Äkäisen näköiset

 

Muistikuva yliopiston kasvatustieteen seminaarista kaukaa 1970-luvulta:  

Iäkäs professori pisti meidät opiskelijat miettimään, millaisia ominaisuuksia on hyvällä opettajalla. Kaikenlaisia ehdotuksia tuli: oikeudenmukainen, huumorintajuinen ja ties mitä.  

Lopuksi professori itse esitti näkemyksensä: hyvällä opettajalla on kaksi välttämätöntä ominaisuutta: 1) Iso mies 2) vihaisen näköinen.  

Ilmeestä saattoi päätellä, ettei professori ehkä aivan vakavissaan ollut. Ainakaan käytännössä näin ei ole Suomen kouluissa toimittu. Opettajien enemmistö on naisia, ja silti pisatutkimusten kärjessä keikutaan.  

Ehkä professori muisteli vanhanajan lukkarinkoulua? Vanhojen kirkonmiesten olemukseen liittyi ankaruus. Tämä tuli mieleeni, kun luin Länsi-Uusimaasta ongelmasta, joka on kasvanut suuriin mittoihin Vihdin seurakunnan lastenkerhossa. Siellä vanhan pappilan kerhohuoneen seinällä riippuu kuva kahdesta entisajan kirkkoherrasta.   

Kuvat ovat pelottaneet kerhon lapsia. Kirkkoherrat ovat synkkäilmeisiä, mustiin pukeutuneita, aivan kuin jotain mörköjä. Sellainen tulee painajaisiin. Luuraako äkäisen näköinen kirkkoherra yöllä sängyn alla ja kömpii sieltä esiin. Nyt kuvat on vanhempien vaatimuksesta päätetty siirtää pois lasten kerhohuoneen seinältä.  

*   *   *    

Vihdin tapauksesta mieleeni nousee toinen muistikuva kaukaa 1960-luvun alusta. Olin silloin noin kymmenvuotias. Vietin kesälomaa maalla sukulaistalossa.  

Minut pistettiin toimittamaan asiaa kirkonkylään. Piti hakea tilattu papintodistus. Menin polkupyörällä salkku tarakalla ja tarkasti ohjeistettuna, miten pappilassa piti toimia. Muistan, että jännitin.  

Koputin vanhan pappilan kanslian oveen. Kuului mörähdys. Uskalsin avata oven. Siellä istui vanha ryppynaamainen kirkkoherra ison kirjoituspöydän takana ja tuijotti minua. Jotenkin onnistuin tervehtimään ja selittämään asiani. Minulla oli lappu mukana, jossa selitettiin, että tälle pojalle saa antaa sen tilatun todistuksen. Ojensin lapun kirkkoherralle. Hän luki sitä pitkään, vilkaisi välillä minua. Muistan tuijotuksen ja suun asennon: huulet olivat tiukasti yhdessä ja suupielet alaspäin. Sitten kirkkoherra kysyi möreällä äänellä:  

- Kenenkäs poikia sitä ollaan?  

Hätäännyin aika lailla. Tällaiseen minua ei ollut ohjeistettu. Jotain sain soperretuksi. Kirkkoherra otti pöydältä silmälasit, pyöreälinssiset, joiden sanka piti pujottaa kuin koukku korvan taakse. Sitten hän tuijotti pitkään minua sanomatta mitään. Suupielet edelleen alaspäin.  

- Onkos pojalla pysynyt Jeesus mielessä?  

Nyt tuli jo pakokauhu. En muista mitä vastasin. En varmasti mitään tolkullista. Onneksi muisti on armollinen. Jotenkin kuitenkin pääsin sieltä pois. Paperi tuli salkkuun ja maksu maksetuksi. En muista, tuliko painajaisia sängyn alta kysymyksiä heittävästä kirkkoherrasta.   

Kuvissa ne Vihdin lastenkerhon kaksi kirkkoherraa, ylempänä W. J. P. Hidén (maalannut K. Rein) ja Aukusti Oravala (maalannut Veikko Vionoja). (- Minun kertomukseni tapahtumapaikka ei ollut Vihti)

 

Metsän poika

 

Takana on viisi päivää elämää metsämökissä.  

Metsämökki sijaitsee pohjoisella Pirkanmaalla Näsijärven itärannalla, siellä Runebergin ja Gallen-Kallelan maisemissa. Olen vieraillut siellä ennenkin. Tällä kerralla erikoisuus oli se, että mökin isäntä poistui paikalta kahden päivän jälkeen ja sain nauttia vieraanvaraisuudesta ylhäisesti yksin.   

Ei televisiota, ei radiota, ei sanomalehtiä, ei nettiä. Vain vanha Nokia taskussa hätätilanteita varten. Hätää ei tullut, vaikka seutu on karhujen ja susien kansoittamaa. Eivät tulleet näkyviin. Jäniksen jälkiä näkyi.  

