Yhdet häät ja neljät hautajaiset

Kirjoitus ei käsittele mainiota englantilaista romanttista elokuvakomediaa, vaikka nimi on sama.  Eri tilaisuuksien lukumäärässä saattaa olla jotain pientä epätarkkuutta. Aiheena ovat minun itseni lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden tapahtumat.

Viime kesän lopulla kuoli läheinen ystäväni Tukholmassa. Rintasyöpä vei. Ystävyys alkoi jo lukioiässä. Pääsin tapaamaan häntä sairaalassa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Toiveikkaana kuitenkin piti esiintyä. Kohteliaisuuskoodi päällä loppuun asti. Tekee tilanteen helpommaksi, vaikka molemmat tietävät teeskentelevänsä.

Joulun alla kuoli lapsuudenystäväni Sirpa Keski-Suomessa. Kontakti oli katkennut jo puoli vuosisataa sitten. Kuulin tapahtumasta sattumalta. Kuvassa kesänaapureitteni lapsilla oli vielä elämä edessään. Ei voi aavistaa, että Sirpa (vas.) sairastuu vakavasti jo nuorella iällä ja joutuu elämään suuren osan aikuiselämästään sairaalassa.  Ei voi aavistaa, että Tuomas (keskellä) ajaa itsensä humalassa kuoliaaksi vähän yli kolmenkymmenen iässä.  Ei voi aavistaa, että Tapani valmistui opettajaksi ja asuu tietojeni mukaan jossakin Etelä-Suomessa.

Tuttu taiteilija kuoli toissapäivänä. Tämän tiedon luin eilen nettiuutisista, tämän aamun lehteen ei se vielä ehtinyt. Kuoleman on täytynyt tapahtua aivan suorilta jaloilta, sillä viimeksi kun näin hänet, hän oli täydessä terässä, suorastaan villi virne naamallaan uusista ideoista. Joku viisas on sanonut, että tällainen kuolema on onnellisin, kun ei joudu kitumaan. Olen samaa mieltä.

Neljäs kuolema on vielä edessä mutta lähellä, jos lääkäriin on uskomista. Tämä selvisi viime viikolla. Vanhus makasi sairaalassa puolitajuttomana mutta äänekkäästi valittavana. Lääkitykset oli lopetettu, vain kipulääkitys jäi jäljelle. Rohkenen epäillä, että kipulääkitys ei ollut riittävä, niin pahalta näytti. Yritin tavoitella lääkäriä, mutta sellaista ei sairaalasta löytynyt. Sinne jäi vanha mies kitumaan. Kauankohan kestää.

Se on tämä minun kuudenkympin ylittänyt ikäni, joka näköjään muuttaa painopisteen ilon juhlista surun juhliin.

Ihmisiä kaatuu ympäriltä, vanhempia mutta myös nuorempia. Paljonkin nuorempia. Vauvoja ei lähipiirissäni ole viime aikoina syntynyt ollenkaan.

Ai niin, ne yhdet häät. Ne tulevat ensi kesänä. Niistä kirjoitin jo aiemmin (täällä) . 

Ikiliikkujaa suunnittelemassa

Muistan lapsuudestani miehen, joka suunnitteli ikiliikkujaa.

Hän tuli tutuksi äitini kautta. Äitini oli ammatiltaan sihteeri ja siten taitava konekirjoittaja. Hän hankki lisäansioita kirjoittamalla ihmisille näiden pyytämiä tekstejä. Tämä keksijänero oli yksi asiakkaista. Hänelle äiti kirjoitti patenttihakemuksia. Pikkupoikana en tietenkään ymmärtänyt, mitä patentti tarkoittaa.

Oli niitä erikoisia keksintöjä muitakin kuin ikiliikkuja. Yksi jäi erityisesti mieleeni. Se oli liikkuva navetta. Muistan lukeneeni selostuksen tästä ihmeestä. Jotenkin sen navetan oli tarkoitus liikkua kiskoilla pitkin peltoa. Lannoitteet saivat siinä jäädä sille sijalleen, missä syntyivät. Muistan senkin, että esittely tästä ihmeestä oli tarkoitus lähettää myös Neuvostoliiton pääministeri Hruštšoville. Systeemi sopisi hyvin kolhoosiin. En tiedä, lähtikö kirje.

Ikiliikkujan idea oli sellainen, että siinä hieman pesäpalloa pienempi rautakuula pyörii vinoa ränniä pitkin ja putoaa reiästä. Putoaminen osuu eräänlaiseen keinulautaan, joka kuulan painosta painuu nopeasti alas ja samalla heittää toisessa päässä olevan edellisen kuulan sinne ylemmälle rännille. Siinä keinulaudassa oli viskausta tehostamassa jotain vipuvarsia, ja jousi palautti keinulaudan takaisin alkuasentoon ennen kuin seuraava kuula putosi.

