Ain laulain työtäs tee

 

Otsikko on silkkaa irvistelyä eikä missään nimessä tarkoita itseäni. Minähän en tunnetusti ole laulumiehiä.  

Otsikko on Reino Helismaan käännös amerikkalaisesta iskelmästä Whistle while you work. Sen laulavat työhön menevät kääpiöt Lumikki-elokuvassa. Elokuva on parasta Disneytä.  

Minun pitäisi taas ryhtyä työhön, muutaman viikon tauon jälkeen. Alkaa projekti. Minua laiskottaa, vaikka en ole mikään työn raskaan raataja.  Voin komentaa muut työhön, varsinkin sihteerini, ja aina hän vaikuttaa yhtä innostuneelta. Suu käy ja peppu keikkuu. Mutta hän onkin käynyt positiivisen ajattelun kurssin kuuluisan gurun johdolla. Minä en kurssille suostunut, vaikka työnantaja olisi kustantanut lystin. En siis ajattele positiivisesti - eihän työn kuulu tuntua hauskalta. Siihen tulee suhtautua totisesti. Sen on oltava uhrautuvaa ponnistelua, jossa ahdistuu ja välillä itkettää.

Kuuleman mukaan se on Jumalallekin otollista elämää, ettei turhaan naura.  

Sihteerini on toista koulukuntaa. Hän on selvästi omaksunut toisen Helismaan kaltaisen lauluntekijän asenteen: "Älä sinä huoli tyttö nuori / paljonkos kyyneleet hyödyttää. Eivät ne surut suremalla lopu / on tanssi ja laulu tärkeämpää."  

Yritän sietää projektin tuskat, vaivat ja juoksemiset. Kolmessa viikossa pitäisi olla ohi. Sihteeri pelastaa pahimmalta. Hän ei stressaannu - olen kehunut, olen kysynyt! Hän vastasi mietelauseella, että enkelit osaavat lentää sen vuoksi, että he osaavat ottaa itsensä kevyesti.

 

Mikäpä kiire minulla

 

Kävin ottamassa influenssarokotteen paikallisessa terveyskeskuksessa. Joku pelotteli etukäteen, että ei ole viisasta mennä, siitäkin ehkä voi saada unitaudin tai jotain muuta kamalaa.  

Menin silti. Olen muutamaan kertaan ollut niin pahassa kulkutauti-influenssassa, että en halua kokea sellaisia koskaan enää. Lapsena minuun tarttui se kuuluisa "aasialainen", enkä sitä kokemusta unohda ikinä. Siispä vitsailin narkolepsialla pelottelijoille, että minä olen niin perusteellisen uninen ilman lepsiaakin, että ei se pahemmaksi voi enää mennä.  

Terveyskeskuksessa oli ruuhkaa rokotukseen. Aikaisempina vuosina ei ole näin pahaa ollut. Tilanne ei ollut oikein hallinnassa. Meidät rokotettavat ohjattiin seinään teipatuilla lapuilla kapeaan käytävään. Oli jonotusnumerosysteemi, mutta jono eteni hitaasti. Jonottajia oli edelläni ehkä viitisenkymmentä, joukossa paljon vanhuksia, hyvinkin huonokuntoisia. Oli kohtuutonta pitää sellaisia seisomassa talvitakeissaan, sillä tuoleja ja naulakoita ei ollut riittävästi. Uusia rokotettavia tuli vielä koko ajan lisää.  

Minä hyväkuntoisena seisoin hetken käytävällä mutta luovutin suosiolla. Ei minulla ole kiirettä. Ajattelin, että ruuhka helpottaa, kunhan odotan. Jätin jonotusnumeroni kojeen päälle. Kiertelin pitkin terveyskeskusta. Lueskelin seinillä ja hyllyissä olevia tiedotteita ja julisteita. Oli ohjetta jos vaikka mihin: alkoholin liikakäyttäjille, masentuneille, raskaana oleville, tupakasta eroon pyrkiville, painonpudottajille, sosiaalipalveluja tarvitseville, laboratorioon näytteitä vieville, e-reseptiin siirtyjille, maahanmuuttajille, reseptin uusijoille, invalidikuljetusta tarvitseville ja mitä kaikkea, en enempää muistakaan. Luin kaikki ja paljon opin.  

