Kun viettää vapaaehtoista karanteenielämää jo kymmenettä kuukautta, alkaa välillä kaivata vaihtelua. Kuten vaikkapa kapakkailtaa kavereiden kanssa tai ihan oikeaa käyntiä teatterissa, museossa tai elokuvissa. Tai junamatkaa Pohjanmaan pääkaupunkiin. Kaikki sellaiset loppuivat maaliskuussa.
Yökerhoista ei niin ole väliä, eikä urheilukilpailusta. Edelleenkin pärjään ilman.
Ikkunasta ulos katselun rinnalla on kyllä monenlaista mukavaa oheispuuhastelua. Runsaat kirjahyllyni tarjoavat vaikka kuinka paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia dvd-elokuvia. Niiden rinnalle olen löytänyt melkoisen määrän laadukkaita sarjafilmejä. Kaikki nämä Aika on meidän, Tyttö joka huusi sutta, Kesä 85, Rakasta mua ja monet muut ovat olleet oikein miellyttävää katsottavaa. Nyt alkamassa ovat Atlantic Crossing, Sisäilmaa ja Lyijykynätehtaan tyttö. Aloitusjaksot ovat oikein lupaavia niissäkin. Onneksi meillä on YLE, ettei joudu katsomaan mainoskanavien hömppää.
Olen yrittänyt etsiä kirjallisuudesta teoksia, joiden sisältö sointuisi yhteen tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen ja mielentilan kanssa, joka syntyy, kun joutuu elämään pitkään pysähtyneessä tilassa, jossa ikkunasta ulos katselu on paras ja ainoa linkki reaaliseen ulkomaailmaan.
Sellaista kirjaa on ollut vaikea löytää. Nämä karanteeniklassikot, kuten Boccaccion Decamerone ja Camus´n Rutto, eivät tällaista hiljaisen pysähtyneisyyden kokemusta kuvaa.
Lopulta oikea kirja löytyi, yllättäen omasta kirjahyllystä, tosin vähän syrjäisemmästä sijainnista, alahyllyltä nojatuolin takaa.
Se on tietenkin "Lehmän päiväkirja" (Ur en kos dagbok / Beppe Wolgers & Olof Landstöm - 1973).
Siinä se on! Ihan kuin minä olisin omia tuntemuksiani - soveltuvin osin - kuvannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti