Terveisiä laiturilta

Elämän pitäisi olla niin kuin perhosella kesäpäivä. Silloin ei joutuisi yhtäkkiä kesken kaiken iloisen elämän lähtemään pois Längelmäveden rannoilta viettämään syksyä ja ikävää jossakin Töölössä.

Tiedä sitten, miten niillä Längelmäveden perhosilla syksy sujuu. En ole katsomassa. Läksiäisiksi luin Pentti Haanpään novellin "Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla", ikään kuin valmistautuakseni tulevaisuuteen, jossa ei ole perhosia. Napasalo tai Töölö, yksi ja sama, marraskuiset mietteet molemmissa samankaltaiset.

Kesän vietin enimmäkseen joutilaana, mitä nyt puita pilkoin, ruohoa leikkasin ja vieraita passasin. Keskellä kesää poikkesin Tukholmassa. Yöt ovat kesän parasta aikaa. Kuljeskelin rantatiellä, soutelin järvellä, saunoin ja uin, istuin laiturilla varpaat vedessä.

Lämpimät kesäyöt olivat harvinaista herkkua, kun saattoi istua pitkään laiturilla ihan saunaiholla eikä tullut kylmä, Kuunnella yölaulajia, katsella vesisiippojen lentelyä, miettiä suuria asioita, kokea harvinaisia elämyksiä.

Väittävät, että ilmastonmuutos tuntuu jo. Ensin on pirullisen kylmä kesäkuu, sitten uskomaton helleputki. Keskilämpötila nousee, eteläiset kasvi- ja eläinlajit valtaavat alaa yhä pohjoisempana. Kohta on varmaan Längelmäveden rannoillakin krokotiilejä ja virtaheposia ja minun laituriyöni muuttuvat levottomiksi. Nyt levottominta oli joutsenten huuto.

Enimmäkseen laiskotellen

Jos tällainen lomaviikko olisi sattunut silloin kun vielä elin stressielämää, tuntisin nyt syyllisyyttä. Onneksi olen ymmärtänyt korjata pahat tapani.

Olin reilun viikon yksinäisyydessä kesäkodissani Längelmäveden rannalla enkä saanut aikaan oikeastaan mitään. Kunhan olla möllötin ja mietiskelin. Voisin tietysti syyttää hellettä jaksamattomuudesta, mutta se ei ole koko totuus. Enemmän se oli laiskuutta. Hällä väliä -asenne oli vahvoilla.

Sain sentään siivotuksi huoneet - yhden päivässä. Pihan siivoaminen syksyn lehdistä ei onnistunut. Tarkoitus oli imuroida ja silputa ne ruohonleikkurilla, mutta siinä oli jotakin vikaa, se ei pysynyt käynnissä. En osaa korjata koneita.  Korjaustaitoinen naapurini saapuu matkalta vasta kesäkuussa. Siihen jäivät lehdet pihanurmikolle. Niitä on paljon.

Oli liian kuuma istua lepotuolissa puun alla lukemassa. Puun lehdet eivät vielä suojanneet auringolta. Ainoa viileä paikka oli vanhan hirsitorpan tupa. Oli taas kerran jännittävä havaita, kuinka hyvä eriste hirsi ja paksu puruvintti on. Ei merkkiäkään helteestä, kun ymmärsin pitää ikkunat kiinni. Tuvassa makasin vanhassa puusohvassa lukemassa. Hyvin sujui.

Illat ja yöt sen sijaan olin ulkona. Vaeltelin rannoilla ja kuuntelin lintujen laulua. Se oli vallan vimmattua. Saunaa ei tullut mieleen lämmittää, saunakalja riitti luomaan tunnelman, kun istuin yöllä laiturilla kuuntelemassa ja katselemassa luontoa.

Tekniikkaa ei ollut häiritsemässä tunnelmaa. Ei televisiota, ei tietokonetta. Älypuhelin oli, mutta en ottanut sitä käyttöön. Ruokaa en ruvennut laittamaan, sillä vanhasta kokemuksesta tiedän, että se menisi yksin ollessa makkara tikun nokassa -linjalle. Ajoin päivittäin lähikylien - Orivesi, Länkipohja ja Kangasala - ravintoloihin syömään. Lööpeistä näin, että maailmalla pelattiin jääkiekkoa. Ei koskenut minua.

Istutin yrtit ja kesäkukat. Tässä vaiheessa vuotta ne häviävät maiseman runsaille luonnonkukille. Ei kauniimpaa ole kuin kunnon voikukkaniitty. Sellainen avautuu talon takana. Katselin kukissa lentäviä pörriäisiä. Niistä en montakaan tunne nimeltä.

Vieraita oli taas talven mittaan käynyt huoneissa, vaikka ei niihin mitään kiinnostavaa pitänyt jäädä. Jotain kuitenkin oli jäänyt. Aitan hyllylle oli jäänyt Sisu-aski. Kuva näyttää, mitä vieras oli sille tehnyt. Epäilen hiirtä. Tyhjäksi oli aski syöty. Jäin vain miettimään, miltä Xylitol-Sisu hiiren suussa on maistunut. Onkohan hymyillyt vai nyrpistellyt?

Laiskuus

Sanomalehti osaa sitten välillä olla ärsyttävä. Tänään se julkaisi ihan kuin kiusallaan kuntoilujuttuja. Juuri kun minä koen sisäisiä kouristuksia kuntoilun puutteesta.

On kamala pakkanen, toistakymmentä astetta. Ei sellaiseen voi ulos lähteä. Pysyn sisällä. Onneksi minulla on ne Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisistä ostetut villasukat. Muistan lämmöllä villasukkakauppiasta, jonka koju sijaitsi juuri siinä Musiikkisalissa, jonka ylioppilaskunta on nyt päättänyt kaupallisista syistä poistaa musiikkiryhmien käytöstä. Mutta en usko, että siellä tulevaisuudessa myydään villasukkiakaan. Se on liian pientä bisnestä rahanhimoisille.

Nyt moni karaistunut maaseutulainen lukee blogiani huvittuneena. Toistakymmentä astetta eikä voi mennä ulos. Näin se vaan on. Silmistä vuotaa vettä ja yskittää. Ei se näin ollut lapsena. Hiihtoreissuilla Jyväskylän Laajavuoressa ja Tuomiojärvellä oli varmaan kaksikymmentä ellei kolmekymmentäkin astetta, eikä haitannut yhtään.

"Lenkkeilijän vai laiskimuksen geenit?", otsikoi Lehti ja pisti kuvaksi lenkkitossut. Tekstissä selostettiin tutkimuksia, joiden mukaan on geeneistä kiinni, kuka jaksaa lenkkeillä ja käydä kuntosalilla ja kuka ei. Oli rottakokeitakin tehty. Kuvassa Oblomov, geeniveljeni laiskuudessa. 

Minun kuntoiluni on siinä, että kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Paitsi pakkasella. En kävele hikivauhtia. Poikkean melkein aina jossakin: Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa, Kymppikirjastossa, kahvilassa...

Aivan kuin ärsyttääkseen Lehti julkaisi myös jutun "Mies talviunilla".  Siinä kerrottiin miehestä, jolla on talvisin nukkumisongelma. Minulla ei ole yhtä pahaa ongelmaa, mutta talvi ei minuakaan piristä. Paljon parempi oli syksy, juuri sellainen harmaa, kostea, hämärä ja leuto kuin tuo juuri päättynyt.

Kaiken huipuksi Lehti julkaisi kunto-ohjelman sohvaperunoille. Siinä ensimmäisenä kohtana kehotettiin menemään ulos ja tekemään joitakin helppoja puhdetöitä, kuten pihatöitä tai lumen kolaamista.

Just joo. Menisinkös kolaamaan Töölöntoria? Ensinnäkään inulla ei ole kolaa eikä torilla lunta kuin pari senttiä.

Lehden jutut eivät ehkä ärsyttäisi niin, jos ne eivät olisi sattuneet aika herkkään hetkeen. Minä nimittäin varasin juuri äskettäin ajan lääkärin vuositarkastukseen. Edellisestä vuositarkastuksesta on kolme vuotta. On tainnut tulla hieman viivytellyksi.

Enää tarkastajana ei ole edes vanha tuttu Eeva-lääkäri, josta olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoittanut (ks tästä vierestä tunniste "Eeva-lääkäri"). Hän on vaihtanut työpaikkaa. Ensin pitää käydä laboratoriossa. Sen vuoksi minä aloitan heti ruokavalion, ettei taas tule kolesteroliongelmia. Juusto pois, makkara pois, jäätelö pois yms. Jos pidän tiukkaa itsekuria, eiköhän kolesteroli kolmessa viikossa tokene kelvolliseksi? Nuo alussa mainitsemani kouristukset kuntoilun aloittamisesta jäävät kyllä toteutumatta niin kauan kun pakkaskausi jatkuu.  