Välillä kävin kurkistamassa käytävälle, onko jono lyhentynyt. Pari tuntia meni ennen kuin tunsin, että nyt voin ottaa jonotusnumeron. Sitten jono etenikin nopeasti ja sain piikityksen.  

*   *    *    

Olen viikonlopun aikana joutumassa taas lentokoneeseen, mistä en erityisemmin pidä. Syynä on työmatka Berliinissä pidettävään seminaariin.  Kokoontuminen ei kestä kuin kolme päivää. Kaksihenkisen valtuuskuntamme toinen jäsen, sihteerini, poistuu maasta heti, mutta minä aion jäädä taas norkoilemaan kaupunkiin pidemmäksi aikaa, kuten aina ennenkin työmatkoillani. Pitäähän sitä hieman viipyä, kun niin kauas vaivautuu lähtemään. Viipymisen kulut, myös paluulennon, maksan tietysti itse.   

Berliinissä olen käynyt monta kertaa, mutta silti en voi väittää tuntevani kaupunkia erityisen hyvin. Se on niin moni-ilmeinen ja uudistumiskykyinen paikka. Edelliset käynnit ovat antaneet vaikutelman harvinaisen dynaamisesta ja boheemista nykytilasta. Sellainen viehättää. 

Alustavasti olen suunnitellut viipyväni viikon verran. Paluulippua en kuitenkaan ole tilannut. Jos viihdyn hyvin, viivyn kaksi viikkoa - tai kolme. Ehkä jouluun asti. Mikäpä kiire minulla.

 

 

No joo

 

Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta puolieläkkeellä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ilmennyt ylitsepääsemättömiä vapaa-ajanvietto-ongelmia.  

Sopimuksesta on jäljellä vähän yli kaksi kuukautta. Toimin äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevan vakituisen ulkomaanosaston osastopäällikön sijaisena vuoden loppuun. Se oli ennen minun vakituinen virkani, mutta halusin muutama vuosi sitten luopua siitä alituisten ulkomaanmatkojen vuoksi. Sijaiseksi kuitenkin suostuin, kun matkustamisen määrä näytti kohtuulliselta.  

Jo jonkin aikaa on ollut silmin havaittavissa, että uusi äitiysloma uhkaa lopullista eläköitymistäni. Niinpä olen saanut mietittäväkseni, suostunko jatkamaan sijaisuuttani.  

Suuri päällikköni muisti, että viimeksi venkoilin liian pitkään ennen kuin tein päätöksen. Kun hän silloin pyysi lopullista päätöstä, sanoin, että "Vastaukseni on EHKÄ, ja se on lopullinen".   

Nyt piti vastata yhdellä sanalla Kyllä tai Ei.  

Tarkasteltiin tulevan vuoden tehtävien sisältöä ja aikatauluja.  Työtehtäviini sisältyisi kymmenkunta projektia, suunnilleen yksi kuukaudessa. Suuri osa kirjoitus- ja valmistelutöistä olisi hoidettavissa etätyönä. Kaikki tarvitsemani sihteeripalvelut saisin edelleen neiti B:ltä. Ei pakkoa osallistua Vuoronvarausviraston viikkokokouksiin, ei kokousten puheenjohtajan tehtäviä, ei esimiestehtäviä - riittää kunhan raportoin tarvittaessa työvaliokunnalle, muutoin suoraan viraston päällikölle. Ulkomaanmatkoja tulisi neljä tai viisi. Kesäkuukausina vain yksi.   

Yhden illan mietin. Tarjous tuntui pikku puuhastelulta entisiin aikoihin verrattuna. Minulla on tarpeelliset kontaktit jo vanhastaan ja asiaosaaminen kunnossa.  

Silti pikkuisen venkoilin vastauksessani. En vastannut yhdellä sanalla Kyllä tai Ei. Vastasin kahdella sanalla, kuten otsikossa lukee, sillä en ollut ihan varma, onko tämä viisasta.

 

 

Hyvinvointia etsimässä

 

Osallistuin työpaikkakoulutukseen, vaikka ei olisi ollut pakko - meille puolieläkeläisille. Ajattelin, että menen vielä kerran, ihan piruuttani.  

