysähtyä.

Suudelma agitatio välineenä

”Nainen valitsijana ja kansanedustajana on varmasti viime vuosikymmenien saavutus. Silti vaikuttivat entis´aikojen naiset vaalituloksiin. Siinä mielessä ovat varmasti mielenkiintoisia Englannissa toimeen pannut suutelovaalit.


Devonshiren herttuatar Georgiana oli niin innokas James Foxin kannattaja, että teki kaikkensa lemmikkikanditaattinsa hyväksi. Herttuatar, jonka kauneutta voimme vielä tänä päivänä ihailla Gainsborough kuvassa, kävi miehestä mieheen, lemmikkinsä hyväksi kiihoitustyötä tekemässä. Silloin hän eräänä päivänä kohtaamaan erittäin kovasydämmisen ihmisen joka ei kauniimmastkaan puheesta ei muuttanut mieltään.


Loppujen lopuksi mies sanoi antavansa äänensä Fox´in hvgäksi, jos hän saa herttuattarelta suukon. Mitäpä kaikkea ei tehdä periaatteen hyväksi. Herttuatar suutelikin miestä, joka ammatiltaan oli saippuamestari.


Asia tuli seudulla tunnetuksi. Seuraava äänestäjä jonka ääni maksoi suudelman, oli eräs lihava teurastaja. Myöskin hänen vaatimuksensa täyttyi. Nyt lisääntyi suudelmanhaluisten joukko siinämäärin, ettei herttuatar enää ehtinyt yksinään suoriutua niistä. Hän perusti ylhäisistä kaunottarista komitean jonka jäsenet kaikki ottivat osaa vaalikiihoitukseen ollen suudelmaobjekteina jäykkäniskaisille valitsijoille.”

"Opi, kuusikymmenvuotias..."

Dessu kävi Moskovassa työmatkalla ja joutui jälleen kerran harmittelemaan, ettei ole koskaan elämänsä varrella tullut opiskelleeksi venäjää. Toinen samanlainen sivistysaukko on ranskan kieli.

Kuinka paljon enemmän maasta ja kulttuurista ymmärtäisikään, jos siihen pääsisi kiinni kielen kautta. Ei yhtään lohduta, että Venäjälläkin aletaan jo kohtalaisen laajasti osata englantia. Työasiat ja yksityiskontaktit sujuvat kyllä, mutta syvempi taso jää saavuttamatta.

Dessu pärjää hyvin toisella kotimaisella, englannilla ja saksalla. Virokin käy jos ei tarvitse kovin monimutkaisia selittää. Muut kielet ovatkin sitten turistitasoa.

Mietintämyssyssa on suuria aikeita. Dessulla häämöttää vuoden kuluttua eläkkeelle siirtyminen. Päätöstä en ole vielä tehnyt, pakko ei ole. Mitä puuhaan sitten jos siirryn? Olisiko aika opiskella? Vai siirtyisinkö rentoon elämänmuotoon? Oppisinkohan vielä uuden kielen, vaikkapa venäjän tai ranskan? Käytännön tarvetta ei tietenkään ole, mutta ihan omaksi iloksi.

Joskus poikien kanssa tuumailtiin tuopin yli, mitä kaikkea voisi. Houkutusta oli ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä olisi totaalisen vierasta ja ennen kokematonta. Uuden kielen opiskelu ei olisi uutta, kun olen kieliä ennenkin opiskellut. Pitäisi olla aivan outoa ja omituista. Suorittaisinko lentolupakirjan? Hyppäisinkö laskuvarjolla? Ryhtyisinkö vuoristokiipeilijäksi? Vaeltaisinko pohjoisnavalle?

Taitavat olla vähän rankkoja tässä iässä ja tällä kunnolla. Ehkä jotain hillitympää. Toteuttaisinko lopultakin nuorena kesken jääneen projektin ja tekisin väitöskirjan? Vai opettelisinko lukemaan nuotteja, sitten soittamaan jotakin instrumenttia, vaikkapa banjoa tai balalaikkaa, ja sitten kun osaisin, lähtisin kiertueelle? Vai opettelisinko pelaamaan Angry birdsiä ja pyrkimään mestaruuskisoihin? Vai liittyisinkö FaceBookiin ja raportoisin jokaisesta kyljenkääntämisestäni?

Tässä on nyt vuosi aikaa miettiä. Innoittajana B. Brechtin Oppimisen ylistys, josta kirjoituksen otsikko on lainaus.
"Johtoon" en kuitenkaan aio siirtyä.

Työuria pitäisi lyhentää

Dessu on kotiutunut Raaseporin seminaarista, mutta ei yhtään viisaampana kuin lähtiessään. Seminaarin tuloksena perustettiin työryhmiä ja laaditaan selvityksiä ja kirjoitetaan muistioita, niin kuin aina ennenkin. Riittääpä puuhaa vuodeksi. Työttömyys ei uhkaa.

