tiistai 19. marraskuuta 2019

Penseys on ilomme


Oli aikomus mennä elokuviin keskellä iltapäivää. Katselin tarjolla olevaa ohjelmistoa. Ei oikein sytyttänyt.



Elokuvatarjonta on mennyt kovin kummalliseksi. En saa karsituksi mielestäni aikaa, jolloin uuden elokuvan tarjonta Helsingissä oli moni-ilmeinen, kun jopa uutta italialaista, puolalaista, unkarilaista ja muuta elokuvaohjelmistoa  tuli nähtäväksi ilman viivytystä. Ja vanhojen mestariteosten uusintoja oli kaiken aikaa tarjolla ainakin pikkuteattereissa, kuten Museokadun Cinemassa. Nykyisin kaikki on kertakäyttötavaraa.



Tällainen 60-luvun lopun elokuvakerhojen kasvatti ei oikein pääse irti siitä asenteesta, jolloin elokuva oli vielä kulttuuria ja taidetta. Se oli aikaa, jolloin maailman muuttaminen paremmaksi koettiin vielä mahdolliseksi eivätkä ihmiset - nuoretkaan - olleet menettäneet idealistista kykyään uneksia.



On tietysti Elokuva-arkisto eli Kino Regina uudessa Oodi-kirjastossa. Siellä on kunnollinen ohjelma, ja käyn siellä melko usein. Myös vanha Orion tarjoaa onneksi edelleen laatuelokuvaa ja monenlaisia alaan liittyviä tilaisuuksia. Uusia korttelikinoja on myös kasvanut sinne tänne, ja lisää on tulossa. Jonkinlainen boomi ilmeisesti on syntymässä.



Olen miettinyt otsa kuprulla, olenko vanhanaikainen, kun suhtaudun penseästi korttelikino-boomin kylkiäisenä tulleeseen käytäntöön, että elokuvateatterista on tullut ravintola. Näytöksien aikana syödään ja juodaan ja kuljetaan. Jotenkin pidän sitä sopimattomana.



Aki Kaurismäeltä oli aikoinaan komea ele, kun hän Andorra-teatterinsa avajaisissa heitti teatterin aulassa vanhastaan olleen pop corn -koneen hankeen.



Minäkin toistaiseksi katson mieluummin elokuvan keskittyneesti ja hoidan ruoka- ja juomapuolen sitten näytöksen jälkeen kotona (Kuva:  Kieku ja Kaiku, sanat Mika Waltari, kuvat Asmo Alho)



2 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Lainaus tekstistä: "elokuva oli vielä kulttuuria ja taidetta. Se oli aikaa, jolloin maailman muuttaminen paremmaksi koettiin vielä mahdolliseksi eivätkä ihmiset - nuoretkaan - olleet menettäneet idealistista kykyään uneksia."

1960-luvun lopulta muistan lähinnä tv-ohjelmat, kuten Batmanin ja Pyhimyksen. Elokuvissa aloin käydä joskus 1970-luvulla ja silloinkin lähinnä katselin Tarzaneita ja Pekka Puupäitä. Elokuviin ostin joskus apteekista salmiakkijauhoa, jota nautin säästeliäästi.

Unelmia tietysti tarvitaan, mutta mahtaneeko maailma muuttua unelmoimalla ja taide-elokuvia katselemalla? Eivätköhän elokuvat ole kumminkin ensi sijassa ajanvietettä. Niitten propagandistinen tai muun piilovaikuttamisen te(n)ho kun ovat aika katselijakohtaisia.

Einehtimisestä elokuvateattereissa on se hyöty, etteivät katsomossa haise muut luonnontuotteet niin tanakasti.

Roope Dessutom kirjoitti...

Niin, eihan se kaikkia koskettanut. Mikäpä koskettaisi?

Mutta niille, jotka kasvoivat nuorina elokuvakerhojen vaikutuspiirissä, siitä tuli paljon enemmän kuin viihde ja ajanviete. Oli minullakin lapsena nämä Tarzanit ja Puupäät, kaikki arvostus niille, mutta matka jatkui ja löytyi vaikka mitä, sellaistakin, mikä on vieläkin tallella.