Penseys on ilomme

Oli aikomus mennä elokuviin keskellä iltapäivää. Katselin tarjolla olevaa ohjelmistoa. Ei oikein sytyttänyt.

Elokuvatarjonta on mennyt kovin kummalliseksi. En saa karsituksi mielestäni aikaa, jolloin uuden elokuvan tarjonta Helsingissä oli moni-ilmeinen, kun jopa uutta italialaista, puolalaista, unkarilaista ja muuta elokuvaohjelmistoa  tuli nähtäväksi ilman viivytystä. Ja vanhojen mestariteosten uusintoja oli kaiken aikaa tarjolla ainakin pikkuteattereissa, kuten Museokadun Cinemassa. Nykyisin kaikki on kertakäyttötavaraa.

Tällainen 60-luvun lopun elokuvakerhojen kasvatti ei oikein pääse irti siitä asenteesta, jolloin elokuva oli vielä kulttuuria ja taidetta. Se oli aikaa, jolloin maailman muuttaminen paremmaksi koettiin vielä mahdolliseksi eivätkä ihmiset - nuoretkaan - olleet menettäneet idealistista kykyään uneksia.

On tietysti Elokuva-arkisto eli Kino Regina uudessa Oodi-kirjastossa. Siellä on kunnollinen ohjelma, ja käyn siellä melko usein. Myös vanha Orion tarjoaa onneksi edelleen laatuelokuvaa ja monenlaisia alaan liittyviä tilaisuuksia. Uusia korttelikinoja on myös kasvanut sinne tänne, ja lisää on tulossa. Jonkinlainen boomi ilmeisesti on syntymässä.

Olen miettinyt otsa kuprulla, olenko vanhanaikainen, kun suhtaudun penseästi korttelikino-boomin kylkiäisenä tulleeseen käytäntöön, että elokuvateatterista on tullut ravintola. Näytöksien aikana syödään ja juodaan ja kuljetaan. Jotenkin pidän sitä sopimattomana.

Aki Kaurismäeltä oli aikoinaan komea ele, kun hän Andorra-teatterinsa avajaisissa heitti teatterin aulassa vanhastaan olleen pop corn -koneen hankeen.

Minäkin toistaiseksi katson mieluummin elokuvan keskittyneesti ja hoidan ruoka- ja juomapuolen sitten näytöksen jälkeen kotona (Kuva:  Kieku ja Kaiku, sanat Mika Waltari, kuvat Asmo Alho)

Tämä on vaikeaa

Kalle Päätalon syntymästä tuli sata vuotta. Poikkeuksellisen vaikea kirjailija!

Kyllä minä ns. vaikeiden kirjailijoiden kanssa olen yleensä pärjännyt, sellaisten kuin Proust, Joyce, Woolf tai Musil. Puhumattakaan sellaisista kuin Volter Kilpi tai Paavo Haavikko. Mutta varjele kun vastaan tulee Päätalo niin silloin menevät ajatukset solmuun ja suu kuivuu.

Olen minä yrittänyt. Yhtä luin aikani, puoliväliin pääsin.

Hesari kirjoitti sunnuntaina (10. marraskuuta 2019) kaksi laajaa artikkelia aiheesta. Esa Lilja kuvaili kokonaisen aukean verran urakointiaan. Hän oli lukenut läpi koko Iijoki-sarjan (25 osaa, yli 16000 sivua).

Kirjoitus kävi suosituksesta, ihan uskottavasti. Kun lukeminen oli päässyt vauhtiin, teksti lähti vetämään ja muuttui intohimoiseksi nautinnoksi. Sellaisesta minäkin olen haaveillut. Ongelma on vain siinä, miten lukemisen saisi lähtemään vauhtiin.

Hesarin toinen, Päätalo-tutkimuksia esitellyt artikkeli oli miehekkäämpää tekoa, pikkuisen äijäilevä, kuten kirjoittajallaan aina. Se ei käynyt suosituksesta vaan herätti enemmänkin epäluuloja. Kirjoittaja tuli tutuksi aikoinaan jo yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Hän runteli Haanpäänkin puolituntemattomaksi elämäkertakirjassa. Ei sellaisen innokasta ihailua oikein voi ottaa vakavasti Päätalonkaan kohdalla.

Tarvitaan uskottavia suosittelijoita. On niitä, paljonkin, aivan huippujakin, Kekkosesta alkaen. Muistan erityisesti erään filosofin, nyt jo edesmenneen, joka intoili joka joulun jälkeen uudesta lukukokemuksestaan. Eikä ollut mikään kansanmies eikä rahvaasta peräisin, kaukana siitä, mutta silti Päätalo kelpasi, ei mikään muu sieltä päinkään. Siinä vaikutuspiirissä minäkin jouduin hiljaa kyseenalaistamaan omat mieltymykseni.

Mutta muuttamatta mieltymykset jäivät. Saa nähdä kuinka nyt käy.

Ensi kesänä olisi ehkä oivallinen tilaisuus muuttua, kun kesäisen lukemisen ympäristökin on muuttunut täysin. Taakse on jäänyt pirkanmaalainen torpparimiljöö niskavuorelaisesti jäyhässä maisemassa ja tilalle on tullut rannikkoruotsinkielinen vanha ja fiini kulttuurimiljöö, etten sanoisi hieman kustavilaisen koristeellinen.

Sellaisessa ympäristössä saattaisi hyvinkin menestyä päätalomainen tukkityömiesten karkeasyisen elämänmenon naturalistinen kuvaus. Vastakohdathan tunnetusti etsivät toisiaan.

 

Kunhan ei tule tavaksi

Istuttiin iltaa kolmeen pekkaan. Saunottiin, jäähdyteltiin, nautittiin vaahtoavia juomia, saunottiin lisää jne. Tämä porukka on jatkanut samansisältöistä perinnettä harvakseltaan jo vuosikymmenet. Teeskentelemme olevamme vähän kuin Bellmanin Bacchuksen veljeskunta.