Kuvassa lenkkitossuni todisteeksi, että kyllä aikeita kyllä on.

Laiska mutta huumorintajuinen

 

HS:n Kuukausiliitteessä oli pitkä artikkeli nimeltä "Laiskuus kannattaa aina". Se piti lukea, sillä olen iän karttuessa tullut aika lailla samalle kannalle. Nuorempana olin ymmärtämätön ja häsläsin turbotehoilla turhanpäiväisiä. Siitä ei hyvä seurannut.  

Artikkelin kirjoittaja Seija Sartti veivaa letkeään tyyliinsä yhtenä mylläkkänä kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Joku tiukan kurin ja tulosvastuun kannattaja voisi ärsyyntyäkin kirjoituksen moraalittomasta aiheesta. Kilpailukyky romahtaisi moisella asenteella, voitot pienenisivät ja Elinkeinoelämän keskusliitto joutuisi luopumaan tavoitteestaan lisätä suomalaisten vuotuista raadantaa parin turhan kirkkopyhän verran.  

Joutilaisuus elämänasenteena liittyy mielikuvissamme enemmän itäiseen kuin läntiseen elämäntapaan. Siksi varmaan Sartti viittaa tekstissään kiinalaisen Lin Jutangin vuonna 1937 julkaisemaan kirjaan Maallinen onni. Siinä kirjailija filosofoi kiihkeän toimeliaisuuden ja viisauden välillä olevasta jyrkästä vastakohtaisuudesta. Kirjan mukaan viisas ihminen ei voi touhuta liikaa, eikä se, joka aina touhuaa jotakin, voi olla viisas. Kulttuuri on joutoajan tuotetta ja kulttuurikelpoisia vain ne, jotka kykenevät laiskottelemaankin.   

Ajatus herätti minussa ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta tekisi mieli kannattaa Jutangin ajatusta. Toisaalta on selvää, että kaikille tämä ei käy. Kaikki eivät ole samanlaista eliittiä kuin minä, jolla on mahdollisuus jopa joutilaisuuteen. Suurin osa ihmistä joutuu käyttämään kaiken aikansa elannon hankkimiseen. Siitä näkökulmasta Jutang kirjoittaa täyttä roskaa.  

Sartin viittaukset Lin Jutangin kirjaan aiheuttivat kuitenkin sen, että kaivoin kyseisen kirjan esiin kirjahyllystäni. Siellä se on ollut koskemattomana vuosikymmenet. Joskus nuorena olen ilmeisesti sen lukenut, mutta muistijälki on niukka. Onkohan parikymppisen elämänkokemustaan ollut riittävä aiheen ymmärtämiseen?  

Selasin kirjaa. Siellä on kaiken matkaa marginaaliin merkittyjä viivoja, huutomerkkejä ja kysymysmerkkejä. Tunnistin, että merkinnät ovat minun tekemiäni. Voin siis päätellä, että lukemiskokemukseni ei ole tuntunut yhdentekevältä.  

Ensimmäisen pysähdyksen tein sivulle, jossa oli pitkä viiva marginaalissa. Luvun otsikko oli "Huumorintaju". Siteeraan kohdan tähän.  

[ - - ] Onneksi ihmisen sielussa on kuitenkin voima, joka voi kohota kunnianhimoisten ihanteiden ja pyyteiden yläpuolelle ja hymyillä niille. Se voima on huumorintaju. Humoristi käsittelee ajatuksia ja ihanteita kuten golf- tai biljardimestari palloja  tai taitava cowboy lassoaan.  

 

Kosketuksen varmuus, helppous ja keveys paljastaa mestarin. Ainoastaan se, joka voi suhtautua ajatuksiinsa kevyesti, on ajatustensa herra ja mestari eikä niiden orja. Vakavuus on aina ponnistuksen merkki, ja ponnistus on huonon harjoituksen tai kehittymättömyyden merkki. Vakavan juhlallinen kirjailija tuntee olonsa epämukavaksi ja kiusaantuneeksi ajatustensa parissa, samoin kuin nousukas esiintyy seurapiireissä epävarmasti ja itsekylläisesti. Hän tuntee olonsa kiusalliseksi, koska hän ei hallitse ajatuksiaan.

  

Kyllä tämä kirja pitää nyt lukea kokonaan. Jos vaikka oppisi jotakin.  

Oletteko muuten koskaan tavannut ihmistä, jolla ei omasta mielestään ole hyvä huumorintaju?  

(Lähde: Lin Jutang:  Maallinen onni  - WSOY 1948 suom. Sakari Saarikivi  - Alkuteoksen nimi: The Importance of Living 1937)

 

Kunnon kansalainen

 

Olen oleskellut koko pitkän viikonlopun. 

Kunnon kansalaiset eivät varmaankaan tunne ilmaisun perimmäistä luonnetta. Se tarkoittaa, että en ole ryhtynyt mihinkään, en edes ruoanlaittoon. Ruokaa oli valmiina pakastimessa, kunhan lämmitin mikrossa. Salaattiaineksiakin oli jääkaapissa riittävästi. Muutaman elokuvan katselin. Sanomalehdet luin. Musiikkia kuuntelin. Soitin muutaman puhelun. Kävin hakemassa kellarikomerosta liukuesteet lenkkitossuihini ja kiinnitin ne paikalleen, mutta ulos en mennyt. 

 

En edes pukeutunut. Pyjamassa ja aamutakissa oleskelin. Mitäpä sitä enempää, kun kerran frakkini sai pysyä tänä vuonna pukupussissaan käyttämättömänä.

Hyvää tällainen tekee. Tämä on tietysti kelvotonta elämää. Presidenttimmekin, joka on riuskan oloinen mies, varoitteli taannoin "oleskeluyhteiskunnasta", jollaiseksi Suomi ei saisi muuttua.  

Vain pakolaisille oleskelu sallitaan, myönnetäänhän heille "oleskelulupa". Tai kenelle myönnetään, kenelle ei. Useimmille ei myönnetä edes sitä.

Kunnon kansalaisen ei pitäisi ottaa minusta mallia. Heidän pitää olla touhukkaita - tai ainakin touhukkaan näköisiä, jotta kukaan ei huomaa mitään. Tärkeintä on touhu, ei tulos.  

Minäkin aktivoidun, kunhan arki saapuu. Lähden työpaikalleni selaamaan vanhojen mappien papereita ja  soitan muutaman puhelun. Lähetän sähköpostia Tanskaan ja Brysseliin. Osallistun palaveriin.  

Sarjakuva kertoo olennaisen siitä, miltä kunnon kansalaisen pitää näyttää, jos vaikka joku sattuu ikkunasta kurkistamaan sillä aikaa, kun asukas poissa kotoa. Onneksi minä asun viidennessä kerroksessa, joten edes tonttu ei pääse kurkistamaan minun ikkunastani, kun oleskelen. Tosin kyllä minultakin löytyisi kaksi noista kolmesta sarjakuvassa näkyvästä kunnon kansalaisen tunnusmerkistä.  (lähde: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kustannus OY Jalava 1999 - Pauli Kallio & Sami Toivonen)

 

 

 

 

 

Perinnettä noudattaen

Ajatus karkailee. Kirjoittaminen ei luonnistu. Siitä tietää, että on aika sammuttaa tietokone.

Olen torstaina tai viimeistään perjantaina muuttamassa kaupungista maalle kesäksi. Niin kuin kaikkina kesinä jo vuosikymmenet. Kesäparatiisini on pohjoisella Pirkanmaalla suuren Längelmäveden rannalla. Helsinki ja Töölöntori jää kauas taakse. Niitä tuskin edes muistaa.

Yhden kerran joudun työn vuoksi kuitenkin käymään kaupungissa, sillä työmatka vie minut juhannuksen alla muutamaksi päiväksi Berliiniin. Tämäkin on vanha perinne, joka on toistunut ties kuinka monta kertaa. Välillä kesäkokous on kyllä pidetty Münchenissä, välillä Stuttgartissa, aina kuitenkin Saksassa.

Perinteisesti lopetan blogin pidon kesäksi. Vietän aikani mieluummin ulkona, varsinkin valoisat yöt. Nettipuuhaan tulee talven mittaan addiktio, ja siihen on hyvä saada katko. Valoisiin kesäöihin tuleva addiktio on luonnostaan lyhytkestoinen.

Vieraita tulee taas monelta taholta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Belgiasta, ehkä Espanjastakin. Ja kesätapahtumia riittää. Minut tapaa lähialueitten taidenäyttelyissä, konserteissa, teattereissa ja muissa tapahtumissa. Muun ajan istun suuren puun alla lepotuolissa ja luen kirjoja.

