Viimeinen ilta

Istuttiin iltaa Kosmoksessa. Tunnelma oli apea.

Professori yritti nostaa mielialaa puhumalla valtiosäännöstä. Siitä voisi ehkä olla apua. Hän itse oli toiveikas.

Ei se meitä muita oikein vakuuttanut.  Valtiosäännöt voidaan unohtaa kun sille päälle satutaan. Viraston Suuri Päällikkö näki yhtymäkohtia 1930-luvun tapahtumiin. Minä kerroin, mitä kirjailija Stefan Zweig kirjoitti teoksessaan "Eilispäivän maailma - erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern - Erinnerungen eines Europäers -  1942). Neiti B. pysyi epätavallisen vaisuna.

Vaikka ilta eteni, vaisu tunnelma säilyi. Tuntui vahvasti, että menossa oli viimeinen ilta ennen kuin - -

Muisti pätkii

"Me olemme hitaasti oppiva ja hitaasti unohtava kansa", irvisteli joskus luennolla professori Matti Kuusi. Vai oliko sittenkin tosissaan? Hänestä ei aina tiennyt. Ilme oli ainakin sellainen pikkuisen velmu, kuten vanhalla kansanrunouden ja sananlaskuviisauden tutkijalla kuuluukin.

Minä olen aina pitänyt itseäni kelvollisen nopeana oppijana. Muistiani olen pitänyt suorastaan erinomaisena, erityisesti pitkävihaisuutta korostavissa asioissa, joista sihteerini muistaa huomautella. Ja muutenkin: minulta tultiin töissä aina kysymään, että muistatkos sen tai tämän vuosikausien takaisen asian. Ja minä muistin ja löysin nopeasti asiaan liittyvät paperit ja pöytäkirjat mapeista.

Nyt tuli kuitenkin epäily.

Käynnissä olevaa projektiani varten jouduin hakemaan kellarikomeron laatikosta vanhat kalenterini vuosilta 1975 - 82. Siellä ne olivat hyvässä järjestyksessä. Nuo vuodet olivat siirtymäkautta opiskelusta virkauralle.

Kalentereihin olen merkinnyt tarkasti päiväohjelmani opiskelussa, työssä ja vapaa-ajalla. On luennot, seminaarit, tentit, kokoukset, tapaamiset, matkat ja kaikki muu. Vapaa-ajalta löytyvät tiedot luetuista kirjoista, nähdyistä elokuvista, teattereista, näyttelyistä ym. Löytyvät jopa kapakkakäynnit, kyläilyt ja tavatut ihmiset, varsinkin naispuoliset.

Tässä iski epäily. Olenko alkanut unohtaa?

Olen merkinnyt kalenteriin mm. seuraavat asiat. Muististani ei löydy vähäisintäkään merkintää, mistä oli kysymys. Näitä olisi paljon lisääkin.

·        Inkoon saaristossa

·        Tanssikeskuksen juhla Suomalaisessa yhteiskoulussa

·        Lolou (Ohj. Pialat)

·        Bergenstråhle: Lakeuden laulu

·        Radiohaastattelussa (Hiltunen - Miettunen)

·        Kustkanaljen (Wasa teatern Sonck - Snickars)

·        Richards: Menevän miehen makuun

·        Orpojen juna

·        Familjen Zikov

·        French: Vertavuotava sydän

·        Sirkka Elite 20.5.

·        Sirkka Bulevardia 22.5.

·        Sirkka Kaivopuisto 23.5.

·        Tanner: Hetki naisen elämässä

Miten voi unohtua. Kalenterissa mainitut kirjat kyllä tunnistin, mutta nämä muut. Tällainen Sirkka jopa kolmeen kertaan. Villiä poikamiesaikaa toki, mutta silti.

Dementian alkuoireita?

Asiaa vessaan

Tieteellinen tutkimus on nyt lopultakin selvittänyt asian, jonka minä olen empiiristen havaintojeni kautta tiennyt jo vuosikymmenet. Asiasta raportoi Helsingin Sanomien tiedepalsta tänään.

Kaikessa lyhykäisyydessään tutkimustulos kuuluu näin: Vessassa käyminen ostosreissun aikana kiihdyttää kuluttajan rahankäyttöä.  Mittaukset teki kauppatieteiden tohtorikoulutettava Samuel Piha. Ilmiön logiikka toimii siten, että vessassa käyminen lisää kaupassa vietettyä aikaa. Se yhdistyy ostosten lisääntymiseen, mikä tietenkin lisää rahan käyttöä. Asiakkaalla on ikään kuin mukavampi olo.

Minun kohdallani ilmiö toteutuu vielä jyrkemmin. Minä en edes suostu asioimaan tavarataloon, jossa vessan saatavuus on huono. Minulla on pitkään kokemukseen perustuva tieto vessajärjestelyistä Helsingin keskustan tavarataloissa.

Asia on olennaisen tärkeä tällaiselle varttuneessa iässä olevalle mieshenkilölle, jolla sattuu olemaan lisäksi vähän huono vatsa. Samanlainen valikoivuus pätee tavaratalojen lisäksi myös ravintoloissa, elokuvateattereissa ja bensa-asemilla. Huonovessaiset menettävät armottomasti minut asiakaskunnastaan.

Huonoksi luokittelen käyttäjämäärään nähden liian pienet vessat ja ahtaat kopit. Stockmannilla on hieman väljempää kuin Sokoksella. On vastenmielistä asioida yksityistilassa, jos tiedostaa, että oven takana on kärsimätön jono.  Ravintoloissa näin tahtoo olla joka paikassa, ainakin Elitessä, Kosmoksessa ja Sea Horsessa. Virgin Oil on parempi. Etniset eivät ole täsä asiassa keskimäärin yhtään parempia.

Harmillinen poikkeus on Elokuva-arkisto (Orion). Siellä on kelvottoman huono vessa, mutta käyn silti.

Mihin mennä, jos Helsingin keskustassa kulkiessa alkaa vaivata? Kolikkokäymälät rautatieasemalla ja Kampin keskuksessa ovat tietenkin tarjolla, mutta nuuka haluaa ilmaista. Parhaat tietämäni ovat Porthanian ala-aulassa ja yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Joutuukohan yliopisto säästökuurinsa ahdingossa panemaan kolikkoautomaatin ovelle?

Jostain käsittämättömästä syystä ABC-bensa-asemaketju on satsannut vessoihin. Siksi se on saanut minusta asiakkaan mökkireissuillani. Paikka on Hämeenlinnan Tiiriö. Siellä ei tule jonoa yksityispuolen oven eteen, sillä koppeja on paljon, ja kohtalaisen siistejäkin. Joskus valintani kohdistuu Oriveden Oritupaan, kohtalainen sekin. Häviäjinä tässä kisassa ovat Pälkäneen Aapiskukko ja Oriveden Neste. Ahtaat vessat ovat vieneet niiltä hyvän asiakkaan.