Maailmanmenoa tarkasti seuraavana henkilönä Dessu on havainnut julkisuudessa paljon rymistelyä sen puolesta, että eläkeikää pitäisi korottaa. Tällaista sanomaa ovat julkisuudessa veivanneet ihmiset, joita on totuttu pitämään aivan tolkullisina, viimeksi mm. Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman. Tiedä sitten tuosta tolkullisuudesta… Taloudelliseen kasvuun siinä vain tähdätään. Uudeksi eläkeiäksi on suunniteltu jonkinlaista itse harkittavaa liukuma-aikaa, olikohan se jotain 77 - 81 vuotta tai jotain niillä paikkeilla, numeromuisti ei ole Dessun parhaita kykyjä eikä ole väliäkään. Uskon kuitenkin ehtiväni itse alta pois eläkkeelle ennen kuin päätöksiä ehditään tehdä.

Dessu on äskettäin lukenut teoksen ”Radikaaleinta on arki” (Koivulaakso - Kontula - Peltokoski - Saukkonen 2010) ja suhtautuu myönteisesti siinä esitettyihin näkemyksiin työurien tulevista tarpeista. Hyvinvoinnin ainoa perusta ei enää ole työ. Niinpä työmarkkinoiden järjestöt olisi pistettävä miettimään, miten työuria voitaisiin lyhentää.

Kiireellisintä olisi saada työuriin katko keskeltä, siis siinä vaiheessa kun perheisiin hankitaan lapsia. Jos joskus niin silloin ihmiset tarvitsisivat mahdollisuuden oman elämänsä säätelyyn.

Omituinen moraali ilmenee siinä, että suurta määrää nuoria pidetään työttömänä yhtä aikaa kun vaaditaan työurien pidentämistä loppupäästä. Asian pitäisi olla päinvastoin. Eläkeiän korottaminen johtaisi vain työttömyyden kasvuun toisessa päässä, ja työttömyydellä jos millä on tuhoisa vaikutus nuoren ihmisen syrjäytymiskehityksessä.

Dessu ei ole ollut elämässään päivääkään työttömänä ja hän on tehnyt koko ikänsä niin sanottua kevyttä sisätyötä, jossa ei tule hiki eikä vilu eivätkä kädet likaannu. Hän kuuluu ammattinsa ja akateemisen koulutuksensa perusteella niin sanottuun laiskanpulskeaan ylempään keskiluokkaan. Jos nyt Dessulle ja hänen kaltaisilleen alettaisiin maksaa viimeisiltä, pidennetyiltä työvuosilta eläkkeen superkertymää, se suosisi nimenomaan ylempää keskiluokkaa, joka jaksaa tehdä niitä ylimääräisiä vuosia. Raskasta työtä tekevät eivät superkertymään pääsisi.

Dessun eetos ei tällaista pyrkimystä pidä hyvänä. Tuloerot kasvaisivat. Aikaisin uupuneiden ihmisten pieniin eläkkeisiin niitä superkertymiä pitäisi saada, ei suuriin. Dessu ja hänen kaltaisensa pärjäävät kyllä nykyisilläkin kertymillä.

Pidän viisaana kirjassa esitettyä näkemystä, että valtava osa kansanterveydellisistä ongelmista johtuu palkkatyön aiheuttamasta stressistä ja uupumuksesta. Dessu tuntee monta burn outista ja masennuksesta kärsivää, erityisesti ikäisiään naisia hoito- ja opetusaloilta. Jos ihmiset pääsisivät irti ylenmääräisestä työstressistä, julkisen sektorin palvelutarpeet pienenevät terveydenhuollon ja hoivan alueella. Tilaa jäisi vaikkapa kultuurille ja taiteelle.

* * * 

Dessu itse, vaikka onkin laiskanpulskea siistin sisätyön tekijä, on juuri näinä aikoina varsin stressaantunut. Viikonloppuseminaarin rasitukset ovat vielä alitajunnassa, ja uusia stressinaiheita tunkee jo sieluun. Loppuviikosta olen lähdössä työmatkalle Moskovaan, ja Berliinin-matka on myös näköpiirissä. Moskovaan onneksi pääsee junalla, ja se on minulle nautinnollisempi matkustustapa kuin lentäminen. Venäjän-junissa on omanlaatuisensa tunnelma, toivottavasti vieläkin. Edellisestä kokemuksestani on jo kymmenkunta vuotta.

Dessun blogi jää nyt tauolle.

Sama uudestaan

"Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.


Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.


Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.


Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi. "

* * *

Tuntuiko yllä oleva teksti tutulta? Dessun blogin vanhat lukijat saattavat kokea lukeneensa tämän aikaisemminkin. He ovat oikeassa. Tämä on vanhan toistoa . Laiskuuteen taipuvaisena henkilönä Dessu on sitä mieltä, että vanhan kierrättäminen on paikallaan muussakin kuin vanhojen tavaroiden kierrätyskeskuksessa. Vuodessa mikään ei ole muuttunut. Tarkemmin sanoen mikään ei ole muuttunut kahdeksassa vuodessa, sillä seminaari ja sen valmistelut ovat toistuneet samanlaisena niin kauan.

Kovasti toivon, etteivät seminaarin vaikutukset kaikilta osin ole samat kuin viime vuonna .

Viisumia hakemassa

Dessulla oli tänään asiaa Ludviginkadulle. Menin hakemaan viisumia.

