Vastakohtien viehätys

Oli aikomus lähteä tänään liikkeelle. Ei onnistunut.

Kun aamulla vilkaisin ikkunasta ulos, tajusin heti pettymyksen: tuonne ei ole tänään menemistä. Satoi vaakasuoraan.

Jälkiviisaana tämä tosiasia tietysti pitää hyväksyä, sillä Ylen Uutisten Kerttu sen jo illalla ennusti. Mutta minä en ole jälkiviisas. Olen etuviisas. Päätin jo illalla, että sää on kelvollinen ja nämä tämmöiset kertut ovat erehtyväisiä. (Poikkeus on Huutosen Matti, joka on luotettavan oloinen mies. Hän osaa katsoa sääkartat niin että siihen voi luottaa. Kerttu on vielä nuori - kyllä hänkin vielä oppii kunhan kokemus karttuu. - No, tämän kerran Kerttu osui kohdalleen.)

Olen syksyn hämärän ja tihkusateen ystävä. En kaatosateen. Piti hylätä aikeet kierrellä kävellen kaupungin rantoja. Olin aikeissa edetä Seurasaareen asti.

Ulkoilu jäi siihen, että livahdin kulman ympäri kauppaan. Leipä ja leikkeleet olivat lopussa. Uskoin selviäväni lyhyestä pyrähdyksestä ilman sateenvarjoa. Niin kävikin: selvisin hengissä mutta en kuivana. Tukka oli aivan litussa kun pääsin kotiin.

Tässä taitaa olla vuoden kiertokulun äärihetki. Mustaa, pimeää, märkää. Tällaisena hetkenä lohtua löytää katselemalla kesän kuvia ja lukemalla valosta kertovia kirjoituksia, mieluisten runoja. Niin tein heti kun sain littuun painuneen tukan taas pörhistymään tyylikkääksi.

Kuvassa on kaunis runo kesän kirkkaudesta. Runoilija on ruotsalainen Nobel-voittaja vuodelta 2011.  Kuva on peräisin Mäntän Serlachius-museon näyttelystä viime kesältä.

Olenhan näköjään minä itsekin näkyvissä varjokuvana. Olen ollut kuvieni kanssa pidättyväinen. Tämä taitaa olla vasta toinen kerta, kun pistän itseni näkyviin profiilikuvan lisäksi. Moni ei tunne blogistin naamataulua, lukijoista tietääkseni vain kaksi. Hyvä niin, ette säikähdä. Kuvan hahmon vartalo näyttää oudolta. Häiriön syy on Marimekon olkalaukku, joka leventää lantiota. Tukka on kyllä tyylikkäästi.

Nuori ja notkea?

Paras urheilusaavutukseni on kansakoulun hiihtokilpailusta voitettu alpakkalusikka. Se on kyllä tallella, mutta en löydä sitä nyt. Aikomus oli valokuvata se tämän kirjoituksen kuvaksi.

En jaksa muistaa, millaisesta kilpailusta palkinto tuli. Lusikka luultavasti jaettiin kaikille osallistujille, sillä kärkipäähän en ole voinut sijoittua.

Siihen lusikkaan urheilumenestykseni sitten loppui. Kuulun sukupolveen, jonka koulu onnistuneesti lannisti kammottavilla liikuntatunneilla. Toinen samanlainen oppiaine oli musiikki. Muut aineet kyllä sujuivat.

Aikuisiällä urheilulajikseni on valikoitunut kaupunkikävely. Sen tuloksia blogin lukijat ovat saaneet nähtäväkseen runsain mitoin. Niitä löytyy, kun avaa tästä oikeasta laidasta alempaa kohdan "Kävelykierros Helsingissä".

Varsinaista kilpaurheiluakin on tullut harrastetuksi kesäkodissani Längelmäveden rannalla saunan jäähdyttelytauoilla naapurin äijien kanssa. Lajeina ovat olleet kuulantyöntö ja keihäänheitto. Dopingtestejä ei onneksi ole järjestetty.

Houkutuksia lajivalinnan laajentamiseen on kyllä ollut. Ex-sihteerini neiti B. viekoitteli minua mukaan kursseilleen opettelemaan itämaisia itsepuolustuslajeja, joissa hän on mestari. Myös viekoittelijana hän on mestari, mutta tässä hän kohtasi parempansa. Olen nähnyt hänen näytöksiään. Tulin vakuuttuneeksi, että siinä touhussa revähtää jokainen lihas ja nivel.