Kaikkein kamalin kokemani vessa oli koulussa. Poikien vessassa oli kyllä pitkä rivi pönttöjä mutta ei ovia eikä seiniä niiden välissä. Kun tila lisäksi oli aina täynnä tupakalla olevia isoja poikia, niin sellaista mahatautia ei ollutkaan, joka olisi saanut jonkun istumaan siihen väenpaljouden keskelle helpottamaan hätäänsä. Oli opeteltava pidättelemään.

Ehkä uusi tutkimus nyt saa aikaan kehitystä kaupoissa ja muuallakin. Ei muuten, mutta jos bisnes siitä paranee. Aiemmat kuluttajatutkimukset eivät tietenkään ole huomanneet tätä mahdollisuutta, sillä niissä näkökulma on ollut sosiologinen tai kulttuuritieteellinen. Nyt on kauppakorkeakoulu asialla, ja silloin alkaa tapahtua.

(Kuva: Markku Majaluoma HS 7-2003)

Suunnitteilla hulinointia

Kutsu kävi. Kaatosadekaan ei estänyt lähtemästä entisen työpaikan vappulounaalle. Oikeampi nimitys olisi tietysti vapun aatonaaton lounas. Onneksi Töölöntorilta pääsee Kruununhakaan raitiovaunulla. En pahasti kastunut.

Kylmä kalapöytä oli mieluinen. Jälkiruoaksi oli tippaleipiä. Niihin en koskenut. Väittävät rasvaisiksi. Simaa otin. Siinä oli monta rusinaa. Kummallista, että siman rusinat ovat aina niin pulleita. Ihan kuin niissä ei olisi koskaan ryppyjä ollutkaan. Syytä en ymmärrä.

Kotona menin kellariin avaamaan koristelaatikon. Joulutonttujen ja pääsiäistipujen seasta löytyi vappuviuhka. Sitä tarvitaan taas. Aion lähteä hulinoimaan. Saatan poiketa Mantan patsaan lakitukseen, jos sää on siedettävä. Sen jälkeen on kutsu ravintola Kosmokseen. Ex-sihteerini neiti B. on hoitanut pöytävarauksen. Kosmoksessa en ole käynytkään aikoihin. Viimeksi olin siellä tapaamassa hyvää ystävää tammikuussa. Söimme silakoita, ne ovat ravintolan suosikkiannos.

Ylioppilaslakkia en taida ottaa nytkään, vaikka se on tallella. En ole koskaan ottanut. Se tuo mieleen epämiellyttäviä muistoja.

Nuorena vappua istuttiin aina Vanhan ylioppilastalon kuppilassa (kuva). Myöhemmin vappulounaan paikat vaihtelivat: Bulevardia, Messenius, Risuhokki, White Lady. Nyt on varaus Eliteen. Se sijaitsee nurkan takana. Ei tarvita taksia kotimatkalle.

Jos vähänkään tunnen itseäni yli neljänkymmenen aikuisvuoden kokemuksella, luulen että hulinointini pysyy kohtuullisen maltillisella tasolla. Sisäinen optimistini huomaa, että taitaa tulla kesä. Sisäinen pessimistini näkee tilanteen realistisemmin. Syksyn alkuun on enää neljä kuukautta.

Poissaolijat ovat aina väärässä

Vähän epäröiden menin helsinkiläiseen krouviin, jossa oli käynnissä "Oktoberfest". Mutta poiketa piti, koska kutsu oli käynyt. Oli tuttua porukkaa koolla.

Olin epäilyssäni oikeassa. Saksalaisen perinnejuhlan siirtäminen Suomen oloihin ei noin vain onnistu. Oktoberfest ei ole pelkkä kaljankittaustapahtuma. Pitäisi olla paljon muutakin, varsinkin pukeutuminen.

Minulla on ollut ilo kokea tämä juhla monta kertaa paikan päällä, Baijerissa. Olen ollut työasioissa reissussa. Eräs toistuva kokoustapaaminen sattuu aina osumaan samaan ajankohtaan. Kokousten jälkeen on sitten juhlittu, ja hauskaa on ollut. Helsinkiläisessä krouvissa ei ollut. Olutta olisi kyllä riittänyt, ja tarjoilijoilla oli asiaan kuuluva vaatetuskin. Mutta ei siltikään toiminut. Lähdin aikaisin pois.

Seuraavana päivänä sain kuulla juhlaan jääneiltä, mitä kaikkea menetin kun lähdin kesken pois. Oli kuulemma ollut vallan "he-le-ve-tin hauska" ilta, mitä nyt krapula vaivaa.

Joku minua viisaampi on sanonut: "Poissaolijat ovat aina väärässä."  En muista kuka, olisiko ollut Casanova?

Pukeutuminen on erittäin tärkeä osa Oktoberfestiä, ja baijerilaiset todellakin noudattavat juhlan pukeutumiskoodia. Miehillä kuuluu olla "Lederhosen". Ne ovat kyllä aika omintakeinen kulttuuriperinne. En tiedä - tai ehkä sittenkin tiedän - miksi ne tuovat minulle mieleen hieman vinoja mielleyhtymiä. En itse sellaisiin pukeutuisi.

Sen sijaan naisten asu nimeltä "Dirndl" on mielestäni oikein onnistunut. Sitä katselee mielellään. Olen saanut paikallisilta tuttaviltani ohjeita asuun liittyvien viestien tulkitsemiseksi.  Jos esiliinan rusettisolmu on vasemmalla puolella, kyseinen henkilö on ns. vapaa, jos oikealla, varattu. Se jäi epäselväksi, mitä tarkoittaa, jos se on keskellä tai takana. Aika monella oli. Ehkä heillä on asiassa tulkinnanvaraisuutta?

Ehdotin kerran sihteerilleni neiti B:lle, joka oli aina mukana matkoilla, että hän hankkisi itselleen Dirndl-asusteet. Pistäisin laskun edustustilin piikkiin. Mutta sihteeri ei innostunut asiasta. Hänen mielestään asu oli pöyristyttävä. Niinpä hän ilmestyi juhlaan pukeutuneena nahka-asuun. Ei  sellaiseen kuin juhlan miehet vaan sellaiseen kuin moottoripyöräilijät käyttävät, mustaan mutta kireään. Se oli ideologinen valinta. Juuri nyt ex-sihteerini neiti B. on taas siellä Saksan-kokouksessa, mutta minä pysyn poissa. Ne kokoukset ovat osaltani lopullisesti ohi. Pikkuisen harmittaakin, sillä poissaolijat ovat todellakin aina väärässä. Jos eivät muuten niin ainakin kokousten päätöksissä.

Tähän on nyt tyydyttävä

Paluu maalta Helsinkiin ei ole sujunut odotusten mukaisesti. Tarkoitukseni oli vanhaa tapaa noudattaen kierrellä kameran kanssa Helsingin kesäkohteita, sellaisia, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Näin olen tehnyt joka vuosi ja kirjoittanut niistä tänne blogiin.

Nyt en ole kierrellyt, sillä selkävaiva on tehnyt kävelyn epämiellyttäväksi. Onneksi monena päivänä on myös satanut, joten minulla on ollut kaksi syytä rikkoa perinnettä. Helpottaa harmia.

Tänään vihdoin olin lähdössä. Sää näytti sopivalta ja selkä tuntui siedettävältä. Tarkoitus oli lähteä katsomaan Havis Amandaa, sillä lehdestä lukemani perusteella se ei enää ole patsas vaan hotelli.

Ajoin raitiovaunulla keskustaan, ja kuinkas sitten sattuikaan. Tuli sade, ukkonen, melkein myrsky. Ei mitään mahdollisuutta säilyä kuivana. Oli paettava lähimpään suojaan. Se sattui olevaan Vanhan ylioppilastalon nurkalla sijaitseva Suomalainen kirjakauppa. Kiertelin siellä aikani ja alkoi olla lounasnälkä ja ulkona satoi aina vaan.

Siinä kirjakaupan Kaivopihan puoleisen ulko-oven vieressä on vanha tuttu ravintola, Vanhan Kellari. Livahdin noin kahden metrin matkan ovelta ovelle pahemmin kastumatta. Lounaslistalla oli lihapullia, makkarakeittoa ja silakkapihviä. Valitsin silakat. Siellä ei ole noutopöytää vaan annokset saa tiskiltä.

Täytyy sanoa, että annos oli vaatimaton sekä kooltaan että maultaan. Valitettavasti tämä ravintola "kotiruokineen" häviää mennen tullen vaikkapa lähialueen etnisille ruokapaikoille. Mutta sateessa ei oikein voinut kauemmaskaan lähteä.

Vanhan kellari oli suosikkipaikkojani joskus muinoin 70-luvulla. Siellä tapasi tuttuja, se oli yksi aikakauden tärkeistä opiskelija- ja taiteilijakapakoista. Itsepalvelupuolella ja Karhu-kabinetissa tuli istuttua monet mukavat istunnot. Valitettavasti kabinetin ovi oli nyt lukossa, olisin käynyt kuvaamassa sisällä. Nyt pitää tyytyä oveen.

Kellarin yksi osasto oli tunnetusti homojen kohtauspaikka. Minulle jäi mielikuva, että kellarissa vallitsi suvaitseva ilmapiiri, vaikka aikakausi yleisesti ei sitä ollut. Tämä tuli erityisesti mieleen myöhemmin illalla, kun katsoin Yle Fem-kanavalta Jonas Gardellin erinomaisen elokuvasarjan ykkösosan Torka aldrig tårar utan handskar (Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin). Suosittelen, löytyy Yle Areenasta. Hesarin lauantaiesseekin, josta kirjoitin viimeksi, mainitsee tämän kyyneleitä aiheuttavana katsomiskokemuksena. Sortoa oli silloin, sortoa on aina vaan - nykyisin näkyvimmin eduskunnassa ja kirkoissa.

Kun ei tullut kuvia hotelli Havis Amandasta, pistän halvaksi korvikkeeksi kuvia ravintola Vanhan Kellarista. Tähän on nyt tyydyttävä.

Helmi Helsingin 2

[jatkuu]

Jokseenkin tarkasti 85 vuotta on kulunut siitä, kun kuvassa 1 näkyvä puisto, Vuorimiehenpuisto Helsingin Ullanlinnan kaupunginosassa, nousi suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tarkalleen se tapahtui 7. huhtikuuta 1929.

16-vuotias Saima Harmaja asui kuvassa näkyvässä talossa (Saiman huone oven yläpuolella kolmannessa kerroksessa). Perhe oli Helsingin hienostoa, isä professori ja äiti senaattorin tytär. Asunto oli tilava. Nuori Saima oli yritellyt jo pitkään runojen kirjoittamista.

Vastapäätä puiston toisella laidalla asui muuan Mika Waltari -niminen nuorukainen, Saimaa viitisen vuotta vanhempi. Mika oli saanut käsiinsä Saiman runoja ja päätti soittaa tälle ja kutsua käymään.

Professori-isän mielestä ei tullut kuuloonkaan, että tytär menee kyläilemään nuoren miehen luo. Ei varsinkaan sellaisen kuin Waltari, joka oli maineeltaan kovin villi ja kirjoittanut kirjan, joka pursusi erotiikkaa. Hänhän oli jo lukioiässä saavuttanut outoa mainetta kirjoitettuaan Uuteen Suomeen kirjoituksen, jossa puolusti naisten tupakointia. Nimimerkki oli "Kauniimman sukupuolen ihailija". Että sen sortin poikamies...

Niinpä Saima joutui salaa livahtamaan keittiön puoleisesta palvelijattarien portaasta. Hän käveli puiston poikki Waltarin kotiin (kuva 2, neljäs kerros, mikä ikkuna, sitä en ole onnistunut selvittämään). Sisäänkäynti oli nurkan takana Tehtaankadun puolella.

Siitä luvattomasta puiston läpi kävelystä alkoi Saiman lyhyt mutta intensiivinen runoilijanura, jota erityisesti Suomen naispuolinen lukijakunta on osannut arvostaa. Waltarista oli ihan oikeasti apua alkuun pääsyssä. 

Saiman ura jäi lyhyeksi, hän sairastui ja kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Hänellä kuitenkin ehti olla yksi toiveikas romanssikin, jonka ydin oli salaiset pussailukäynnit viereisellä Tähtitorninmäellä. Pettymykseen se kuitenkin päättyi. Runoja voi luonnehtia tunnesävyiltään vahvoiksi mutta häilyviksi, on masennuksen ja epätoivon sävyjä, jotka vaihtuvat välillä innostuvaan ja säkenöivään toiveikkuuteen.

Saman puiston laidalla Korkeavuorenkadun puolella asui kolmaskin nuori kirjailijanalku: Arvo Turtiainen. Stadin Arskana tunnettu kirjailija tuli sen verran tutuksi Waltarin kanssa, että he pysyivät kavereina ikämiehiksi asti, vaikka aatteet ja asenteet kovasti poikkesivatkin.

Nykyaikanakaan Vuorimiehenpuisto ei ole vailla kirjallisia yhteyksiä. Puiston nurkalla Kapteeninkadun puolella sijaitsee ravintola Sea Horse eli "Sikala". Se on yksi Helsingin tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä taiteilijakapakoista, osa kuuluisaa "bermudan kolmiota" - Sea Horse, Kosmos ja Bulevardia). Se on perustettu 1934, joten Saima ehti nähdä sen ennen kuolemaansa. Nykyiset tupakoivat kapakkavieraat joutuvat käyttämään puiston nurkkaa tupakointipaikkanaan.

Kolme kirjallisuuden nobelistiakin on Sikalassa istunut: Jean-Paul Sartre, Pablo Neruda ja Gabriel García Márquez, suomentajiensa seurassa. Ravintolassa on kaksi maankuulua ruoka-annosta: "rapeaksi paistetut silakat" ja muusi ja punajuuri (16,50 e) ja sipulipihvi (25,50 e). Jälkimmäisen jopa Finacial Times valitsi takavuosina maailman top ten -pihvilistalleen.

Kun vielä muistaa, että aivan vieressä sijaitsee kotimaiseen draamakirjallisuuteen viime vuosina erikoistunut Kom-teatteri, voinee sanoa, että tämä puisto on helsinkiläinen kirjallisuuskohde.

Teen ehdotuksen. Samalla tavalla kuin Katajanokanpuiston nimi muutettiin Tove Janssonin puistoksi, Vuorimiehenpuiston nimi voitaisiin muuttaa Saima Harmajan puistoksi.

Valoa yössä

Oli jo aamuyö, kun lähdimme Koistisen kanssa kotiin päin kapakasta, minä Töölöntorille, Koistinen Urheilukadulle. Yö oli viheliäisen kylmä. Pilvetön taivas, täysikuu. Minä olisin ottanut taksin, mutta Koistinen on extreme-miehiä ja sanoi että kävellään ja poiketaan nakkikioskille.

Mikäpä minä olin vastustamaan, paitsi että nakkiruokaa en nyt ota, kun on edessä lääkärintarkastus ja kolesterolitesti. Kotona otan sitten yöpalaksi omenan.

Nakkikioskilla oli sellaista kuin nakkikioskeilla aina on aamuyöstä. Rehvakasta jankkaamista. Piti olla huomaamaton, ettei tule turpiin, vaikka ihonvärimme olikin turvallisuutta lisäävä.

Sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui hienon oloinen herra. Isokokoinen mies, silinterihattu, varmaankin frakki myös, mutta sitä ei pitkän päällystakin alta näkynyt. Juhlatuulella, isoeleinen, äänekäs, teatraalinen, ylväs, kuin oopperanäyttämöltä paikalle saapunut. Ehkä olikin, Kansallisooppera ei siitä kovin kaukana ollut.

Hetkeksi hän hiljentyi kuuntelemaan rahvaan remellystä, joka oli täynnä vittua, huoraa ja mutakuonoa.

Sitten hän loihe lausumaan jykevällä äänellä: - Hyvät herrat, tämä ei ole mikään Helsingin hovioikeuden tuomareiden kahvihuone. Täällä pitää käyttäytyä arvokkaasti.

Se oli niin ylivoimainen esitys, että seurasi mykistyminen. Esityksessä oli auktoriteettia ja karismaa. Olisi voinut tulla pahakin tilanne, mutta ei tullut. Sen sijaan herra nosti kätensä kohti kuuta ja alkoi lausua runoa. Hämmentynyt joukko kuunteli.

Taas yksi todiste siitä, että taiteella voi parantaa maailmaa.

En tuntenut runoa. Kuutamosta siinä puhuttiin. Kun tilanne hetken kuluttua oli ohi, kysyin herralta, voisiko hän esittää runon uudestaan. Halusin ottaa sen talteen Lumiallani. Herra suostui mielellään. Tässä se tulee:

"Pehmeä ja kirkas on yö / ja tuuleton / ja hiljaa kattojen yllä / ja puutarhojen keskellä lepää kuu / ja paljastaa kaukaiset tyynet vuoret. Oi suloinen kuu / nyt muistan kun vuosi sitten /  tulin tälle samalle kukkulalle / mieli ahdistuneena sinua katsomaan / ja sinä loistit tuon metsän yllä / niin kuin nyt / valaisten sen kokonaan. Oi armas kuu / jonka rauhaisten säteiden alla / tanssivat jänikset metsissä. Mitä teet taivaalla, kuu / Kerro mitä teet, äänetön kuu. / Nouset illalla ja kuljet tähyillen / autioita maita / ja laskeudut sitten. 

Säkeiden rajat ja välimerkit ovat arvailuani. En vieläkään tunnista runoa. Blogin lukijoissa on valistunutta väkeä. Ehkä joku tunnistaa?

En tullut ottaneeksi valokuvaa talvisessa kuutamoyössä. Sen sijaan kesäisestä täysikuusta kesäkodissani Längelmäveden rantamilla kuva löytyy, joten liitän sen tähän tunnelmaa antamaan, vaikka nakkikioskia ei siellä ole lähimaillakaan. Runoutta kyllä sielläkin harrastetaan.

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 4

 

Kävin pitkästä aikaa talossa, jossa nuorempana kävin usein. Tuntui aika lailla nostalgiaa kadotetusta nuoruudesta.  

En ollut ollenkaan suunnitellut menoani. Kävelen siitä ohi melkein päivittäin. Huomasin kadulla kyltin, joka sai minut pysähtymään ja kääntämään askeleet ylös niitä tuttuja portaita.  

Talon nimi on Vanha ylioppilastalo. Se jos mikä sijaitsee keskellä Helsinkiä, siinä Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmauksessa, Kolmen sepän patsaan aukiolla. Nuorena kävin siellä kapakassa ja monenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Nyt menin sinne joulumyyjäisiin.  

Yläkerran "Vanhan kuppilassa" tapasi vanhoina nostalgisina aikoina Ylioppilasteatterin porukkaa ja nuoria runoilijoita. Siellä oli maailmanlopun meininki päällä menipä sinne milloin tahansa. Alakerrassa, "Vanhan kellarissa" oli astetta rauhallisempaa. Itsepalvelu oli molemmissa, paitsi Kellarin ruokapuolella. Kellarissa oli myös kuuluisa Karhukabinetti sekä puolijulkinen homojen puoli. Silloin, 70 - 80-luvuilla se oli vielä piilossa pidettävää, mutta Kellarissa ei tullut ongelmia.  