Kohdemaa ei ollut Venäjä eikä muukaan perinteinen viisumimaa vaan Ankkalinna. Päivälehti-museossa on avattu näyttely Aku Ankan kunniaksi tämän saavuttaessa eläkeiän. Yksi osa näyttelyä on kone, joka hakemuksesta myöntää viisumin päivänsankarin kotikaupunkiin.

Minullekin myönnettiin. Turvaluokitukseen tarvittava henkilötarkastus ei tosin ollut turhantarkka. Hakijalta kysyttiin sukupuoli ja etunimi, ei muuta. Viisumikone otti valokuvan hakijasta.

Hiukan epäilin, mitä viisumikone tuumaa etunimestäni. Ankkalinnassa kun asustelee myös kuuluisa kaimani, joten sekaantumisvaara on ilmeinen. Tuumin, olisiko parempi antaa koneelle kastetodistukseen kirjoitettu alkuperäinen etunimeni, joka on Robert. Päätin kuitenkin pysytellä vakiintuneessa etunimessäni, sillä kastenimellä minua ei tunne kukaan.

Kun kone sitten printtasi viisumini, siinä oli kaksi yllätystä. Kone oli harjoittanut luovaa byrokratiaa ja antanut minulle uuden sukunimen ja uuden ammatin. Valokuva on hieman epätarkka, sillä siinä ei näy, että minulla on silmälasit ja parta. Rusettia en käytä. Muutoin kuva on melko onnistunut. Se muistuttaa kohtuullisen paljon tämän blogin yläkulmaan sijoittamaani kuvaa. Molemmissa on käsi kohoamassa luonteenomaiseen asentoon ja askel on jämerä. Kuva kelpaa.

Henkilön luonnehdinta ei ole hullumpi, jos jätetään väärä ammatti huomiotta. Kokonaisuuteen olen tyytyväinen.  (Viisumin saa suuremmaksi klikkaamalla)

* * * 

Aku Ankka on ajankohtainen muutoinkin kuin 60-vuotisjuhlansa vuoksi. Kohta on vaalit ja hän saa taas paljon ääniä. Hän olisi ilmeisesti tullut viime vuosikymmeninä valituksi jokaisessa eduskuntavaalissa, jos olisi ollut ehdokkaana. Valitettavasti hänelle annetut äänet on hylätty. Aikamoista pikkusieluisuutta valintalautakunnilta! Jään vaan miettimään, minkä puolueen Aku valitsisi, jos ehdokkaaksi ryhtyisi. Ei ainakaan kepulainen eikä kristillinen. Ehkä demari.

Kun katselen blogini vasenta saraketta kohdasta "Liity Dessun blogin lukijaksi", huomio kiinnittyy kuvaan siinä rivin keskipaikkeilla. Siinähän se päivänsankari hymyilee. Kuva täsmää, nimi ei. Herääkö kenelläkään epäily, kuka oikeasti kirjoituksiani lukee, salanimellä? Tunnettuahan on, että moneen toimeen hän ehtii ja innostuu.

VIISUMIN HAKIJOILLE LINKKI:  http://www.paivalehdenmuseo.fi/vaihtuvat-naeyttelyt.html

Joutilaan mietteitä

Japanin tapahtumia seuratessa on tullut monenlaista mieleen. Talous kuulemma lähtee nyt nousuun, pörssisijoituksilleen tuottoa toivovat ovat nyt optimistisia, kun liiketoiminta elpyy erityisesti rakennusalalla. Jopa Suomen puunjalostus- ja rakennustuotanto on toiveikas, kun myyntinäkymät parantuivat.

Niinpä. Joillakin menee taas hyvin.

Dessu ei ole yhtä innostunut, melankolinen luonteeltaan kun on. Hän on kuunnellut sydän syrjällään uutisia. Japanissa lomalla ollut tuttavapariskunta on löytynyt vahingoittumattomana. Pelko on kuitenkin päällä, sillä ydinvoimalat, nuo ihmiskunnan hulluuden mahtavimmat monumentit, ovat edelleen suurtuhon partaalla.

Muistiin nousi japanilainen mestari Kenkô, viisas mies 1300-luvun alusta. Seuraavat sitaatit ovat häneltä (suom. Kai Nieminen). Ihan kuin hän puhuisi kuvakielellä näistä nykymaailman lohikäärmeistä.

”Korkeimmilleen kohonnut lohikäärme kaatuu, sanotaan. Kuu täyttyy vähetäkseen; mikä kukoistaa, alkaa kuihtua. Kaikki mikä ei pääse edemmäs on jo lähellä tuhoaan. 
 
-  -  Ajat vaihtuvat, kaikki katoaa. Riemua seuraa murhe, murhetta riemu. Kukoistavat seudut autioituvat asumattomiksi. Jos talot säilyvät, asukkaat vaihtuvat uusiin. Persikankukat, luumunkukat eivät sano sanaakaan, kenen kanssa siis puhua menneistä? Vain jäljet kertovat muinaisista ylväistä ajoista, niin on kaikki kestämätöntä. Mahtoiko kukaan osata kuvitellakaan että kaikki katoaisi näin täydelleen? - - Muutamissa paikoissa ei ole jäljellä minkään vertaa: vaikka kivijalka olisi säästynyt, kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä siinä on ollut.
Niinpä niin: turhaa, perin turhaa on tehdä suunnitelmia kaukaisen, tuntemattoman tulevaisuuden varalle.”

