lauantai 18. marraskuuta 2017

Nuori ja notkea?

Paras urheilusaavutukseni on kansakoulun hiihtokilpailusta voitettu alpakkalusikka. Se on kyllä tallella, mutta en löydä sitä nyt. Aikomus oli valokuvata se tämän kirjoituksen kuvaksi.

En jaksa muistaa, millaisesta kilpailusta palkinto tuli. Lusikka luultavasti jaettiin kaikille osallistujille, sillä kärkipäähän en ole voinut sijoittua.

Siihen lusikkaan urheilumenestykseni sitten loppui. Kuulun sukupolveen, jonka koulu onnistuneesti lannisti kammottavilla liikuntatunneilla. Toinen samanlainen oppiaine oli musiikki. Muut aineet kyllä sujuivat.

Aikuisiällä urheilulajikseni on valikoitunut kaupunkikävely. Sen tuloksia blogin lukijat ovat saaneet nähtäväkseen runsain mitoin. Niitä löytyy, kun avaa tästä oikeasta laidasta alempaa kohdan "Kävelykierros Helsingissä".

Varsinaista kilpaurheiluakin on tullut harrastetuksi kesäkodissani Längelmäveden rannalla saunan jäähdyttelytauoilla naapurin äijien kanssa. Lajeina ovat olleet kuulantyöntö ja keihäänheitto. Dopingtestejä ei onneksi ole järjestetty.

Houkutuksia lajivalinnan laajentamiseen on kyllä ollut. Ex-sihteerini neiti B. viekoitteli minua mukaan kursseilleen opettelemaan itämaisia itsepuolustuslajeja, joissa hän on mestari. Myös viekoittelijana hän on mestari, mutta tässä hän kohtasi parempansa. Olen nähnyt hänen näytöksiään. Tulin vakuuttuneeksi, että siinä touhussa revähtää jokainen lihas ja nivel.

Katsoin televisiosta ohjelman Urheilu-Suomi 100 ykkösosan. Mestareiden harjoitusrääkki oli järkyttävää katsottavaa. Vammoja, kipua, uupumusta, hulluuden rajoille ajautumista, epäonnistumisia, itkua. Katkenneita kinttuja, mustia silmiä naisilla, ruhjeita, verta valuvia haavoja, tajuttomuuteen vaipumisia.

Luin myös Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteestä Perhesiteitä-sarjasta kahden veljeksen treenausmeiningeistä. Ei voinut kuin ihmetellä.

Kävin äskettäin erään koulun myyjäisissä. Aina kun joutuu koulun jumppasaliin, menneisyyden traumat aktivoituvat. Ei näkynyt rekkitelineitä, köysiä tai renkaita, mutta luultavasti ne jossain piilossa kyttäävät innostuneen jumppamaikan tunnin alkamista. Jossain komerossa odottavat erilaiset pukit, arkut ja patjat hyppääjiä, jotka minun tavallani eivät pääse yli ja joutuvat yhä uudestaan porukan silmien edessä nöyryytetyksi.

Oli siellä salin reunalla puolapuutkin. Se oli inhimillisempi teline. Selkä kiinni telineeseen ja ote ylimmästä puolasta. Jalkojen nosto eteen suorakulmaan. Siinä 10 sekuntia ja sitten alas. Siinä minäkin pärjäsin.

Jos olisin ollut yksin myyjäisissä, olisin kokeillut, olenko vielä nuori ja notkea.




2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin olen saanut pienenä lusikan hiihtokilpailuissa, tulin kolmanneksi. Sarjassani oli kolme hiihtäjää. Muistan vieläkin ihan hyvin sen riemullisen hetken kun elämäni viimeinen koululiikuntatunti oli ohi. Sitten menikin useampi vuosi ennen kuin minkäänlainen liikkuminen alkoi kiinnostaa.

Roope Dessutom kirjoitti...

Meitä 60-luvun koulun urheilutuntien traumatisoimia riittää. Tunnen monia. Väittävät, että nykyisin kaikki on toisin. Pitäisikö uskoa?