Juhlasali on monen historiaan jääneen tapahtuman tyyssija, erityisesti 1960-luvun lopulla. Siellä  tapahtui Vanhan valtaus, siellä esitettiin Lapualaisooppera, siellä tapahtui kuuluisa  Sperm-performanssin  yhdyntä flyygelin kannella. Vuosikymmeniä aikaisemmin siellä tapahtui mm. Tulenkantajien Olavi Paavolaisen johdolla järjestämä vihellyskonsertti perinteellisemmän runouden lausuntaillassa. Kuva on otettu siltä samalta parvekkeelta, jossa viheltäjät istuivat.  

Nyt siellä pidettiin joulumyyjäiset, jotka jatkuvat vielä monta päivää. Katselin tuttuja saleja. Yläkerrassa on Ylioppilasteatterin sali ja Musiikkisali, se jonka seinällä komeilee R. W. Ekmanin suurikokoinen Väinämöisen soitto. Molemmissa olen käynyt monta kertaa. Nyt niitä uhkaa häätö. Erityisesti Musiikkisali on tähän asti ollut runsaassa harjoituskäytössä. Siellä ovat pitäneet harjoituksiaan Ylioppilaskunnan laulajat, Naiskuoro Lyran, Akademiska sångföreningen ja Ylioppilaskunnan soittajat.   

Mutta eivätpä taida harjoitella enää kauan. Ylioppilaskunnan hallitus on nimittäin havainnut, että tilojen käyttö ei tuota maksimaalista voittoa. Niinpä tilat on vuokrattu kaupalliselle yrittäjälle. Yllätys tämä ei tietenkään ole, kun katsoo Ylioppilaskunnan hallituksen nykyistä poliittista kokoonpanoa. Bisnes jyrää kulttuuriperinteet.

 

 

 

 

Houkutus ja torjunta

 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.

 

 

 

 

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 3

Sanomalehti valisti minua tässä eräänä päivänä, että Helsingin ravintolatarjonta monipuolistuu entisestäänkin. Maihinnousun tekee amerikkalainen maineikas ravintolaketju nimeltä Burger King.  

Sijaintipaikaksi uudelle herkkutarjonnalle on luvattu Rautatieaseman pääaulassa sijaitseva tila, joka nykyisin tunnetaan nimellä Eliel. Nimi viittaa rakennuksen suunnitelleeseen arkkitehtiin. Uuden ravintolan nimestä ei ole vielä tiedotettu. Ehkä ElielBurger?   

Ravintolan sijainti on erinomainen. Rautatieaseman läpi kulkee vuorokaudessa keskimäärin 200 000 ihmistä. Aika moni heistä poikkeaa junaa odotellessaan viereiseen ravintolaan. Jostain muistan lukeneeni, että tämä on ravintolatila, jolla on käynyt eniten asiakkaita Suomen historiassa. Se on helppo uskoa, sillä kohta sata vuotta sen editse on kulkenut ainainen väenpaljous.  

Minäkin olen siellä poikennut, mutta en kovin usein, kun ottaa huomioon, että olen pari vuosikymmentä kävellyt siitä vieritse jokaisena työpäivänä matkallani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Aivan tavallista on, että kävelen sisäkautta asemahallin läpi Elielinaukion puolelta Rautatientorin puolelle. Kaivokadun ylitän yleensä Ateneumin suojatietä.  

On syytä olettaa, että nyt uuden ravintolan avattua käyntini siellä lisääntyvät. Oletus perustuu sihteerini neiti B:n vakiintuneeseen käytäntöön valita ravintola kahdenkeskisiin työpalavereihimme. Hän valitsee aina hampurilaispaikan. Se kuulemma virkistää minun kaavoihin kangistunutta imagoani. Tulee svengiä.  

Saattaa olla niin. Olen todella tuntenut itseni teinikolliksi imiessäni pillillä kolajuomaa korkealla jakkaralla Sokoksen hampurilaisbaarin näyteikkunassa. Itse ruoka-annos on kyllä hankala partamiehelle. Servettejä kuluu, kun töhkää tarttuu viiksiin. Mutta sihteeri päättää, näin on sovittu. Vakiintunut käytäntö on, että hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.  

Aseman ravintolan seinällä on suurikokoinen fresko. Sen nimi on Maisema Kolilta. Tekijä on Eero Järnefelt (1911). Nykyisin se on onnistuttu aika hyvin piilottamaan häiritsemästä asiakkaita, sillä salin keskelle on rakennettu myyntitiski, jonka katos peittää näkymän. Alemmassa kuvassa, joka on otettu ovelta, siitä näkyy katoksen yläpuolella vain pieni siivu. Pitää kiertää myyntitiski ja mennä aivan freskon alapuolelle, jos sen aikoo nähdä kokonaan.  

Aseman taide on muutenkin ollut pois silmistä. Pääovea reunustavat Kiviukot eli Lyhdynkantajat ovat poissa. Niitä ja seinää kunnostetaan. Vain VR:n junalippumainoksissa ne ovat olleet esillä.   

Jännittävää on nähdä, millaisen kohtelun Järnefeltin ja kumppaneiden fresko saa uudessa ravintolassa. Museovirasto väittää ohjaavansa uudistusta, mutta kokemus on osoittanut, että Disneyland-virikkeinen kulttuurikäsitys ei ole ohjattavissa.

 

 

 

Samana päivänä

 

Vietettiin hienossa ravintolassa rouva johtajan syntymäpäivää. Illan edetessä ja viinipullon tyhjentyessä rouva tuli maininneeksi sellaisen harmillisen yksityiskohdan, että hän on syntynyt huonona päivänä.  

Miten niin, ihmettelimme. No siten niin, että samana päivänä ei ole historian saatossa osunut syntymään muita suurmiehiä kuin Irwin Goodman. Vuosi on eri mutta päivämäärä sama.  

Juhlien jatkoilla palasimme asiaan. Onkohan meillä muilla sattunut kohdalle parempi suurmies-onni? Tai suurnais-onni, olkaamme tarkkoja kielenkäyttömme tasa-arvonäkökohdista.  

Ensin katsottiin toimistomme vahtimestarin syntymäpäivä. Sieltä löytyi Juice Leskinen. Suurmies kyllä, mutta yhdessä suhteessa saman alan miehiä kuin Irwinkin.  

Sitten minä. Minun syntymäpäiväni suurmieheksi osoittautui Brian Jones. Tiedättehän tuon Rolling Stonesin alkuperäisjäsenen. Sama ongelma taas kuin edellisilläkin, pahempikin.  

Viimeinen haku jäljellä. Se on sihteerini neiti B:n syntymäpäivä. Löytyykö sieltäkin joku juoppo muusikko?  