Perinnetietoisen veljeskuntamme säännöt ovat kuitenkin väljemmät kuin tukholmalaisella esikuvalla: mukaan pääsy ei ole vaatinut sammumista katuojaan. Salaisia seremonioita ei myöskään ole käytössä. Tämä joukko ei riehu eikä rellestä eikä mukana edes ole minkäänlaista vastinetta Ulla Winbladille.

Pikkuisen luvattomiin puuhiin meillä kuitenkin on perinteisesti tapana mennä. Poltimme konjakin kera sikarin, vaikka olemme kaikki kolme tupakoinnin lopettaneet. Minullakin on jo 15 savutonta vuotta. Yhden kerran poikkeus, ei tule tavaksi.

Ja vielä pahempaa! Grillasimme makkaraa, vaikka se on epäterveellistä. Minulla se oli jo vuoden toinen. Juhannusyönä meni se ensimmäinen - hyvässä seurassa silloinkin. Yleensä olen varsin pitkälle kasvissyöjä, mutta on tilanteita, joissa periaatteet on syytä unohtaa. Kunhan ei tule tavaksi.

 (Kuva: Sulho Sipila: Huikopalaa)

Tapahtumapaikka oli uusi. Aikaisemmin olemme silloin tällöin kokoontuneet kesätorpassani Längelmäveden rannalla, mutta koska olen sen myynyt ja hankkinut uuden kesäkodin etelärannikolta Helsingistä itään, kutsuin veljet tutustumaan uuteen paikkaan. Muutto on edennyt niin, että huvila alkaa olla joiltakin osin asuttavassa kunnossa.

Veljeskunnan kahdella jäsenellä on laulun lahja, joten Bellmanin  mainitseminen tässä yhteydessä ei ole liioittelua. Bellmanin laulu numero 21 laulettiin, kuten aina. Minä en laulanut, ehkä vähän hyräilin. Kitara oli käytettävissä, luuttua ei.

Bellmanin laulut ovat merkillisen kiehtovia, kun niihin perehtyy. Suomenkieliset tuntevat niitä valitettavan huonosti, poikkeuksena tietysti Ukko Nooa, jonka jopa minä opettelin lapsena soittamaan pianolla - yksisormisesti! Alkoi siitä avaimenreiän kohdalta.

Yli 200 vuoden takainen ruotsin kieli vaatii kieltämättä aika hyvän kielitaidon. Näitä sanotaan usein juomalauluiksi. Ovat ne sitäkin mutta ne ovat paljon enemmän kuin pelkkiä ryyppylauluja. Aihepiirit liikkuvat usein viinissä, naisissa ja kuolemassa. Tältäkin osin  Bellmanin laulut osuvat kohdalleen, sillä yksi alkuperäisen  veljeskuntamme jäsen lähti jo.

Ruotsiksi siis laulu kajahti, sillä veljeskuntamme enemmistö puhuu äidinkielenään ruotsia, vaikka suomen kielikin on hyvin hallinnassa. Ja kaiken lisäksi uusi kesäkotini sijaitsee vahvasti ruotsinkielisellä seudulla. Liitän tähän laulun sanat alkuperäisessä muodossa ja pari säkeistöä myös Liisa Ryömän suomennoksena.

Liitän myös linkin, josta voi kuunnella tämän laulettuna (avaa tästä ). Pidän kovasti Fred Åkerströmin tulkinnasta Tukholman barokkiorkesterin kanssa. Olen parikymppisenä kuullut näiden esiintyvän Tukholman konserttitalossa. Hienoa oli.

Fredmans Sång 21  (Måltidssång)

Så lunka vi så småningom
från Bacchi buller och tumult,
när döden ropar; Granne kom,
ditt timglas är nu fullt.
Du gubbe fäll din krycka ner,
och du du yngling, lyd min lag,
den skönsta nymf som mot dig ler
inunder armen tag.

[Niin pikkuhiljaa poistumme
Iloista pidoista Baccuksen
Kun kuolema huutaa
Naapuri hoi on tiimalasis täys!
Sä ukko heitä keppis pois
Nuorukainen seuraa lakiain
Sulle kaunis nymfi hymyilee
Hänet ota kainaloos]

Refr:
Tycker du att graven är för djup,
nå välan, så tag dig då en sup,
tag dig sen dito en, dito två, dito tre,
så dör du nöjdare.

[Onko hautakuoppa liian syvä
Niinpä niin siis ota ryyppy hyvä
Ota yks' ota kaks' ota kolmaskin
Ja on lähtösi huoleton]

Du vid din remmare och préss,
rödbrusig och med hatt på sned,
snart skrider fram din likprocess
i några svarta led.
Och du som pratar där så stort,
med band och stjärnor på din rock,
re'n snickarn kistan färdig gjort,
och hyvlar på dess lock.  //  Refr...

[Sä siinä vierell' remmarin
Punakkana hattu kallellaan
Koht' liikkuu hautakulkuees'
Tummana joukkona
Ja sinä joka kehut tuos'
Nauhat tähdet takissas'
Jo puuseppä kirstus tehnyt on
Ja höylää jo kanttakin  //  Refr]

Men du som med en trumpen min,
bland riglar, galler, järn och lås,
dig vilar på ditt penningskrin,
inom din stängda bås.
Och du som svartsjuk slår i kras
buteljer, speglar och pokal;
bjud nu god natt, drick ut ditt glas,
och hälsa din rival.   //  Refr...

Och du som under titlars klang
din tiggarstav förgyllt vart år,
som knappast har, med all din rang,
en skilling till din bår.
Och du som ilsken, feg och lat,
fördömer vaggan som dig välvt,
och ändå dagligt är plakat
till glasets sista hälft,  //  Refr...

Du som vid Martis fältbasun
i blodig skjorta sträckt ditt steg,
och du som tumlar i paulun,
i Chloris armar feg.
Och du som med din gyllne bok
vid templets genljud reser dig,
som rister huvud lärd och klok,
och för mot avgrund krig,  //  Refr...

Men du som med en ärlig min
plär dina vänner häda jämt,
och dem förtalar vid ditt vin,
och det liksom på skämt.
Och du som ej försvarar dem,
fastän ur deras flaskor du,
du väl kan slicka dina fem,
vad svarar du väl nu?  //  Refr...

