lauantai 13. marraskuuta 2021

Vaikeasta kepeään

Luin Rosa Liksomin uuden kirjan nimeltä "Väylä". Vaikuttava teos kerta kaikkiaan, kyllä kannattikin valita palkintoehdokkaaksi Finlandia-kisaan. Tai mistä minä tiedän uusien kotimaisten kirjojen tason. En ole niitä klassikoiltani ehtinyt lukea. Liksomin lisäksi vain Pirkko Saisio, Anneli Kanto, Sirpa Kähkönen ja Jari Tervo kuuluvat itsestään selvinä alkavan talven lukulistalle. Muita tarkkailen, luen luotettavaksi tuntemieni kirjoittajien arviointeja blogeista ja lehdistä.

Liksom oli paitsi nautinnollinen myös keskimääräistä vaativampi luku-urakka. Tarina oli rankka ja kieli  keskittymistä vaativaa murretta, Tornionjoen kahta puolta puhuttavaa meänkieltä. Minulla ei ole koskaan ollut siihen mitään henkilökohtaista kosketusta.

Paitsi että on ollut kosketus opiskelun kautta, kuten kaikkiin muihinkin murteisiin. Aikamoinen kosketus olikin.

Suomen kielen opintovaatimuksiin yliopistossa kuuluu perehtyminen murteisiin, niiden rakennepiirteisiin, historialliseen kehitykseen ja levinneisyyteen. Oli alkeiskurssia, jatkokurssia ja jatkokurssin jatkoa, loputtomalta tuntuva määrä luentoja, ääninauhojen kuunteluja, levinneisyyskartastoja ja kenttätyönä tehtäviä sanastuskeräilyjä. Muistan tämän opintojeni tuskastuttavimpana osa-alueena.

Luulen kuitenkin, että tämä tausta helpotti Liksomin kirjan lukemista. Ehkä myös hieman hidasti, sillä huomasin monessa kohdassa pysähtyneeni miettimään  ja muistelemaan, miten tuon ja tämän tekstissä havaitsemani yksityiskohdan rakenne menikään. Tällaista ei tavallinen lukija tule miettineeksi. Paljon oli unohtunut, onhan opiskelusta jo yli 40 vuotta. En kuitenkaan aio ruveta kertailemaan, vaikka hyllyssäni näyttää olevan tallella alan kirjallisuutta. Tämä on niitä aiheita, joista tunnen saaneeni lopullisesti kyllikseni.

Harvalla ihmisellä on puhekieli täysin vailla murrepiirteitä. Sellainen jännittävä taito murteiden opiskelusta tuli, että väitän edelleen pystyväni henkilön vapaamuotoista puhetta hetken kuunneltuani havaitsemaan siinä pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella osaan arvata hänen kotiseutunsa. Koulutus ja asuinpaikkojen vaihtuminen hioo niitä pois, mutta usein joitakin pieniä tunnistusmerkkejä jää. Vaikeimpia ovat suuressa kaupungissa asuneet pitkälle koulutetut ja muodolliseen puhetyyliin tottuneet. Heidän puheestaan yleensä puuttuu tämä juurevuus, joka tavallisesta kansanihmisestä tekee aidon persoonan. Murteiden puhumista pidetään suorastaan junttimaisena, sillä se paljastaa koulutuseron.

Arvatkaapa, mihin Liksomin kirja minut johdatti? Impulsseille ja vapaalle assosiaatiolle altis asenteeni nosti esiin ajatuksen, että onhan murteissa hauskakin puoli - lystikäs, vitsikäs, leikkimielinen. Niinpä kaivoin hyllyjeni kätköstä tällaista aineistoa. Halusin katsoa, onko sellaista myös meänkielellä. Ei ollut, vaikka monilla muilla murteilla oli. Niinpä Rosa Liksomin johdattamana luin saman tien kuvassa näkyvät murreteokset. Epäpyhä yhdistelmä, myönnän.

 



4 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Meillä on semmoinen Velho-sarjakuvalehti, joka on kirjoitettu kaenuuksi. Sen nimi on Näläkämoan noeta.
Pari repliikkiä tämän lehden sivuilta:
- Mikä se tuolla keinon loestaa?
- Kaopunki laetatti juhlavuojjen aijjaksi Pölökkyvoaran peälle Näläkömoan tähen.

Murteella kirjoitetuissa on usein se vaara, että sellainenkin luetaan huumorin piirin, joka ei sitä ole, koska murresanat kuulostavat kirjoitettuina niin hassuilta.

Roope D kirjoitti...

Kyllä, huumorilta se usein maistuu. Heli Laaksonen, Viänäs-Kalle, Hjalmar Nortimo, Vaasan-Jaakkoo - raikasta veikeilyä, salaviisasta venkoilua, viekasta viisastelua, itsetuntoista uhoilua.

Jos Stadin slangi lasketaan mukaan, Stadin-Arska Turtiaisen tekstit ovat kaupunkilasidentiteetin ilmaisuväline. Tuntemattoman sotilaan murrerepliikit ovat nekin puhujan luonnekuvaa valaisevia kevennyksiä, vaikkakin ilman varsinaista naurattamistarkoitusta.

Murrettaan puhuvat ihmiset nyt vaan sattuvat olemaan jotenkin sympaattisella tavalla hassunkurisia.

Mutta taustalla on kyllä totinen historia. Ajatellanpa vain Carl "Koarle" Axel Gottlundin aloittamaa pitkänsitkeää murteiden taistelua oman itämurteensa vaikutuksen lisäämiseksi kirjakieleen. Nyt Rosa Liksom onnistuu suvereenisti karsimaan pois kaiken hassun maun murretekstistään.

Sirpa kirjoitti...

Eräs Väylän lukenut tuttava kertoi, ettei ollut koskaan kuvitellutkaan itkevänsä lehmien vuoksi, mutta Liksom kuulemma kuvaa lehmien evakkotaipaletta niin koskettavasti, että silmät kostuivat. Minä en ole lukenut tämänkertaisia ehdokkaita, mutta kieltämättä mietityttää, että puolet ehdokkaista on jo kertaalleen palkittu. Aikoinaan ihmetteliin, oliko Bo C. todella tuplafinlandian väärtti.

Roope D kirjoitti...

Tuo käsitys on yleinen. Vastaan voi väittää sillä perusteella, että palkittavana on yksi kirja, ei kirjailija. Nobel ja muutama kotiminenkin palkinto myönnetään kirjailijan koko elämäntyöstä, ei yksittäisestä kirjasta. Näin ollen on oikein palkita Finlandialla vuoden paras kirja, ei toiseksi paras.

Kaiken kaikkiaan olen aika kriittinen yliarvostettua Finlandia-palkintoa kohtaan. Se on kustantajien kaupallinen temppu joulumarkkinoiden alla, ei sen enempää.

Ja kyllä, lehmien kohtalo Liksomin kirjassa liikuttaa kyyneliin karskin aikamiehenkin (liioittelua: en minä ole karski, aikamies kyllä).