Ei löydy. Miten voikin aina ja joka asiassa mennä niin, että neiti B. erottuu edukseen muista? Hänen syntymäpäivältään löytyy kyllä eräs musiikkimies, joka sattumalta esiintyy taajaan tämän minun blogini kommentaattorina ja joka on lukemansa perusteella julistautunut neiti B:n hartaaksi ihailijaksi. Mutta tämä musiikkimies ei minun vankan käsitykseni mukaan ole lainkaan samaa sarjaa Irwinin, Juicen ja Brianin kanssa tässä yhdessä ominaisuudessa, jos nyt muutenkaan. 

Kuka tämä neiti B:n kanssa samana päivänä syntynyt musiikkimies on? Jos et vielä ole tunnistanut, katso eilisen blogini kommenttia, siellä hän kehuu neiti B:tä. Ja jos en vallan erehdy, kyllä hän tätäkin kirjoitustani jotenkin kommentoi.

 

Yön herkkuja

 

Olen yleensä vähän kranttu suuhunpantavan suhteen. Suosin terveellisiä ruokia, kasvisruokakin kelpaa, iloitsen erityisesti itämaisen keittiön annoksista.  

Joskus kuitenkin tulee poikkeuksia. Tässä eräänä yönä astelimme herraseurassa pitkäksi venähtäneen sidosryhmätapaamisen jälkeen Helsingin rautatieaseman editse. Siinä Makkaratalon kohdalla joku meistä huomasi sattumalta - se oli kai Watkinson - että ei yöllä voi mennä aseman ohi poikkeamatta nakkikioskille.  

Asemahallin öinen ruokatarjonta ei tunnetusti ole erityisen terveysvaikutteista. Ei ole koskaan ollut eikä ole vieläkään. Moni muistaa Möttösen. Se oli aikoinaan Helsingin aseman kuuluisin annos. Iso rasvainen lihapiirakka, varsinainen lötkö, ruma kuin mikä. Ja suosittu!  

Nyt herraseurueemme meni asemahallin kojuun, jonka listalla oli makkaraa. Ostin bratwurstin ranskalaisilla, ja paljon ketsuppia päälle. Juomaksi sentään jäävesi, ei limsa.  

Jostakin muistin salatuista sopukoista nousivat esiin nuoruuden nakkikioskit. Jyväskylän kirkkopuistossa oli yksi, joka tuli tutuksi. Sieltä sai aina ison annoksen makeaksi kuullotettua sipulia kaikkiin annoksiin. Se peitti alaikäisen hengityksestä kotona kielletyt aromit. Tukholmassa sai Sibyllakorv med mos -annoksen päälle kauhallisen bostongurkaa.  

Erityistä nostalgiaa jokainen 70-luvun Suomessa junareissuilla kulkenut tuntee maaseudun ja pikkukaupunkien asemaravintoloiden tarjontaan. Niissä oli muutakin kuin makkaraa. Katsokaa kuvaa - sen saa suuremmaksi klikkaamalla. Tarjolla oli monenlaisia herkkuja kansalliseen makuun. Tuollaisissa paikoissa minäkin muistan usein reissuillani poikenneeni. Huomaattehan alaosan tiukat ukaasit nuorisolle. Ne taisivat kuitenkin jäädä tyhjäksi julmisteluksi. Olen muistavinani, että syntymävuoden kohdalta väärennetty teinikortti kelpasi vaikka missä. Tosin kokemukseni oli 60-luvun puolelta.  

Kuva on vuodelta 1977 tai -78, selvästikin vapun aikaan. Sen voi päätellä alalaidan toisesta lapusta, josta ilmenee, että ravintolan lista elää vuodenajan herkkujen tahdissa.

 

 

 

"Tietä suoraa harva vaeltaa"

 

Katsoin Yle-Teemalta aloitusjakson uudesta Iskelmä-Suomi-sarjasta. Oli koskettava. Tätä sarjaa pitää ruveta seuraamaan.   

Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että olen päässyt näkemään ja kuulemaan livenä jokaista tässä jaksossa esiteltyä laulajatähteä: Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Irwin, Badding, Topi Sorsakoski, Kari Tapio ja Laila Kinnunen. Sama kokemus taitaa olla aika monella ikäpolveni suomalaisella. Kollektiivista suomalaismentaliteettia, yhtenäiskulttuurin viimeisiä ilmiöitä.  

Oikeastaan on outoa, että olen kaikki nämä artistit käynyt kuuntelemassa, sillä olin nuorena rokkimiehiä. Muistan harmituksen, kun 60-luvun lopulla Suosikin Top-100-listalla kaikkien Beatles-levyjen seassa aivan kärjen tuntumassa oli Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Tuopin jäljet. Se tuntui takapajuiselta. Sittemmin mielipiteeni on muuttunut.  

Ohjelmasarjan ykkösjakson teemana oli artistien surullinen kohtalo. Selkosuomella sen nimi on viina. Sekin on suomalaisen mentaliteetin perustarina. Kirjoitukseni nimi tulee Laila Kinnusen koskettavasta laulusta, joka kertoi hienon artistin kohtalon jo etukäteen.  

Parhaiten näistä seitsemästä artistista tulin tuntemaan Baddingin ja Sorsakosken, sillä heidän esiintymisiään pääsin seuraamaan useita kertoja. Molemmat olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ilmiöitä. Ulkoinen hahmo ja laulu olivat ristiriidassa. Ääni tuli vääränlaisesta hahmosta. Ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen virhekytkentä.  

Hahmo oli luuserin hahmo - kaljakapakan pummin ulkomuoto. Mutta jumalainen ääni. Kaiken tangon ja humpan yllä kuului kuitenkin häivähdys rock-vivahteita. Laulujen sanat olivat kuin meidän kaikkien kollektiivisesta tajunnasta, sieluun ja sydämeen kolahtavaa melankoliaa. Mukana oli myös epämääräinen aavistus parodiaa. - Täyttä paradoksia.  

*  *  *    

Paljon samaa oli näyttelijä Matti Peltsi Pellonpäässä, Kaurismäen luottonäyttelijässä, vaikka hän ei kummoinen laulaja ollutkaan. Karismaattinen näyttelijä jolla oli karismaattiseksi näyttelijäksi poikkeuksellisen epätodennäköinen ulkonäkö. Hänestä ei katsettaan saanut käännetyksi eikä puheelta voinut korviaan sulkea. Ei pelkästään pummin ulkonäkö vaan pummi oikeastikin. Hänellä oli tapana istua ravintola Elitessä, joka sijaitsee aivan Töölöntorin lähellä. Siellä on hänellä kantapöytä, sama kuin Tauno Palolla. Toivottavasti näille hienoille mutta heikoille iskelmäartisteille pystytetään johonkin kapakan tai kuppilan nurkkaan myös muistolaatta. Näköispatsaiksi heistä ei ole. - Kuvassa Peltsi saapuu Eliteen takki liehuen.  