Men du som till din återfärd,
ifrån det du till bordet gick,
ej klingat för din raska värd,
fastän han ropar: "Drick".
Driv sådan gäst från mat och vin!
Kör honom med sitt anhang ut,
och sen med en ovänlig min,
ryck remmarn ur hans trut. // Refr...

Säg är du nöjd, min granne säg,
så prisa världen nu till slut;
om vi ha en och samma väg,
så följoms åt; drick ut.
Men först med vinet rött och vitt
för vår värdinna bugom oss,
och halkom sen i graven fritt,
vid aftonstjärnans bloss.  //  Refr...

Kielestä kiinni

Taitaa olla perää siinä epäilyssä, jonka mukaan me varttuneessa iässä olevat olemme monessa asiassa tipahtaneet kärryiltä.

Tulee hetkiä, jolloin huomaa, ettei oma äidinkielikään ole oikein hallinnassa. Kuulee käytettävän sanoja, joita ei ymmärrä. Näin kävi, kun Pertin kanssa istuttiin lounaalla ja viereisen pöydän nuoret naiset puhuivat sujuvasti treffikokemuksistaan.

Sen aihepiirin vanha vakiintunut sanasto oli kyllä meillä kummallakin hallinnassa, mutta uudempi aines ei selvästikään ole (vielä?) tavoittanut meitä. Vanhemmasta aineksesta olemme aina selviytyneet vaikeuksitta, vaikka kyllä siinäkin välillä saattoi olla outoa ja vaikeaselkoista vierasta vaikutusta, kuten kuvasta näkyy. (Kuva: Elokuva Äl yli päästä Perhanaa, ohj. Matti Kassila 1968 / Maija Karhi & Helge Herala)

Sanan Tinder merkityksen sentään tiesimme, ainakin suurin piirtein, mutta sitten tuli sellaisia termejä kuin slaidata, penkittää ja hingettää. Tuli muitakin, mutta nämä kolme ehdin pistää muistiin.

Kielitoimiston sanakirja minulla on puhelimessa, mutta ei se näitä tiennyt. Kotona katsoin varmuuden vuoksi Nykysuomen sanakirjasta, vaikka se on kovin vanha tällaiseen. Ei löytynyt, ei edes viitososasta, jossa on slangisanoja.

Sanakirjat onneksi kehittyvät. Lupaavasti tuli uutinen, että Kielitoimiston sanakirjan uudissanasto 2020 ilmestyy kohta. Ehkä siellä? Siitä annettiin jo  tällaisia makupaloja:

anniskelupassi  /  biohiili  /  crossfit  /  drag-artisti  /  esiteini  /  fuksiaiset  /  geeniperimä  /  hiustenpidennys  /  ignoroida  /  jenkkakahvat  /  kotimajoitus  /  lähimaksu  /  mikroilme  /  nenähuuhtelukannu  /  ovilaskuri  /  palvelupyyntö  /  resilienssi  /  sometili  /  tunnekylmä  /  unipussi  /  villiruoka  /  yhteiskäyttöauto  /  ääniviesti  /  överi

Lisää aiheesta voi lukea  täältä.

Kun kielestä ja uudissanoista tulee puhe, ei sovi yhtä mestaria unohtaa. Kirjailija Juhani Peltonen oli sanaston uudistajana ylittämätön. Niinpä katsoin varmuuden vuoksi, oliko hänellä tietoa.

Ei ollut. Liitän tähän kuitenkin blogin lukijoille hyödyksi ja virikkeeksi näytteen Peltosen kielen moni-ilmeisyydestä.

Liikaa virikkeitä?

Taas jäi kirjamessut käymättä - tästä taitaa tulla tapa. Yhä vastenmielisemmältä alkaa tuntua idea lähteä puskemaan sellaiseen ruuhkaan. Mitään korvaamatonta en edes tunne menettäväni, sillä kirjakaupat ja divarit ovat käytettävissäni ilman messujakin.

Ilman kirjallisuutta en jäänyt messupäivinäkään. Luin kolme runoteosta, jotka  valikoituivat luettavakseni Yleisradion ohjelmasta saamani virikkeen perusteella. Ohjelman nimi oli Itse asiassa kuultuna, ja siinä haastateltiin säveltäjä Kaj Chydeniusta (ohjelma  löytyy Yle-Areenasta!). 80 vuotta juuri täyttänyt säveltäjä kertoi ohjelmassa mm. mieluisimmista säveltämistään runoista. Kolme kärjessä olivat nämä:

Muisto   (P. Mustapää  /  Linnustaja - 1952)

Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään,

ja kadotettu tuskin poissa on.

Hyväili päivä ohimoitasi

ja yhä hyväilee.

Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut

ja sumun kosteus on niemen yllä

ja vesilintu eilinen

on vaiti taikka kauas lentänyt.

============

Jäähyväislaulu (Oiva Paloheimo / Vaeltava laulaja 1935)

Oli kerran ... muistatko vielä

sadun penkit ja puistikon?

Älä pelkää, koske ei siihen,

kuut kulkivat, lunta jo on.

Tuli talvi ja silmäsi kauniit

kuin lammikot

jäähän se loi.

Kuut kulkevat vitkaan liian,

suvi tulla ei koskaan voi.

Jo uutimin silmät jo sulje.

On kylmä ja hämärtää.

Lumi peittää puistikon penkit.

Jää hyvästi, rakkaani, jää.

==============

Sinua, sinua rakastan (Aulikki Oksanen)

Sinua, sinua rakastan
yö painaa päähäni pimeän seppeleen
jotta en sinua näkisi

Miten taittavat linnut siipensä
miten vyöryvät vedet kallioitten alla
miten nousevat metsät tuulten mukana
ja pilvien sateet jähmettyvät kiveksi

Sinua, sinua rakastan
yö painaa päähäni pimeän seppeleen
jotta en sinua näkisi

Miten huutaa minulle avaruus
miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi

miten itkevät lapset maailman rannoilla
ja merien yllä savuavat sydämet

Sinua, sinua rakastan
niin liikkuu pehmeä kätesi
kuin vene varhain aamuisella joella

(Elokuvasta Asfalttilampaat, ohj. Mikko Niskanen 1968)

Chydeniuksen perustelut ja voimakas eläytyminen tekivät sen, että katsoin, löytyvätkö runot hyllystäni. Sielläpä ne, kirjat vieläpä samalla hyllyllä.