Blogin pito on ollut yllättävän tuottoisaa määrältään, sillä postauksia edellisen kesän jälkeen on tullut peräti 120. Se on enemmän kuin kahtena edeltävänä vuotena. Lukijamäärä näyttää kuitenkin kevätkaudella kääntyneen lievään laskuun.

Kommentteja on tullut ja ne ovat olleet iso ilo. Käytännön syistä olen valitettavasti vähän huono vastaamaan kommentteihin, ainakaan nopeasti. Kommentit ovat olleet myös kovin sopuisia ja asiallisia. Tästä olen erityisen kiitollinen, sillä tiedän hyvin, millaista nettikeskustelu usein on. Siitä luin viimeksi tänään   ikävän uutisen  , joka kohdistuu suomenruotsalaisuuteen. Minulle on tullut vain yhdeltä anonyymilta taholta haistattelua sähköpostiini. Sen sai aikaan kirjoitukseni, jossa kehuin joitakin suomenruotsalaisia kirjailijoita ja mainitsin lukevani näitä kirjoja alkukielellä. Tulkoon siis vielä uudestaan vahvistetuksi sympatiani ja arvostukseni kaksikielisyyttämme kohtaan. Puolueporukat ja nuoriso-osastot (joiden nimiä en tässä mainitse, jottei google saa siitä hakusanaa ohjaamaan tänne) vastustakoot hurrikieltä muualla kuin minun sivuillani.

Kiitän lukijoita ja toivotan hyvää kesää. Palaan viimeistään silloin, kun lumi peittää maan ja Längelmävesi jäätyy.

Ain laulain työtäs tee

 

Otsikko on silkkaa irvistelyä eikä missään nimessä tarkoita itseäni. Minähän en tunnetusti ole laulumiehiä.  

Otsikko on Reino Helismaan käännös amerikkalaisesta iskelmästä Whistle while you work. Sen laulavat työhön menevät kääpiöt Lumikki-elokuvassa. Elokuva on parasta Disneytä.  

Minun pitäisi taas ryhtyä työhön, muutaman viikon tauon jälkeen. Alkaa projekti. Minua laiskottaa, vaikka en ole mikään työn raskaan raataja.  Voin komentaa muut työhön, varsinkin sihteerini, ja aina hän vaikuttaa yhtä innostuneelta. Suu käy ja peppu keikkuu. Mutta hän onkin käynyt positiivisen ajattelun kurssin kuuluisan gurun johdolla. Minä en kurssille suostunut, vaikka työnantaja olisi kustantanut lystin. En siis ajattele positiivisesti - eihän työn kuulu tuntua hauskalta. Siihen tulee suhtautua totisesti. Sen on oltava uhrautuvaa ponnistelua, jossa ahdistuu ja välillä itkettää.

Kuuleman mukaan se on Jumalallekin otollista elämää, ettei turhaan naura.  

Sihteerini on toista koulukuntaa. Hän on selvästi omaksunut toisen Helismaan kaltaisen lauluntekijän asenteen: "Älä sinä huoli tyttö nuori / paljonkos kyyneleet hyödyttää. Eivät ne surut suremalla lopu / on tanssi ja laulu tärkeämpää."  

Yritän sietää projektin tuskat, vaivat ja juoksemiset. Kolmessa viikossa pitäisi olla ohi. Sihteeri pelastaa pahimmalta. Hän ei stressaannu - olen kehunut, olen kysynyt! Hän vastasi mietelauseella, että enkelit osaavat lentää sen vuoksi, että he osaavat ottaa itsensä kevyesti.

 

Vanha kapinallinen

 

- Perusluonteelleen ei ihminen mitään mahda. Näin sanoi kerran viisas sihteerini neiti B. ja tarkoitti minua.  

Olin silloin taas kerran uhmannut Vuoronvarausvirastossa ylempää tullutta ohjeistusta ja vienyt oman osastoni henkilökunnan koulutuspäiväksi taidenäyttelyyn. Kun kysyin neidiltä perustelua näkemykselleen, hän sanoi että olen ikäisekseni aika anarkistinen ja auktoriteettikammoinen.

 

No, neiti ei ole elänyt 60-luvulla, joten hän ei paljon tiedä. Otin hänen lausuntonsa imarteluna, ja olen kohtuullisessa mitassa yrittänyt toteuttaa samaa myöhemminkin. Kuten tänään.  

*   *   *    

Ilma oli huono ja kadut liukkaita, joten ei ulos pidä mennä. Voi vaikka kaatua. En lähtenyt mökistäni minnekään.  

Kun on pari viikkoa reissannut ympäri Eurooppaa ja Suomea, tuntuu luksukselta pysyä kotona. Oikein uppoutua toimettomuuteen. Luin uudistuneen Hesarin. Ei se kovin pahalta tuntunut, eiköhän sen kanssa voi elää.  

Onneksi on tekniikkaa. Matkoilla ollessani tekniikka on ottanut minulle talteen monta tärkeää elokuvaa, joita on tullut televisiosta. Enimmäkseen vanhoja tuttuja, jotka ansaitsevat tulla katsotuiksi uudestaankin.  

Aloitin "Nuoresta kapinallisesta".  

Huomaan, että siitä on vuosien mittaan tullut tärkeämpi kuin ennen aavistikaan.  Se ei enää ole pelkkä uuden valovoimaisen nuorisotähden (James Dean) syttymisleffa. Siitä on tullut varhainen ja yleispätevä kuva sodanjälkeisen nuorisokulttuurin syntymisestä. Sitä kulttuuria uusin muunnoksin eletään edelleenkin. Siinä näkee klassiset syntyainekset, siinä on ripaus Romeon ja Julian tarinaa takaa ajetuista rakastavaisista yhdistyneenä myöhempään Bonnie ja Clyde -aiheeseen (joka myös on tullut matkani aikana talteen odottamaan katsomistani).  

Arkkityyppisen aiheen lisäksi on kyllä ihailtava James Deanin eksistentiaalista hahmoa. Ainekset ikuiseksi nuorisoikoniksi ovat vahvemmat kuin kenelläkään myöhemmällä näyttelijällä.  

Päivätorkkujen jälkeen siirryin  Kieslowskin Kolme väriä -trilogian osaan Sininen. Se oli tullut jostain syystä mainoskanavalta (Ava). Eikö siellä tiedetty että se on laatuelokuva?  

Oli tyrmäävä synti katkaista niin hienovireinen ja herkkä elokuva vähän väliä mainoksin. Ajattelin tallentaa elokuvan pysyvästi dvd-levylle. Se vielä onnistuu, että pistän talletuksessa tauon päälle sillä sekunnilla kun mainoskatko alkaa. Mutta sille en mahda mitään, että mainoskanava on katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa omia puffejaan elokuvan päälle. Kuvitelkaa, miltä näyttää keskellä Kieslowskin intensiivisintä kohtausta kuvaruutuun ilmestyvä "Seuraavaksi Dallas".  

Onneksi mainosmiehet eivät ole vielä (?) päässeet taidemuseoihin ja kirkkoihin tekemään tuhojaan. Olisi varmaan Mona Lisalla paidassa firmojen logoja ja Simbergin Haavoittuneen enkelin kantajapojilla Jokereiden lippis.  

*    *    *   

Ai niin, entä se ikäisekseen anarkistinen ja auktoriteettikammoinen Dessu tänään? No näin: Muuan auktoriteetti on puhunut televisiossa matkani aikana vastustavansa "oleskeluyhteiskuntaa".   

Minä siitä heti otin idean ja ryhdyin oleskelemaan. Makasin, söin, lorvailin, katsoin elokuvia, torkuin taas. En tehnyt mitään hyödyllistä. Ja kaiken huipuksi vietän puolieläkepäiviä, vaikka en ole lähelläkään mitään vaadittua ikärajaa. Niin hyvältä lorvailu tuntui, että aion tehdä saman uudestaan, ihan kiusallakin auktoriteetille, ehkä jo huomenna, jos ulkona on aina vaan liukasta.

======== 

Kiitos kommentaattori Ninnulle, joka osasi neuvoa konstin, jolla kierrän blogiani edelleen vaivaavan kuvansiirto-ongelman. Pienestä oli kiinni. Jotkut osaavat!

 

 

Hyvinvointia etsimässä

 

Osallistuin työpaikkakoulutukseen, vaikka ei olisi ollut pakko - meille puolieläkeläisille. Ajattelin, että menen vielä kerran, ihan piruuttani.  

Tavoitteita oli kaksi: 1) työyhteisön luovuuden ja yhteistyökyvyn kehittäminen sekä 2) käytössä olevan organisaatiomallin selkeyttäminen. Ensimmäistä osiota oli vetämässä tunnettu työyhteisökouluttaja. Jätän nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta. Jälkimmäinen osio hoidettiin Vuoronvarausviraston omin voimin. Molempien osioiden yhteistavoitteena oli edistää henkilökunnan hyvinvointia ja jaksamista.  