 

Kaukokaipuu

 

Oli saunailta. Kuuma löyly ja kylmä hanki.  

Löylyn jälkeen istuskellessa ja hankea katsellessa puhe kääntyi etelän iloihin. Yksi oli kohtapuoliin lähdössä lomailemaan Thaimaahan, toinen Teneriffalle. Joku muisteli käyntiään Kanarian saarilla, toinen Karibialla, kuka missäkin. Kaikkialla oli koettu hienoja hiekkarantoja, upeita uima-altaita, lauhkeita laguuneja,  paratiisillisia paikkoja.  

Minä pysyin enimmäkseen hiljaa enkä muistellut menneitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut oireilevasta dementiasta vaan siitä karusta tosiseikasta, että en ole koskaan käynyt missään rantalomapaikassa. Paljon olen matkustellut mutta hiekkarannat ja hotellien uima-altaat ovat jääneet väliin.  

Ainoa kerta, jolloin olen pari kolme päivää viihtynyt hiekkarannalla, sattui niinkin eksoottisessa paikassa kuin Vänersborg Länsi-Ruotsissa suuren Vänern-järven rannalla. Olin 19-vuotiaana kaverini kanssa liftausmatkalla ja kimppaan sattui kaksi paikallista tyttöä. Pikku pikku bikinit viettelivät viettämään rantapoikaelämää.  

Mutta siihen se loppui. Längelmäveden kesäkodissani kyllä uin, varsinkin kellun, mutta aurinkoon en jää lojumaan. Istun suuren terijoensalavan alla lukemassa ja kierrän tuolin aina varjon puolelle.  

Saunaporukka sen sijaan oli kokenutta uimarantaväkeä. Monenlaista oli koettu, myös lajia, mitä minä ja kaverini 19-vuotiaina metsästimme Vänersborgissa. Menestystarinoitakin kerrottiin. Oli eletty herroiksi, oli nautittu herkkuja ja saatu monenlaista palvelua.   

Siitä puhe kiertyi palveluammatteihin ja etelän ihmisten mentaliteettiin, joka on kovin kaukana suomalaisesta. Siinä asiassa minullakin oli kerrottavana mainio muistikuva tapauksesta kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.  

Olin ottanut 10-vuotiaan tyttäreni mukaan työmatkalle Ateenaan. Kokousten loputtua lähdimme laivalla Kreetan saarelle. Asuimme pienessä hotellissa ja kiertelimme katsomassa nähtävyyksiä.  

Eräänä päivänä istuimme pienen ravintolan terassille. Tytär halusi jäätelöannoksen. Kävi niin, että tarjoilija toi hänelle väärän sortin annoksen, muistaakseni sitrusta kun tytär oli tilannut suklaata.  

Alkoi kauhea hälinä, ravintolan henkilökunta juoksenteli vauhkona, anteeksipyyntöjä  sateli, tyttärelle tuotiin jättiläiskokoinen annos oikeaa lajia ja isälle tuotiin lohdutukseksi iso mukillinen jotakin viinaa. Minä vaivihkaa hienotunteisesti kaadoin pahanmakuisen lahjajuoman johonkin kukkaruukkuun. Eikä puhettakaan mistään maksusta - talo tarjosi kaiken. Toisenkin mukillisen olisin saanut. Lähtiessä vielä uusi kierros anteeksipyyntöjä ja valitteluja tapahtuneesta.  

Siihen ravintolaan palasimme vielä monta kertaa.

 

Näkökulmat

 

Olin kerran kirjoittajakurssilla, jossa osallistujat yhdessä vaiheessa analysoivat toisiaan kirjoittamiensa tekstien perusteella. Lopputulos ei tuntunut kenenkään mielestä kovin oikeaan osuneelta - siitä käytiin pitkä keskustelu. Yksi suorastaan suuttui osakseen tulleesta arviosta.  

Muistan, että jo lukiossa tällaisesta varoitettiin. Tekstistä ei pidä etsiä kirjailijaa. Abiluokan opettaja suorastaan pilkkasi oppilasta, joka oli analysoinut ja tulkinnut Tšehovin novellia siten, että Anton siinä laski kelkalla mäkeä kauniin Nadjan kanssa mutta ei kehdannut suoraan sanoa tälle rakastavansa. Anton oli siis aika reppana.  

Välillä tekee mieli epäillä. Kyllä tekstistä voi yhtä ja toista päätellä sen kirjoittajasta.  

*   *   *    

Kun elävässä elämässä kohtaa nokikkain poliitikon ja kysyy häneltä henkilökohtaista mielipidettä johonkin asiaan, hän melkein aina vastaa käyttäen muotoa "me". Sama pätee pitkälle myös juristeihin ja aivan erityisesti yritysjohtajiin. Sieltä tulee aina niin täyttä kauppakorkeakoulua, ei mitään omaa. Ihan kuin minäkuva olisi kadonnut.  

Mutta annas olla kun kohtaa nokikkain kirjailijan. Sieltä tulee aina täyttä "minää". Sama pätee kokemukseni mukaan muihinkin taiteilijoihin - lajista riippumatta. On henkilökohtaisesti ajateltua sanottavaa. On minäkuvaa, on omintakeista näkökulmaa.  

Joissakin tapauksissa se minäkuva on pullistunut lähelle kriittistä poksahtamispistettä, mutta ei se mitään, kunhan ei tarvitse sellaisen kanssa yhdessä elää.   

Tänään kohtasin taas yhden tutun runoilijan, jolla oli vaikka kuinka paljon minä-näkökulmaa. Kapakkaan hän oli kylläkin menossa, mutta päivän säkeet oli jo kirjoitettu.   

Joskus siitä syntyy sutta ja sekundaa, mutta parhaimmillaan siitä voi syntyä kulttuuria. Kukin sitten tulkitsee tavallaan.

 

Epäluotettava henkilö

 

Poikettiin eilen kokouksen jälkeen Kosmokseen. Meni kolme kaljaa, kolmosta.  

Tuli puhetta raittiudesta. Kaikki me tunnemme Turmiolan Tommin. Hänestä tuli tuttu jo kansakoulussa. Hän jäi muistiin loppuiäksi. Muutama blogituttavanikin on hänet viime aikoina kaihoten maininnut. Aivan erityisen vaikuttavasti hänestä kertoi Eppu Normaali.  

Kansakoulussa pidettiin raittiuskilpakirjoituksia. Niissä minä olin mestari. Lienenkö missään myöhemmässä toimessani ollut yhtä mestari, eipä tule mieleen.  