Tavoitteita oli kaksi: 1) työyhteisön luovuuden ja yhteistyökyvyn kehittäminen sekä 2) käytössä olevan organisaatiomallin selkeyttäminen. Ensimmäistä osiota oli vetämässä tunnettu työyhteisökouluttaja. Jätän nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta. Jälkimmäinen osio hoidettiin Vuoronvarausviraston omin voimin. Molempien osioiden yhteistavoitteena oli edistää henkilökunnan hyvinvointia ja jaksamista.  

Ulkopuolinen kouluttaja osoittautui hauskaksi henkilöksi. Hän kertoi vitsejä sekä hupaisia kokemuksiaan muista pitämistään koulutuksista. Hän innosti tunteiden näyttämiseen, kannustavuuteen ja kontaktinottoon. Hän pisti meidät istumaan eri järjestykseen kuin olimme itse asettuneet. Sitten piti eri keinoin ottaa kontaktia vieressä istuvaan, kertoa hänelle kädestä kiinni pitäen iloisia kokemuksia ja kannustaa häntä kertomaan iloisia kokemuksiaan. Se tuntui minusta vähän kuin laajennetulta versiolta vanhasta joululaulusta, siitä jossa otetaan sormella osoitellen kontaktia vieressä istuvaan: "Sii-inää ja mii-inää, sii-inää ja mii-inää". Sitten kertomusten ydinsanat kirjoitettiin lapulle. Lapuilta ne koottiin fläppitaululle.  

Huomion arvoista oli, että fläppitaululle. Työpaikassani on kannustettu välttämään Power Pointia. Sitä on saatu yliannos. 

Jälkimmäisen osion alussa fläppitaululle piirrettiin nelikulmioita ja kirjoitettiin sanoja niiden sisään. Nelikulmioiden väleihin piirrettiin nuolia. 

Siinä vaiheessa livahdin huomaamatta pois ja lähdin kotiin. En jaksanut enempää, jostain syystä en virkistynyt. Kotona kuuntelin Mozartia ja heti virkistyin. 

Kuvassa fläppitaulu. Jos joku välttämättä haluaa lukea nelikulmioihin kirjoitettuja sanoja ja nähdä nuolet ruutujen välissä, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi. En kuitenkaan suosittele klikkaamista kenellekään. Kuunnelkaa mieluummin vaikka Mozartia.

 

Neiti B. ylösalaisin

 

Huomasin lehdestä ilahduttavan kirja-arvostelun. Monika Fagerholmilta on ilmestynyt uusi kirja. Täytyy pikimmiten käydä ostamassa. Fagerholmista on pikkuhiljaa tullut yksi suosikeistani.  

Uuden kirjan nimi on omintakeinen: "Lola uppochned" (suom. "Lola ylösalaisin" - käännös Liisa Ryömä). Onnistunut nimi on tärkeä. Joskus näin kirja-alan ammattilaisilta kerätyn listan onnistuneista kirjojen nimistä. Muistelen, että kärkipäässä olivat ainakin seuraavat: Saatana saapuu Moskovaan, Torstai on toivoa täynnä, Joutavuuksien jumala, Mennyttä miestä, Palkkapiian poika, Ruusuinen ristiinnaulitseminen, Yhden yön pysäkki, Kiveä kovempi, Ei sanonut sanaakaan. Huomiota kiinnitti, että nimessä oleva allitteraatio oli hyvin suosittu.  

Fagerholmin kirjan nimessä ei ole allitteraatiota, mutta silti pidän sitä onnistuneena. Se herätti minussa välittömästi hullunkurisen muistikuvan vuosien takaa.  

*   *   *    

Minulla oli uusi sihteeri, neiti B. Olimme kokousmatkalla Kööpenhaminassa. Neidille se oli ensimmäinen ulkomaanmatka uudessa työssään.   

Pitkän kokouspäivän päätteeksi poikkesimme iltapalalle johonkin pieneen ravintolaan. Illan pimeydessä kävelimme kohti hotelliamme. Matkan varrelle osui lasten leikkipuisto. Siinä neiti pysähtyi ja kysyi, haluanko nähdä yhden tempun.  