Ulkopuolinen kouluttaja osoittautui hauskaksi henkilöksi. Hän kertoi vitsejä sekä hupaisia kokemuksiaan muista pitämistään koulutuksista. Hän innosti tunteiden näyttämiseen, kannustavuuteen ja kontaktinottoon. Hän pisti meidät istumaan eri järjestykseen kuin olimme itse asettuneet. Sitten piti eri keinoin ottaa kontaktia vieressä istuvaan, kertoa hänelle kädestä kiinni pitäen iloisia kokemuksia ja kannustaa häntä kertomaan iloisia kokemuksiaan. Se tuntui minusta vähän kuin laajennetulta versiolta vanhasta joululaulusta, siitä jossa otetaan sormella osoitellen kontaktia vieressä istuvaan: "Sii-inää ja mii-inää, sii-inää ja mii-inää". Sitten kertomusten ydinsanat kirjoitettiin lapulle. Lapuilta ne koottiin fläppitaululle.  

Huomion arvoista oli, että fläppitaululle. Työpaikassani on kannustettu välttämään Power Pointia. Sitä on saatu yliannos. 

Jälkimmäisen osion alussa fläppitaululle piirrettiin nelikulmioita ja kirjoitettiin sanoja niiden sisään. Nelikulmioiden väleihin piirrettiin nuolia. 

Siinä vaiheessa livahdin huomaamatta pois ja lähdin kotiin. En jaksanut enempää, jostain syystä en virkistynyt. Kotona kuuntelin Mozartia ja heti virkistyin. 

Kuvassa fläppitaulu. Jos joku välttämättä haluaa lukea nelikulmioihin kirjoitettuja sanoja ja nähdä nuolet ruutujen välissä, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi. En kuitenkaan suosittele klikkaamista kenellekään. Kuunnelkaa mieluummin vaikka Mozartia.

 

Ihanasti rempallaan

 

Blogini vakituinen lukija saattaa muistaa, että keväällä kirjoitin kunnianhimoisesta suunnitelmastani rakentaa kesäkotiini uusi puucee (tunnetaan myös nimillä käymälä, huussi, pikkula, nurkantakainen, puoluetoimisto...). Vanhalle nimittäin kävi vähän köpelösti. Talvimyrsky kaatoi puun sillä tavalla, että oksat tönäisivät kevyen rakennuksen pois  nurkkakiviltään, ja se jäi vinoon.   

Tuntui epäilyttävältä mennä asioimaan taaksepäin vinoon rakennukseen. Jos nojaisin istuessani liikaa takaseinään, koko koju saattaisi kaatua selälleen.  

Nyt on aika raportoida lukijoille, kuinka rakennusprojektini on edennyt. 

Edistyminen on sujunut maltillista vauhtia. Olen kaatanut risukkoa suunnitellulta sijaintipaikalta. Olen hankkinut läjän tuppeen sahattuja lautoja ja kantanut ne rakennuspaikan läheisyyteen ja peittänyt ne pressulla. Olen ostanut rautakaupasta rullan kattohuopaa ja askillisen nauloja. Vasara minulla on entuudestaan. Olen ottanut mitat vanhasta puuceestä: ulkoseinien pituuden, leveyden, korkeuden, istuimen, askelmien ja  oviaukon korkeuden ja leveyden, ikkunan sijainnin. Olen kirjoittanut mitat lapulle ja tallettanut lapun nastalla liiterin seinään. 

Ensi kesänä tästä on hyvä jatkaa. 

Mökkielämän laatu on elämäntapakysymys, sitä tulee lähestyä eksistenssifilosofian näkökulmasta. Koska vanha puucee ei käytössä kaatunutkaan, kiire poistui. Käymälän vinous osoittautui sympaattiseksi ilmiöksi, siinä ilmenee ripaus arktista eksotiikkaa, joten hysteria pois.  

Aion piirtää vielä kuvia tulevan rakennusprojektin tavoitteesta ja väritänkin kuvan. Tulee hieno. Ehkä sellainen monen istuttava malli. 

Kun kaksi italialaista kollegaa kävi vierailulla, he kiinnittivät huomiota käymäläni vinouteen. Selitin asian heille siten, että olen ottanut käymäläni arkkitehtuurissa vaikutteita heidän oman maansa arkkitehtuurin yksityiskohdista. Erityisesti Toscanassa Arno-joen rannalla sijaitsevassa Pisan kaupungissa on ollut malli minulle. Siellä on Piazza dei Miracol -nimisen aukion laidalla kellotorni, jossa on yksi täsmälleen sama ominaisuus kuin minun puuceessäni.  Vaikka rakennusten kokoero ja muutkin erot ovat huomattavia, yksi ominaisuus täsmää. 

Kasvimaani on samantapainen projekti. Kasvatan raparperia, lipstikkaa, oreganoa, monenlaisia salaatteja ja sipuleita, rucolaa,  basilicaa, kesäkurpitsaa ja muutamia muitakin. 

Laiskuus vaan vaivaa, en oikein viitsi. Rikkaruohot pitäisi nyppiä, mutta loppukesästä ne olivat taas valloillaan, kuten aina. Hyttyset piinaavat nyppimispuuhassa. Tämä oli oikein hyvä hyttyskesä, suorastaan erinomainen.

Asenteeni tällaisiin vinouteen, rikkaruohoihin ja muihin pikkuseikkoihin on kuin vanhassa Kauko Käyhkön laulussa "Kaikki oli ihanasti rempallaan". "Portti piti pystyssä harmaata aitaa" jne. Niin sen pitää olla, erityisesti kesällä.

Kuvassa ei ole käymäläni vaan se italialainen rakennus, josta olen saanut vaikutteita.

Kiitän runsaista tervehdyksistä, joita blogini uusi aloitus on tuottanut.

 

Muutosvastarintaa

Tavanomainen maanantaiaamun työahdistus. Kävelen Helsingin keskustan läpi Kruununhakaan. Vihdoinkin sen verran lauha sää, että voin kävellä koko matkan. Kävellessä on helpompi miettiä alkavan viikon tehtäviä, varsinkin edessä olevia tapaamisia. Tulossa kiireinen viikko - kolme iltatilaisuuttakin.

Sihteerini neiti B on jo keittänyt kahvin, kuten aina. Riisun takin naulakkoon. Sivusilmällä näen, että sihteerin huoneessa on jotain toisin kuin ennen. En heti keksi, mikä.

Sitten huomaan. Se on tuoli. Neiti B istuu erilaisessa tuolissa kuin ennen. Hänellä on tumma pehmustettu työtuoli, johtajamallia. Ennen hänen tuolinsa on ollut sellainen, johon ei kiinnitä huomiota.

Alkajaisiksi kaadan kahvia, kuten aina. Sitten kiinnitän katseen tuoliin ja sanon, että olet näköjään saanut uuden tuolin. 

Neiti sanoo, ettei ole sitä mistään saanut vaan on itse käynyt sen ottamassa. Tuolta - hän osoittaa peukalollaan olkansa yli kohti minun työhuoneeni ovea. 

Vasta nyt tunnistan tuolin. Sehän on minun huoneeni työtuoli, minun kirjoituspöytäni edessä sijaitseva tuoli, jonka olen aikoinaan itse työtuolikseni valinnut. Sellainen pehmustettu, pyörivä, kiikkuva, takakenoon lukittava, korkeudeltaan säädettävä.

Kun ymmärrys neidin röyhkeästä teosta ehtii aivoihini asti, meinaan kivahtaa, mutta neiti ehtii ensin. Hän selittää, että hänen vanhan tuolinsa reuna on röpelöinen ja siinä sukkahousut raapiintuvat rikki. Siksi hän tarvitsi paremman tuolin.

Ja sitten tuli vastaan sanomaton perustelu:

- Ethän sinä edes tarvitse tätä tuolia kun et koskaan istu siinä.
- Miten niin en istu? 
- No, sinähän olet kaiket päivät puhelimessa tai läppärillä tai neuvottelussa. Kirjoituspöytääsi et käytä vaan istut aina siinä sohvaryhmän nojatuolissa. Siinä laiskanlinnassa…

Laiskotteluterapiaa

Joulun hirmumyrsky oli raadellut kesäasuntoani. Sain asiasta viestin naapurin isännältä. Ei auttanut muu kuin lähteä Längelmävedelle katsomaan, vaikka kuinka Belgian-matkan jälkeen laiskotti.

Pääsin perille iltapimeällä. Taskulampun valossa vahingot eivät kovin pahoilta näyttäneet. Iso mänty oli kaatunut niin ovelasti, että sen latva oli vanhan päärakennuksen kuistilla. Räystäs oli nurkasta vääntynyt ja vesiränni irronnut. Latva tukki täysin mahdollisuuden päästä sisälle rakennukseen. 

