tiistai 25. tammikuuta 2022

Toivoton tapaus

Neiti B. soitti. Entinen sihteerini on siis palannut. Hän on ollut puoli vuotta kaukomailla opiskelemassa.

Entinen tehokkuus ja optimismi on tallella. Kaikki kääntyy kohta hyväksi. Kyllä, perinteistä pikkuvappua pääsemme kahden vuoden tauon jälkeen taas viettämään. Lähtisinkö joku päivä hampurilaiselle hänen kanssaan? Kesällä pääsen taas hänen moottoripyöränsä kyytiin.

Entä mitä minulle kuuluu?

Ei paljon mitään. Nuokkuvaa hiljaiseloa parempia aikoja odotellessa. Ei minuunkaan ole tauti iskenyt. Mitään erityisempää ei ole tekeillä, ei edes tilattua kirjoitusprojektia. Lueskelen, katselen elokuvia ja sarjafilmejä, notkun somessa. Ikkunasta ulos katselua, kävelyretkiä puistoissa ja rannoilla. Mitäpä sitä eläkeläinen muuta.

                                          (Kuva:  Fred Gardner - 1932)

Sitten se taas tulli. Nuhtelu. Niin kuin aina.

Kyllä pitäisi. Ei hyvä. Ei riitä. Pitäisi mennä, tulla, touhuta, käydä, viedä, tuoda, hakea, poiketa, lähteä. Ja varsinkin osallistua. Vierivä kivi ei sammaloidu.

Kerrankin hoksasin terävän repliikin: Mitä vikaa sammaleessa? Mitä vikaa sammaleisessa kivessä?

Siihen hän ei keksinyt muuta kuin "Toivoton tapaus".

4 kommenttia:

Sirpa kirjoitti...

Sammaleiset kivet ovat minusta kauniita, olen ottanut niistä monta valokuvaa. Tottahan eläkeläisen on voitava ottaa iisisti, jos siltä tuntuu. Mikä oikeus kenelläkään on kertoa, miten toisten pitäisi elää? Pyytämättä saadut neuvot on hyvä lempeästi unohtaa - niin kuin muutkin loukkaukset.

meri kirjoitti...

ikä muuttaa arvostuksia. nuorempana en olisi voinut kuvitellakaan, että joskus nauttisin tapahtumattomuudesta näin paljon. vai johtuuko ero kokemusten välillä siitä, etten aiemmin käyttänyt aikaa siihen mihin nyt: kaikkeen ei-tärkeään. joutilaisuudessa saa avaria ajatuksia, siitä olen vakuuttunut.

Roope D kirjoitti...

Sirpa
Kauniita ovat, tiedän. Minulla on kesäkotini tontilla runsaasti jättiläiskokoisia kiviä upeasti sammaloituneita. Mikähän jääkausi niita sinne Suomenlahden rannikon lähelle on pyörittänyt.

Nämä neiti B:n komentelut eivät ole minkään vertaa vakavasti otettavia. Ne ovat täyttä sisäpiirin vitsiä ja roolileikkiä. Vanhat blogitekstini valaisevat asiaa, niitä löytyy tästä oikealta puolelta alempaa kohdasta Tämmöisiä Dessu on tuumaillut / Neiti B sihteeri (79).

Iisisti en ole aina osannut ottaa. Se taito on parantunut vasta varttuneessa iässä. Hyvä että edes silloin. Komentelemaan ei kuitenkaan kukaan ole päässyt, sen verran pahasuinen olen. Itse olen muinaiset stressini kehitellyt.

Roope D kirjoitti...

meri,
minulle tuo tapahtumattomuuden arvostus lähti hitaasti etenemään kirjallisuudesta ja elokuvista, näistä Kaurismäistä ja Lost in translationista ja sen sellaisista. Ensin tuli sellainen hämärä aavistelu, että olen aika paljon joutunut lähtemään liikkeelle milloin mihinkin. Voisi siis olla nautinnollista, ettei lähde yhtään mihinkään.

Siitä se sitten kehittyi ja sai lisää yksityiskohtia. Nyt korona-aikana se on saavuttanut kliimaksinsa, kun on ollut suorastaan kansalaishyve, ettei lähde minnekään.

Nyt täytyy kuitenkin pitää varansa, ettei toteudu hybris. Tasapaino äärimmäisyyksien välillä olisi hyvä löytää, jos pandemia joskus poistuu keskuudestamme. Avarien ajatusten vyöry taitaa tarvita välillä (joskus harvoin?) vähän muutakin kuin joutilasta paikallaan pysymistä.