Toivoton tapaus

Neiti B. soitti. Entinen sihteerini on siis palannut. Hän on ollut puoli vuotta kaukomailla opiskelemassa.

Entinen tehokkuus ja optimismi on tallella. Kaikki kääntyy kohta hyväksi. Kyllä, perinteistä pikkuvappua pääsemme kahden vuoden tauon jälkeen taas viettämään. Lähtisinkö joku päivä hampurilaiselle hänen kanssaan? Kesällä pääsen taas hänen moottoripyöränsä kyytiin.

Entä mitä minulle kuuluu?

Ei paljon mitään. Nuokkuvaa hiljaiseloa parempia aikoja odotellessa. Ei minuunkaan ole tauti iskenyt. Mitään erityisempää ei ole tekeillä, ei edes tilattua kirjoitusprojektia. Lueskelen, katselen elokuvia ja sarjafilmejä, notkun somessa. Ikkunasta ulos katselua, kävelyretkiä puistoissa ja rannoilla. Mitäpä sitä eläkeläinen muuta.

                                          (Kuva:  Fred Gardner - 1932)

Sitten se taas tulli. Nuhtelu. Niin kuin aina.

Kyllä pitäisi. Ei hyvä. Ei riitä. Pitäisi mennä, tulla, touhuta, käydä, viedä, tuoda, hakea, poiketa, lähteä. Ja varsinkin osallistua. Vierivä kivi ei sammaloidu.

Kerrankin hoksasin terävän repliikin: Mitä vikaa sammaleessa? Mitä vikaa sammaleisessa kivessä?

Siihen hän ei keksinyt muuta kuin "Toivoton tapaus".

Ilkeys on ilomme

Tapasin loppukesällä sattumalta loviisalaisessa marketissa tuttavan menneiltä ajoilta. En olisi tuntenut mutta hän tunsi. Ensin ajattelin taas kerran, miten on mahdollista, että kaikki muut vanhenevat mutta minä en.

Työn kautta aikoinaan hieman tutuksi tullut, ei sen enempää. Nuorempana jonkin sortin taidemaalari, sen muistin. Ensin kysäisin kepeän jutustelun sävyssä, että sinultako kasvomaskit loppuneet, haluatko, minulla on ylimääräisiä.

Ei tullut kepeää jutustelua, tuli saarna.

                                              (Kuva: Marc Chagall)

Henkimaailmaa, propagandaa, eliitin keksimää huijausta, enkeleitä. Ei ole mitään koronaa, ei tarvita maskeja, ei rokotuksia. Pitkän monologin sain kuulla siinä marketin kalatiskin ääressä. Jotain pientä yritin vängätä vastaan, mutta tajusin heti, että se on hyödytöntä. Varma tieto oli hänellä hallinnassa

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu, miten rokotekriittinen olisi viisasta kohdata. Riidan aikaansaaminen ei ole hyödyllistä, pitäisi löytää sävy, joka vaikuttaa muutoksen suuntaan. Pilkkaaminen ja tyhmäksi leimaaminen ei johda parempaan.

Mistä ihmisen "tiedon" varmuus tulee?

Auktoriteeteilta varmaankin. Onhan minulla itsellänikin varma "tieto", että rokotukset kannattaa ottaa, vaikka oikeasti en ymmärrä virusopista mitään. Olen vain katsonut, että tiede on tässä ainoa auktoriteetti antamaan oikeat tiedot, ei mikään uskonto, aate tai guru.

Tiedostan kyllä, että tavallinen ihminen on heikoilla erilaisten aatteiden ja vaikuttajien ristipaineessa. Ei minulla itsellänikään ollut mutkaton tie nuorena niiden seassa.

Ikä antaa armollisuutta, näin väitetään. Pitäisikö uskoa. Nuorena rupesin helpommin vänkäämään näkemyksistä - olin kai aika hyvä siinä. Nyt marketissa en ruvennut, vaikka luulen, että olisin edelleen aika hyvä. Mihinkäpä se poleeminen ilkeys miehestä katoaisi, jos tarvetta tulee. Ilkeys on ilomme, ainakin joskus. Myönnän.

