Tähän on nyt tyydyttävä

Paluu maalta Helsinkiin ei ole sujunut odotusten mukaisesti. Tarkoitukseni oli vanhaa tapaa noudattaen kierrellä kameran kanssa Helsingin kesäkohteita, sellaisia, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Näin olen tehnyt joka vuosi ja kirjoittanut niistä tänne blogiin.

Nyt en ole kierrellyt, sillä selkävaiva on tehnyt kävelyn epämiellyttäväksi. Onneksi monena päivänä on myös satanut, joten minulla on ollut kaksi syytä rikkoa perinnettä. Helpottaa harmia.

Tänään vihdoin olin lähdössä. Sää näytti sopivalta ja selkä tuntui siedettävältä. Tarkoitus oli lähteä katsomaan Havis Amandaa, sillä lehdestä lukemani perusteella se ei enää ole patsas vaan hotelli.

Ajoin raitiovaunulla keskustaan, ja kuinkas sitten sattuikaan. Tuli sade, ukkonen, melkein myrsky. Ei mitään mahdollisuutta säilyä kuivana. Oli paettava lähimpään suojaan. Se sattui olevaan Vanhan ylioppilastalon nurkalla sijaitseva Suomalainen kirjakauppa. Kiertelin siellä aikani ja alkoi olla lounasnälkä ja ulkona satoi aina vaan.

Siinä kirjakaupan Kaivopihan puoleisen ulko-oven vieressä on vanha tuttu ravintola, Vanhan Kellari. Livahdin noin kahden metrin matkan ovelta ovelle pahemmin kastumatta. Lounaslistalla oli lihapullia, makkarakeittoa ja silakkapihviä. Valitsin silakat. Siellä ei ole noutopöytää vaan annokset saa tiskiltä.

Täytyy sanoa, että annos oli vaatimaton sekä kooltaan että maultaan. Valitettavasti tämä ravintola "kotiruokineen" häviää mennen tullen vaikkapa lähialueen etnisille ruokapaikoille. Mutta sateessa ei oikein voinut kauemmaskaan lähteä.

Vanhan kellari oli suosikkipaikkojani joskus muinoin 70-luvulla. Siellä tapasi tuttuja, se oli yksi aikakauden tärkeistä opiskelija- ja taiteilijakapakoista. Itsepalvelupuolella ja Karhu-kabinetissa tuli istuttua monet mukavat istunnot. Valitettavasti kabinetin ovi oli nyt lukossa, olisin käynyt kuvaamassa sisällä. Nyt pitää tyytyä oveen.

Kellarin yksi osasto oli tunnetusti homojen kohtauspaikka. Minulle jäi mielikuva, että kellarissa vallitsi suvaitseva ilmapiiri, vaikka aikakausi yleisesti ei sitä ollut. Tämä tuli erityisesti mieleen myöhemmin illalla, kun katsoin Yle Fem-kanavalta Jonas Gardellin erinomaisen elokuvasarjan ykkösosan Torka aldrig tårar utan handskar (Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin). Suosittelen, löytyy Yle Areenasta. Hesarin lauantaiesseekin, josta kirjoitin viimeksi, mainitsee tämän kyyneleitä aiheuttavana katsomiskokemuksena. Sortoa oli silloin, sortoa on aina vaan - nykyisin näkyvimmin eduskunnassa ja kirkoissa.

Kun ei tullut kuvia hotelli Havis Amandasta, pistän halvaksi korvikkeeksi kuvia ravintola Vanhan Kellarista. Tähän on nyt tyydyttävä.

Lukemisen ilo ja tuska

Kirjakaupassa oli vieraana todellinen tähti, Jhumpa Lahiri. Menin kuuntelemaan haastattelua ja ostamaan uuden kirjan.

Taidan olla aika kranttu uudemman kirjallisuuden suhteen, mutta intialaistaustainen ja Yhdysvalloissa ja Roomassa asuva Jhumpa Lahiri saavutti suosioni heti ensitutustumisella. Romaanin nimi oli "Kaima" (The Namesake - 2003). Sen jälkeen olen lukenut kaksi novellikokoelmaa. Vetäviä nekin.

Nyt ostin uusimman, nimi on "Tulvaniitty" (The Lowland). Kustannusosakeyhtiö Tammi juhlisti sillä 60 vuotta sitten alkanutta Keltainen kirjasto -sarjaansa.

Keltainen kirjasto on hämmästyttävä saavutus näin pienellä kielialueella. Se julkaisee pelkästään uudehkoa laatukirjallisuutta maailmalta. Sellainen ei tietenkään voi olla kaupallisesti kovin kannattavaa, joten taustalla täytyy olla todellista kulttuuritahtoa. Jarl Hellemann oli vuosikymmenet sarjaan kelpuutettavien teosten jokseenkin yksinvaltainen valitsija. Laatutietoisuus näyttää säilyneen hänen jälkeensäkin.

Samalla käynnillä tein myös impulssiostoksen, aiheeseen kuitenkin väljästi liittyvän. Ostin Parnasson.

Parnasso oli minun opiskeluaikoinani huippukiinnostava lehti. Se oli nuoren kirjailijasukupolven foorumi. Siellä käytiin kiivasta polemiikkia, siellä esiteltiin merkittävimmät uutuuskirjat. Klassikoitakaan ei unohdettu. Minulle kuten kaikille kirjallisuuden opiskelijoille lehti tuli vuositilauksena, ja sen ilmestymistä odoteltiin. Sieltä sai virikkeitä. Päätoimittajina oli sellaisia alan huippunimiä kuin Kai Laitinen ja Tuomas Anhava. Vielä Jarkko Laineen kaudellakin kiinnostusta riitti, mutta ylipitkä päätoimittajakausi ei ollut hyväksi. Minunkin kiinnostukseni hiipui. Vuositilaus loppui ja muuttui irtonumeroiden ostoksi.

Nyt monta vuotta on mennyt niin, että irtonumeroidenkin ostaminen on ollut satunnaista. Nyt päätin ostaa.

Täytyy tietysti antaa tunnustus Otava-konsernille siitä, että lehti elää. Siinä näkyy kulttuuritahtoa aivan kuten Keltaisessa kirjastossakin. Sitähän Otavassa kyllä löytyy. Reenpää-suvusta on jatkuvasti löytynyt ihan oikeasti intohimoisia kirjallisuusihmisiä firman johtoon. Niin löytyi pitkään kilpailijastakin, WSOYsta, mutta nyt näyttää huonolta. Firma lähti mukaan pörssipeliin ja joutui heittopussiksi. Ensin Sanoma, nyt Bonniers. Paljonpuhuva haastattelu kertoi, että uusi toimitusjohtaja tuntee hänkin suomalaista kirjallisuutta, tosin vain Tuntemattoman sotilaan. Niillä eväillä siis jatkaa tämä suomalaisen kulttuurin perinnelinnoitus.

Sainko siis uudesta Parnassosta virikkeitä ja innostusta?

En suhtaudu aiheeseen yhtä jyrkästi kuin kuvassa Parnassoa lukeva kollegani. Oli siellä kiinnostavaakin, kuten kirjoituksia "terapiakirjallisuudesta", Italo Calvinosta ja Milan Kunderasta. Mutta kirja-arvosteluista en löytänyt mitään erityisen sytyttävää. Niiden perusteella en tunne tarvetta tutustua yhteenkään uutuuteen. Outoja kirjailijanimiä, ja kriitikoistakaan en tunne kuin kaksi. Lisäksi lehdestä löytyi omituinen sarjakuva, josta en saanut otetta vaikka moneen kertaan luin.

Mutta varmaankin on niin, että uusi sukupolvi uusine ideoineen on ottanut Parnasson haltuunsa. Minä olen vain pudonnut vauhdista. (Kuva: Pulttibois MTV 1990)

Viisaat ja hölmöt?

Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kirjoitti esseekokoelmassaan "Vien rucolan takaisin" humanisteista. Hän oli nähnyt sellaisia opiskelijoita Yliopiston kirjastossa. Tunnusmerkillistä oli, että humanisti kulki talvipakkasellakin ilman päällystakkia ja tuli kirjastoon pikkuisen humalassa.