Aikomukseni oli jäädä yöksi. Onneksi olin taas kerran ollut kaukaa viisas ja jättänyt myrskylyhdyn, lamppuöljyn ja sytyttimen helposti löydettävään ja kuivaan piiloon. Kun mökkiin en päässyt, piti lämmittää sauna. Kylpemisen jälkeen patja porstuasta lauteille ja makuupussi kaapista esiin. Käy se niinkin, vaikka vähän kapeaa oli. Eksoottinen kokemus.

Aamulla naapurin Tarmo tuli moottorisahan kanssa ja avasi väylän kuistille ja sisään mökkiin. Sähkö ihme kyllä toimi, syynä varmaankin se, että sähkön toimittaja oli se V:llä alkava ruotsalaisfirma eikä se suomalaisfirma, jonka päätoimiala on optioiden jakelu. Sain siis lamppuun valon ja patterin lämpiämään.

Mökillä ei talvella voi oikein tehdä mitään. Siinä vähän kuljeskelin pihalla ja seisoskelin ja katselin. Sitten antauduin laiskuudelle. Kävin tuvan sängylle selälleni ja annoin unen viedä. Herätessä ulkona oli taas pimeää. Kävin hakemassa vintiltä luettavaa. Olisi siellä kirjojakin, mutta tunnelmaan sopivat paremmin vanhat lehdet. Niitä siellä on vaikka kuinka paljon.

Luin Urheilun Kuva-aittoja vuodelta 1960. Niissä selostettiin Rooman olympiakisoja. Eugen Ekman voitti kultaa. Eeles Landström voitti pronssia, ja muutenkin meni hyvin.

Luin 60-luvun puolivälin Suosikkeja. Niissä intoiltiin Liverpoolin nuorista karvapäistä, Beatleseista. Oli myös kotimaisia uusia tähtiä, sellaisia kuin Danny, Johnny, Irwin, Hector ja Folk-Fredi. Lehtien välissä oli lakanankokoisia kuvia tähdistä. Oli sadan myydyimmän levyn listoja. Melkein kaikki kappaleet muistin. Pientä pilkkaa esitettiin sellaisille listan kärkipään lauluille kuin Iltatuulen viesti, Häävalssi ja Rakastan elämää. Edustivat mennyttä maailmaa.

Vanhan hirsiseinäisen torpan tuvan lämpimässä sängyssä lukiessa iski uni helposti, vaikka kuinka jännittäviä juttuja luki. Piti hakea ullakolta vielä jännittävämpää lukemista. Muistin, että siellä on isot pinot Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Pirskatti, ne olivat tosi makeita.

*   *   *

Saunan lämmitin joka ilta, mitään muuta työtä en tehnyt. Ravintoni oli vähän yksipuolista. Oriveden S-kaupasta mukaan oli tarttunut lähinnä sellaista ruokaa, jonka sai valmistetuksi tikun nokassa saunan kiukaalla. Juoma oli Iisalmessa purkitettua.

Myrskyvahinkoja paljastui vähitellen enemmänkin. Niistä vakavin oli kohdistunut tyylipuhtaaseen käymälääni, sellaiseen perinnepikkulaan, punamullalla maalattuun, jossa on sydämenkuva ovessa ja sisäseinillä vanhojen filmitähtien kuvia. Olen rakennuksesta ylpeä, sillä olen itse sekä sen arkkitehti että rakennusmestari. Sitä paitsi se on kestävän kehityksen mukaisesti kompostoivaa mallia.

Nyt myrsky oli kaatanut puun sen seinään niin, että rakennus oli osittain pudonnut nurkkakiviltään. Se oli taaksepäin vinossa. Rakennuksen käyttöä varsinaiseen tarkoitukseensa vinous ei estänyt, mutta istuminen tuntui huteralta. Tuntui, että nyt ei sovi nojata peräseinään. Jos nojaan, koko pytinki keikahtaa selälleen, ja kuinkas minun silloin käy.

Neljä päivää vietin hiljaiseloa mökin yksinäisyydessä, sitten kyllästyin. 

Muistin, että ryhmä työpaikkani naisia oli käynyt äskettäin luostarissa harjoittamassa retriittiä. Oli ollut hieno kokemus. Mitenkähän tämä minun kokemukseni? Lukemisto ja ravinto eivät minulla tainneet olla aivan ihanteen mukaisia mutta hyvää silti teki. 

Ihan kuin uusi mies olisi palannut kaupunkiin: virkistynyt, energisempi, sosiaalisempi. Jaksoi taas kuunnella muita.

Muu maa mustikka

Dessu luki HS elokuun kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin pitkän jutun thaimaalaisista marjankerääjistä Suomen pohjoisissa metsissä. Tunsin kauhunväristyksiä monessakin kohdassa, mutta yksi kohta oli erityisen omakohtainen.

Jutussa kerrottiin, kuinka valtavan määrän marjoja thaimaalainen joutuu keräämään kustantaakseen matkansa ja oleskelunsa. Nyt olen unohtanut täsmällisen määrän eikä lehteä enää löydy, mutta valtava oli se marjamäärä, satoja litroja. Sellaisen määrän keräämiseen menee puoli kesää, vasta sen jälkeen kerääjä alkaa saada ansiota itselleen kotimaahan vietäväksi. Nämä raukat keräävät marjoja varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ilman vapaapäiviä. Joku marjaparoni sitten ostaa marjat halpaan hintaan.

Omakohtaisuus tulee siitä, että tänä kesänä Dessu itsekin kävi marjametsässä, joten tuoretta kokemusta on. Tiedän mistä puhun.

Menin siis astia kädessä ja maalikaupasta ilmaiseksi saatu lippalakki päässä ja saappaat jalassa kesäkotini lähellä olevaan mäenrinteeseen. Siellä kasvoi mustikoita. Keräsin kuppini täyteen. Olisikohan ollut litran verran, ainakin melkein.

Täytyy suoraan myöntää, että ehdin katua ryhtymystäni moiseen urakkaan. Kerääminen ei minulta luonnistu, ei ole koskaan luonnistunut. Asento on sietämätön, selkä kipeytyy, marjat karkaavat hyppysistä, hyttyset ja paarmat kiusaavat. Työ on silkkaa kidutusta. Minusta ei olisi siihen, mitä thaimaalaiset ovat tulleet tekemään.

Marjametsään lähtemiseni perustui siihen, että minulle oli tulossa muutama eteläeurooppalainen vieras. Olin päättänyt leipoa tarjoiluksi mustikkapiirakkaa. Marjat riittivät kahteen piirakkaan. Hyvää tuli, kovasti kehuivat.

Keittiöhommissa kyllä pärjään ja viihdyn. Kesäkodissani on kuitenkin vakiintunut käytäntö, että vieraitteni ruokahuollosta huolehtimaan pyydän mainiot naapurini Airin & Tarmon, jotka ovat kylän vakituisia asukkaita, eivät kesäasukkaita kuten minä. Tarmo pyydystää kalat Längelmävedestä ja Airi tekee niistä kalakeiton, kunnon soppatykillisen. Sen maku on taivaallinen, ei ole vielä käynyt vierasta, joka ei olisi innostunut. Resepti on kuitenkin salainen.
* * * 
Vaikka Dessu ei viitsi / jaksa kerätä marjoja, hän syö niitä mielellään, erityisesti mustikoita. Siksi hän vaipui outoihin mietteisiin mennessään ostoksille helsinkiläiseen S-ketjun kauppaan ja havaitessaan, että pakastealtaan mustikat oli tuotu Puolasta.

Näinkö se menee? Ovatko kaikki suomalaiset Dessun kaltaisia eivätkä kerää. Thaimaalaisten keräämät marjat myydään Japaniin ja niinpä suomalaiset saavat vitamiininsa Puolasta. Tämä on sitä globalisaatiota hehkeimmillään.

* * *
Puutarhatuolissa suuren terijoensalavan alla hellepäiviä loikoillessaan Dessu tuli miettineeksi, että hän on luonnon tarkkailussaan vähän kuin Goethe. Suuri salaneuvos käytti metodistaan nimitystä ´Apercu`. Se tarkoittaa luonnon ilmiöiden havaitsemistapahtumaa kaikilla aisteilla ja siten niiden eläytyvää ymmärtämistä.

Juuri niinhän minä tein tarkkaillessani lepotuoliltani heinänkorren kasvamista.

Vaakasuorassa

Dessun työpaikalla Vuoronvarausvirastossa yritetään joissakin asioissa olla edelläkävijöitä Yksi parhaimmista edellä käymisen välineistä sijaitsee laitoksen kirjaston takana sijaitsevassa pienessä hämärässä varastohuoneessa. Siellä sijaitsee soffa.