Näin se aina menee. Ensin tulee virike, yksi runo. Kun sen on lukenut, seuraavaksi katsoo, millainen runo on viereisellä sivulla. Lopuksi lukee kaikki muutkin viereiset sivut.

Tällä kerralla virikettä vei eteenpäin tieto, että olen menossa Chydeniuksen juhlakonserttiin. Se oli tänään (sunnuntaina). Finlandia-talo oli täynnä, presidenttiparikin paikalla, samoin edellinen. Huomenna uusi juhla..

Nyt minulla on 37 uutta virikettä (ks. ohjelmalista). Vielä en ole ehtinyt katsoa, löytyvätkö ne kaikki hyllystäni. On Aleksis Kiveä, Kailasta, Sarkiaa, Sinervoa, Viitaa, Huldenia, Haavikkoa, Kaipaista, Rossia, Anderssonia, Meriluotoa, Mikkolaa, Saaritsaa ja monta muuta. Lukemista koko talveksi, jos samoin käy kuin noiden kolmen kanssa.

Epäviihtyisiä paikkoja

Asemalla tuli tuttava vastaan. En ollut sen pidemmälle matkalle lähdössä kuin Pasilaan, ja eikös tuo epäluuloinen tuttu heti keksinyt, että ahaa, Dessu on siis menossa Triplaan. Moisesta ajatuksesta voi närkästyä. Jotain rajaa sentään pitää olla epäluuloillakin! Kirjastoonhan minä, arkistokokoelmaa selaamaan.

Lehdestä olin kyllä katsonut tuon vasta avatun ostoshelvetin kaavakuvan. Kun moiseen paikkaan juna vie, voi tulla vaikeuksia löytää sieltä ulos. Ettei joudu juna-asemalta kauppakerroksiin vaan osaa suunnistaa suorinta tietä kirjaston suuntaan.

Siinä lehden kaavakuvassa oli jotain tutun tuntuista. Ei kestänyt kauan tajuta, että suppilomainen monikerroksinen rakenne on tuttu klassisesta kirjallisuudesta. Tähän Pasilan uuteen Mall of Tripla -rakennukseen on otettu vaikutteita itseltään Dantelta!

Dante Alighieri (1261 - 1321) ei varsinaisesti suunnitellut aikansa kauppakeskuksia, ei ainakaan käyttänyt sitä nimitystä. Hän suunnitteli helvetin. Näiden kahden ero ei ehkä ole kovin merkittävä. Ainakin yhtä epäviihtyisiä molemmat.

Danten helvetin maanalaisen kuilun kerrokset oli varattu erilaisille synnintekijöille. Vaikuttaa, että ei elämänmeno ole Danten päivistä isommin muuttunut. Samankaltaista väkeä on tietääkseni Triplassakin, koronkiskureita, pettureita, irstailijoita, ahmatteja, tuhlaajia, tekopyhiä ja muita. Sitä en tiedä, avautuuko Triplasta pohjakerroksesta pääsy johonkin laadukkaampaan, niin kuin Jumalaisessa näytelmässä Vergilius opasti Danten pois Helvetistä Kiirastulen läpi Paratiisiin, jossa odotti ihana Beatrice.

Minä onneksi löysin nopeasti reitin ulos kohti kirjastoa. Aseman oven edessä parveili onnettoman näköistä väkeä, jolla ei ollut pääsyä sisään. Ihan niin kuin Dantellakin oli väkeä, joka ei kelvannut edes Helvettiin. Kauempana käännyin vielä katsomaan tuota isokokoista rakennusta. Ei se ulkoakaan kaunis ollut.

Jotain hyvääkin luulin uudessa rakennuksessa olevan: musiikkimuseo. Mutta ei, mikäli voin luottaa muusikkotuttavaani, joka oli mennyt tutustumaan paikkaan heti avajaispäivänä. Tämän oopperan ja klassisen musiikin asiantuntijan arvio museosta oli hyvin myrkyllinen.

Laulu raikuu

En ole laulumiehiä mutta siitä huolimatta olen viime aikoina ollut mukana tilaisuuksissa, joissa lauletaan. Puutteellisen taitoni paljastumista olen yrittänyt varjella viekkaasti höplöttelemällä näkyvästi huuliani laulujen sanojen mukaisesti mutta volyymi säädettynä asentoon "äänetön".

Keväällä olin tilaisuudessa, jossa laulettiin juomalauluja ja nosteltiin maljoja. Tilaisuus oli tietysti ruotsinkielinen, sillä suomenkielinen juomalauluperinne on niukka. Ruotsiksi on sitäkin enemmän, eikä se ole pelkkää Bellmania tai Taubea, vaan uutta tulee koko ajan. Perinne on suomenruotsissakin elävä ja uudistuva, mistä liitän tähän näytteitä. Blogini lukijakunta on tunnetusti kielitaitoista, joten vivahteikas kieli tuottanee lukijoille mielihyvää ja omakohtaista kokeilunhalua.

Snapsvisor

1. Helan går  Melodi & text: Helan /  Trad. 

En liten fågel satt en gång / och sjöng i furuskog. / Han hade sjungit dagen lång / men dock ej sjungit nog. /  Vad sjöng den lilla fågeln då?  /  Joo!  / Helan går! /  Sjung hoppfaderallanlallenlej. / Helan går! / Sjung hoppfaderallanlej.  / Och den som inte helan tar  /  Han ej heller halvan får. / Helan går! (Paus – Helan tages)  / Sjung hoppfaderallanlej!

2. Mumins halva Melodi: Benny Törnroos "Mumin" Lasse von Hertzen

När helan är tagen  /  då väntar ju magen  /  på halvan.  /  För helan togs först den /  men nu pockar törsten  /  på halvan.  /  Immig i glasen den kall mot oss ler  /  länge behöver vi ej vänta mer  / på halvan, på halvan, på halvan.

