maanantai 17. tammikuuta 2022

En oikein usko

Lehdestä luin, että korona-aikana ihmiset ovat lihoneet aika lailla. Etätyöläiset laittavat kotona makkaroita ja eineksiä ruoakseen. Työpaikan ruokalassa oli sentään salaattia. Vapaa-aikansa makaavat sohvalla ja lukevat tai katsovat ohjelmia mutta eivät enää liiku.

Olisin minä tämän huomannut ilman lehteäkin - itsessäni. Kulkeminen on vähentynyt, sohvalla makaaminen lisääntynyt. Makkarat ja einekset eivät kuitenkaan koske minua, sillä olen yhtä vahvasti kasvislinjalla kuin aina ennenkin.

Silti huomaan, että haaremihousujen kuminauha on kiristynyt. Vaakaa en käytä, vaikka kylpyhuoneessa sellainenkin turhake on. Eksakteja numeroita tuottava mittaustieto aiheuttaa ahdistusta, vyötärökuminauhan antama suuntaa antava tieto on riittävä.

Jotain pitäisi asialle tehdä. Dieetteihin en oikein usko.

Dieettiskeptisyyteni alkulähde on ystäväni ja kollegani rouva M., joka on suunnilleen puoli vuosisataa ollut erilaisilla kuureilla. Muutaman kerran vuodessa hän löytää aina uuden mullistavan dieettiohjelman. Jokaista hän on kehunut äärettömän tehokkaaksi, helpoksi ja nopeasti vaikuttavaksi ja yllyttänyt meitä muita mukaan.

Kerran minäkin menin mukaan, 1970-luvun lopulla. Sen nimi oli Atkins. Siinä syötiin vain lihaa. Dieettini jatkui kolme päivää, sitten tuli sen sortin ongelma, etten kehtaa tässä julkisesti kertoa. En laihtunut yhtään.

Se oli julma poikkeus ruokalinjani. Saman vuosikymmenen alkupuolella opiskeluvuosinani asuin muutaman vuoden kymmenen hengen kollektiivissa, joka oli lähes sataprosenttisesti vegetaristinen. Kerran kuukaudessa oli kalapäivä. Ruokataloutta johti kokkiopiskelija, joten laatu pidettiin korkeana.

Samalla linjalla olen pysynyt koko ajan, niitä onnettomia Atkins-päiviä lukuun ottamatta. Tosin olen aika laiska keittiössä. Se on niin vaivalloista, varsinkin perunoiden kuoriminen ja kasvisten pilppuaminen.

Ja tiskaaminen! En mielelläni ryhdy - syy on iän myötä lisääntynyt itsemyötätunto.


Uutuusdieetteihin en siis koske. Etsin tilalle vähän vanhempia - niissä kuulemma järki ja kohtuus tallella. Löysin vanhojen lehtien varastoistani kiinnostavan näin sopivasti tammikuun lopulle annetun viikko-ohjeen. (Kotiliesi 1927).

Jotenkin kummallinen tämä taulukko on. Täytyy miettiä vielä. Sitä odotellessa taidan tilata huomisen kasvislounaan läheisestä nepalilaisesta ravintolasta, hinta 8,50 / annos. Herkullista on, olen ennenkin kokeillut.


 

 

11 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Jatka vain itsemyötätunnolla. Se on ehkä parhaita iän mukanaan tuomia asioita.
Itsekin olen jättänyt puntarilla käynnin. Kyllä vaatteet kertoo, eikä nekään aina, koska iän mukana vartalo muuttuu muutoinkin, ei vai painon vaihtelujen (= lisääntymisen) vuoksi.

Kotilieden menut on niin hauskoja, kertovat ajastaan. Paistettu sivuläski kannattaa ehkä ohittaa.

Sirpa kirjoitti...

Jaa että haaremihousut.. Hm...
Dieetteihin suhtaudun kuin raitiovaunuihin: niiden perässä ei kannata juosta, koska aina tulee uusi.

meri kirjoitti...

eräässä brittisarjassa nainen yrittää laihduttaa weight watchers -ryhmässä. naisen haaveena on, että new yorkista aikoinaan ostetut skinny jeansit saisi joskus vedettyä jalkaan tukehtumatta. suunnattomien ponnistelujen jälkeen hänen painoindeksinsä tippuu kymmenyksen. lopulta hän kyllästyy askartelemaan annostaulukoiden kanssa ja tajuaa, että kaikista ihmisistä ei koskaan tule laihoja, eikä pidäkään tulla.

rakastan käsin tiskaamista. yritän sinnitellä parillakymmenellä vesilitralla päivässä ja tiskaamisessa on se hyvä puoli, että vaatimatonkin noro riittää.

ps. eteenpäin itsemyötätunnon viitoittamalla tiellä!