Siitä sen ikiliikkeen oli tarkoitus syntyä: kuula putoaa ja samalla vippaa edellisen kuulan ylös, ja näin putoilu jatkuu, loputtomasti.

Olen muistavinani, että vekotin oli pikkuista vaille valmis silloin kun sen näin. Jotain säätöjä vipuvarsiin ja jousiin piti vielä tehdä, samoin rännin ja keinulaudan pituuksiin ja kallistuskulmiin. Mutta sitten kävi niin ikävästi, että keksijä kuoli. Ilmeisesti homma jäi kesken, sillä en ole kuullut ikiliikkujan olemassaolosta.

Jonkinlainen modernisoitu malli perinteisestä pontikkapannusta oli tällä keksijällä myös koekäytössä. Muistelen kuulleeni puhetta, että laajamittainen tuotetestaus olisi vaikuttanut äkkikuolemaan.

Minulla on siis kirkkaassa näkömuistissa pikkuista vaille valmiin ikiliikkujan prototyyppi. Väistämättä nousee ajatuksiin, rupeaisinko viemään kehitystyön valmiiksi. Sitten hakisin sille patentin. On sitä patentteja turhemmillekin keksinnöille saatu. Kuvassa yksi sellainen.

Läpi lumen ja jään

Junassa matkustaminen on kirvoittanut runoilijoita ja kirjailijoita ja elokuvan tekijöitä monenlaisiin kuvauksiin. Usein tunnelma junassa on kuvattu lupsakkaaksi. Tiedättehän: 

"Juttu siinä luisti, naurukin eli - naurukin eli.
Kiskoloella lenti siivetön peli, Lentävä Kalakukko!
Evväitäkkii syötii, rakkaas se iti - rakkaas se iti.
Ilot sekä murheet matkassa piti, Lentävä Kalakukko!" (Reino Helismaa)

"Vaunussa nyökkää päitä

niitä ja näitä

irralla juuristaan,

kaikesta irrallaan.

Päitten lomissa peli:

haitari kurnahteli." (Aaro Hellaakoski)

Minä matkustin taas junalla, mutta ei ollut lupsakkaa. Ei soinut haitari, ei lyöty korttia, ei ryypätty viinaa. En ainakaan nähnyt, en ´rakkaattakaan´. Eväitä joku söi, minullakin oli sämpylä ja vesipullo. Oli kyllä "ukkoa, akkaa, nyyttiä vakkaa" mutta juttu ei ihmeemmin luistanut eikä nauru raikunut. Kovin oli vaiteliasta porukkaa. Melkein kaikilla oli tietokone tai tabletti näppäiltävänä. Niin minullakin.

Mutta matka ei sujunut kovin mukavasti. Pakkanen aiheutti harmeja. Helismaan ja Hellaakosken sijaan todellisuus oli lähempänä Hande `Tuomari´ Nurmion runon tunnelmia:

"Kylmän kyydin tilasitte

kolkkoon kyytiin kiipesitte

kylmään kyytiin, niinpä niin

tää on pikajuna helvettiin"

Minun junani ei ollut pikajuna helvettiin eikä Lentävä Kalakukko Kuopioon vaan Pendolino Vaasaan. Aikataulut eivät pitäneet, pääosa vessoista ei toiminut, oikeanpuoleiset ulko-ovet eivät toimineet, ravintolavaunun hellat eivät toimineet. Ja tarkenemisessa oli omituinen kaksijakoisuus: ikkunapaikalla poski, kaula ja käsivarsi palelivat ikkunan kylmästä ja kylki ja reisi melkein kärventyivät lämmityspuhaltimen kuumuudesta. Ne eivät kompensoineet toisiaan.

Minä yleensä pidän junalla matkustamisesta, mutta nyt en menisi kehumaan. Pendolinossa on kyllä mukavat penkit ja riittävästi jalkatilaa. Vaasassakaan ei ollut mukavaa. Pakkasta oli yli 20 astetta. Ulkona silmät alkavat vuotaa, niin käy aina. Hotellihuoneessa lämpötilaa en saanut kohdalleen, vaikka kuinka patterin nuppia kääntelin. Liian kuumaa tai liian kylmää. Eikä Vaasassa tapaamalleni iäkkäälle pariskunnallekaan kuulu hyvää.

Kun en koko matkaa jaksanut tablettia näpelöidä, aloin kokeilla, miten Lumialla onnistuu kuvaaminen junan ikkunasta. Tässä näyte. Vauhti on varmaan lähellä kahtasataa. Aiheena Pohjanmaan lakeus. Vähän näkyy ikkunan heijastuksia. Kuu on aito.

Kotiin oli hyvä palata, myöhässäkin. Hellaakosken runossa perille pääsemien kuvataan näin osuvasti:

Matka kun loppuu, näitä

ei ole päitä

koskaan ollutkaan

irti, ei juurillaan, ovet on kiinni lyöty,

haitari halvalla myöty."