3. Handen är villig    Melodi: When I'm sixtyfour

Handen är villig, glaset man höjt,  /  armen har man böjt. /  Tittar man sig kring  /  och ser högtidlig ut.  /  Minns, att två man tagit förut.  /  Bägge besjungits och vägen röjt  /  för en tredje vers.  /  Helan oss väckte,  /  halvan ej räckte.  /  Nu tar vi en ters.

4. Helårsprenumeration  Melodi: Å jänta å ja'  Bosse Österberg 

Och jämt ska man ha  /  och jämt ska man ha  / tidning för nyhetstörsten. /  Brännvin är bra  / brännvin är bra  /  på morgonen får jag "försten".  /  Prick klockan sex  /  när brevluckan slår  /  då kommer min hela,  /  skål och gutår;  /  jag bad i telefon  / om prenumeration   / på HELÅR i fjol på hösten!

5. Flottskaja  Melodi: Svarta ögon  /  Anders Bergman

Äta flottskaja  /  Dricka gottskaja  /  Dricka merskaja  / Slå i flerskaja  / Å bli fullskaja / Fall' omkullskaja  /  Om ja' villskaja  / Ta en till.  (Framföres med stark slavisk brytning och ännu starkare känsla. )

6. Deppig strömming  Melodi: En sockerbagare Tatta Rosenberg-Wolff, Carola Teir-Lehtinen och Henrik Huldén

På strömmingsmarkna'n / blev jag filéad / då var jag lessen / och deprimerad / för alla mänskor / sa att dom vill / ta sej en snaps / – och ha mej som sill!

7. Hörapparaten   Melodi: Letkajenkka  Trad.

Brännvin, öl och gammal finkel  /  gör att ögat ser i vinkel.  /  Därför hamnar snapsen inte i munnen/ utan i min hörapparat!

Ruotsinkielisiä ryyppylauluja on vaikka kuinka paljon. Liitän tähän linkin dryckevisor- luetteloon, jonka sadoista vaihtoehdoista aiheesta innostuneet voivat hakea aineksia ilonpitoonsa - sekä klassista että modernia!

 

Suomenkieliseen yhteislauluun osallistuin kesäkotini lähiseudulla järjestetyssä perinteisessä kyläjuhlassa. Siellä ei laulettu juomalauluja eikä nosteltu maljoja, (ellei sitten juhlakartanon saunan takana äijien porukassa, mutta siitä en tiedä).

Laulut olivat hyvin perinteisiä, uudistushenkeä ei ollut havaittavissa. Tässä puhun pitkästä kokemuksesta, sillä olen osallistunut jokakesäiseen kyläjuhlaan jo vuosikymmenet ja laulut ovat aina suunnilleen samat ja yhtä haikeat. Miksipä hyvää muuttamaan!

Suomenkielisiä ryyppylauluja en muista kuulleeni, ryypyt kyllä otetaan mutta  ilman ilolauluja ja rallatuksia. Kieltoja ja varoituksia voisi pikemminkin kuvitella otettavaksi mukaan aidossa raittiuskilpakirjoitushengessä.

Kun aiheeseen liittyvää vanhaa opetustaulua katsoo, herää pieni ihmetys. Onkohan tuo toiminut riittävänä varoituksena? Alarivissä on koululaisia / opiskelijoita, jotka nauttivat juovutusjuomia päivittäin, eikä kuitenkaan tuon huonommin ole käynyt.Kuvasta ei valitettavasti käy ilmi, ovatko henkilöt nauttineet juomansa viisuja iloisesti rallatellen vai murheissansa mököttäen. Ulkoasusta saa ehkä hieman epävarmoja (?) viitteitä.

 

Niin se varmaan on

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista elokuvaa, enkä nyt tarkoita pelkkää Ingmar Bergmania.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista kirjallisuutta, enkä nyt tarkoita pelkkää August Strindbergiä.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista laulumusiikkia, enkä nyt tarkoita pelkkää Fred Åkerströmiä.

Olen tottunut arvostamaan jopa ruotsalaista urheilua, enkä nyt tarkoita pelkkää Ricky Bruchia.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista rikoskirjallisuutta, enkä nyt tarkoita pelkkää Henning Mankellia.

Suunnilleen ainoa ruotsalainen, mitä en arvosta, on Falukorv. Ja sursrömming.

Tällaiset asenteet veivät minut katsomaan uutta rikossarjaa nimeltä Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns). Psykologiseksi jännitykseksi sitä luonnehdittiin. Kirjoittaja on nimeltään Jonas Hassen Khemiri. Pääosassa on Pernilla August, Bergmanin kautta tutuksi tullut ja viimeisimmässä Filmihullu-lehdessä laajasti Sodankylän festivalien henkilöhaastattelussa huomiota saanut suosikkinäyttelijäni.

Sarjan ykkösosa tuotti lyyrisen yllätyksen. Nuori mies ja nainen löysivät raunioituneessa rakennuksessa vähäpätöisen kirjahyllyn ja katselivat, mitä unohdetulta hyllyiltä löytyy. Sieltähän löytyi itse Wislawa Szymborska.

Oletko lukenut tuon? Ei lainkaan korkeakirjalliselta vaikuttava nainen sanoi lukeneensa, osasi jopa siteerata ulkomuistista tätä puolalaista nobelistia (1996). Näin:

Ajatus pisti katsojassa nyökyttelyä aiheuttaneen mietiskelyn liikkeelle, mikä ei rikosfilmeissä taida olla kovin tavallista. Eikä syvämietteisyys siihen loppunut. Jatkorepliikkikin pudotti eteen uuden näkökulman:

"Sen, mistä pitää eniten, haluaa antaa eteenpäin,

että joku muukin saisi kokea saman."

Niin se varmaan on. Ehkä.

(Tämä kirjoitus oli ensin tarkoitus julkaista tuolla toisessa blogissani, joka painottuu nopeisiin teksteihin, mutta koska siellä on viime aikoina ollut vähemmän lukijoita, laajensin ja julkaisen täällä, isommalla foorumilla. - Mitä tästä voimme oppia? Vastaus löytyy edeltävistä sitaateista.)