Iloisia tyttöjä

Dessu matkusti metrolla Kampista Herttoniemeen. 

Menin istumaan vaunun päätypenkille. Vastapäätä istui kaksi teinityttöä, ehkä suunnilleen 13-vuotiaita. Heille tuli yhtäkkinen naurupurskahdus heti kun Dessu oli istahtanut. 

Hämmentyy sellaisesta itsetuntoinenkin mies. Onko minussa jotain hassua? Piti sipaista poskea ja leukaa, että kiikkuuko parrassa jotakin, vaikkapa spagettia, jota juuri olin syönyt. Piti vilkaista vaatteita, että olenko ehkä lähtenyt pyjamassa liikkeelle. Piti vaivihkaa kokeilla, onko vetoketju kiinni. Kengätkin näyttivät olevan jalassa, en siis ollut lähtenyt paljain jaloin tai sukkasillaan liikenteeseen. Naurunkikatus jatkui.

En löytänyt itsessäni vikaa, mutta kieltämättä tällainen Dessu saattaa sen ikäisen neidin silmin olla hieman originelli ilmestys. Kiherrys ja purskahdukset jatkuivat. Tuli ilmeisiä pidättely-yrityksiä, mutta sitten jommaltakummalta purskahti taas ja kikatus jatkui entistä hillittömämpänä. Hakaniemen kohdalla se näytti jo hysteeriseltä. Neidit olivat pudota penkiltä ja kiemurtelivat kiinni toisissaan. Pidättely oli jo mahdotonta. Sörnäisten asemalla he yhtäkkiä rynnistivät ulos junasta. Ei se varmaankaan heidän määräasemansa ollut, oli vaan yksinkertaisesti pakko päästä siitä pois.

Jälkikuvana tuli muistuma kouluvuosilta. Luokassa tapahtui samankaltaista. Oli muutama tirskutyttö, joilta tilanne luisui hallinnasta. Yleensä vielä hyvin kiusallisella hetkellä, äkäisen opettajan tunnilla. Kerran niin tapahtui kesken aamuhartauden. Seisoimme riveissä juhlasalissa ja uskonnonopettaja saarnasi ja silloin se alkoi. Kuului äärimmilleen pidätelty purskahdus ja siitä käynnistyvä hallitsematon naurunkäkätys, joka tarttui vierellä seisoviin, ja heti oli arvokkaaksi tarkoitettu tilaisuus pilalla. Luokanvalvoja sai hepulin ja määräsi melkein koko luokan jälki-istuntoon. Kuten arvata saattaa, jälki-istunto meni pilalle täsmälleen samasta syystä. Jälki-istunnon valvoja osasi kuitenkin reagoida viisaasti: hän vaihtoi istumaan koko joukon taakse, näkymättömiin, eikä puuttunut mitenkään. Joku vähemmän viisas pedagogi olisi määrännyt lisää jälki-istontoja.

Eräs Dessun tuttavatar on kertonut joutuneensa noloihin tilanteisiin tirskutaipumuksensa kanssa. Hän oli nuorena kuulunut Radion Nuorisokuoroon. Kerran hän oli toisen tytön kanssa saanut tirskukohtauksen kesken harjoituksen. Kuoron johtajana oli Heinz Hofmann, jota kuulemma pidettiin tiukkana ja ilmeisesti pelottavanakin miehenä. Häiriöstä syntyi melkoinen meteli, mutta lopulta johtaja oli voipuneena joutunut luovuttamaan.

Maailmassa on siis teinityttöjen hallitsemia ilmiöitä, joille mikään maallinen mahti tai auktoriteetti ei mahda mitään, ei Hofmann, ei pappi, ei Dessu, tuskin edes Kekkonen. Hyvä niin, ei maailmassa iloa ja hilpeyttä liikaa ole.

Mukavia miehiä

Maanantaina alkuillasta Dessu käveli Helsingin keskustan läpi ja hämmästyi. Mannerheimintiellä Vanhan ylioppilastalon kohdalla olisi luullut, että sota on syttynyt.
Kadun reuna oli pitkältä matkalta täynnä mustia autoja, poliiseja ja turvamiehiä oli katukäytävä täynnä, valot vilkkuivat, kävelyreitti oli suljettu.

Vähän Dessu osasi arvata, mistä oli kyse, mutta ei kokonaan. Tieto tuli vasta seuraavan päivän iltapäivälehdistä. Yhdysvaltain varapresidentti oli paikalla. Hän oli poikennut syömään viereiseen ravintolaan.