Dessu ihmettelee, miksi ihmisen olennainen perustarve pistää hetkeksi pitkälleen ei ole mahdollista juuri missään muualla kuin kotona. Työpaikoilla se ei käy, ei myöskään kaupungilla. Ikään kuin siinä olisi jotakin hävettävää.

En tarkoita sammumista. Jos kadulla kulkija sattuu sammumaan julkiselle paikalle, paikalle rynnistää heti reippaita vartijanuorukaisia hätistelemään ressukan matkoihinsa. Tarkoitan ihmisen halua vetäytyä hetkeksi pois hälinästä omaan rauhaansa, halua hiljentyä. Se onnistuisi parhaiten vaakasuorassa asennossa, niin kuin meidän takahuoneen soffallamme. Se ei ole sammumista.

Väsähtäminen on hyvin demokraattinen kokemus, se on yhteinen kaikille ikäryhmille, eivätkä brutto- tai nettotulot vaikuta asiaan. Jokaiselle tulee tunne, että olisipa mahdollisuus pistää pieneksi hetkeksi pötkölleen ja antaa ajatuksilleen mahdollisuuden harhailla vapailla aavikoilla.

Muutama minuuttikin riittäisi, ja tehokkuus kohenisi. Mutta näin emme saa tehdä. Dessun työpaikka on harvinainen poikkeus.

Katsokaapa levähdykseen tarkoitettuja paikkoja, kuten kaupunkien puistonpenkkejä. Ne on suunniteltu niin, ettei niillä voi torkahtaa. Lentokenttien odotussaleissa tuolien kädensijat on suunniteltu esteiksi, ettei kahdelle tuolille voi oikaista. Kauppakeskuksissa ja tavarataloissa ei ole tuoleja ollenkaan, paitsi pieniä jakkaroita kenkäosastolla, koska kenkien sovittaminen seisaallaan olisi kovin vaikeaa.

Tavaratalossa asiakkaan kuuluu ostaa tavaroita ja häipyä sitten kiireesti pois. Työpaikalla kuuluu tehdä hullun lailla työtä koko työaika, poikkeuksena tuokio, joka on tarkoitettu ruoan hotkaisuun. Meiningistä käytetään ylevältä maistuvaa nimitystä markkinatalous. Sellaisessa väsähtää ja tulee mielihalu vetäytyä hetkeksi, edes istahtaa, mutta mukavaa tuolia ei ole. Se veisi kallista pinta-alaa eikä olisi investointina tuottoisa.

Kaupunkitilan lepopaikat ovat maksullisia. Voit poiketa kahvilaan istumaan, mutta istuinpaikan lunastaaksesi sinun pitää tilata jotakin, esimerkiksi kupillinen lattea ja munkkipossu, yht 7 euroa. Kirkot ja kirjastot ovat ainoat epäkaupalliset tilat, joissa voi istahtaa ilmaiseksi, ehkä jopa torkahtaa. Kirkon penkit eivät kuitenkaan ole mukavat, ne on suunniteltu syntisille. Kirjaston tuolit voivat olla hyvinkin mukavat, kuten Helsingin Kymppikirjastossa. Narinka-aukiolle on tulossa jonkinlainen kirkollinen hiljentymiskappeli. Idea voi olla hyvä, ellei siihen tungeta mukaan liiallista ideologista velvollisuusvaivaa.

Jokainen kirjojen lukemista harrastava tietää omasta kokemuksestaan, että vaakasuora asento on mitä suositeltavin lukemiselle, erityisesti jos käsillä on kirja, joka vie ajatukset miellyttäviin elämysmaailmoihin. Vaivihkainen siirtyminen unen puolelle saattaa moninkertaistaa nautinnon.

Kuvassa on se soffa työpaikkani takahuoneessa. Siinä otan harva se päivä varttitunnin tirsat lounaan jälkeen. Sitten jaksan taas.

Pöljä mies II

Ensikäynti kesäkodissa talven jälkeen toi tietoisuuteen asian, jonka mieluummin olisin unohtanut.

Lapiolla yritin vähän muokata yrttitarhaani ja haravalla huiskia kekoon viime kesän koivunlehtiä. Nyt ovat hartiat ja käsivarret arat, ettei meinaa takkia saada päälleen puetuksi. Kirveellä yritin vähän pilkkoa koivuklapuja ja kerätä niitä pinoon. Nyt ristiselkä kipuilee, ettei meinaa sängystä ylös päästä. Vähän yritin kyykistellä repiäkseni irti viime kesän kuivuneita korsia. Nyt ovat reidet kankeat, ettei meinaa kävelemään päästä.

Olen siis rapakunnossa.

Tämän tiedon havainnollinen kokeminen tuottaa päässä vielä enemmän kipua kuin lihaksissa. Missä se sanottiinkaan, että tieto tuskaa lisää?

Uutta tämä ei ole - sama toistuu joka kevät. Ihmetellä täytyy, miksi minä pöljä päästän itseni rappeutumaan joka ikinen talvi. Syksyllä oli aikomus pitää huolta kunnosta. Ostin suksetkin ja aloin hiihtää Keskuspuistossa. Aika vähiin jäi - ei tullut 100 km täyteen.

Työmatkojen kävely on ainoa melko säännöllinen liikuntani. Töölöntorilta Kruununhakaan on matkaa yli kaksi kilometriä. Tänä talvena tuli kuitenkin aika paljon poikkeustilanteita, jolloin kävely ei käynyt. Välillä kadut olivat lumesta tukossa, välillä hengenvaarallisen liukkaat. Sitten nyrjähti nilkka, sitten tuli flunssakuume, sitten pitkittynyt yskä (vaivaa vieläkin).

Kaupungissa asumisen harmillinen puoli kunnon ylläpitämisen kannalta on se, että luontevaa hyötyliikuntaa on vaikea keksiä. Voin toki välttää hissiä ja nousta portaita pitkin, mutta en oikein voi ottaa lumilapiota ja mennä lumitöihin Töölöntorille. En oikein voi ryhtyä talon korjaus- tai kunnostustöihin, sillä huoltoyhtiö tekee ne. En oikein voi ryhtyä mihinkään arkityöhön, liikuntaa saadakseni pitää aina lähteä johonkin kauas, ja siinä itsekuri helposti pettää. 

* * * 
Kaiken harmin lisäksi lähestyy se tuomion päivä, jolloin minun on taas määrä mennä Eeva-lääkärin puolivuotistarkastukseen. Minulla on tarkat ohjeet ja tavoitteet, joiden mukaan olisi pitänyt elää. Viikon tai pari viime käynnin jälkeen niitä onnistuin kohtuullisesti noudattamaankin. 

Vaaka minulla on kylpyhuoneessa, mutta kertaakaan en ole sille astunut. Miksipä astuisin, sillä housunkauluksen kireys kertoo kaiken tarvittavan. Jos painossa on tapahtunut muutoksia, niin ei ainakaan tavoitteeksi asetettuun suuntaan. Vaaka vain lisäisi tiedon tuottamaa tuskaa, ei sitä pidä tahallaan kasvattaa.

Eeva-tohtori määräsi omenoita välipalaksi. Alussa se sujui hyvin, sitten huonommin, nyt taas hyvin. Omenoita on iso kassillinen odottamassa. Syön niitä nyt joka päivä. Ehkä ne ehtivät tepsiä ennen tarkastusta.

Eeva-lääkärin vastaanotolle menoa olen ennenkin pelännyt, ja syystä. Siitä muistikuvia täällä .
(Kuvassa omenapuu kukkii Längelmäveden kesäkodissani alkukesällä 2010).

Sama uudestaan

"Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.


Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.


Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.


Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi. "

* * *

Tuntuiko yllä oleva teksti tutulta? Dessun blogin vanhat lukijat saattavat kokea lukeneensa tämän aikaisemminkin. He ovat oikeassa. Tämä on vanhan toistoa . Laiskuuteen taipuvaisena henkilönä Dessu on sitä mieltä, että vanhan kierrättäminen on paikallaan muussakin kuin vanhojen tavaroiden kierrätyskeskuksessa. Vuodessa mikään ei ole muuttunut. Tarkemmin sanoen mikään ei ole muuttunut kahdeksassa vuodessa, sillä seminaari ja sen valmistelut ovat toistuneet samanlaisena niin kauan.

Kovasti toivon, etteivät seminaarin vaikutukset kaikilta osin ole samat kuin viime vuonna .

Housut jalkaan

Erkon konsernin jättiläinen julkaisi vuoden alkajaisiksi (2. tammikuuta) kokosivun reportaasin otsikolla ”Housut tekevät kodin”. Sepä vekkulia, jättiläinen unohtaa kerrankin Nato-vyörytyksensä ja keskittyy olennaiseen.
Anteeksi, nyt taisin olla kohtuuton ivassani. Onhan Hesarissa ollut toki muutakin toimituksellista human interest -sisältöä. Emmehän voi unohtaa, että lehti on vuosikaudet lähes jokaisessa henkilöhaastattelussa tehnyt olennaisen kysymyksen: ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman?”