Pysähtyneisyyden ajan loppu

Edellistä sukupolvea on ollut tapana irvailla ylenpalttisesta säästämisvimmasta. Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tavara on pitänyt pistää talteen. - Jos tulee taas huonot ajat, silloin tätäkin voidaan tarvita.

Hiukan nolostellen olen kesän mittaan tyhjennellyt Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini varastoja, komeroita ja ullakoita. Vanhaa tavaraa on tolkuttomasti, mutta se ei ole sotasukupolven sinne jättämää vaan minun itseni, suurten ikäluokkien miehen, joka on pitänyt kesäsiirtolaa samassa paikassa 1970-luvun alkupuolelta asti.

Tilaa siellä kyllä on, ahdasta ei ole tullut vaikka kuinka olen tavaraa säilönyt aittojen ullakoille ja varastorakennusten hyllyille. Vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiäkin on silmämääräisesti arvioiden rekkakuormallinen. Ne ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa, vaikkapa 30-luvun Suomen kuvalehdet, 50-luvun Jallut, 60-luvun Suosikit ja kaikkien vuosikymmenten Parnassot. Puhumattakaan sanomalehdistä. Tai tunnetun postimyyntifirman katalogeista.

Mietteliääksi on pistänyt mm. arkullinen vanhoja alusvaatteita, pestyinä ja siististi viikattuina. Ihan käyttökelpoisina taas, arviolta 45 vuoden tauon jälkeen. Tyylistä tinkimättä, seksikkäitäkin kuin mitkä.

Nurkkien kätköistä löytyy myös koneita ja vehkeitä. On pappa-Tunturin jäännökset, Jopo-polkupyörän runko, menneen maailman pesukone, mekaaninen kirjoituskone, faksi.

Pysähtyneisyyden ajan viimeiseksi linnakkeeksi olen kesäkotiani kutsunut ja sillä nimellä vieraat ovat tottuneet siitä puhumaan. Nimitys on arvostava, ei pilkallinen. Nimi kuvaa tunnelmaa: ei kiirettä vaan joutilaisuutta.

Nyt olen vähän pulassa kaiken tavaramäärän tyhjentämisen kanssa. Homma pitäisi saada valmiiksi ennen ensi kesää, sillä olen myynyt paikan. Se on käynyt liian suureksi tarpeisiini. En enää kutsu vieraita sellaisin joukoin kuin ennen - jopa 20 vieraalle on löytynyt sänkypaikka, kun kaikki aitat ja vierasmajat on otettu käyttöön. Isoja remonttejakin pitäisi vähitellen tehdä.

Ostaja löytyi helposti tuttavapiiristä ja hintakin oli aivan kelvollinen. Olen käyttänyt rahan hyödyllisesti ja ostanut uuden kesäkodin aivan toiselta puolelta Suomea, Kymenlaakson suunnalta. Pienemmän, siromman, herraskaisemman, paljon lähempänä Töölöntoria.

Pirkanmaa jää, Kymenlaakso tulee. Mutta mitä teen kaikelle sille tavaralle?

Tässä vähän taustaa:

 https://roopedessutom.blogspot.com/2010/06/perintosaalis-odottaa.html

Liian vanha

Epäluuloinen lukija varmaankin ajattelee heti otsikon nähdessään, että tarkoitan itseäni, mutta en. Minähän olen aivan sopivan ikäinen. Mieli on nuorekas, olo enimmäkseen riehakas ja kaikki toimii niin kuin pitääkin. Mitä nyt parta on harmaa.

Otsikko tarkoittaa autoani, Yarista. Olin juuri ohittanut Porvoon ja lähestyin Loviisaa, kun mittariin syttyi punainen valo. Semmoisesta hätääntyy, tulee ajatus, että nyt auto syttyy palamaan ellei peräti räjähdä. Ajoin äkkiä syrjään tieltä, siihen Loviisan liittymän viereisen Tokmannin eteen.

Hälytysvalon merkitys ei ollut minulle tuttu. Soitin yksityiselle autoasentajalleni ja hän lupasi tulla pelastamaan. Pari tuntia siinä kiertelin kauppaa, sitten noutaja tuli.

Silloin tuli se ikävä repliikki: Alkaa olla tuo sun Yaris liian vanha.

Pitäisikö muka uskoa? Eihän se ole kuin 15-vuotias. Kilometrejäkin vasta vähän yli 150000. Ei minusta ollenkaan ikäloppu. Uudet penkkien suojakankaatkin juuri ostin.

Yaris vietiin ties minne, ei kuitenkaan krematorioon. Jälleennäkemisen toivossa elän. Kaveri lupasi sentään viedä ensi viikolla katsastukseen. Se varmaankin tarkoittaa yhteistä tulevaisuutta ainakin vielä vuodeksi.

Kuvaa Yariksen mittarin hälytysvalosta en tullut ottaneeksi, joten tähän täytyy keksiä jotain muuta liian vanhaa. Kesäkotini loputtomista kätköistä kaivoin kesällä esiin tarpeetonta metallitavaraa viedäkseni kierrätykseen. Löysin tällaisia ruostuneita työkaluja. En oikein osaa arvioida, mitä nämä ovat. Seassa kovin oudon näköisiä vehkeitä. Tarvitaanko tuollaisia johonkin? Ehkä hyvinkin tarpeellisia? Liian vanhoja? En raaskinut vielä luopua , ehkä keksin niille käyttöä.

Harjoittelu kesken

Niin kuin hyvin tiedetään, on Dessu päättäväinen, uudistushaluinen ja nuorekas mieleltään. Niinpä hän jälleen kerran nokka innosta tuhisten mennyt mukaan uuteen muotivillitykseen.

Itse asiassa villiinnyin jo kesällä kesäkodissani Längelmäveden rannalla, kun sain lukea lehdestä uskomattoman hyvän uutisen. Sen mukaan lääketieteellisessä tutkimuksessa on lopultakin vahvistettu, että on olemassa konsti minuakin vuosikymmenet harmittaneen vaivan poistamiseksi.

Harmillisen vaivan nimi on paksu vatsa ja vaivan poistavan konstin nimi on hula-vanne.