Sehän oli lehtien mukaan ennenkuulumatonta. Maailman tärkeimmän valtion kakkosmies oli poikennut tavalliseen kuppilaan ja istunut tavallisten asiakkaiden sekaan. Ravintola oli saanut tiedon tulevasta asiakkaasta vain varttitunnin etukäteen. Turvamiehet olivat nuuskineet nurkat, ja sitten vieras oli astunut sisään ja tilannut pizzan. Seurue oli iso, jotain 30 henkeä, suurin osa tietysti turvamiehiä. Pizzanpaistajaa oli vartioitu, ettei päässyt livauttamaan mitään sopimatonta sekaan.

Että niin tärkeä vieras niin tavalliseen ravintolaan. Taitaa olla kansanomainen mies. Dessu itse käy usein samassa ravintolassa lounasaikaan. Virgin Oilin noutopöytälounas on Dessun mieleen. On caesarsalattia ja italialaistyyppisiä lämminruokia. Hinta 11 e, ja vihreällä kortilla saa bonusta. Varapresidentillä ei varmaankaan ollut bonuskorttia.

Paikka oli ennen elokuvateatteri Bio-Bio. Tai siis vain portaat ovat siitä jäljellä, sisätilat eivät ole entiset. Joskus 60-luvulta alkaen Bio-Bion portaat olivat Helsingin nuorison keskeinen kokoontumispaikka, siinä on istuskeltu, siinä on poltettu pilveä, siinä radikaalit osoittivat mieltä ja aiheuttivat pahennusta. Eeva Ristan ottama kuva on siltä ajalta, jälkimmäinen kuva minun viime syksyltä (klikkaamalla suuremmiksi).

Lehdet hehkuttivat vierailun antia. Presidentille tuli kutsu Valkoiseen taloon. Vieras kehui Suomea vaikka mistä. Ylistystä tuli tasa-arvosta, Afganistanista, koulujärjestelmästä, yhteistyöstä. Ilmeet olivat iloiset - hymyiltiin, naurettiin. Vieras olisi halunnut viipyä pidempään.

HS kehua retosti tapaamista täysillä, HBL vähän aavisteli myös amerikkalaista PR-osaamista: ”De förstår sig på vikten av honung, inte bara käpp och morot.”

Kertakaikkisen mukavantuntuinen mies. Tuli mieleen, että ovatkohan minun aiemmin esittämäni  näkemykset suomalaisesta kehumismentaliteetista jo mennyttä aikaa.

* * * 

Dessu sattui äskettäin paikalle, kun toinen mukava mies esiintyi. Persupuolueen puheenjohtaja TS (jonka nimen jätän tässä mainitsematta, etten joudu viestivyöryn kohteesi) esiintyi. 

On kerta kaikkiaan mukavantuntuinen mies. Juttu luistaa, osuvia tölväisyjä riittää, viesti on ymmärrettävää. Tällaisen miehen kanssa voisi olla mukavaa poiketa kaljalle. Miestä katsomalla voisi arvailla, että kaljalle on jo poikkeiltukin. Olisi varmasti lupsakasta seuraa.

Perässä kuitenkin hiihtää toisenlaisia miehiä. Katselin tätä kuuluisaa kielitieteilijää. Posket punottivat, kiihko oli vaistottavissa. Hesarin kuukausiliitteen toimittaja oli paikalla ja kirjoitti osuvan kuvauksen. En käyttäisi sanaa ”lupsakka” tästä ehdokkaasta.

Meitä on niin monenlaisia.

Saunomista ja tanssimista

Jatkoa vielä eiliseen ja toissapäiväiseen teemaan - siis suomalaisuuden olemuksesta ja vieraista vaikutteista kuten postmodernismista.

Sauna on melkein kuin hiihto, yhtä suomalainen. Dessu kävisi mielellään saunassa useamminkin jos voisi. Kaupunki on kuitenkin ongelmallinen paikka. Taloyhtiössäni ei ole saunaa, ja kaupungin kellarihin joissakin taloyhtiöissä rakennetut saunat ovat likimain kelvottomia nautinnon kannalta. Uimahalleissa joskus käyn - Yrjönkadulla, Topeliuksenkadulla, Pirkkolassa. Eivät niidenkään saunat mitään mainittavia ole.

Niinpä ainoaksi kunnon saunanautinnokseni jää Längelmäveden kesäkotini rantasauna. Se on erinomainen, mutta käytössä se on vain kesäkuukaudet, suunnilleen vapusta syyskuulle. Muina aikoina olen ilman, poikkeuksena kutsut kyläilemään maalla asuvien kavereiden luokse.

Tällaisia kutsuja osui useampikin hiihtolomaviikolleni, joten juuri nyt en kärsi mainittavasta puutostilasta. Talvinen saunominen ei tosin aivan yllä kesäisen rantasaunan tasolle. Lumihangessa vilvoittelu on sinänsä nautinnollinen mutta lyhytkestoinen hetki, eikä tuoretta vihtaakaan ole. Parasta on saunominen lempeässä kesäyössä, pitkä viivyttelevä jäähdyttely, istuskelu rantalaiturilla, puhumattomuus, hiljaisuuden kuuntelu. Sitä minä tarkoitan meditaatiolla, suunnilleen samassa merkityksessä kuin toissapäivänä kirjoitin hiihtelystä metsässä.