Kun vielä tarkemmin mietin, Hesarin viikkoliite on oikeastaan huippuhyvä tällä alalla. Kuuluuhan sen ”Kuka Nyt” -palstan haastattelujen kysymyssarjaan jokseenkin säännöllisesti olennainen kysymys ”Kuinka karvainen on takapuolesi?” - Tosin ei aina. Olen miettinyt, miksei tätä kysytä kaikilta. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella arvelisin, että jako menee haastateltavan sukupuolen mukaan - miehiltä kysytään, naisilta ei. En kuitenkaan ole varma, päteekö tämä havainto kaikissa tapauksissa. Ehkä on poikkeuksia.

* * * 
Tässä uudessa kotihousujutussa haastatellaan ja valokuvataan ihmisiä siitä, millaisia housuja he kotioloissaan pukevat päälleen.

Yhdelle tärkeintä on housujen löysyys. Hänellä on kahdet mustat ja yhdet punavalkoiset verryttelyhousut. Ne värikkäämmät ovat olleet hänellä käytössä 15 vuotta, ja silloinkin ne tulivat perintönä isoveljeltä. Tämä 28-vuotias tamperelaismies pitää tärkeimpänä housujen ominaisuutena sitä, että ne ovat tosi löysät. Vyötärön kuminauhan kuitenkin pitää pitää housut ylhäällä. ”Koti on housuissa”, hän julistaa. Tämä lausahdus olisi mielestäni syytä ottaa mukaan seuraavaan WSOY:n syvämietteisiä ajatuksia keräävään paksuun aforismikokoelmaan.

Toinen vaihtaa talvella kotiin tullessaan ylle Marimekon kermanväriset villaiset neulehousut. Kesällä käytössä ovat beesit veluurihousut. Jouluna väri on punainen. Kauppareissulle tämä 58-vuotias helsinkiläisnainen ei kuitenkaan housuissa lähde julkisesti näyttäytymään, sillä ne ovat ”sellaiset yksityishousut”.

Kolmannella, 31-vuotiaalla helsinkiläisnaisella, asu vaihtelee. Välillä on pitkä raidallinen mekko, välillä haaremihousut. Mekko on ilmeisesti monikäyttöisempi, sillä hän kehuu sitä mukavaksi puuhatessaan sängyssä läppäri sylissä.

Neljäs, 47-vuotias espoolaisnainen, ei selvästikään ymmärrä mukavuuden luonnetta. Hän oli katsonut Lenita Airiston haastattelun, jossa tämä oli tiptop punaisessa plyysisessä kotiasussa. Niinpä hän oli etsinyt Niken lantiomalliset joustamattomasta tekokuidusta tehdyt housut. Niissä hän voi kuurata lattioita ja ottaa heti vieraita vastaan ja postilaatikolle voi kipaista ilman häpeää polvipusseista naapureiden silmissä. - No, tiedämmehän me Espoon ja espoolaiset…

Entä Dessu itse?

Dessu ei häpeä polvipusseja eikä käytä lantiomallisia. En myöskään Marimekon neulehousuja, vaikka muuten arvostan Marimekkoa suuresti. Arkkitehti-olkalaukku minulla on koko ajan käytössä. Aikoinaan käytin myös Kuski-pukua, sitä vakosamettista, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Dessulla on neljät kotihousut, kaikki samanlaisia, tosin eri värisiä: kahdet mustat ja kahdet harmaat. Ostin ne kymmenisen vuotta sitten ollessani muutaman kuukauden Yhdysvalloissa. Housuissa on reiden päällä erään yliopiston urheiluseuran nimi ja logo (jätän nimen tässä mainitsematta etteivät joudu nolatuksi). Väljät housut, polvipussit, kuluneet, rispaantuneet, mukavat. Uskon, että ne kestävät vielä toiset kymmenen vuotta. Onneksi ostin niin monet.

Kummallisia nämä yliopistojen ja korkeakoulujen käytännöt. Näin kerran tuttavallani Sibelius-Akatemian oppilaskunnan tyylikkään t-paidan. Kysyin, mistä voisin ostaa sellaisen itselleni. Hän sanoi, että en mistään, kun en ole tekemisissä sen laitoksen kanssa.

Sanoin, että onhan minulla amerikkalaisen yliopiston housuja iso pino, vaikka en ole koskaan ollut tekemisissä sen yliopiston kanssa, en ole edes käynyt siellä. Sibelius-Akatemiassa olen sentään käynyt, hyvinkin monta kertaa kuuntelemassa konsertteja.

Ei auttanut.

...ja luutalla lakasen lattioita...

Torstai on Dessun huushollissa siivouspäivä. Se on vanha perinne, sillä viikonloppuna saattaa tulla vieraita. Jos siivous olisi alkuviikosta, pöly ehtisi vallata nurkat viikonlopuksi. Perjantai ei ole hyvä, koska silloin aika menee ostoksilla ja ruoanlaitossa. Voi olla, että vieraita käy sekä perjantaina että lauantaina.

Siivous ei ole mukavaa, joten siitä pitäisi suoriutua nopeasti ja kohtuullisin vaivoin. Fuskaaminen imuroinnissa olisi houkuttelevaa mutta itsekuri on tarpeen. Aina kuitenkin joutuu tinkimään työn tarkkuudesta. Enhän mitenkään voi tyhjentää kaikkia kirjahyllyjäni joka torstai. Kompromissiksi kelpaa yksi hylly viikossa - tai kaksi hyllyä joka toinen viikko. Sillä tavoin vuoro kiertää ja vuodessa tulevat kaikki hyllyt kertaalleen pölytetyiksi ja pyyhityiksi.

Houkutus fuskata kohdistuu eniten imuroinnin vaikeisiin paikkoihin. Kirjahyllyjen lisäksi sellaisia ovat painavien huonekalujen alatilat, kuten sohvan, kaappien ja pianon alustat. Hankalia ovat myös johtosäkkyrät, joita on television ja tietokoneiden vieressä ja takana. Jos varomattomasti imuroi, piuhat irtoavat ja menevät sotkuun. Selvittäminen voi olla konstikasta. Mattojen altakaan ei viitsi joka viikko imuroida. Seuraavan kerran jouluksi.

Kylpyhuone on jostain syystä erityisen likaantuva paikka. Imurointi ei ole helppoa ainakaan pesukoneen takaa. Täytyy ruiskuttaa käsisuihkulla vaikeista paikoista pölyt ja moskat pois ja kerätä ne sitten lattiakaivin sihdistä.

Vaivaa säästääkseen imuroija organisoi ja kehittää helpottavia menetelmiä. Dessun menetelmä on siirtää ennen imuroinnin aloittamista kaikki siirrettävissä olevat huonekalut hieman pois paikaltaan. Näin pääsen niiden taakse suoraan. Imuroidessa ainakin toinen käsi on varattu letkun pitelyyn, joten huonekalujen siirtely ainoalla vapaalla kädellä on vaikeaa. Takaisin paikalleen huonekalun voi helposti tuupata ilman käsiäkin, siihen kelpaa jääkiekosta tuttu tekniikka, lantiotaklaus.

Toinen tärkeä niksi on valita pölynimurin sähköjohdolle huoneiston pistorasiasta se, josta johto yltää mahdollisimman moneen paikkaan, mieluiten niin, ettei töpseliä tarvitse vaihtaa kertaakaan. Dessun huushollissa tämä ei aivan onnistu, sen olen mitannut ja todennut mahdottomaksi. Imurin johto ei ulotu mistään pistorasiasta joka paikkaan. Niinpä joudun kesken imuroinnin yhden kerran sammuttamaan koneen ja siirtämään johdon toiseen pistorasiaan. Dessun kämppä on tästä näkökulmasta tarkasteltuna turhan suuri. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä edes merkittävin näkökulma.

Pyykki kannattaa pistää pyörimään samalla kertaa. Kun kaikki harmit tulevat kerralla, niistä pääsee myös kerralla eroon eikä vaivaa ole kaiken viikkoa. Töölöntorin kulmilla kuivatus on ongelma, sillä ulkona on niukalti tilaa eikä liikenteen noki suosi valkopyykin kuivatusta. Ullakolla on kuivatusnaruja ja parvekkeellekin voi pystyttää tellingin. Tämä on kuitenkin yksi niistä monista asioista, joissa maaseutu voittaa kaupungin. Töölöntorilla voi vain kaihoisasti muistella Längelmävedellä puhaltavia tuulia, jotka hulmuttivat pyykin kuivaksi niin että pyykkipojilla oli vaikeuksia pitää kiinni.

Minkä kirjan lukisin?

