Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:
”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”¤
Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?
Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.
Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.
¤
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.
Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.
¤
Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.
Kirja oli Pohjantähden kakkososa.
Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.
Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.
Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:
”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”
1 kommentti:
Olipa kaunis kuvaus vanhemmistasi!
Lähetä kommentti