Tunnusmerkit ovat luultavasti paikkansapitäviä, ainakin jos hän on sattunut näkemään entisen hyvän kaverini Simo L:n. Hän oli henkeen ja vereen humanisti - kirjallisuuden opiskelija ainakin kymmenettä vuotta. Hän tuskin koskaan omisti talvitakkia ja saapui varmasti usein kirjastoon Vanhan Kuppilan kautta. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että Yliopiston kirjasto on erinomainen paikka iskeä naisseuralainen, joka päästää kämpille yöksi.

Autuaasti poisnukkunut humanistikaverini Simo tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Saska Saarikosken kolumnin "Atomia on helpompi tutkia kuin ihmisen elämää" (HS 17.4.14).  Siinä humanistiraukkoja kohdeltiin vähän samoin kuin Enqvist. He eivät edes ymmärrä sellaisia tieteen peruskäsitteitä kuin "massa", "kiihtyvyys". Siinä ei auta minkäänlainen klassinen sivistys. "Mat­ti Klin­gen kal­tai­set in­tel­lek­tuel­lit ovat kuin esiin­ty­mis­alueen­sa ää­ri­ra­joil­le us­kal­tau­tu­nei­ta lin­tu­ja, jot­ka ovat jat­ku­vas­ti vaa­ras­sa pa­lel­tua hen­gil­tä.

Erityistä kaltoinkohtelua kolumnissa saavat yhteiskuntatieteet. Totta onkin, että yhteiskunnat ja valtiot ajelehtivat kuin ankkurittomat laivat myrskyissä, joita taloustieteiden mestareiden järjestämät finanssikriisit jatkuvasti nostattavat hallitsemattomiin mittoihin. Yhteiskuntatieteillä kun ei ole samanlaista arvovaltaa kuin luonnontieteillä, juridiikalla ja taloustieteillä.

Johtopäätös: humanistit pitäisi pistää tankkaamaan ainakin luonnontieteen peruskäsitteet. Siinä Kari Enqvist ja muutamat muut luonnontieteiden edustajat näyttävät tekevän parhaansa. He kirjoittavat kansantajuisia kirjoja. Minulla kin on hyllyssäni odottamassa "Suhteellisuusteoriaa runoilijoille".

Saarikosken kolumni pisti vähän minunkin sydämeeni. Pilkkaako hän tällaisia kuin minä? Voin avoimesti myöntää, että en paljonkaan suhteellisuusteorioista ole selvillä. Fysiikka jäi lukioon, arvosana muistaakseni 6. Korkeampi koulutus on pelkästään humanistiselta alalta. Yliopiston kirjastossa olen kyllä paljonkin istunut, en kuitenkaan koskaan juovuksissa. Talvitakki minulla kyllä oli. Naisia en muista sieltä iskeneeni.

Helsingin Sanomat näyttää tehostaneen tiedeosastoaan. Niitä on joka päivä, suurelta osalta luonnontieteiden alalta, joten meikäläisen ymmärryskyky on ilmeisesti kyseenalainen.

Lääketiede on varmaankin kansaa kiinnostavin tieteenala - ymmärrettävistä syistä. Kaivataan tietoja siitä, mikä tepsii tautiin. Siinä ollaan täysin asiantuntijoiden varassa, mutta jatkuvasti kohTdataan ristiriitaista informaatiota siitä, mikä on terveellistä tai laihduttavaa tai parantavaa. Tieteellä ei ole täyttä auktoriteettia kun rinnalle pyrkii humpuuki. Vai onko kaikki humpuukiksi leimattu sitä ihan oikeasti? Siihen jää se tila, kuka mihinkin uskoo.

Minun äitini uskoi homeopatiaan - se paransi hänen syöpänsä. Häneltä löytyi viisikymppisenä kainalosta etäpesäke. Se leikattiin Jyväskylän keskussairaalassa ja alettiin etsiä, missä se varsinainen sijaitsee. Vuosikausia sitä etsittiin mutta ei löydetty.

Muori hankkiutui salaa homeopaattisen lääkärin (siis ihan oikea suomalainen pätevä lääkäri, minä tarkistin asian!) hoitoon. Hän eli vielä 35 vuotta ilman syöpää. Hän oli täysin vakuuttunut, että sieltä löytyi apu. Paha siihen oli vastaankaan väittää, vaikka järki niin vaatisi. Perehdyin pikkuisen tuohon oppiin, sen minkä hölmö humanisti nyt ymmärtää. Ei vakuuttanut. Vähän kuin samaanien henkiusko.

Onhan näitä monenlaista yrittäjiä ollut, kuten seuraava ilmoituskin kertoo. Tätä jopa höpsö humanistikin ymmärtää epäillä.

Sivistyksen kehto

 

Poikkesin yliopistolla. Oli ihan oikeaa asiaakin, mutta ensin menin kuppilaan. Siihen samaan kuppilaan, jossa istuskelin paljon 1970-luvulla. Silloin siellä perällä oli vielä tupakkahuone. Enää ei.   

En pitkään viihtynyt. Ei se tupakkahuoneen puutteesta johtunut, sillä olen aikoja sitten lopettanut. Ilmapiiri on muuttunut. Kaikki oli kovin asiallisen ja tylsän tuntuista. Jotain olennaista puuttui. Ehkä se "hillittömyys", kuten M. A. Numminen olotilaa osuvasti luonnehti.  

Saman ilmiön kahdesta olemuksesta kirjoitti Kristina Carlson: "Kuivat sielut viihtyvät akatemioissa kuin neulalla pistetyt perhoset lasikantisessa laatikossa, mutta luova mieli tarvitsee ilmaa, rajuilmoja, ukkosta, sähköä." (Herra Darwinin puutarhuri 2009)  

Yliopiston pitäisi olla se paikka, johon keinottelijat, kaupustelijat ja muut tuomiopäivän rahanvaihtajat eivät eksy. Taitavat kuitenkin eksyä. Olen saanut käsityksen, että hallinnonuudistusten myötä talouselämän ja hallinnon tarpeet ja toiveet ovat alkaneet ohjata tutkimusta. Olemme toki uutisista huomanneet, kuka on uusi kansallisfilosofimme ja kuka on hänet siihen asemaan valinnut.  

Opiskelijat ovat ahtaalla. Suunnitelmien mukaan opiskelu pitäisi taas kustantaa velkarahalla. Opiskeluaikoja pitäisi lyhentää. Nousujohteisen urakehityksen odotetaan alkavan jo päiväkodista.  

Jotain on kuitenkin ennallaan. Huomasin, että luovuus kukoistaa miesten vessan koppien seinällä. Ihan niin kuin minun opiskeluaikoinani. Myönteisiä kannanottoja saavat viina ja vittu. Kielteisiä homot, kommarit ja maahanmuuttajat.   

Taisi olla Tarkovski, joka sanoi: "Ihminen on onneton jos luovuus puuttuu" . Hyvä että edes vessan kopissa voi olla onnellinen.

 

Jotain uudistusyritystäkin sieltä löytyi. Mietelausesarjan saa klikkaamalla suuremmaksi.

 

Kamala käsiala

 

Kansakoulussa ja vielä keskikoulun alaluokillakin oli kaunokirjoitustunteja. Niistä ei moni poika pitänyt, ne olivat kovin vaivalloisia. Piti työskennellä hiljaa ja huolellisesti. Kaunokirjoitusta pidettiin tyttöjen touhuna.  

Mustekynällä kirjoitettiin. Pulpetin kannessa oli kolo ja kolossa mustepullo. Sinne kynän terä kastettiin. Mustetta tippui terästä helposti, ja se teki tahran vihkoon, ja silloin sai opettajalta moitteet. Varustuksiin kuului myös imupaperi, mutta tahroihin se ei auttanut. Sillä kuivattiin kirjoitus heti tuoreeltaan.  

Tällainen on vierasta nykykoulussa. Minusta se on vahinko. Olen sitä mieltä, että ihmisen olemukseen kuuluu myös  taito tehdä käsillään tarkkaa työtä. Se on arvo sinänsä, eikä sitä korvaa mikään tehokkuus tai näppäryys, jolla perustellaan siirtymistä tietokoneella kirjoittamiseen. Käden taitoa ei tule, jos sitä ei lapsena opi.  

Minä pidin kaunokirjoituksesta ja sain työstäni kehuja opettajalta. En vielä kansakoulussa, josta näytekuva on, vaan oppikoulun puolella. Myöhemmin aikuisena kävin kaksikin kurssia, joilla opiskeltiin kalligrafiaa. Taidolle on ollut käyttöä. 

