Olen
työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut
melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.
Työ sujui
muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani
vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä
myöhemminkin.
Kyseessä
on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin
liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko
tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en
löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?
Sitten
keksin. Yksi sivu puuttuu.
Se on
leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä
veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on
jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten
alle. Aivan huomaamaton tihutyö.
Kun
selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.
* *
*
Ensimmäinen
tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja
vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen.
Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka
oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen
oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.
Kaapista
opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko.
Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan
vierustoverin kanssa.
Komento
oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen
koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea.
Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika
joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun
sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.
Muistan
tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun
kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua.
Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti
tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui
siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.
Ja nyt
siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja
pois. Sikamaista, sanoisin.
Kuvassa se
vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.
1 kommentti:
Ihmiset eivät arvosta toisten omaisuutta, se näkyy kirjastosta lainattavista tuotteista. Ymmärrän että vahinkoja sattuu mutta joku raja sentään. Olen löytänyt kirjastokirjoista ruoka ja juoma tahroja. Kiva kun Suomessa on ilmainen kirjasto, mutta jos se maksaisi niin huoletisivatko ihmiset paremmin kirjoista...?
Lähetä kommentti