Roope D kirjoitti...

Marjatta, taustatuen saaminen on arvokasta hämmennyksen hetkellä. Tämä itsemyötätunnon arvon tunnustaminen on vähän sellainen moraalisesti arveluttava teko. Samoin tämä Kotilieden ohjetaulukko todellakin jätti minut hämmennyksen valtaan, joten nyt aion todellakin jättää sivuläskin pois suunnitelmistani. On siinä kyllä enemmänkin arveluttavia kohtia.

Roope D kirjoitti...

Sirpa, tuo vaatekappaleen nimen alkuosassa mainittu laitos ei ole minulle käytännön tasolla kovinkaan tuttu, joten nimi perustuu epämääräiseen mielikuvaan. Se taas pohjautuu kirjallisuuteen eli Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvitukseen. Siis vaatekappaleen ulkoiseen muotoon. Jos selaat blogiani taaksepäin kolmen kirjoituksen verran kohtaan "Keikari" (7.1. 2022), sieltä löytyy täsmällisempi kuvaus siitä, miksi tätä nimeä käytän.

Tuo raitiovaunuvertaus menee minulla (yöeläjällä) hieman toisin. Olen usein juossut raitiovaunuun, sillä se on ollut illan viimeinen. Seuraava tulisi vasta aamulla, ja Töölöntorille on pitkä matka kävellä.

Roope D kirjoitti...

meri, voikohan kielteistä asennettaan mitenkään muuttaa? Tarkoitan tällä tiskaamista. Tässäkään huushollissa ei ole tiskikonetta. Tiskaamisessa kädet kastuvat ja muutenkin se on epämiellyttävää. Tulee huonoa jälkeä, jää vaikeasti irtoavia nyppyjä lautasiin ja pannuihin ja kahvikuppien pohjat mustuvat. Mielelläni muuttuisin myönteiseksi, sillä olen kuullut, että kyky muuttaa mielipidettään on dynaamisen ja kehityskelpoisen miehen merkki.

Tuo iskulause viehättää. Siitä voisi tehdä vaikkapa banderollin seinälle, ettei unohtuisi. Siihen vielä meidän aatteen kannattajien uljaat profiilit logokuvaksi!

Affu kirjoitti...

Elämä muodostuu valinnoista ja paremman valitsija voi myös paremmin. Kehitys tapahtuu myöskin mukavuusalueen reunoilla tai peräti ulkopuolella. Valitse siitä. Läskigeenisenä olen joutunut jatkuvasti valitsemaan sen paremman, joka ei tietystikään aina onnistu, mutta pitemmän päälle kuitenkin. Viimeisin tärkeä valintani on pätkädieetti ja tuntuu, etten siitä luovu. Siitähän on monta muutakin hyötyä. Autofagia, mikrobiomin parantuminen ja sen semmoista.

Anonyymi kirjoitti...

Juu-u, hiemansamaa mietn minäkin erityisesti aina talven lähestyessä ja talven aikana kun en saa itseäni helposti pakotettua ulos kylmään, koska olen hyvin palelevainen ihminen. Vaatteet eivät varsinaisesti ole apu, sillä jo ajatus useiden vaatekerrosten pukemisesta saa mielen matalaksi, välihousut varsinkin. Olen jo muutaman vuoden pohtinut kuntopyörän hankintaa, mutta en tiedä, minne menisin sellaisia testaamaan. Olen kerran kokeillut maailman parasta pyörää, se oli Amsterdamissa, missäs muuallakaan. Tapahtui ohimennen kun olin käymässä paikallisessa valokuvamuseossa, jonka aulassa oli polkupyörä, johon kuului tietokone, jonka ruudulle tuli kuva kun alkoi polkea. En muista, saattoiko siinä valita, polkeeko Pariisissa vai Pohjoisnavalla. Vahvimman vaikutuksen minuun teki se, miltä ajaminen TUNTUI. Vastus oli sopiva, rullaus täydellinen, satula optimaalinen. Kertakaikkiaan, koskaan ei pyörällä ajaminen ole ollut samanlaista. Luultavasti siinä oli jotain säätöjä matkaa ja vastusta ja nopeutta varten, mutta minusta kaikki tuntui juuri sopivalta kun puolihuolimattomasti istahdin ajamaan. En kaivannut mitään muuta; olisin voinut viettää siinä loppuelämäni. En tiedä, mitä merkkiä pyörä oli, mutta se ei ollut ulkonäöltään mikään kuntoiluväline, vaan aika vaatimattoman näköinen, "tavallinen" pyörä. Sitäkään en muista oliko pyörässä kaksi pyörää, jotka oli nostettu rullille vai oliko siinä vain takapyörä kuten kuntopyörissä tapaa olla. Luulen, että pyörässä oli vain takapyörä.

Useimmat kuntopyörät ovat minusta rumia enkä yhtään tykkää, että jotkut anturit alkavat heti laskea sykettäni ja mittarit mittailla nopeutta ja harjoituksen tehokkuutta. Numeeriset tavoitteet eivät koskaan tee minuun mitään vaikutusta, päinvastoin. Kavahdan numeroita; fiilis on tärkein. Ja koska käytännössä kaikki kuntopyörät on varusteltu mittalaitteistoilla, en ole vaivautunut etsimään sitä yhtä ainoaa mallia, jossa ei ole mittareita, mutta joka tuntuu ajettaessa täydelliseltä. Kuntolaitteillahan on tapana jäädä lyhyen alku"rakkauden" jälkeen käyttämättömiksi. Näillä premisseillä näyttää siltä, että minun on ratkaistava talviliikunnan ongelma jollakin muulla tavalla. Ei aavistustakaan, miten.

Painonhallinnassa liikuntaa tärkeämpää on syödä oikein. Tämän hallitsen paremmin, joten lähdetäänpä peruskysymyksistä: mitä, missä, milloin? Ja miten? Ei pidä ryhtyä dieetille, vaan tarkastella, miten itsellä on tapana toimia. Painonhallinan betonijalan muodostavat hyvä ruokailurutiini ja oikea määrä. Pitäisi syödä jokseenkin sama määrä ruokaa aina samaan aikaan. Silloin pysyy kylläisenä eikä haksahda ahmimaan. Ikääntyminen kyllä tuo yhtälöön oman haasteensa, koska liikunta vähenee melkein jokaisella, joten vastaavasti pitäisi pikkuhiljaa hivuttamalla pienentää omia aterioitaan. Vähentämisen pitää tapahtua siten, että muutokset muodostuvat mahdollisimman luontevasti osaksi omaa vanhaa rutiinia, sillä kaikki muutokset, jotka vaativat merkittävän määärän tahdonvoimaa, epäonnistuvat. AINA. Tahdonvoima on voimavara, joka kuluu loppuun huomattavan nopeasti. Sitä voi siis käyttää vain johonkin ryhtymisessä, mutta viestikapula on lyhyessä ajassa saatava luovutettua vanhalle kunnon rutiinille. Alkuun pääsee siis analysoimalla mitä syö, milloin, kuinka paljon, missä. Ja mitä nämä itselle merkitsevät. Eli kunkin kohdan painoarvo eli merkitys (voit käyttää pisteytystä 1-5). Ruokailun pitää muutoksen jälkeenkin olla mukavaa. Vähentämisen voi aloittaa esim. jättämällä leikkeleet pois leivältä tai jättämällä osan tilatusta ateriasta seuraavaan päivään. Se tuskin riittää silloin kokonaiseksi ateriaksi, joten sen lisäksi tarvitaan todennäköisesti alkukeitto ja ehkä salaattikin.

Kannustusta matkaan!
Terv. Räkättirastas Pahanilmanlintu

Anonyymi kirjoitti...

Tämä ei mahtunut yhteen viestiin, joten pieni lisäys vielä edelliseen...

Ps. Tuli katsottua nettivideo, jossa sattumalta käsiteltiin ohimennen juuri tuota uuden rutiinin omaksumisen vaikeutta. Ohjeeksi annettiin, että jos ei esim. millään saa käytettyä hammaslankaa, niin kannattaa aloittaa siten, että käyttää lankaa vain yhteen hampaaseen. Kun siitä on muodostunut rutiini, juttu alkaa tuntua tyhmältä, joten mieli melkein itsestään haluaa siirtyä kahteen hampaaseen jne. Vaikuttaa hyvältä ohjeelta; jään miettimään. Pääosin videoni käsitteli maailman parhaita kirjakauppoja ja vaikeutta ryhtyä lukemaan näin digiaikana kun kaikenlaista muuta tarjontaa on liikaa kaikkialla. Aika amerikkalainen video, mutta erittäin hyvin tehty ja sisältää aika hyviäkin ohjeita lukemiseen. Videossa vierailee mm. maailman nopein lukija. Häntäkin kannattaa kuunnella. Jos amerikkalaisuus ei haittaa, tässä video https://www.youtube.com/watch?v=lIW5jBrrsS0&list=WL&index=1

Räkätti P.

Roope D kirjoitti...

Olipa hämmentävän hyviä ja osaavia kommentteja. Tällaisista mieli ilahtuu, kiitän kirjoittajia. Valitettavasti pääsin muilta puuhiltani lukemaan nämä vasta nyt, puoli neljä yöllä. Se on vakiintunut nukkumaanmenoaikani. Luen kommentit myöhemmin uudestaan virkeämmässä olotilassa ja palaan sitten asiaan.

Roope D kirjoitti...

RP, minulla on noin 30 vuoden kokemus kuntopyörästä - tosin siiinä on ollut keskellä noin 28 vuoden käyttötauko. Voin todistaa, että maailmassa ei taaida toista yhtä tylsää puuhaa olla kuin sillä polkeminen. Tästä lähtökohdasta kuvailemasi idea maiseman keskellä etenemisestä tuntuu mullistavalta.

Aloitin vuonna 1990 tehokkaasti. Sijoitin pyörän television eteen ja katsoin samalla vhs-videoita. Ensin kokonaisia elokuvia, mutta ne olivat liian pitkiä - uupumus iski. Etsin vähän lyhyempiä. Kieslowskin tunnin mittaisten osien Dekalogi-sarja (Kymmenen käskyä) menetteli juuri ja juuri, mutta huomasin, että tarkkaavaisuus heikkeni uupumuksen myötä. Ei siis toiminut. Vein pyörän lopulta ullakolle.

Koronan alkaessa hain sen takaisin. Ilahduttavasti mittarin patterit olivat loppuneet, joten vauhti, syke, kilometrimäärä, kulutetut kalorit ja muut sellaiset pysyivät poissa. Suosittelen siis pattereiden poistamista, sillä siitä pääset.

Päätin, että puoli tuntia kerralla riittää. Ei filmien katselua mutta luurit korvalla, musiikkia tai podcastia kuunnellen. Jotain silmillekin piti kuitenkin olla, ettei vilkaise vähän väliä kelloa ja kärsi ajan kiduttavan hitaasta matelemisesta. Aloin katsoa ikkunasta ulos ja laskea ohi kulkevia autoja. Niitä ehtii puolessa tunnissa mennä noin 200 - 250. Vaikeusastetta lisätäkseni aloin laskea kahta eri listaa: niistä jotka kulkevat Runeberginkatua ja niistä, jotka kääntyvät Topeliuksenkadu/lle / -lta. Näin huomio pysyy poissa kiduttavasta kellosta.

Pedanttisuutta periaatteellisesti vastustavana puolen tunnin tavoite on vain periaatteellinen, ei käytännössä toteutuva. Vaihdan sen 29 minuuttiin sillä ehdolla, että 28 minuutin kohdalla väännän nupista kitkan kireämmälle ja voin huohottavana hyvin omintunnoin lopettaa minuuttia aiottua aikaisemmin. Vaihtoehtoisesti kevennän kitkaa ja kärsin tylsyyttä 31 minuuttia.

Tällaisen kokemuksen perusteella voin kuvitella, että mieltyisin kovasti, jos simulaattori näyttäisi kuvaa vaikkapa Pariisin katuja pitkin etenemisestä. Muukin mukavuus saisi parantua. Pyöräni satula on kamala, siinä arat alueet puutuvat tunnottomiksi, vaikka pidän paksua tyynyä pehmikkeenä. Ehkä joku voisi kehittää kuntopyöriin nojatuolin mallisen satulan? Vähän takakenossa ja niskatuki.

Tuo syömäpuoli on minulle hämärämpi alue. Mitään dieettikuureja en ole ottanut käyttöön. Ymmärtääkseni valintani ovat aina olleet kelvolliset. Ei pikaruokia, ei sokerijuomia, ei mitään naposteluja, ei välipaloja, ei rasvaisia ruokia, ei eineksiä, ei nopeita hiilihydraatteja, ei juurikaan lihaa - vahva kasvis- ja kalapainotus. Siis korostan: näin on ollut aina, tämä ei ole mikään viime aikoina omaksuttu kuuri. Jos jossain voisi vielä vähentää kaloreita, niin jaloissa juomissa. Kyllä heikkous on nimenomaan liikunnan vähäisyys.

Lääketieteellinen osaamiseni on niin heikoissa kantamissa, että piti hakukoneelta katsoa, mitä nuo Affun mainitsemat sanat tarkoittavat. Täytyy myöntää, että mielenkiintoinen aihe.