Koulun tunneilta jäi muistiin merkillinen yksityiskohta. Kaverini Jouko P. oli varsinainen sähläri mustekynänsä kanssa eikä koskaan saanut käsialaansa kuntoon. Opettaja torui. Hän sanoi, että Joukon käsialasta ei saisi selvää edes apteekkari.  

Apteekkari? Ihmetys jäi kytemään. Miten apteekkari liittyy epäselvän käsialan lukemiseen?  

Jossain vaiheessa opettaja selitti asian. Hän kertoi, että lääkäreillä on sekainen käsiala, kun he kovassa kiireessä kirjoittavat reseptejä ja lähetteitä. Niitä apteekkari joutuu tulkitsemaan, ja siinä taidossa he ovat kokemuksen myötä kehittyneet eteviksi.  

[Blogiani lukevat lääkärit älkööt nyt pahastuko - tiedän että heitä on yksi varmasti ja hänen bloginsa   välityksellä mitä ilmeisimmin useita. En herjaa, en pilkkaa, en panettele ammattikuntaa. Kerron vain muistikuvan kaukaa menneisyydestä. Käsialaongelma ei liene voimassa nykyaikana]  

Vähäpätöiseltä maistuva yksityiskohta jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Muistikuva aktivoitui viime kesänä, kun pengoin kesäasuntoni aitanvintillä olevaa laatikkoa, jonka sisällä on suuri määrä vanhempieni paperijäämistöä. Sieltä löytyi oheinen lähete - lääkärin vuonna 1952 kirjoittama. Kaunokirjoituksen opettaja oli ainakin tämän lääkärin kohdalla oikeassa. 

Osaisiko muka joku apteekkari (tai joku muu) lukea näytteenä olevaa lähetettä?  En tiedä, onko blogini lukijoissa yhtään apteekkaria. Jos on, pyytäisin ystävällisesti pistämään sähköpostiosoitteeseeni tiedon sisällöstä (osoite löytyy tästä vierestä). Asia on minulle kiinnostava osa perheeni historiaa.  

Voi olla, että tällaisen näytteen laittaminen nettiin näkyville rikkoo intimiteettisuojaa. Sitä varten manipuloin kuvasta piiloon tunnistetiedot:  osan järjestysnumerosta ja päivämäärästä. Kyseinen henkilö on ollut jo yli puoli vuosisataa haudan levossa.   

*   *   *    

Kuvassa oleva koululaisen vihkokirjoitus kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka uskonnon opetus läpäisi silloin ennen kansakoulussa kaikki oppiaineet, kaunokirjoituksenkin. Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla.

 

Outoja taideteoksia 3

 

[jatkoa eiliseltä ja toissapäivältä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Malmberg aloitti musiikista ja Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratoriosta, jota hän ei  oppinut ymmärtämään. Minun musiikinkuunteluni kehityslinjassa on samantapainen kokemus.  

Alkuhetki oli Beatles. Bändi ilmestyi maailmaani ja matkaradioooni, kun olin 14 v. Se mullisti maailmankuvani ja jätti pysyvän jäljen. Meihin rokkijätkiin iski heti puberteettinen ylemmyydentunne: tangot, humpat ja muut menneen maailman malmstenit olivat siitä hetkestä alkaen roskaa. Taidemusiikki ei ollut roskaa, se oli vain vaikeaa ja siksi sitä ei kuunneltu. Kun pop-musiikkiin ilmestyi vaikutteita klassiselta puolelta, sitä kyllä osattiin arvostaa. Sellaisia oli Beatleseilla (A Day in the Life), Jethro Tullilla (Bourrée), Ekseptionilla, Keith Emersonilla, Moody Bluesilla ja monilla muilla.  

Nyt, varttuneessa iässä käyn mielelläni sinfoniakonserteissa ja messuissa, vaikka musiikki ei ole ollenkaan leipälajini. En ole pitänyt suurtakaan väliä sillä, mihin konserttiin olen lipun ostanut. Tulee mitä tulee, "ymmärtämisellä" ei ole väliä, menen ensisijaisesti nauttimaan ja useimmiten se on onnistunut. Kovin vaikeita tai omituisia konsertteja ei ole osunut kohdalle. Erikoisimpina elämyksinä muistan Einojuhani Rautavaaran ja Per Nørgårdin teokset. Kaija Saariahon oratoriota en ole kuullut, siihen en osaa sanoa mitään.   

*   *   *     

Kirjallisuudesta Malmberg ilmoittaa vihaavansa teennäistä monimutkaisuutta ja  kunnioittavansa Veijo Merta niin ettei hänen nimeään lausu lakki päässä. Hyvä, minäkin kunnioitan. En kuitenkaan osaa pitää Merta mitenkään erityisen vaikeana kirjailijana. Jännittävänä, kekseliäänä, yllättävänä ja epäsovinnaisenakin, mutta en vaikeana. Samalla tavalla outona pidän sitä, että Malmberg liittää nimen Truffaut vaikeasti ymmärrettävien taiteilijoiden listaan.  Ei minusta. Elokuvat kuten 400 kepposta, Jules ja Jim, Morsian pukeutui mustaan ovat uuden aallon merkkiteoksia, mutta en pidä niitä erityisen vaikeina. Godard ennemminkin sopisi listalle.   

Kirjallisuudessa on kiistämättä monia teoksia, jotka kuuluvat vaikeiden klassikoiden listalle. Malmberg mainitsee James Joycen Odysseuksen ja Volter Kilven Alastalon salissa. Jälkimmäisestä hän sanoo viisaasti: " Sitä voisin hyvin pitää yöpöydälläni. Sitä pitää nauttia siivu kerrallaan kuin iltaviskiä."  

Minä en nauti iltaviskiä enkä pidä Alastalon salia yöpöydälläni, mutta asenne on oikea. Juuri niin pitää tehdä. Sillä tavalla kirjan lukemiseen menee vuosi ellei kaksikin, mutta saa mennäkin. Hyvästä pitää nauttia kauan.  

Minulla ei aikoinaan ollut mahdollisuutta nauttia siitä kauan vaan kirja piti kiitää läpi pikavauhtia, sillä se kuului tenttivaatimuksiin. Sellainen otti voimille. Sama pätee Joyceen. Yliopisto tuhoaa lukunautinnon, joskin onnistuu välillä herättämään kiinnostuksen. Minäkin menin Dubliniin viettämään Bloomsday-juhlaa (16. kesäkuuta). Aika villiä oli. Toivottavasti tulee tilaisuus mennä joskus uudestaan.  

Malmberg kehuu Saarikoskea ja Haavikkoa, hieman yllättäen. Luulen, että moni kokematon lukija voisi suhtautua Haavikkoon samalla tavalla kuin Malmberg Saariahon oratorioon. Olen itse ollut Haavikon kanssa jonkin kerran niin ymmälläni, että olisin voinut heittää kirjan ikkunasta ulos. En ole heittänyt. Töölöntorilta sitä ei kuitenkaan enää löytäisi.  

Joku sanoi: "Taideteos on taideteos, jos tekijä niin sanoo". En muista kuka, taisi liittyä dadaismiin. Ei siihen vastaanottajan ymmärtämistä tarvita, ei minun sen enempää kuin Ilkka Malmberginkään. Kiitän kuitenkin veteraanitoimittajaa kelpo puheenvuorosta. Ei se tabloidi-Hesari ihan kelvoton läpyskä ole, kun onnistuu minutkin näin provosoimaan.  

(Kuvassa James Joycen patsas Dublinissa ja detalji Tuomas Kyrön piirroksesta, jonka aiheena on Paavo Haavikko, julkaistu Parnassossa 5/2007)

 

 

 

 

Minä en muista

 

Luin parikymppisenä Mika Waltaria paljon. Historialliset romaanit vetivät. Sittemmin Waltarin lukeminen on jäänyt.  

Nuorena kirjallisuudenopiskelijana olin mukana ryhmässä, joka pääsi tapaamaan mestaria ja keskustelemaan hänen kanssaan. Hänellä oli tapana ottaa vastaan opiskelijaryhmiä. Muutaman kerran näin hänet myöhemmin kadulla, sillä hän asui lähellä asuntoani Etu-Töölössä. Kuvassa on talo, jossa hän asui melkein puoli vuosisataa kuolemaansa asti. Talo on etualalla oleva punatiilinen, se jonka ovi on ylhäältä pyöreä. Waltarin asunto oli alimmassa kerroksessa, kolme ikkunaa heti oven vasemmalla puolella. Osoite on Tunturikatu 13.  

