Vaikeasta kepeään

Luin Rosa Liksomin uuden kirjan nimeltä "Väylä". Vaikuttava teos kerta kaikkiaan, kyllä kannattikin valita palkintoehdokkaaksi Finlandia-kisaan. Tai mistä minä tiedän uusien kotimaisten kirjojen tason. En ole niitä klassikoiltani ehtinyt lukea. Liksomin lisäksi vain Pirkko Saisio, Anneli Kanto, Sirpa Kähkönen ja Jari Tervo kuuluvat itsestään selvinä alkavan talven lukulistalle. Muita tarkkailen, luen luotettavaksi tuntemieni kirjoittajien arviointeja blogeista ja lehdistä.

Liksom oli paitsi nautinnollinen myös keskimääräistä vaativampi luku-urakka. Tarina oli rankka ja kieli  keskittymistä vaativaa murretta, Tornionjoen kahta puolta puhuttavaa meänkieltä. Minulla ei ole koskaan ollut siihen mitään henkilökohtaista kosketusta.

Paitsi että on ollut kosketus opiskelun kautta, kuten kaikkiin muihinkin murteisiin. Aikamoinen kosketus olikin.

Suomen kielen opintovaatimuksiin yliopistossa kuuluu perehtyminen murteisiin, niiden rakennepiirteisiin, historialliseen kehitykseen ja levinneisyyteen. Oli alkeiskurssia, jatkokurssia ja jatkokurssin jatkoa, loputtomalta tuntuva määrä luentoja, ääninauhojen kuunteluja, levinneisyyskartastoja ja kenttätyönä tehtäviä sanastuskeräilyjä. Muistan tämän opintojeni tuskastuttavimpana osa-alueena.

Luulen kuitenkin, että tämä tausta helpotti Liksomin kirjan lukemista. Ehkä myös hieman hidasti, sillä huomasin monessa kohdassa pysähtyneeni miettimään  ja muistelemaan, miten tuon ja tämän tekstissä havaitsemani yksityiskohdan rakenne menikään. Tällaista ei tavallinen lukija tule miettineeksi. Paljon oli unohtunut, onhan opiskelusta jo yli 40 vuotta. En kuitenkaan aio ruveta kertailemaan, vaikka hyllyssäni näyttää olevan tallella alan kirjallisuutta. Tämä on niitä aiheita, joista tunnen saaneeni lopullisesti kyllikseni.

Harvalla ihmisellä on puhekieli täysin vailla murrepiirteitä. Sellainen jännittävä taito murteiden opiskelusta tuli, että väitän edelleen pystyväni henkilön vapaamuotoista puhetta hetken kuunneltuani havaitsemaan siinä pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella osaan arvata hänen kotiseutunsa. Koulutus ja asuinpaikkojen vaihtuminen hioo niitä pois, mutta usein joitakin pieniä tunnistusmerkkejä jää. Vaikeimpia ovat suuressa kaupungissa asuneet pitkälle koulutetut ja muodolliseen puhetyyliin tottuneet. Heidän puheestaan yleensä puuttuu tämä juurevuus, joka tavallisesta kansanihmisestä tekee aidon persoonan. Murteiden puhumista pidetään suorastaan junttimaisena, sillä se paljastaa koulutuseron.

Arvatkaapa, mihin Liksomin kirja minut johdatti? Impulsseille ja vapaalle assosiaatiolle altis asenteeni nosti esiin ajatuksen, että onhan murteissa hauskakin puoli - lystikäs, vitsikäs, leikkimielinen. Niinpä kaivoin hyllyjeni kätköstä tällaista aineistoa. Halusin katsoa, onko sellaista myös meänkielellä. Ei ollut, vaikka monilla muilla murteilla oli. Niinpä Rosa Liksomin johdattamana luin saman tien kuvassa näkyvät murreteokset. Epäpyhä yhdistelmä, myönnän.

 

 

Vihdoinkin marraskuu

Pitkä kävely öisessä Helsingissä. Märät kadut kiiltävät yön valoja. Sade tauonnut, jäljellä pehmeä sumuinen kosteus, joka kostuttaa poskia ja hiuksia. Lämpötila +10, ei palele, tuntuu hyvälle viipyillä rannalla ja katsella pimeälle merelle. Ei kiirettä sisälle.

Muistuu mieleen kesän hirmuhelle, joka jatkui viikkokausia. Ei jaksanut muuta kuin siirtää lepotuoli pihan varjoisimpaan kohtaan ja odottaa, että helpottaisi. Ei helpottanut, ei yölläkään. Siinä nousi mieleen toive, että tulisipa marraskuu.

Toive toteutui. Nyt tästä on osattava nauttia. Se on helppoa - marraskuu resonoi mielialan ja temperamentin kanssa paremmin kuin mikään muu kuukausi.

Kunpa tämä kestäisi kauan! Pelkona on, että tämä loppuu lyhyeen ja tulee vaivalloinen liukkaus.

Eikä tästä ole kuin kuutisen kuukautta, kun uuden hirmuhelteen uhka alkaa kasvaa. Onhan siinä tietysti odottamisen arvoiset puolensa: kukat, ötökät, lintujen vimmainen laulu. Mutta kaiken yllä vaanii tuskastuttava kuumuus. Minulle +30 on mahdoton nautittavaksi.

Ötökät ja linnut ovat kadonneet. Kukkien muisto on tallella kaupungin pimeässä yössäkin.

(Runo:  Katri Vala: Kukkiva maa (osa) / Kaukainen puutarha -1924  //  Maalaus: tekijä ei tiedossa  // Valokuva: Dessu  //  Kirja:  WSOY)