Luulen, että Persu-puolueellinen etsii juuri tällaista kokemusta julistaessaan ohjelmassaan suomalaiskansallisia arvoja ja vastustaessaan postmodernismia. OK, tässä olemme samaa mieltä, juuri muussa emme sitten olekaan.

* * * 
Käsittämättömäksi kansallinen elämä ja peruskokemus on monessa kohdassa päässyt menemään. Yksi sellainen on löylykilpailu, sellainen, jossa viime kesänä Heinolassa tapahtui onnettomuus. Mitä helevettiä semmoisella touhulla on tekemistä saunakulttuurin kanssa? Se on silkkaa bisnestä. Uudensorttinen kärsimysnäytelmä. Yleisö nauttii kun yhdet kärsivät. Postmodernia saunomista?

Mutta en tarkoita pelkkää saunomista. Dessu on ensi viikonloppuna lähdössä Lahteen kaverinsa kutsumana. Saunomistakin on luvassa, mutta reissun päätarkoitus on käydä teatterissa. Lahdessa sijaitsee ikiaikainen suosikkiteatterini Vanha Juko. Nyt olemme menossa katsomaan Raija-Sinikka Rantalan ohjaamaa ”Ampuuhan ne hevosiakin”. 

Se on puistattava tarina Amerikan 1930-luvun lamavuosilta. Kirjailija on Horace McCoy. Aihe sopii täydellisesti nykyajan talouskriisien maailmaan, Suomeen siinä kuin Yhdysvaltoihinkin. Näytelmässä ei saunota kilpaa vaan tanssitaan kilpaa, ja julkisuutta haetaan alistumalla rääkkäykseen. Rahaa, palkintoa haetaan äärimmäisin keinoin, hyväksikäyttöä on monella tasolla. Ihmisarvosta ei niin väliä, kunhan julkisuutta ja sen myötä rahaa on saatavissa, mutta vain voittajalle. Tanssipareja pudotetaan välillä pois. Näytelmässä on siis käynnissä maratontanssit, ja laman ja työttömyyden uhrit hakevat tähteyttä, glamouria riittää, suosikki-iskelmät soivat, katsoja kokee mielihyvää. Vuorokausikaupalla kestävän tanssirääkin lopussa tolpillaan on enää yksi pari, muut ovat uupuneet tai heidät on hylätty. Sekaan tulee hilpeitä mainoskatkoja.

Dessu on aikaisemmin nähnyt tämän näytelmän kerran 80-luvulla, ja sen perusteella kuvailin yllä esityksen sisältöä. Silloin sen nimi oli Maratontannsit. Teatteri oli KOM ja paikka Vallilan näyttämö Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Jäi pysyvästi muistiin.

Löytyisikö mitään yhteyttä muutamiin nyky-television ohjelmiin? Löytyisikö mitään yhteyttä nyky-yhteiskuntaan?

Postmoderni maailma ja Suomi? Ei suomalaisuuden pitäisi tällaiselta näyttää.

Kuvassa me tulemme saunasta ulos jäähdyttelemään. Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi. Jos olet häveliäs, älä klikkaa.

Postmodernia

Kevään alkamista voidaan yleisesti ottaen pitää myönteisenä tapahtumana, mutta on siinä (ainakin) yksi harmillinen puolikin. Se on katujen liukkaus.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy, ja Dessunkin työmatkakävely Töölöntorilta Kruununhakaan muuttuu vaaralliseksi. Pitää etsiä uusia reittejä, sillä Etu-Töölön pikkukadut ovat pahoja. 

Kävelyreittieni muutoksella on kuitenkin myös poliittinen ulottuvuus.

Normaalioloissa kävelyni kulkee usein Kepupuolueen päämajan editse, ja sillä kohdalla on viime aikoina vaistonnut kadulle asti paniikkitunnelman. Nyt reitti on kuitenkin liukas ja siihen osuu kunnon alamäki, joten turvallisuuden nimissä reitti on toistaiseksi hylättävä.

Tänä aamuna valitsin korvaavaksi reitiksi pääväylän, joka on paremmin hiekoitettu. Se reitti sattuu kulkemaan Persu-puolueen päämajan editse. Sen kohdalla ei nyt ollut havaittavissa erityisempiä paniikkitunnelmia.

Persupuolue on viime aikoina tullut julkisuuteen taidepoliittisin kannanotoin. Kepu-puolue ei tätä ole erityisemmin korostanut, ymmärrettävää kyllä, sillä edellisten vaalien rahoitukseen liittyneet taulumyynnit aiheuttivat jälkipuheita. Tulevissa vaaleissa Juhani Palmu joutunee siis puille paljaille.

Persupuolue vastustaa tekotaiteellista postmodernismia, joten Juhani Palmulla taitaa Kepupuolueen paniikkitilasta huolimatta olla valoisa tulevaisuus edessään. Persulaistaidekriitikot mitä ilmeisimmin osaavat arvostaa hänen maalaamiaan latoja. Ne eivät edusta kammoksuttavaa postmodernismia.