Kadulla hän kulki iltaisin pienen mäyräkoiransa kanssa. Tavallinen kulkureitti vei Runeberginkadulle ravintola Eliten edessä olevaan pieneen puistoon. Siihen hänelle pystytettiin myöhemmin muistomerkki (alempi kuva).  

Eräs suuresti arvostamani kirjallisuusihminen mainitsi minulle äskettäin, että Waltarin "Neljä päivänlaskua" oli hänelle suuri lukuelämys aikoinaan ja on vieläkin. Siihen hän sanoi palaavansa muutaman vuoden välein.  

Minä en kehdannut sanoa, että en muista mitään siitä kirjasta, vaikka olen sen aivan varmasti lukenut. Se on hyllyssäni, ja sen viimeiselle sivulle olen lyijykynällä himmeästi kirjoittanut päivämäärän 19.9. 1971. Tapoihini kuuluu kirjoittaa lukemispäivämäärä kirjojeni viimeiselle sivulle. Unohduksen hämärään on siis se kirja jäänyt.  

Juuri nyt minulla on luettavana Päivi Istalan muistelmateos Ristivetoa. Se on kuvaus aikakaudesta ja tapahtumista, jotka monella tavalla liippaavat minua läheltä. Yllättäen löydän Päivin kirjasta tiedon, että Waltarin Neljä päivänlaskua on ollut hänelle poikkeuksellisen vaikuttava teos.  

Johan nyt on helkkari! Jo kaksi arvostamaani henkilöä kehuu kirjaa, josta minä en muista mitään. Herää epäily, olenko minä ollut tajuissani sitä lukiessani.  

Siirsin jo sen kirjan hyllystä sohvapöydälleni. Luen sen kunhan ensin saan Istalan muistelmat luetuksi loppuun.

Voi luottaa

         

"Älä ikinä luota kasvissyöjiin." Näin kuului repliikki äsken televisiossa päättyneessä elokuvassa Notting Hill (ohj. Roger Michell 1999).  

Elokuva on yksi onnistuneimmista uusista romanttisista komedioista - siis ihan kelvollinen kriittisenkin katsojan hengenravinnoksi. Repliikki vaan tuli vähän huonoon aikaan, sillä olen aikeissa pitää kasvisruokadieetin.  

En ole aatteellinen vegetaristi - ei dieetti siitä johdu. Minulla sattuu olemaan hyviä kokemuksia. Opiskeluvuosina asuin muutaman vuoden kommuunissa, jossa yksi asukkaista oli kokkiopiskelija. Hän oli erikoistunut kasvisruokiin ja hän johti porukkamme ruokataloutta. Siinä opin arvostamaan kasvisruokia. Enkä tarkoita mitään itulautasia vaan kunnolla valmistettuja, monipuolisia aterioita.  

Palasin juuri Saksan-matkalta. Reissussa rähjääntyy, varsinkin Saksan-reissulla, kuten kaikki siellä käyneet tietävät. Ainakin minulle käy Saksassa aina niin, että tuttavia tavatessa ja hotellielämää viettäessä ruokailu ei mene aivan Pekka Puskan lautasmallisuositusten mukaan. Makkaraa ja kyljystä riitti ja olut vaahtosi.  

Nyt on aika korjata kolesterolitaso, siksi dieetti. Varmemmaksi vakuudeksi edessäni on tammikuussa käynti työterveysasemalla. En välittäisi enää koskaan kuulla Eeva-lääkärin hymähdystä  selityksilleni, miksi edellisellä käynnillä asetetut tavoitteet eivät ole toteutuneet.  

Aikanaan 1980-luvulla poikkesin silloin tällöin Korkeavuorenkadulla sijaitsevaan Kasvisravintolaan. Se oli silloin kaupungin ainoa. Nyt sellaisia on useita, myös vegaaneille. Monissa etnisissä ravintoloissa listalla on myös kasvisvaihtoehtoja. Näihin paikkoihin aion nyt käydä tutustumassa.  

Pari kolme viikkoa, joulun aluspäiviin asti, aion sulkea suuni kaikilta makkaroilta, kyljyksiltä ja pihveiltä ja niiden muunnelmilta. Eikä projekti ole mitenkään vastenmielinen. Tähän päätökseen voi luottaa, Notting Hillin repliikki on pelkkää pahaa puhetta ja panettelua.   

Kuvassa Erik Enrothin maalaus Lihaa (1953)  

  

 

Sikamaista

 

Olen työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.  

Työ sujui muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä myöhemminkin.   

Kyseessä on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?  

Sitten keksin. Yksi sivu puuttuu.   

Se on leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten alle. Aivan huomaamaton tihutyö.  

Kun selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.  

*   *   *     

Ensimmäinen tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen. Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.  

Kaapista opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko. Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan vierustoverin kanssa.  

Komento oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea. Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.  

Muistan tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua. Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.   

Ja nyt siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja pois. Sikamaista, sanoisin.  

Kuvassa se vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.

 

Lukumiehiä

Istuttiin äijien kanssa iltaa. Puhe kääntyi kirjallisuuteen - olimmehan kaikki jonkinsorttisia lukumiehiä. Ruvettiin siinä muistelemaan, kuinka meistä oli sellaisia päässyt tulemaan. Jostain se oli aikoinaan alkukimmokkeen saanut, sillä ei se nuorilla keskisuomalaisen pikkukaupungin pojilla mikään valtavirta ollut.  

Kuultiin kummallisia alkuunpääsytarinoita. Sattumalla taisi olla kaikkien kohdalla osuutta. Toisinkin olisi voinut käydä, meistä olisi voinut tulla vaikka mopon rassaajia. Olisi voinut jäädä lukuinto löytymättä, ellei eteen olisi osunut sattuma. 

Lauri oli poikaiässä opetellut pelaamaan shakkia ja löytänyt sen myötä sattumalta Stefan Zweigin pienoisromaanin Shakkitarina. Se oli tyrmännyt niin, että pelaaminen jäi ja lukeminen alkoi.  

Reiska sattui asumaan vanhan originellin maisterin naapurissa ja tämä oli istunut puutarhassaan ja kutsunut naapurin nuoren miehen ampumaan ilmakiväärillä räkättirastaita mansikkamaaltaan. Työn palkaksi maisteri oli tarjonnut kirjoja valtavasta hyllystään, yksi kirja jokaisesta rastasvainajasta. Palkkasaaliiksi oli kertynyt nippu Agatha Christietä, Kymmenen pientä neekeripoikaa, Ikiyö ja ne muut, mutta lisäksi Reiska oli myös hoksannut napata Decameronen ja Kravun kääntöpiirin. Ne olivat jättipotti, sillä kirjaston täti ei sellaisia suostunut alaikäisille lainaamaan. 

Minun sattumani oli norjalainen tyttö, joka ilmestyi asumaan tukholmalaisen yliopistokampuksen asuntolassa minun seinänaapurikseni kesällä 1971. Tukholma oli siihen aikaan toinen kotikaupunkini Jyväskylän ohella. 

Norjalaistyttö ei vastoin ennakkoluuloja ollut pukeutunut villapaitaan ja anorakkiin. Asiaan saattoi vaikutta se, että oli kuuma kesä. Hänellä oli hörhelövaatteita, Indiskasta ostettuja. Oli otsapanta, kierroksittain kaula- ja rannekoruja, pirtanaukoja, jeesussandaalit, jenkkiarmeijan maihinnousulaukku jossa peace-merkki. 

Hänellä oli tärkeä kirja. Sen oli kirjoittanut Hermann Hesse ja sen nimi oli Steppeulven. 

Ensi alkuun erehdyin luulemaan, että kirja on sivuseikka. Läpikuultava valkoinen intianpuuvillamekko paljasti kiinnostavampia tulevaisuudennäkymiä. Mutta ei. Tie norjalaistytön tuttavuuteen ei ollut mahdollista ilman SITÄ kirjaa. 

Sain kirjan lainaksi, mutta se oli norjaksi, ja se oli kovin vaivalloista lukea, vaikka ruotsia hyvin osasinkin. Tulkkaus toimi mutta teki etenemisen hitaaksi. Kävin kaupunginkirjastosta (kuva) lainaamassa sen helpommalla kielellä. Istuimme kahdestaan puistossa Kaupunginkirjaston takana olevalla korkealla mäellä lukemassa, oli hellepäivä. Tarina alkoi vetää.  

Minä kävin töissä puistoravintolassa Södermalmilla, norjalainen naapurini kävi kesäkurssia Konstfackissa, Ruotsin taideteollisessa korkeakoulussa. Hänellä oli huoneessaan maalausteline. Kuvissa oli psykedeelisiä muotoja ja värejä. 

Siitä kirjasta lukuharrastukseni lähti vauhtiin. Suomeksi sen nimi on Arosusi (alk. Der Steppenwolf -1927). Siitä muodostui aikakauden nuorisolle jonkinlainen kulttiteos. Rockyhtye Steppenwolf otti nimensä tästä teoksesta, ja yhtyeen kappale  Born to be Wild  on yksi rockmusiikin suurista klassikoista. 

*   *   *  

Sitten kävi niin, että norjalainen naapurini katosi. Eräänä aamuna hän oli poissa, enkä koskaan sen jälkeen ole kuullut hänestä. Kirja jäi minulle.

Porthanian pyöröovet

Kävin äskettäin eräässä tilaisuudessa Porthanian isossa luentosalissa. Siellä aina herää muistoja.

Samassa salissa, suunnilleen samalla paikallakin, istuin 40 vuotta sitten pääsykokeessa pyrkiessäni yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Kuva siitä salista ja omasta sijainnistani siellä jäi pysyväksi muistoksi mieleni syvimpiin sopukoihin. Silloin tuntui kuin olisi ollut kysymys suunnilleen elämän ja kuoleman jälkeen toiseksi vakavimmasta hetkestä.

Tulin hyväksytyksi. 

Olin jo pari viikkoa aikaisemmin ollut menossa pääsykokeeseen, sillä kerralla teologiseen. Olin kotona Jyväskylässä lukenutkin jonkin pääsykoekirjan. Teologista tiedekuntaa en ollut valinnut kohteekseni ollenkaan aatteellisista syistä vaan siksi, että sinne kuulemma pääsi helposti. Taktinen näkökulma hahmottui niin, että kun on sisään yliopistoon päässyt, sitten on helppo vaihtaa alaa mieleisekseen.

Yleisesti tunnetun väitteen mukaan teologisen tiedekunnan ovi avautui kaikille, jotka onnistuvat pääsemään Porthanian moderneista pyörivistä ovista sisään. Sen jälkeen loppuosa pääsykokeesta olisi leikintekoa.

Tässä yrityksessä minulle kävi huonosti. En selvinnyt pyöröovista, tarkemmin ilmaistuna en selvinnyt pääsykoeaamuna edes pyöröoville asti.

Olin saapunut junalla Jyväskylästä Helsinkiin pari päivää ennen pääsykoetta. Sain kortteerin erään tuttavan opiskelijakämpästä Domuksella. Pääsykoetta edeltävänä iltana menin Bottalle, ihan vaan hetkeksi pistäytymään.

Bottalla jouduin joron jäljille, jos nyt tätä sanaa voi käyttää kauniista Kaarinasta, johon Bottalla tutustuin. Teologisen tiedekunnan pääsykokeen alkaessa olin sikeässä unessa Kaarinan kämpillä jossain Kannelmäessä. Arvaa harmittiko.

Kuvassa Porthanian pyöröovet (suurenevat klikkaamalla).

Entinen heila

Dessu seisoi tänään Vanhan kirkon puiston ja WSOY:n kulmassa Bulevardilla odottamassa liikennevalojen vaihtumista, kun hän melkein säikähti. Tuntematon nainen tarttui hihaan ja puhkesi puhumaan: ”Onko se - - onko se todellakin Roope?”

Oli se todellakin Roope, mutta kysyjää en tuntenut. Suunnilleen ikäiseni, tyylikkäästi pukeutunut. Tuollaisessa tilanteessa mies tuntee itsensä epäkohteliaaksi, kun ei tunne toista, joka selvästikin pitäisi tuntea, koska hän tuntee minut nimeltä. Siinä yrittää pikavauhtia skannata aivosolunsa läpi: ammatin kautta tuttu? naapuri? kapakkatuttu? opiskelukaveri? koulukaveri?

Ei hajuakaan, aivan vieras. Kohteliaisuuskoodiin kuitenkin kuuluu, ettei tunnusta unohduksen syvyyttä vaan yrittää jotenkin kiemurrella ja saada johtolangan päästä kiinni. Kasvoissa oli ehkä jotakin tuttua mutta ei riittävästi. Hämmennykseni näytti huvittavan häntä.

”Et taida muistaa? Viiden pisteen vihje: muistatko kesän kerran kauan sitten, olikohan 1977?”

Tilanne oli vähän kuin elokuvassa Tyttö kuunsillalta (Matti Kassila - Hella Wuolijoki). Alkoi hieman polttaa, mutta ei riittävästi. Miten saada nostetuksi mieleen juuri se kesä kaikkien muiden entisten kesien joukosta?

”Kolmen pisteen vihje: kasvatustieteen appro.”

Just joo. Sellaisenkin olen joskus suorittanut. Se oli kesäyliopistossa, paikka oli Kauppakorkeakoulu. Nyt alkoi raksuttaa. Voiko tämä olla SE tyttö?

Kyllä se oli SE tyttö.

Onko kiire, ehditkö kahville? Ei Dessulla koskaan ole niin kiire, etteikö kahville ehtisi. Siinä on Ekberg melkein vieressä. Sinne. Muistan, että Ekbergillä käytiin silloin kesällä 77 monta kertaa, melkein joka päivä, kun Neidillä oli rahaa tarjota, minulla ei ollut. Iltaisin käytiin usein kaljalla ravintola Bulevardiassa, siinä lähellä sekin, vanhaa oopperaa vastapäätä.

Neiti opiskeli oikeustieteellisessä, minä historiallis-kielitieteellisessä kirjallisuustiedettä. Kasvatustiede oli molemmille sivuaine. Siellä kauppakorkeakoulun luennoilla sytyimme suhteeseen ja rilluttelimme kesän. Se oli villi kesä. Syksyn tullen suhde pikkuhiljaa hiipui, kun approbatur tuli valmiiksi. Sen koommin emme ole tavanneet.

Entinen ponnaripäinen farkkutyttö oli nyt tyylikäs lady. Menestynyt liikejuristi oli menestyvän liikejuristin näköinen, kalliin oloiset vaatteet, silmälasit ja korut ja kampaukset. Minua hän arvioi, että olenpa onnistunut säilyttämään vanhan tyylini. Ei hän sitä ääneen sanonut mutta tarkoitti selvästi nukkavierua pikkuboheemia olemustani.

Menneisyydestä ei siinä kahvikupin ääressä puhuttu sanaakaan. Pysyttiin nykyhetkessä. Mitä teet, mitä kuuluu? Puheet kesästä 77 olisivat tuntuneet kiusallisilta. Erosimme kohteliaasti kätellen: ”Hyvää jatkoa, ehkä joskus taas tavataan.”

En kehdannut kertoa, että ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun kirjoitin hänestä ja kesällä 77 sattuneesta tapauksesta blogiini. Sen mainitseminen olisi ollut aivan liian intiimiä, vaikka kirjoitinkin sen nimettömästi. Ei tyylikkäälle juristille voi muistuttaa mieleen, että ponnaripäinen Neiti kerran kauan sitten pelasti itsensä ja minut hyvin kiusallisesta tilanteesta. Se liian intiimi teksti löytyy täältä.

"Opi, kuusikymmenvuotias..."

Dessu kävi Moskovassa työmatkalla ja joutui jälleen kerran harmittelemaan, ettei ole koskaan elämänsä varrella tullut opiskelleeksi venäjää. Toinen samanlainen sivistysaukko on ranskan kieli.

Kuinka paljon enemmän maasta ja kulttuurista ymmärtäisikään, jos siihen pääsisi kiinni kielen kautta. Ei yhtään lohduta, että Venäjälläkin aletaan jo kohtalaisen laajasti osata englantia. Työasiat ja yksityiskontaktit sujuvat kyllä, mutta syvempi taso jää saavuttamatta.

Dessu pärjää hyvin toisella kotimaisella, englannilla ja saksalla. Virokin käy jos ei tarvitse kovin monimutkaisia selittää. Muut kielet ovatkin sitten turistitasoa.

Mietintämyssyssa on suuria aikeita. Dessulla häämöttää vuoden kuluttua eläkkeelle siirtyminen. Päätöstä en ole vielä tehnyt, pakko ei ole. Mitä puuhaan sitten jos siirryn? Olisiko aika opiskella? Vai siirtyisinkö rentoon elämänmuotoon? Oppisinkohan vielä uuden kielen, vaikkapa venäjän tai ranskan? Käytännön tarvetta ei tietenkään ole, mutta ihan omaksi iloksi.

Joskus poikien kanssa tuumailtiin tuopin yli, mitä kaikkea voisi. Houkutusta oli ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä olisi totaalisen vierasta ja ennen kokematonta. Uuden kielen opiskelu ei olisi uutta, kun olen kieliä ennenkin opiskellut. Pitäisi olla aivan outoa ja omituista. Suorittaisinko lentolupakirjan? Hyppäisinkö laskuvarjolla? Ryhtyisinkö vuoristokiipeilijäksi? Vaeltaisinko pohjoisnavalle?

Taitavat olla vähän rankkoja tässä iässä ja tällä kunnolla. Ehkä jotain hillitympää. Toteuttaisinko lopultakin nuorena kesken jääneen projektin ja tekisin väitöskirjan? Vai opettelisinko lukemaan nuotteja, sitten soittamaan jotakin instrumenttia, vaikkapa banjoa tai balalaikkaa, ja sitten kun osaisin, lähtisin kiertueelle? Vai opettelisinko pelaamaan Angry birdsiä ja pyrkimään mestaruuskisoihin? Vai liittyisinkö FaceBookiin ja raportoisin jokaisesta kyljenkääntämisestäni?

Tässä on nyt vuosi aikaa miettiä. Innoittajana B. Brechtin Oppimisen ylistys, josta kirjoituksen otsikko on lainaus.
"Johtoon" en kuitenkaan aio siirtyä.

Paluu yliopistolle

Dessu on pitkin syksyä ja talvea poikennut moneen kertaan yliopistolla, siellä päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut opiskella mitään eikä suorittaa tenttejä. Ihan työasioissa olen ollut liikkeellä, käymässä neuvotteluja yhteistyötahon kanssa eräästä projektista. 

Paikka on minulle tuttu, vähän liiankin tuttu. Juuri tässä talossa, näissä huoneissa, suuri osa opiskelustani sijaitsi. Vanhan tunnelman palautumista mieleen ei voi estää. Ihmiset ovat vaihtuneet mutta aula, aulan tuolit, portaikot, huoneet, kuppila, vessa ja muut ovat samat. Myös ilmoitustaulu on sama.

Muistot, joita tutuilla paikoilla nousee mieleen, eivät ole jokaiselta kohdalta miellyttäviä. Jonkinlainen perusahdistus on siinä mukana.

Ahdistavissa muistikuvissa eivät päällimmäisiksi nouse tavalliset luennot - ne olivat rutiinia. Päällimmäisiksi nousevat tentit ja niihin välillä liittyvä suoranainen pelko. Koskaan, en yhtä ainutta kertaa, en muista menneeni tenttiin rentona, vailla jännitystä. Tenttien vaatimukset olivat aina sen verran mittavia, että niihin oli mahdotonta valmistautua täydellisen hyvin. Epäonnistumisen mahdollisuus oli aina olemassa. Valmistautumisessa oli jotain vaillinaista, ja piti vain toivoa, ettei juuri sitä heikkoa kohtaa kysyttäisi.

Pysähdyin hetkeksi Castrenianumin seminaarihuoneen ovelle. Siellä olen istunut proseminaarin, laudaturseminaarin ja monta muuta. Seinällä on muinaisen professorin muotokuva. Seminaarit olivat tiukka paikka. Hyvä että olivat, niissä oppi ihan oikeasti asioita, joista on ollut hyötyä. Mutta kyllä siinä ovella seisoessa palautui mieleen tunnelma, jossa päällimmäisenä oli pelko huonosta valmistautumisesta.

Ja aivan erityisesti se ilmoitustaulu. Palasivat mieleen ne vatsanväänteetkin, kun piti mennä ilmoitustaululta katsomaan, onko tentti mennyt läpi. Yleensä oli, en muista koko ajalta kuin yhdet pakit. Yleensä vielä oikein hyvin arvosanoin. Oliko pelko ja ahdistus liioittelua?

Kuppila ei ole entisensä. Tarjoilutiskit ovat eri suuntaan ja pöydät on ryhmitelty toisin. Ennen kuppilan perällä oli pieni huone, jossa käytiin tupakalla luentotauoilla. Se oli viihtyisä paikka, siellä tutustui ihmisiin, siellä luotiin kontakteja. Nyt sekin on pois. Vessassa en ole tullut käyneeksi. Silloin ennen koppien seinät olivat täynnä alaan liittyviä piirroksia ja tekstejä. Aggressioiden kohteina olivat homot, kommarit, kepulaiset, hurrit, maahanmuuttajat, feministit. Tuskinpa enää, eiköhän maailma ole niistä ajoista muuttunut?

* * *
Dessu on nyt lähdössä hiihtolomalle. On jäänyt ylitöistä tulleita vapaapäiviä. Television Terhi tosin lupaa sääennustuksessaan sellaisia kelejä, että sukset on viisainta jättää kotiin.

Olen tullut vähän katumapäälle talvilomani ajankohdasta. En tiedä, onko sitä mahdollista siirtää myöhemmäksi, mutta huomenna kokeilen. Luultavasti ei onnistu. Siinä tapauksessa blogiin tulee nyt tauko.

(Kuvat yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoleisesta aulasta. Klikkaa suuremmiksi).

Vanhat ja uudet talot

Eilinen käynti Suomen Pankin taidenäyttelyssä vei taas kerran ajatukset arkkitehtuuriin ja siihen, millaisen tunnetilan rakennuksen ulkomuoto (varsinkin sisätila) herättää ihmisessä. Vaikutus tuntuu vieläkin.

Ei tällaisia arvorakennuksia Helsingissä monta ole. Joitakin ehdittiin pahimman vimman aikana tuhota - sellaisia kuin Norrménin talo, Skohan talo ja Heimolan talo. Ihmetellä täytyy. Suuri määrä kansallista kulttuurihistoriaa lyötiin säpäleiksi. Heimolan talossa jopa eduskunta kokoontui parikymmentä vuotta. Sillä kohdalla on nyt ”Stadin Kebab”.

Jää ihmettelemään, mihin laadun taju on nykyrakentamisesta kadotettu. Eikö osata? Eikö haluta? Eikö ymmärretä? Eikö ole varaa? Ihmisen hyvinvoinnille ei ole yhdentekevää, millaisissa tiloissa hän oleskelee. Luulisi, että varsinkin työpaikkojen, koulujen, sairaaloiden ja muiden vastaavien talojen rakentamisessa otettaisiin huomioon sisätilojen terapeuttinen vaikutus. Vai eikö vaikutuksesta ole tieteellisiä tutkimustuloksia? Pidetäänkö sitä vain romanttisten höpsöjen haihatteluna? Dessu muistaa opiskeluvuosiltaan tärkeän oivalluskokemuksen: oli aivan toista istua luennolla tai seminaarissa yliopiston päärakennuksen vanhan puolen tyylikkäässä salissa kuin hallintorakennuksen uudessa kantti kertaa kantti -hallissa.

Dessu ei lainkaan väitä olevansa arkkitehtuurin asiantuntija. Hän katsoo rakennuksia tavallisen kadullakulkijan näkökulmasta. Joistakin hän pitää, muutamista harvoista jopa innostuu. Suurimpaan osaan hän ei tule kiinnittäneeksi minkäänlaista huomiota. Aika monia hän inhoaa. Uskon, että kaltaisiani on paljon.

Vanhoissa tyylikkäissä rakennuksissa, sellaisissa kuin Yliopiston kirjasto, sielu lepää ja tulee hyvä olo. Vanhoissa kirkoissa tämä ominaisuus on yleinen, viimeksi koin sen vakiopysähdyspaikassani Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja Keski-Suomen vanhoissa puukirkoissa Petäjävedellä ja Keuruulla. Mutta toimii se joskus uusissakin. Temppeliaukion kirkko on niistä mieluisin.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Helsingissä selvitetään mahdollisuuksia saada tänne Guggenheimin säätiön taidemuseo. Lähtivätpä ajatukset liikkeelle Dessunkin hilseisessä päässä: tässä on ideaa.

Olen käynyt Guggenheimin museossa New Yorkissa ja Espanjassa. Manhattanilla Frank Lloyd Wrightin luomus kaikkine spiraaliramppeineen oli valtava elämys. Bilbaon Frank Gehryn suunnittelema rakennus ylitti mielikuvituksen rajat. Molemmat valtavia yleisömenestyksiä. Että Helsinkiin jotain sellaista?

Viimeksi tänne suunniteltiin huomiota herättävän erikoista hotellia Eteläsatamaan presidentinlinnan naapuriksi. Dessun mielestä paikka oli väärä, hotelli sinänsä oli kiinnostavan näköinen. Olisiko löytynyt sopivampi paikka? 
Helsinki ei ole erityisemmin profiloitunut uusien kulttuurirakennusten ulkonäöllä. Vanhat ovat tyylikkäitä, sellaiset kuin Kansallisteatteri ja vanha ooppera Bulevardilla. Svenska Teatern oli vanhassa ulkoasussaan myös, uusi on vähän rajatapaus. Uudemmista Helsingin kulttuuripalatseista onnistuneimpana pidän Kulttuuritaloa. Se on jollakin tavalla yhtä aikaa sekä arvokas että moderni. Kiasma on myös minun makuuni, se on omaperäinen kokonaisuus, siinä on taiteilijan oivallus. 

Sen sijaan Kaupunginteatteri ja uusi ooppera ovat ulkoapäin katsottuina yhdentekeviä. Uudesta, syksyllä valmiiksi tulevasta musiikkitalosta ei näytä tulevan yhtään kummoisempi. ”Töölön uimahalliksi” sitä pilkkakirveet ovat maininneet. Korostan, että näillä nyrpeillä arvioilla en tarkoita rakennusten tärkeintä ominaisuutta, sisätilojen toimivuutta käyttötarkoituksessaan. Musiikkitalostakin voi tulla vaikka kuinka onnistunut. Ihmettelen vain, eikö rakennuksen ulkonäköönkin olisi voitu satsata enemmän, kun tällaiseen ainutkertaiseen urakkaan ryhdytään.

Nyt pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että kauneus ei ole Dessun silmässä. Tällaista tuli vaan mieleen, kun peräkkäisinä päivinä kohtasin Suomen Pankin ja uutisen Guggenheimista.

Kuvassa tekeillä oleva musiikkitalo joulukuun alussa. Ulkonäkö ei tästä varmaankaan enää paljon muutu. Jos vättämättä haluaa katsoa tarkemmin, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

Housut jalkaan

Erkon konsernin jättiläinen julkaisi vuoden alkajaisiksi (2. tammikuuta) kokosivun reportaasin otsikolla ”Housut tekevät kodin”. Sepä vekkulia, jättiläinen unohtaa kerrankin Nato-vyörytyksensä ja keskittyy olennaiseen.
Anteeksi, nyt taisin olla kohtuuton ivassani. Onhan Hesarissa ollut toki muutakin toimituksellista human interest -sisältöä. Emmehän voi unohtaa, että lehti on vuosikaudet lähes jokaisessa henkilöhaastattelussa tehnyt olennaisen kysymyksen: ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman?”

Kun vielä tarkemmin mietin, Hesarin viikkoliite on oikeastaan huippuhyvä tällä alalla. Kuuluuhan sen ”Kuka Nyt” -palstan haastattelujen kysymyssarjaan jokseenkin säännöllisesti olennainen kysymys ”Kuinka karvainen on takapuolesi?” - Tosin ei aina. Olen miettinyt, miksei tätä kysytä kaikilta. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella arvelisin, että jako menee haastateltavan sukupuolen mukaan - miehiltä kysytään, naisilta ei. En kuitenkaan ole varma, päteekö tämä havainto kaikissa tapauksissa. Ehkä on poikkeuksia.

* * * 
Tässä uudessa kotihousujutussa haastatellaan ja valokuvataan ihmisiä siitä, millaisia housuja he kotioloissaan pukevat päälleen.

Yhdelle tärkeintä on housujen löysyys. Hänellä on kahdet mustat ja yhdet punavalkoiset verryttelyhousut. Ne värikkäämmät ovat olleet hänellä käytössä 15 vuotta, ja silloinkin ne tulivat perintönä isoveljeltä. Tämä 28-vuotias tamperelaismies pitää tärkeimpänä housujen ominaisuutena sitä, että ne ovat tosi löysät. Vyötärön kuminauhan kuitenkin pitää pitää housut ylhäällä. ”Koti on housuissa”, hän julistaa. Tämä lausahdus olisi mielestäni syytä ottaa mukaan seuraavaan WSOY:n syvämietteisiä ajatuksia keräävään paksuun aforismikokoelmaan.

Toinen vaihtaa talvella kotiin tullessaan ylle Marimekon kermanväriset villaiset neulehousut. Kesällä käytössä ovat beesit veluurihousut. Jouluna väri on punainen. Kauppareissulle tämä 58-vuotias helsinkiläisnainen ei kuitenkaan housuissa lähde julkisesti näyttäytymään, sillä ne ovat ”sellaiset yksityishousut”.

Kolmannella, 31-vuotiaalla helsinkiläisnaisella, asu vaihtelee. Välillä on pitkä raidallinen mekko, välillä haaremihousut. Mekko on ilmeisesti monikäyttöisempi, sillä hän kehuu sitä mukavaksi puuhatessaan sängyssä läppäri sylissä.

Neljäs, 47-vuotias espoolaisnainen, ei selvästikään ymmärrä mukavuuden luonnetta. Hän oli katsonut Lenita Airiston haastattelun, jossa tämä oli tiptop punaisessa plyysisessä kotiasussa. Niinpä hän oli etsinyt Niken lantiomalliset joustamattomasta tekokuidusta tehdyt housut. Niissä hän voi kuurata lattioita ja ottaa heti vieraita vastaan ja postilaatikolle voi kipaista ilman häpeää polvipusseista naapureiden silmissä. - No, tiedämmehän me Espoon ja espoolaiset…

Entä Dessu itse?

Dessu ei häpeä polvipusseja eikä käytä lantiomallisia. En myöskään Marimekon neulehousuja, vaikka muuten arvostan Marimekkoa suuresti. Arkkitehti-olkalaukku minulla on koko ajan käytössä. Aikoinaan käytin myös Kuski-pukua, sitä vakosamettista, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Dessulla on neljät kotihousut, kaikki samanlaisia, tosin eri värisiä: kahdet mustat ja kahdet harmaat. Ostin ne kymmenisen vuotta sitten ollessani muutaman kuukauden Yhdysvalloissa. Housuissa on reiden päällä erään yliopiston urheiluseuran nimi ja logo (jätän nimen tässä mainitsematta etteivät joudu nolatuksi). Väljät housut, polvipussit, kuluneet, rispaantuneet, mukavat. Uskon, että ne kestävät vielä toiset kymmenen vuotta. Onneksi ostin niin monet.

Kummallisia nämä yliopistojen ja korkeakoulujen käytännöt. Näin kerran tuttavallani Sibelius-Akatemian oppilaskunnan tyylikkään t-paidan. Kysyin, mistä voisin ostaa sellaisen itselleni. Hän sanoi, että en mistään, kun en ole tekemisissä sen laitoksen kanssa.

Sanoin, että onhan minulla amerikkalaisen yliopiston housuja iso pino, vaikka en ole koskaan ollut tekemisissä sen yliopiston kanssa, en ole edes käynyt siellä. Sibelius-Akatemiassa olen sentään käynyt, hyvinkin monta kertaa kuuntelemassa konsertteja.

Ei auttanut.

Jouduin Manalaan

Dessu istui iltaa äskettäin ravintola Manalassa. Kyseessä oli ns. sidosryhmätapaaminen, suomennettuna korruptiokeikka eli lasku firman piikkiin. Manala on sellaiseen hyvä paikka. Lisäksi Dessulla on sieltä lyhyt kotimatka. Töölöntorin nurkalle sieltä kävelee viidessä minuutissa.

Lehdistä olen huomannut viime aikoina monia juttuja, joissa Manala on mainittu. Olen tullut ymmärtämään, että siellä on rillutellut moni muukin epämääräinen asiakas.