Dessulla on lähes jatkuvasti häslinki päällä kirjojen kanssa. Sohvapöydällä (romaanit, esseet), yöpöydällä (lyriikka) ja kylpyhuone-WC:n pöydällä (sarjakuvat) on läjäpäin kirjoja. Osa on luettu lähes loppuun, osa on keskivaiheilla, osa on juuri aloitettu. Kaikissa on kirjanmerkki välissä osoittamassa oikeaa paikkaa.

En tiedä, onko tapa viisas, mutta näin se on aina ollut. Minulla on aina luettavana monta kirjaa. Pinoissa on myös kirjoja, joiden lukeminen ei etene. Sellaiset jäävät vähitellen pinon alimmaiseksi ja ehkä joskus päätyvät sieltä hyllyyn odottamaan uutta yritystä. Olen aika helposti luovuttava lukija. Jos kirja ei kohtuullisessa ajassa ala vetää, sitten se jää. En ole aikoihin yrittänyt lukea mitään pahalla sisulla. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin olin niin periaatteellinen, että kun olin päättänyt lukea Joycen Odysseuksen tai Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, niin sitten luin, väkisin.

Hyvä ystäväni ja kollegani, Vuoronvarausliiton tilastopäällikkö, ilmoitti joskus alkuvuodesta työpaikan tupakkahuoneen mukavassa vanhassa laiskanlinnassa piippua poltellessaan päättäneensä lukea Carl Grimbergin 24-osaisen Kansojen historian. Viimeksi kysyttäessä hän kertoi edenneensä jonnekin puolivälin paikkeille.

Dessullakin on Grimberg hyllyssään, mutta olen vuosien varrella lueskellut sitä vain satunnaisesti luvun sieltä, toisen täältä. Vaikka teksti on tunnetusti vetävää, en kuitenkaan juuri nyt suunnittele ryhtyväni kollegani viitoittamalle tielle. Olen luonteeltani sillä tavalla lyhytjänteinen, että mahdottomat yritykset olen oppinut väistämään. Riittää kun selailen Musiikin tietosanakirjaa ja pyrin etsimään kiinnostusta herättävät musiikkikappaleet kuunneltavaksi. Siinä on minulla pitkäntähtäimen suunnitelmaa vuosikausiksi. Muut lukusuunnitelmat saavat olla lyhytkestoisia.

Toinen periaatteellinen ongelma on, kannattaako rajallista elinaikaansa käyttää lukemalla uudestaan sellaisia kirjoja, joista on joskus nauttinut. En ole varma, mutta silti teen usein niin. Tällaisia moneen kertaan lukemiani kirjailijoita ovat esim. Tšehov, Strindberg ja Calvino, kotimaisista Haanpää ja Linna. Lyriikan puolella nimiä on paljonkin. Luulen, että uusista kirjailijoista ainakin Siri Hustvedt, Paul Auster ja Kjell Westö nousevat vielä tälle listalleni, jos elinvuosia riittää.

Vaikea tapaus on Dostojevski. Luin häntä vähän yli kaksikymppisenä opiskelijana. Iän ja elämänkokemuksen karttuessa olen moneen kertaan miettinyt, ymmärsinköhän keskenkasvuisena niistä mitään. On tehnyt mieli tarttua niihin uudestaan mutta en ole tarttunut. On herännyt epäily, olenkohan riittävän kypsä vieläkään. 

Vuosikaudet mielihaluni on kiertänyt aloittaa hyllyssäni tyhjän panttina odottanut kolmiosainen Egon Fridellin Uuden ajan kulttuurihistoria, mutta aina se on jäänyt kiireellisempien tieltä. Tiedän ja tunnen sen maineen, mutta en ole saanut ryhdytyksi. Ehkä sitten, kun saan puretuksi pöydiltäni nykyiset pinot. Erityisesti WC:n sarjakuvat.

Kulkija luonteeltaan

Dessu on valmistautumassa perjantaina suoritettavaan kyynärpääoperaatioon. Valmistautuminen on viisasta tehdä niin kauan kuin kaksi kättä on käytettävissä. Valmistautuminen tarkoittaa kesätavaran, kuten kirjojen,  pakkaamista laukkuihin ja kantamista autoon. Uimahousutkin on viisasta pakata mökille vietäväksi kirjojen lisäksi, vaikka omassa saunarannassa niitä ei tarvitakaan.

Sairaalasta pääsen ilmeisesti pois samana päivänä, joten matka Längelmäveden rannalle voi alkaa vaikkapa heti. Mitäpä sitä viivyttelemään. Apukuski on valmiustilassa. Minä toimin kartanlukijana.

 Puutarhatyöt eivät taida onnistua niin kauan kuin käpälä on kantositeessä, mutta väliäkö sillä. Vanhat perennat kukoistavat ilman hoitoakin. Ruokapöytään tarkoitettujen kasvien penkit olen möyhentänyt ja kattanut jo syksyllä, joten taimen istuttaminen taitaa onnistua yksikätisenä. Puutarha-asioissa olen saanut paljon hyödyllistä oppia ja asennetta mm. runoilija Väinö Kirstinän mainiosta kirjasta ”Puutarhassa”. Kirstinäkin piti kesäkotia Hämeessä, samoin kuin minä. Kirstinän vanha mäkitupa sijaitsi Luopioisten Puutikkalassa, minun lähellä Hiljaistenmiestenlaaksoa.

¤

Kesät ovat toisaalta paikallaan pysymisen aikaa, toisaalta menemisen aikaa. Olen tottunut kesäisin kiertelemään lähiseutujen kulttuuritapahtumissa. Vakiintuneita kohteita ovat olleet mm. seuraavat:

Tampereen museot ja näyttelyt / Oriveden Purnu / Visavuori / Mäntän nykytaide & Serlachius-museot / Vammalan vanhat kirjat / Urjalan Pentinkulman päivät / Jyväskylän kesä + museot / Valkeakosken työväenmusiikki / Äänekosken Keitele-jazz / Tampereen teatterikesä.

Eivät nämä kaikki joka kesä ole mahtuneet mukaan, mutta aika usein kuitenkin. Hinku olisi taas muutaman vuoden tauon jälkeen lähteä myös Sodankylän Midnight sun -elokuvafestivaaleille. Siellä ilmapiiri on aivan erityisen hyvin Dessun mentaliteettiin sopiva.

Esitteestä olen huomannut muutaman uudenkin kiinnostavan tilaisuuden: Sastamalassa olisi Wanhan musiikin juhlat, Orivedellä Uuden kirjallisuuden päivät ja Ruovedellä kamarimusiikkijuhla. Lisäksi pitäisi lopultakin päästä katsomaan Tyrvään vanhan kirkon uutta taidetta. Aikomus oli jo viime kesänä, mutta jotenkin jäi.

Olen tullut laiskaksi lähtemään kauas, sillä läheltäkin löytyy vaikka mitä. Pirkanmaalta ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen suuria. Tilaisuudet ovat viehättävän pienimuotoisia. Suuret spektaakkelit näen televisiosta. Niitä on taas yllin kyllin luvassa, kuten jalkapallon MM-kisat, Ruotsin prinsessahäät ja Kepun puoluekokous.

¤

Päivisin Dessu puuhailee mielellään kotitontillaan. Puutarhatyöt miellyttävät erityisen paljon. Kun talvet asuu kerrostalossa Töölöntorin laidalla, jossa ei pääse edes lumitöihin, kesällä sielu lepää, kun saa upottaa sormet multaan. Aluksi nyt vain vasemman käden sormet, viikon tai parin kuluttua molempien.

Dessu on yöihmisiä. Hän ei mene aikaisin nukkumaan, ei varsinkaan valoisina kesäöinä. Öinen kuljeskelu rantatiellä, seisoskelu pienen joen ylittävällä sillalla, istuskelu laiturilla, sellaisissa kokee keskiyön hurman. Tunnelma on kuin Sillanpään nuoruusnovelleissa. Usein työnnän veneen vesille, soutelen hiljaksiin Kaislalahden rannoilla ja annan veneen ajelehtia vapaasti ja kuuntelen yön ääniä. Nyt yksikätisenä ja yksiairoisena soutelu taitaisi saada uuden luonteen: siinähän vene pyörii ympyrää. Varmaankin on syytä sitoa vene pitkällä narulla laiturin tolppaan, muuten en pääse järveltä kotiin.

¤ 
Dessu lopettaa blogin kirjoittelun tähän. Maalla en käytä tietokonetta muutoin kuin äärimmäisen hädän hetkellä, kuten sateella. Läppäri on matkassa mukana, mutta yritän olla koskematta siihen. Kiitän kaikkia täällä tutuksi tulleita lukijoita, kirjoittajia ja kommentoijia. Toivotan kaikille hyvää kesää.

Jos kesä joskus päättyy ja jos kesän seikkailuista ehjänä selviän, lupaan palata.