Katsoin televisiosta ohjelman Urheilu-Suomi 100 ykkösosan. Mestareiden harjoitusrääkki oli järkyttävää katsottavaa. Vammoja, kipua, uupumusta, hulluuden rajoille ajautumista, epäonnistumisia, itkua. Katkenneita kinttuja, mustia silmiä naisilla, ruhjeita, verta valuvia haavoja, tajuttomuuteen vaipumisia.

Luin myös Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteestä Perhesiteitä-sarjasta kahden veljeksen treenausmeiningeistä. Ei voinut kuin ihmetellä.

Kävin äskettäin erään koulun myyjäisissä. Aina kun joutuu koulun jumppasaliin, menneisyyden traumat aktivoituvat. Ei näkynyt rekkitelineitä, köysiä tai renkaita, mutta luultavasti ne jossain piilossa kyttäävät innostuneen jumppamaikan tunnin alkamista. Jossain komerossa odottavat erilaiset pukit, arkut ja patjat hyppääjiä, jotka minun tavallani eivät pääse yli ja joutuvat yhä uudestaan porukan silmien edessä nöyryytetyksi.

Oli siellä salin reunalla puolapuutkin. Se oli inhimillisempi teline. Selkä kiinni telineeseen ja ote ylimmästä puolasta. Jalkojen nosto eteen suorakulmaan. Siinä 10 sekuntia ja sitten alas. Siinä minäkin pärjäsin.

Jos olisin ollut yksin myyjäisissä, olisin kokeillut, olenko vielä nuori ja notkea.

Vierasta vaikutusta

Olisi mielenkiintoista selvitellä mekanismia, jolla uudet innostumisen kohteet valikoituvat. Innostunko uudesta asiasta ihan tuosta vaan sattumalta? Onko taustalla jotain vanhaa taipumusta tai perimää? Syttyykö uteliaisuus ihan vain sen mukaan, mitä sattumalta eteen tipahtaa?

Olen aina ollut suomalaisen / eurooppalaisen / länsimaalaisen kirjallisuuden ja taiteen suurkuluttaja. Venäjä mahtuu mukaan mutta jo Japani on ollut vaikea muutamaa kirjailijaa ja elokuvaohjaajaa lukuun ottamatta. Afrikka on ollut vieras maanosa.

Torjuvasta asenteesta tämä ei ole johtunut. Jotain on vaan jätettävä pois, kun kaikki ei mahdu mukaan.

Tänä syksynä on tuuli kääntynyt.

Ensin tuli Intia Arundhati Royn kirjojen mukana (Äärimmäisen onnen ministeriö / Joutavuuksien jumala). Sitten kyytiin tuli kiinalaista lyriikkaa Pertti Niemisen käännöksinä. Ja jotta oikein sekavaksi ja sattumanvaraisemmaksi harhailu kävisi, nyt on eteeni tipahtanut afrikkalainen kansatiede.

Kaiken kummallisuuden lisäksi täytyy myöntää, että kiinnostavaa on.

Aikomukseni oli tänä syksynä lukea systemaattisesti läpi kotimaista ja pohjoismaista vanhempaa lyriikkaa, jota perinnönjako haltuuni työnsi suuren kasan. Nyt se kaikki on jäänyt odottamaan parempaa aikaa, kun isäntä onkin innostunut Saharan eteläpuolisesta ajattelusta.

Mikähän tämänkin tielleni toi? Sytykkeenä toimineen kirjan löysin sattumalta vaasalaisesta divarista, kun kiireessä etsin luettavaa junamatkalle. Alkukielestä ja kulttuurista ei ole hajuakaan, mutta samankaltaisesta ihmisten jokapäiväisestä elämästä, arkiaskareista, peloista, unelmista ja toiveista nämä viisaat ajatelmat kertovat kuin meillä kaikilla. Elinympäristö vain on aika lailla toisenlainen kuin minulla täällä Töölöntorin reunalla. Arvot, ihanteet ja odotukset hyvästä elämästä ovat kyllä yhtenevät.

Tässä muutama näyte sananlaskuista: 

"Kun toiselle annetaan, häntä suositaan; kun minulle annetaan, minä ansaitsen sen." 

"Me olemme kuin torakat jotka nahistelevat kauhan ympärillä." 

"Jos puu pudottaa lehtensä, älä sano että se on kuollut pystyyn." 

"Ei tyhmyri ymmärrä, vaikka häntä huhmareessa survoisit." 

"Lyhdyn sytyttäminen sokealle on öljyn tuhlaamista." 

"Hiljaa kulkeva leijona on se, joka saa syödäkseen lihaa."