Kävelyreitilläni tulin miettineeksi, mistä persulaisten postmodernismikammo on syntynyt. Syy oli ilmeinen. Puoluetoimiston nurkilla sitä on vaikka kuinka paljon. Etu-Töölö on yhtä postmodernismia.

Hesperiankadun päässä on Risto Rytin muistomerkki. Se on oikein postmoderni. Voisi toimia vaikka leikkipuiston lystikkäänä kiipeilytelineenä. Puiston toisessa päässä on Relanderin muistomerkki, ei hassumpi sekään. Siitä ei ole pitkä matka Mika Waltarin muistomerkille, joka sijaitsee kantakapakkani Eliten edustalla. Waltari kuljeskeli niillä nurkilla usein pienen koiransa kanssa, sillä hän asui lähellä, Tunturikadulla. Muistomerkki on muinaisesta egyptistä vaikutteita saanutta postmodernismia.

Kun persulainen astuu Risto Rytin muistomerkin kohdalla kadun yli ja kävelee pätkän verran oikealle, hän näkee Kekkosen muistomerkin. Se on kaikkein paras. Tosin nyt se on peitetty kannen alle ja sillä on aita ympärillä ja koko roska on paksun lumikerroksen alla. Näin huonosti on käynyt muistomerkille, jonka näkyvin osa on vesiallas. Siihen nimittäin tuli sorsia, ja sitten tuli mummoja ruokkimaan sorsia, ja sitten menivät altaan putket ja viemärit tukkoon pullamössöstä.

Näin talvella. Kesällä Kekkosen allas houkuttelee usein öiseen aikaan Federico Felliniltä vaikutteita saaneita postmoderneja ohikulkijoita. Dessu itsekin on katsellut eräänä kesäyönä muunnelmaa Anita Ekbergistä Fontana di Trevi -suihkulähteessä. Persulaisäijiä ei ilmeisesti sattunut paikalle - olisi ehkä asenne tätä taidesuuntausta kohtaan lientynyt.

Siitä ei ole pitkä matka Kiasmaan. Se jos mikä on postmoderni - päältä ja sisältä. Kiasmaa vastapäätä seisovat vielä Juho Kusti ja Alli. Persulaisen pahaa oloa ovat kuitenkin matkan varrella helpottaneet Kyösti Kallion, Svinhufvudin ja Ståhlbergin patsaat, ne ovat ihan kunniallisia.

Tällaista taidetta kotinurkillani Töölössä. Että ymmärtäisimme Persu-puolueen taidelinjausten perusteet.

Kuvassa (klikkaamalla suuremmaksi!) Risto Rytin muistomerkki Hesperiankatujen ja Mannerheimintien kulmassa. Taustalla häämöttävässä talossa asuva myöhempien aikojen presidentti on varmasti ikkunasta katsellessaan tullut joskus miettineeksi, millaisen muistomerkin hän aikanaan saa. Olisiko postmoderni ehkä parempi kuin realistinen näköispatsas?

Vapaa umpihanki

Dessu on työn raskaan raataja ja siksi joutunut palaamaan hiihtolomalta Töölöntorin nurkalle, tosin hiihtämättä lomalla metriäkään. Autolla ajoa tuli sitäkin enemmän.

Autolla ajo on toki urheilua sekin. Ainakin näin voi päätellä katsomalla takavuosien nimilistoja vuoden parhaista urheilijoista. Urheilun merkeissä siis väittää hiihtoloman viettäneeni.

Hiihtoa olen kyllä kotioloissa harrastanut. Kuten aiemmin kerroin , ostin syksyllä uudet sukset ja muut hiihtotarvikkeet. Kirjanpitoni ja tasaisen vauhdin taulukon mukaan voin kertoa hiihdon maittaneen. Saavutan sadan kilometrin rajan jo ennen vappua, mikäli lumi ei Keskuspuistosta sula. Se on enemmän kuin kertaakaan yli kolmannesvuosisataan.

* * * 
Helsingin Sanomat kyseli ”intellektuelliraadiltaan”, pitääkö suomalaisen osata hiihtää. Vastaajista 43 % sanoi, että pitää. Joidenkin mielestä taito jopa kuuluu ”maassa maan tavalla” -oppimäärään.

Muutamissa kommenteissa tuoksahtaa kunniavelka talvisodan veteraaneille, Kekkosen aika ja muistot koululaisten kansalaishiihdoista, joiden kilometrimäärät merkittiin vaaleanpunaiselle kortille. Sellaiseen Dessu itsekin kansakoulussa osallistui. Äiti todisti nimikirjoituksellaan, että hiihdetty on. Kortti vietiin kouluun ja palkinnoksi opettaja antoi anorakkiin kiinnitettävän hihamerkin.

Totisuuden vastapainoksi jotkut raatilaiset irvailivat, että maahanmuuttajille pitäisi jo rajalla pistää Järviset jalkaan ja asettaa 20 km:n hiihtotestiin. Sota- ja kriisialueelta tulevan laji voisi olla ampumahiihto. Vain perinteellisellä tyylillä suoritettu testi hyväksyttäisiin, sillä epäesteettisesti eteneviä luistelijoita emme tänne halua. Toinen raatilainen jatkaa, mitä muutakin jokaisen suomalaisen pitää osata: ” - - pitää tuntea piispa Henrik ja Lalli, Mainilan laukaukset, pitää olla lukenut Kalevalaa, Runebergiä ja Kiveä ja tietää, mitä ovat YYA, KOP ja SYP”.