Ei tarvitse puoltakaan tuntia päivässä veivata vannetta lantionsa ympäri, niin jopa alkavat ympärysmitat pienentyä. Yksikin hula-ihminen todistaa, että 34 cm ympärysmitasta on kadonnut muutamassa kuukaudessa. Ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat, että tämä ihan oikeasti toimii - on lähdeviitteet ja kaikki.

Voi että olisin tämän tiennyt. Minulla on nimittäin ollut kesäkotini aitanparvella hula-vanne kaikki nämä vuodet, jostakin 1960-luvulta asti. En vaan ole ymmärtänyt ottaa sitä käyttöön.

Nyt otin. Tai tarkemmin sanoen yritin ottaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan suostunut pyörimään ympärilläni, vaikka kuinka veivasin, vaan putosi koko ajan maahan. Ehkä vanne on jotenkin kadottanut pyörimiskykynsä maattuaan vuosikymmenet käyttämättömänä aitanparvella.

Otin vanteen mukaan kun muutin takaisin Helsinkiin. Ajattelin, että opettelen pyöritystä kaikessa rauhassa olohuoneessani. Siinä eivät tuulenpuuskatkaan pääse haittaamaan treenejä samalla tavalla kuin kesäkodin pihaniityllä.

Netistä olen yrittänyt etsiä niksejä. Ei ole löytynyt mutta etsintä on kesken. Jatkan harjoitusta sitten kun löytyy - ei kannata masentaa itseään epäonnistumalla. Tässä on mallina eräs Liukkonen, jota houkuteltiin mukaan uimahalliin. Hän kuitenkin tiukasti torjui ehdotuksen ja sanoi, ettei suostu menemään veteen ennen kuin osaa uida.

 

Viimeinen rivi

Kaksi tuttua taiteilijaa, molemmilla tulossa näyttely. Olen saanut kutsun molempiin avajaisiin.

Kutsukirjeissä huomaa, kuinka aika ja tyyli on muuttunut - huonoon suuntaan. Sähköpostin tuoma kutsukirje on kylmä ja koruton: gallerian nimi ja osoite, aika, ohjelma ja kuva taiteilijasta ja yhdestä taulusta. Molemmissa aika samanlainen kokonaisuus. Tulee tunne, että voihan noissa pistäytyä. Mutta ei oikein tunnu miltään - muistaakohan vuoden kuluttua, että tuollainenkin oli?

On varmaankin vastaanottajalle tullut ihan toisenlainen tunneaalto, kun kirjeposti on tuonut vanhanaikaisella tyylillä kirjoitetun kutsun taidenäyttelyyn. Toisaalta ei varmaankaan entisajan kutsutulla ole tullut mieleen läheskään yhtä syvällisiä aatoksia kuin nykyihmisellä, kun pohtii tuon vanhan kutsukirjeen viimeisen rivin perimmäistä olemusta.

Huonosti hallinnassa

Enpä olisi uskonut, että tulee sellainenkin päivä, että en osaa Helsingin raitiovaunujen reittejä. Mutta tuli se.

Vuosikymmeniä reitit pysyivät jokseenkin muuttumattomina ja jokainen helsinkiläinen tiesi, mihin mikäkin linja menee. Mutta sitten alkoi mullistus. Ensin menivät sekaisin reitit 3B ja 3T. Ja nyt tämän vuoden aikana ovat menneet loputkin. Kestää vuosia oppia ne, mutta ei taida kannattaa oppia, sillä luvassa on uusi mullistus, entistäkin mittavampi.

Munkkiniemeen vielä onnistuin ajamaan vanhalla reittinumerolla, mutta Vallilaan meno vaati reittikartan hakemisen kännykällä.

                                               

Lisäongelman tuottaa äskettäin käyttöön tullut uusi vyöhykejako. Siihen törmäsin ensimmäistä kertaa, kun matkustin perjantaina paikallisjunalla Tikkurilaan. Ei riittänyt, että vilautan kuukausilippua junan eteisen mittarille enkä paina mitään nappulaa. Näin menettelen Helsingin sisäisillä matkoilla. Tikkurilan-matkaa varten piti ymmärtää ensin painaa mittarin nappulaa A+B+C ja vasta sitten näyttää mittarille kuukausilippu.

Onneksi minulla oli pätevä matkaseuralainen opastamassa. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa matkanteko on yksinäiselle matkustajalle, jolle Helsinki on outo paikka.

Erilaiset mittarit, automaatit ja nappulat aiheuttavat minulle epäluuloja. Jopa baarien kahviautomaatit pitkine nappularivistöineen ovat tuottaneet virheitä. Ensin ei tapahdu mitään vaikka painoin mielestäni nappulaa ohjeen mukaan. Sitten kun hätääntyneenä sohin nappuloita lisää, kahvia valuu tuplamäärä kupin laitojen yli tai kuppiin tulee aivan vääränlaista nestettä. Siirrän nappulanpaineluvastuun aina seuralaiselle, jos sellainen sattuu mukana olemaan. Kolikkopeleihin markettien eteisissä en ole koskaan uskaltanut koskea. Syy on sama, jokin menisi vikaan nappuloiden ja vipujen kanssa.

Onneksi tietokoneen ja siihen liittyvien nappuloiden kanssa pärjään.

Vieläkin harmittaa

Vanha kalenterini kertoo, että tänään on kulunut tasan 45 vuotta siitä kun hävisin. Vieläkin harmittaa.

Tämä kai todistaa lopullisesti, että olen sittenkin kilpaorientoitunut luonne, vaikka muuta yritän esittää. Olenko siis valehtelija, teeskentelijä, hyveposeeraaja?

Vai onko niin, että kilpailemisvietin puute on valikoiva? En kilpaile urheilussa, niin kuin luontevinta olisi. Mutta annas olla kun osuu leipälajini kirjallisuus. Silloin häviö kismittää niin, että sen muistaa vuosikymmenien jälkeenkin. Olen minä ainakin pitkävihainen.

Kilpa-areena oli kapakka Dublinissa. Lajina oli tietokilpailu, jonka kysymykset käsittelivät irlantilaista kirjallisuutta. Pärjäsin alkuerissä hyvin, selviydyin loppukilpailuun.