Jääkaapissa oli grillimakkaraa, sinappia, perunoita, sipulia, voita, juustoa ja olutta. Ruokakomerossa oli lisää olutta, ruisleipää, näkkileipää ja monenlaisia säilykepurkkeja, kuten hernekeittoa ja nötköttiä. Kahvi puuttui. Viimeistään nyt on kumottu joulun alla pitämäni kasvisruokadieetin vaikutukset.  



Hiihdin joka päivä. Käytössäni oli vanhat puusukset - Järviset - ja niihin sopivat monot. Tuntui tutulta. Noilla suksilla ikäpolveni hiihti  kouluvuotensa ja nuoruutensa. Latu meni enimmäkseen pelloilla ja järven jäällä. Yksi isompi nousi, alamäet kohtuullisen loivia. Kilometrien arviointi on vaikeaa. Ehkä yhteensä joitain kolmisenkymmentä.   

Oli myös pilkkivehkeet, mutta en viitsinyt ryhtyä. Saunarantaan hakkasin avannon, jossa viruttelin saunatauolla varpaita. Saunomiset olivat pitkiä ja hartaita. 

Voiko suomalainen mies mitään enempää toivoa? Korkeintaan paluuta kaupunkiin.

 

 

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..."

 

Kansa tungeksii nyt Saariselällä ja muissa hiihtokeskuksissa. Minä en tungeksi. Oli kyllä kutsu mutta en lähtenyt. Olen joskus käynyt mutta viihtynyt huonosti. Menee aina rillutteluksi.  

Olen tullut huonoksi lähtemään yhtään mihinkään, jos ei ole pakko. Toinen mihin en lähtenyt, on Rio de Janeiron karnevaali. Sinne minua yllytti sihteerini, kuten aiemmin kerroin. Ehkä joskus toiste.  

Lehdestä luin hiihto-ohjeita. Enää ei sovi huutaa "latua", jos aikoo ohittaa. Hyvä tietää, mutta en minä luultavasti ketään haluaisi ohittaa. Hiljakseen hiihtely on nautinnollisinta. Kun viimeksi vuosi sitten kävin muutaman kerran hiihtämässä Keskuspuistossa, oli kummallista nähdä aivan tavallisen näköisiä miehiä läähätystilassa reuhaamassa jalat levällään pitkin kaunista metsämaisemaa. Se on sitä "vapaata" hiihtotyyliä. Silkkaa stressiä.  

Hillityllä perinteisellä tyylillä etenivät naiset. Ja minä. Ei mitään mahdotonta kiirettä. Tärkeää on myös katsella ympärilleen.  

Lehdessä kerrottiin, että HS:n Lauantai-sivujen kymmenhenkinen toimitus on tänä talvena hiihtänyt yhteensä 710 km. Aika hyvin! Minun täytyy tunnustaa, että en ole itse hiihtänyt vielä metriäkään. En oikein tunne enää itseäni kunnon suomalaiseksi, kun näin kelvoton olen. Kyllä kai jokaisen kelpo suomalaisen hiihtää pitää, kun lunta on. Itsesyytökseni hieman lientyivät, kun luin, että HS:n tulos oli neljän henkilön tekemä. Kuudella toimittajalla ei ole osuutta asiaan.  

Lapsena olin kova hiihtämään, niin kuin kai kaikki muutkin. Jyväskylässä oli hyviä reittejä Laajavuoren, Kypärämäen ja Tuomiojärven maisemissa. Koululaisille jaettiin kansanhiihtokortti, johon merkittiin hiihdetyt kilometrit ja pyydettiin joltakin - enimmäkseen kai äidiltä - nimikirjoitus todistamaan jokainen merkintä. Jos en ihan väärin muista, minun korttini sisälsi talvikauden päättyessä suunnilleen samat lukemat kuin tuo Hesarin Lauantai-toimituksen yhteistulos.  

Olen tullut ymmärtämään, että nykykoululaiset eivät paljon flatahiihdosta perusta. He laskettelevat. Olisiko vieraantumisen yhtenä syynä välinekehittely, jonka painopiste on edellä kuvatun stressihiihdon edistämisessä? Minäkin ostin sellaiset enkä pidä ollenkaan. Tarvittaisiinko paluu hiihdon alkulähteille? Pistän tähän nähtäville vähän perustietoa. Lähteinä ovat Pikku Jättiläinen ja Paras kaikista.  

Minä lähden huomenna muutaman päivän hiihtolomalle kaverin mökille Näsijärven maisemiin. Voi olla, että siellä hiihdetäänkin. Ainakin otan pipon mukaan varusteeksi. Runositaatiksi aiheeseen liittyvää Eino Leinoa:  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun tietty on matkan määrä,

kun liesi viittovi lämpöinen, -

mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,

joka outoja onnen vaiheita käy

eikä tiedä, miss' oikea, väärä.  

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun riemu on rinnassansa,

kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -

mut käypä se laatuun hiihtää myös

hiki otsalla, suurissa suruissa

ja kuolema kupeellansa.