Yksi Manalan vakioasiakas, varattomaksi miljonääriksi luokiteltu liikemies, vangittiin juuri viime viikolla. Hän piti kuulemma hovia Manalassa poliitikkojen kanssa, ja siellä niitä kuuluisia vaalirahoja suhmuroitiin.
Toisen uutisen mukaan muutama päivä sitten Manalan naapuritalon pomomies oli tullut ravintolaan nauttimaan ”tavalliset ruokajuomat” ja sitten alkanut huudella naapuripöytään sopimattomia. Siinä naapuripöydässä sattui istumaan saman naapuritalon vähän pienempi pomomies, joka aiemmin oli työmaalla pitänyt puheen, jossa oli irvinyt sitä isompaa pomoa.

Iltapäivälehtiinhän sellainen huutelu päätyy, kun se naapuritalo sattuu olemaan aika merkittävä laitos, enkä nyt tarkoita Kansallismuseota vaan sitä toisella puolella sijaitsevaa taloa, jossa on kadun puolella 14 pylvästä. Ja Manalassa päivystää aina joukko journalisteja, jotka kyllä kuulevat kaikki huutelut, saati sitten muut kuiskutukset.

Dessu ei ole Manalan vakioasiakas. Ilmapiiri ei ole aivan hänen makuunsa. Dessu viihtyy paremmin toisessa töölöläiskapakassa, Elitessä, joka ei ole kaukanakaan. Manalan talolla on kuitenkin melkoinen historia, siellä on tehty muutakin politiikkaa kuin vaalirahoja ja naapuripöytiin huutelua, esim. perustettu aikoinaan jääkäriliike. Talon nimi on Ostrobotnia eli Botta. Sen juhlasalissa opiskelijat ovat bailanneet vuosikymmeniä ja siellä Dessukin nuorena miehenä kävi monta kertaa tyttöseuraa pyydystämässä. Samassa talossa sijaitsee myös kuuluisa St. Urho´s Pub, jonka Urkki itse kävi aikoinaan avaamassa. Vieressä on myös jazz-kapakka Storyville, jossa olen muutaman kerran käynyt kuuntelemassa mm. Claes Anderssonin trion soitantoa.

Manalassa korruptiokeikalla käytyään ja lehdet luettuaan Dessu tunsi pienen hetken itsensä tärkeäksi: hän oli käynyt lähellä valtaa ja julkisuutta ja paikkaa, jossa tapahtuu suuria asioita, valtakunnan politiikan ja liike-elämän keskiössä. Sellainen hivelee hiljaisen ja vetäytyvän miehen mieltä.

Manalan mainoslause on ”Pirulliseen nälkään, helvetilliseen janoon”. Hyviä soppalounaita siellä tarjotaankin, ja sopuhintaan, niin kuin opiskelijoiden paikassa kuuluukin. Ilta-aikaan, ja erityisesti yöaikaan, varsinainen ruokahoukutus sijaitsee kuitenkin Manalan vieressä, heti ovesta ulos astuessa. Siinä nimittäin sijaitsee yksi Helsingin - ja Suomen - kuuluisimmista ravitsemuslaitoksista nimeltä Jaskan grilli. Siitä kirjoitti pitkän jutun jopa New York Times.

Palaan Jaskan grilliin lähipäivinä. Se ansaitsee oman kirjoituksen.

Kadotettu taidelaji

Minulla oli ajastintallennuksessa perjantai-iltana Yle-Teemalta tullut elokuva ”Palaa, palaa” (Hori, má panenko - 1967). Yhtään en tiennyt / muistanut, mikä elokuva on kyseessä. Vain ohjaajan nimi (Milos Forman) antoi viitettä. Kyseessä oli siis merkittävän ohjaajan varhaisteos, jonka hän teki kotimaassaan Tšekkoslovakiassa juuri ennen traagisia tapahtumia, jotka ajoivat hänet pois maasta työskentelemään ulkomailla. Myöhemmin syntyivät mm. ”Yksi lensi yli käenpesän” ja ”Amadeus”.

Jyväskylästä palattuani aloin katsoa elokuvaa. Muutamassa minuutissa tuli muistikuvia kaukaa menneisyydestä: tämänhän olen tainnut nähdä ennenkin. Vähitellen muistikuvat tarkentuivat. Teatteri oli Bio Rex. Esitys kuului teinien elokuvakerhon sarjaan. Kävin siellä silloisen tyttöystäväni kanssa. Aika oli joskus 1970-luvun alkua.

Ei elokuva mikään suuri mestariteos ollut, ihan kelvollinen kuitenkin. Katsellessa nieleen nousi enemmänkin mietteitä elokuvakulttuurin muutoksesta. 

Vielä 1970-luvulla oli teinien elokuvakerhoja. Bio Rex on suuri sali, ja se oli täynnä helsinkiläistä teininuorisoa. Dessu ei itse silloin enää ollut teini mutta hän oli kerhon jäsen yhden sellaisen seuralaisena. Kuvitelkaa, hyvät blogin lukijat. Suuri sali täynnä teinejä katsomassa tšekkoslovakialaista tuntemattoman ohjaajan elokuvaa. Nykypäivänä sellainen olisi mahdotonta - eikä vika ole uudemman tšekkiläisen elokuvan laadussa.

Dessu muistaa käyneensä niihin aikoihin saman seuralaisen kanssa monessa kerhon esityksessä. Oli Godardin, Truffaut´n, Rossellinin, Bergmanin, Buñuelin ja monien muiden ohjaajien teoksia. Ja aina oli suuri sali täynnä nuoria katsojia.

Entä nykyisin? Onko nuorisoa menossa katsomaan elokuvaklassikkoja? Tuntevatko nuoret niitä?

Eivät varmasti.

Jos jossain niin tässä kaupallisuus on jyrännyt taiteen yli. Kyllä elokuvissa edelleen käydään, mutta tarjolla on vain amerikkalaista actionia tai uusimmalla tekniikalla täytettyä rymistelyä. Taidemuotona elokuva on hukattu. Lukion opetussuunnitelmaan elokuvan historia ei kuulu.

Surullista. Muille taiteille ei ole käynyt yhtä huonosti, ainakaan vielä, mutta varokaa. Bisnesmiehet vaanivat.

Enkö enää osaa?

Dessu kuului lukiovuosinaan siihen porukkaan, jota opettajat kutsuivat nimellä ”takanurkan pojat”. Siis opettajien mieliharmit, joilla riitti häsläystä keskenään tunnit kaiket. Opiskelulle ei siinä huomiota riittänyt.

Vakavan opiskelun Dessu aloitti noin kuukautta ennen ylioppilaskirjoitusten alkua. Onneksi ei jäänyt viime tinkaan.

Niinpä kirjoitukset menivät varsin hyvin. Tuli useita laudatureja, ja paikka yliopistossa avautui ensi yrittämällä.

¤ ¤ ¤ 

Vielä varttuneessakin iässä kouluajat muistuvat mieleen kirkkaasti. Viime vuosina koulu on ilmestynyt usein uniin, myös painajaisiin. Toistuva kauhukokemus on ollut uni, jossa joudun yllättäen uudestaan ylioppilaskirjoituksiin. Pitäisi ikään kuin kylmiltään puolustaa laudatureitani.

Paniikki iskee, kun en osaa mitään, en sanan sanaa kielen kokeessa. Ruotsin kieli näyttää aivan vieraalta, se ei ole ruotsia ollenkaan. Tulen perusteellisesti nolatuksi.

¤ ¤ ¤ 

 Samantapaisia nolouden kokemuksia tulee joskus valveillakin. Dessu selaili äskettäin laajasta arkistostaan sitä mappia, johon olen säilönyt yliopisto-opintojeni tenttipapereita. Tuli vastaan useita sellaisia papereita, joissa kysytään aivan hämäriä juttuja. Kuvassa yksi sellainen. 

Nyt kylmiltään pistesaalis taitaisi jäädä niukaksi, ellen sitten kokeneen ja varttuneen kirjoittajan kyvyllä onnistuisi pyörittelemään näennäistietoja sen verran, että tentin tarkastaja vakuuttuisi.

Täytyy vain ihmetellä, mihin katosivat ne tiedot, joita ei koskaan ollutkaan.

Tuskaa ja vaivaa

Dessutom yritti äskettäin lukea ranskalaisen Nobel-kirjailijan Claude Simonin kirjaa ”Ruoho” (L´Herbe - 1983). Ei lähtenyt nytkään vetämään.

Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:

”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”

¤ 

Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?

Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.

Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.

¤ 
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.

Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.

¤ 

Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.

Kirja oli Pohjantähden kakkososa.

Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.

 ¤ 

Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.

Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:

”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”