Sitten tuli se kohtalokas kysymys:  Mitä urheilulajia Oscar Wilde harrasti?

Ei aavistustakaan. Harrastiko se oikeasti urheilua? Vai onko tässä kompa? Ensin ajattelin vastata, että korttipeliä, pokeria, mutta sitten ajattelin, että voisi se olla vaikkapa miekkailu. Tai jousiammunta. Tämän kirjoitin vastauslappuun.

Väärin meni. Oikea vastaus oli nyrkkeily. Yllättävää, ennemmin uskoin vaikkapa lordi Byronin nyrkkeilevän, Wilden imagoon se ei mitenkään mahtunut.

Amerikkalainen opiskelijatyttö tiesi. Hän voitti T-paidan. Aika ruman, en olisi sitä halunnutkaan, joten onneksi ei voittanut. Näin ajattelin silloin heti tuoreeltaan. Minä sain korttisarjan, jossa oli kuvia irlantilaisista kirjailijoista. Onneksi sentään tutustuin siihen tyttöön kisan jälkeen.

Vähän paremmat

Ei minulla pulaa kengistä ole kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Päin vastoin, sinne on kertynyt niitä liikaakin: vaaleat kesäkengät, sandaalit, kahdet lenkkarit, crocsit, Reinot matalavartiset kumisaappaat ja korkeavartiset Kontio-saappaat. Luulisi niillä pärjäävän.

Mutta ei, yhdet puuttuivat: tummat juhlakengät.

Niille tuli tarve, kun iäkäs Pohjanmaan setä poistui päiviltä kesken kesän ja piti lähteä hautajaisiin. Sandaalit, Reinot, Kontiot ja muut saattaisivat herättää kiusallista huomiota hautajaiskenkinä konservatiivisella Etelä-Pohjanmaalla

Sedän lähestyvästä lähdöstä oli kyllä tullut tieto jo keväällä, joten olin ymmärtänyt varautua. Helsingissä oli matkalaukkuun pakattu tumma puku, valkoinen paita ja kravatti. Mutta jostain syystä pukuun sopivat kengät unohtuivat.

Ei semmoisia kannattanut lähteä 200 km:n päästä Helsingistä hakemaan vaan piti ostaa uudet.

Siinä kohdassa iski rationaalinen nuukuus. Ei kannata ostaa mitään kovin kallista, kun laadukkaita tummia kenkiä on useampi pari kaapissa Helsingissä. Riittää kun ulkonäkövaatimus täyttyy.

Marketista löytyi kolmenkympin mustat kengät. Ne!

Sanotaan, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Looginen seuraus tästä on, että rikkaan kannattaa. Keskiluokkaisista en osaa sanoa.

Pohjanmaan pienessä maalaispitäjässä oli yllättävän miellyttävä hotelli keskellä kylää. Oli myös yllättävän tasokas kahvila hotellin vieressä. Nähtävyyksiä yhdessä illassa ei liiemmin löytynyt, ja se ainoakin olisi saanut jäädä löytymättä, koulu, jossa jokunen vuosi sitten ammuttiin.

Mutta kun aamulla oli aika pukeutua juhlallisesti, uuden kengän takasauma repesi. Kenkä tuntui putoavan jalasta joka askeleella. Sillä oli kuitenkin mentävä. Voi olla, ettei kukaan huomannut. Arkulle kukkia laskiessa oli sellainen olo, että nyt on kriittinen hetki, mutta ihan muusta syystä kuin yleensä.

Uudet kengät jäivät hotellihuoneen roskikseen. Ei semmoisia kannata suutariin. Ehkä olisi kannattanut ostaa vähän paremmat, mutta ei marketissa ollut.

Kuvassa aika paljon paremmat.

Nuoruutta ja notkeutta

Tätä pitäisi nyt ruveta kokeilemaan. Toisaalta olen aika epäilevä, toisaalta hieman innostunut.

Ainakin sain asiantuntevaa opastusta kesällä. Käytössäni oli vähän niin kuin personal trainer ellei peräti coach. Kaikilla sellainen kuulemma on - se on nykyaikaa.

Sen myönnän, että tarvetta on. Notkeudessa on ongelmaa ihan oikeasti.

Mutta tilanne on korjattavissa helposti, näin minulle kerrottiin. Tai jos ei nyt ihan helposti, niin sisulla ja sinnikkyydellä kuitenkin. Sitähän minulla on.

Ongelman ydin on siinä, että en liiku tarpeeksi vaan istun aina. Tai jos en ihan aina, niin sitten makaan. Näin minulle väitettiin, mutta se on kyllä pahaa puhetta ja panettelua. Minähän kävelen kaupungilla kaiken aika - paitsi sateella ja liukkaalla. Aika paljon kuitenkin. Ja kesäisin uin. Siihen tosin ilkimysmäinen valmentaja huomautti, että minun uimiseni on suurelta osalta makaamista. Ensin kyllä uin järvenselälle, mutta siellä ryhdyn kellumaan pitkiksi ajoiksi. Kelluminen on makaamista.

Aluksi minut pistettiin pyörittämään hula-vannetta. Kesäkodin tallinvintillä on ollut sellainen vuosikymmeniä. Homma ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan. Vanne ei pysynyt kohdallaan vaan putosi maahan koko ajan. Jotain häikkää tekniikassa? Valokuvia ja videoita siitä otettiin suuret määrät, jotta voisin kotona tutkia tekniikkani virheitä. En kehtaa valokuvaa tähän pistää näytille - ehkä sitten kun taito on hallinnassa.

Istumista pitäisi ohjelmallisesti vähentää niin että nousen nojatuolista, pidän tauon lukemisesta ja teen hetken jumppaliikkeitä ja venytyksiä ja taivutuksia tuon tuostakin. Kello pitäisi pistää pirisemään varttitunnin välein, jotta ei unohdu. Ympärillä olevat huonekalut ja esineet kelpaavat apuvälineiksi. Liikeradat vaikeutuvat sitä mukaa kuin jänteet ja lihakset venyvät. Jouluun mennessä pystyn jo kesken lukemisen ihan huomaamatta heittämään sarjan  notkeita liikkeitä.