Sitten on vielä muitakin taitoja, joita jokaisen suomalaisen tulee osata: tervata puusukset, saunoa, tehdä vihta (vasta), soutaa, uida, kasata rynnäkkökivääri, rypyttää karjalanpiirakka, tyhjentää puuseen alunen, sytyttää nuotio ja soittaa kannelta. 

Yhden mielestä hiihtotaito on suorastaan suomalaisen geneettinen ominaisuus siinä kuin ruisleivän syöminen ja humalahakuisuus. 

* * * 
Dessu itse on Keskuspuistossa hiihtäessään ymmärtänyt hiihtämisen meditatiivisen olemuksen, mutta silloin ei saa hosua. Pitää pysähtyä, pitää edetä hiljalleen. Se on kuitenkin lähes mahdotonta, sillä ladulla on muitakin. Perinteellisellä tyylillä hiihtäjistä minulla ei ole huonoja kokemuksia mutta luistelijoista on. Niillä on vimma päällä, siinä ei ole mitään meditatiivista. Ne ovat kuin Audi-miehet kolmostien ohituskaistalla: sataakuuttakymppiä on päästävä ja hitaammille tumpeloille sähistään verbaalista keskisormea. 

Urheilusta on katoamassa rentous. Suomen kaikkien aikojen paras hiihtäjä Elmo (Juhani Peltonen 1978) kelpaisi edelleenkin malliksi. Andien talvikisoissa hän voittaa kultamitalin 50 km:n hiihdossa mutta ei vedä hommaa kireälle. Hän polttaa piipullisen ja ottaa torkut kesken kisan. Hurmioituneet radioselostajat eivät voi muuta kuin suositella menetelmää jälkipolville. Mutta ei näytä menneen perille.

Tällä kokemuksella Dessu ymmärtää entistäkin paremmin Aaro Hellaakosken mietelmää

”Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki”
(Huojuvat keulat 1946).

Autolla ajaessaan Dessu ei ole vapaa, vaikka ei omistakaan Audia eikä aja sataakuuttakymppiä. Hänen on kuitenkin pidettävä auto kahden ojan (lumipenkan) välisellä alueella ja mentävä mihin tie vie. Keskuspuistossakin hänen on pysyttävä latu-urilla, sillä uusilla kapeilla suksilla ei pärjää umpihangessa niin kuin pärjäsi vanhoilla puusuksilla. Hellaakoski ei siis nähnyt tulevaa kehitystä. Toisaalta tämä Tyttönormaalilyseon biologian ja maantiedon yliopettaja ei työhön Museokadulta Runeberginkadulle kulkiessaan varmaankaan osannut aavistaa, että joskus keksitään sellainenkin vekotin kuin moottorikelkka. Sillä sujuisi vapaa umpihankikin, mutta moottorikelkkaa Dessulla ei ole. Eikä tule.

Dessu ei ollenkaan innostu Perussuomalaisen puolueen kansallisromanttisesta ideologiasta. Hiihto kuuluu varmasti puolueen hyväksymiin toimintamalleihin, sillä siinä ei ole hitustakaan postmodernia, ellei sitten se luistelutyyli. 

Hiihdossa Dessu kuitenkin on lähimmillään puolueen linjaa, ei kuitenkaan minkään kansallisen identiteetin takia vaan ihan itsensä vuoksi. Hiihtäminen metsässä on parhaimmillaan hieno kokemus, matka oman pään sisälle ja miksei meditatiivinen kokemuskin, jos sen haluaa niin nimetä. Siitä saa sisäistä harmoniaa. Parasta se olisi asenteella ”mehtäsuksilla ja umpihankeen!”, niin kuin yksi HS:n raatilainen asian ilmaisee.

Hiihtotunneliin en lähtisi. Siellä kai rynnistelevät selkä kyyryssä ja jalat levällään ne ”havuja, perkele” -tyypit, jotka Keskuspuistossa luistellessaan eivät huomaa, että siellä on metsää. Vaikka ei kai hiihtotunnelissa havuja ole. 

Miksi muuten kaikissa lajeissa ei ole hiihtoputkia? Ajatelkaapa pilkkimiehiä, jotka eivät voi toteuttaa intohimoaan kesällä. - Uskokaa pois, että vielä tulee päivä, jolloin jotkut kehittyvien maakuntien businessmiehet havaitsevat tässä ansaintamahdollisuuden ja rakentavat järven ylle hallin. Siellä hallissa järven jää ei koskaan sula, ja niinpä pilkkiminen käy kesälläkin, ja kassakone kilisee.

Toivottavasti ei kuitenkaan Längelmäveden ylle, sillä sen rannalla Dessulla on kesäkoti. Mieluummin vaikka Päijänteelle tai Puulalle.

Kuvassa vapaata umpihankea. Sen saa vielä suuremmaksi ja vapaammaksi klikkaamalla.