Kolmannen luokan opettaja oli iso mies, jolla oli iso ääni ja suora ryhti, ja muutenkin hän oli oikein upseerikelpoinen. Hänelle piti vannoa, jokaisen vuorollaan, että ikinä en juo viinaa, en ikinä, en ikinä. Samalla hän katsoi lähietäisyydeltä suoraan silmiin, että voiko tämän lupaajan sanoihin luottaa.  

Jäi epäselväksi, uskoiko hän antamaani lupaukseen. Tai kenenkään muunkaan lupaukseen.  

Ei olisi kannattanut luottaa, sillä rikoin lupauksen jo 16-vuotiaana. Tosin en minä viinaa juonut silloin enkä juo vieläkään, vaan olutta, viiniä tai siideriä. Mutta tämä lienee semanttista saivartelua.  

Mutta raittiuskilpakirjoituksissa siinä kymmenen ikävuoden paikkeilla olin mestari. Sepitin sujuvasti kaameita kertomuksia. Voitin palkintoja. Ne olivat aiheeseen liittyviä kirjoja.   

Ohessa on kuva kolmesta voittamastani palkinnosta. Jostain syystä minulla ei ole edes hämärää mielikuvaa niiden sisällöstä. Olisin kuitenkin aika varma, että olen lukenut ne, sillä olen yleensä lukenut kaikki kirjat, jotka ovat eteen sattuneet.  

Kirjat eivät ole hyllyssäni täällä Töölöntorin nurkalla vaan olen aikoja sitten vienyt ne kesäkotiini Längelmävedelle. En ole sielläkään niihin koskenut, tuskin koskenkaan. Ehkä huono omatunto petetystä lupauksesta estää. Harkita täytyy, olisiko syytä palauttaa palkinnot kilpailujen järjestäjälle. Perusteluna, että en ole ollut palkitsemisen arvoinen. Joutuvathan dopingista kärähtäneet urheilijatkin palauttamaan mitalinsa.

 

 

 

 

 

Joutilaisuus

Ensimmäinen aamu puolieläkkeellä. Aikomus oli nukkua pitkään vapaan päivän valtuuttamana.  

Ei onnistunut. Heräsin epätavallisen aikaisin. Nukkuminen oli jotenkin levotonta, ja unen läpi oli aavistettavissa tietoisuus alkavan päivän epätavallisesta luonteesta. Piti ikään kuin ryhtyä olemaan tehokkaasti eläkkeellä heti aamusta alkaen. Ettei menisi vaivalla ansaittu ensimmäinen eläkepäivä hukkaan. 

Tunsin tarvetta toimia jotenkin toisin kuin työaamuina. En keksinyt muuta keinoa kuin muuttaa vakiintunutta aamiaistani. Keitin kahvia, kun aina ennen olen keittänyt teetä. Muutos tuntui merkittävältä.

Suihkun jälkeen jäin kylpytakki päällä katselemaan ikkunasta Töölöntorille. Torikauppa ei talvella kukoista. Suurin osa kulkijoista näyttää olevan menossa torin laidalla sijaitsevaan ruotsinkieliseen lukioon. Raitiovaunuja kolistelee Runeberginkatua pitkin. Bussit kääntyvät Runeberginkadulta Topeliuksenkadulle. Topeliuksenkadun ensimmäinen talo on kuuluisa vanhoista Suomi-filmeistä. Siinä asui ”Suomisen perhe”. 

Torin laidalla on ravintola, jossa sai alkunsa Suomen poliittisen lähihistorian suurin skandaali. Siellä syrjäisessä pöydässä käytiin neuvottelu, jonka seurauksena eräs entinen flikka sai pyytämättä ja yllätyksenä faksin. 

Toisella laidalla sijaitsee uudempi ravintola, joka näyttää olevan erityisesti kulttuuriväen suosiossa. Kahvitaukoa siellä näyttää viettävän usein moni tunnettukin, mm. ruotsinkielisen kirjallisuuden professori emerita, jolla on jännittävänmakuinen italialainen sukunimi ja joka on hiljattain julkaissut kirjan rakastumisestaan varttuneessa iässä. Minullekin tuttu luennoitsijana vuosikymmenten takaa. Sitten siellä istuu myös rokkitähtiä. Heitä minä tunnen huonommin, mutta äskettäin istuin siellä kaverin kanssa joka tunsi ja valisti minuakin. 

Monta askelta ei tarvitse ottaa kohti Hesperiankatuja, kun vastaan tulee kolmas ravintola. Se oli pitkään suljettuna, sitten se restauroitiin ja avattiin äskettäin uudestaan. Se oli aikoinaan kuuluisa herkuttelevien herrojen laaturavintola. Kekkonenkin kävi siellä. Minä en ole siellä vielä korjauksen jälkeen ehtinyt poiketa. 

Siitä sitten pari sataa metriä alamäkeen ja Hesperiankatujen yli, niin vastaan tulee minun kantakapakkani Elite. Se on vanha tyylikäs funkkispaikka. Mutta sekään ei ole entisellään. Aikaisemmin se oli rento paikka, jossa kävi paljon opiskelijoita ja taiteilijoita. Siellä on muistolaatalla merkitty Tauno Palon ja Matti Pellonpään kantapöytä. Nyt se on vähän turhan fiini ja kallis ruokaravintola. Ravintolan edessä on Mika Waltarin muistomerkki ”Kuningasajatus” (kuva), joka on muutama päivä sitten kuolleen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen suunnittelema. Waltari asui muutaman korttelin päässä Tunturikadulla, ja hänet näki usein kuljeskelemassa pienen koiransa kanssa niillä nurkilla. 

*   *   *   

Tällaisia ravintolapitoisia aatteita päässäni vilisti kun seisoin kylpytakki päällä katselemassa ikkunasta Töölöntorille. Nyt blogin lukija tietenkin aavistelee, että lähdin viettämään ensimmäistä vapaata eläkepäivääni johonkin näistä mainitsemistani ravintoloista. 

Väärin aavisteltu, mutta annan anteeksi. Ihminen on sellainen, epäluuloinen. 

Sen sijaan ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia. Uusi kokemus sekin. En ole tainnut koskaan ennen kirjoittaa blogia aamupäivällä. Vuosikymmenet olen kirjoittanut aamupäivisin erilaisia muistioita, raportteja ja suunnitelmia. 

Kyllä on siis elämäni muuttunut puolieläkkeelle siirtyessä. Kyllä on kivaa, kun voin aamulla jäädä kaikessa rauhassa katselemaan ikkunasta. 

Tosin huomenna aloitan puolieläkeläisen työurani ja menen konttoriin hakemaan materiaalia kirjoitustyötäni varten.