Mutta kyllä kovin pelottava aatesotku ympärillämme velloo ja kasvaa ja hakee valtaan pääsyä - ihan eräiden suurvaltajohtajienkin ohjaamana. Kaltaiseni pessimisti aavistelee, että tässä käy vielä huonosti - enkä tällä tarkoita nyt pelkkää pandemian torjuntaa. Niin kuin vanha kunnon Bertolt Brecht sanoi: "Hyvä propagandisti tekee kaatopaikastakin retkeilykohteen."

 

 

En oikein usko

Lehdestä luin, että korona-aikana ihmiset ovat lihoneet aika lailla. Etätyöläiset laittavat kotona makkaroita ja eineksiä ruoakseen. Työpaikan ruokalassa oli sentään salaattia. Vapaa-aikansa makaavat sohvalla ja lukevat tai katsovat ohjelmia mutta eivät enää liiku.

Olisin minä tämän huomannut ilman lehteäkin - itsessäni. Kulkeminen on vähentynyt, sohvalla makaaminen lisääntynyt. Makkarat ja einekset eivät kuitenkaan koske minua, sillä olen yhtä vahvasti kasvislinjalla kuin aina ennenkin.

Silti huomaan, että haaremihousujen kuminauha on kiristynyt. Vaakaa en käytä, vaikka kylpyhuoneessa sellainenkin turhake on. Eksakteja numeroita tuottava mittaustieto aiheuttaa ahdistusta, vyötärökuminauhan antama suuntaa antava tieto on riittävä.

Jotain pitäisi asialle tehdä. Dieetteihin en oikein usko.

Dieettiskeptisyyteni alkulähde on ystäväni ja kollegani rouva M., joka on suunnilleen puoli vuosisataa ollut erilaisilla kuureilla. Muutaman kerran vuodessa hän löytää aina uuden mullistavan dieettiohjelman. Jokaista hän on kehunut äärettömän tehokkaaksi, helpoksi ja nopeasti vaikuttavaksi ja yllyttänyt meitä muita mukaan.

Kerran minäkin menin mukaan, 1970-luvun lopulla. Sen nimi oli Atkins. Siinä syötiin vain lihaa. Dieettini jatkui kolme päivää, sitten tuli sen sortin ongelma, etten kehtaa tässä julkisesti kertoa. En laihtunut yhtään.

Se oli julma poikkeus ruokalinjani. Saman vuosikymmenen alkupuolella opiskeluvuosinani asuin muutaman vuoden kymmenen hengen kollektiivissa, joka oli lähes sataprosenttisesti vegetaristinen. Kerran kuukaudessa oli kalapäivä. Ruokataloutta johti kokkiopiskelija, joten laatu pidettiin korkeana.

Samalla linjalla olen pysynyt koko ajan, niitä onnettomia Atkins-päiviä lukuun ottamatta. Tosin olen aika laiska keittiössä. Se on niin vaivalloista, varsinkin perunoiden kuoriminen ja kasvisten pilppuaminen.

Ja tiskaaminen! En mielelläni ryhdy - syy on iän myötä lisääntynyt itsemyötätunto.

Uutuusdieetteihin en siis koske. Etsin tilalle vähän vanhempia - niissä kuulemma järki ja kohtuus tallella. Löysin vanhojen lehtien varastoistani kiinnostavan näin sopivasti tammikuun lopulle annetun viikko-ohjeen. (Kotiliesi 1927).

Jotenkin kummallinen tämä taulukko on. Täytyy miettiä vielä. Sitä odotellessa taidan tilata huomisen kasvislounaan läheisestä nepalilaisesta ravintolasta, hinta 8,50 / annos. Herkullista on, olen ennenkin kokeillut.