Neiti kiipesi aidan yli leikkipuiston puolelle, heitti takin ja kengät pois ja meni riippumaan rekkitangolle. Muutama edestakainen vauhtiheilahtelu, ja hän alkoi pyöriä kieppiä tangon ympäri (tälle tempulle olisi varmasti urheilukielinen nimi, mutta minä en tunne alaa, joten en osaa sitä mainita). Lopuksi hän tarttui polvitaipeillaan tankoon ja kieppui pää alaspäin, oikaisi sitten heilahduksen ääripisteessä kinttunsa jolloin hän irtosi tangosta ja kiepsahti jaloilleen maahan.  

Minä aidan takana katsoin hämmästyneenä säikähtäen. Se näytti melkein itsemurhameiningiltä, mutta neitiä nauratti. Kadulle palattuaan hän kiepsahti seisomaan käsillään ja käveli aikamoisen pätkän kohti hotellia ylösalaisessa asennossa. Hotellin ovella hän palasi normaalikävelyyn.  

Ihmettelin taitoa. Neiti kertoi käyvänsä sirkuskoulua ja osaavansa paljon hurjempaakin. Kysyin, miksi hän ei ollut maininnut tästä koulutuksesta työhakemuksessaan. Hän arveli, että siitä ei ehkä olisi ollut hyötyä - ehkä pikemminkin haittaa - vanhoillisen ja kunnianarvoisan Vuoronvarausviraston etsiessä sihteeriä ulkomaanosaston päällikölle. Muut ansiot tuntuivat tähdellisemmiltä mainita CV:ssä.  

Olisikohan ollut haittaa? Tiedä häntä. Mietin, eikö Virasto todellakaan ymmärrä arvostaa sellaista erikoisosaamista.   

Neiti lupasi opettaa minulle käsinkävelyä, jos haluan. Se tekisi hyvää kankeille hartioilleni. Rekkikieputusta hän ei suositellut - ainakaan heti alkuun.   

Toistaiseksi on jäänyt opettelematta käsinkävelyä. Ehkä sitten kun olen kokonaan eläkkeellä. Siitä voisi alkaa paluu nuoruuteen ja notkeuteen.  

*   *   *    

Näin ne assosiaatiot menevät, yksi kirjan nimi riittää.

 

"Annapas ajan kulua...

"Annapas ajan kulua / päivän mennä, toisen tulla..."  

Muutama viikko sitten ajoin työasioissa moottoritietä Salon suuntaan. Sammatin liittymän kohdalla mieleen juolahti vanha muisto lukiovuosilta. Luokkamme kevätretki vei silloin monen muun kohteen ohella Elias Lönnrotin syntysijoille.  

Se ei tuntunut silloin ollenkaan kiinnostavalta. Jotain pettuleipää siellä tarjottiin. Mieluummin olisimme kiirehtineet Linnanmäelle, mutta luokanvalvoja päätti.  

Myöhemmin olen itse muutaman kerran vienyt Vuoronvarausviraston ulkomaisia vieraita Paikkarin torppaan ja selostanut heille suomalaisen mytologian sisältöä ja Lönnrotin osuutta sen keräämisessä. Lahjoiksi vieraille olemme antaneet Kalevalan käännöksiä sekä kuvitettuja taidepainoksia.  

Nyt Paikkarin torpalle kuuluu huonoa. Siksi päätin paluumatkalla poiketa vilkaisemaan. En tietenkään toivonut tähän vuodenaikaan pääseväni sisälle. Kunhan nyt etäältä pääsen vilkaisemaan.  

Eliaksen isä rakensi torpan vuonna 1800, vain pari vuotta ennen Eliaksen syntymää. Siinä torppa on sinnitellyt läpi vaikeiden aikojen, on ollut nälkävuosia, sortokausi, sisällissota, pulavuodet, talvi- ja jatkosota ja montakin lamaa. Aina on torpan vaalimiseen riittänyt varaa ja kulttuurista tahtoa, sillä sen kansallinen merkitys on yleisesti ymmärretty. Lönnrotin merkitystä suomalaiselle kansalliselle heräämiselle ja sitä kautta menestymiselle ei kai kiistetä missään, oli aate tai ideologia mikä tahansa.  

Hyvää tahtoa kesti pitkälti yli 200 vuotta ennen kuin tilanne muuttui. Vasta Jyrki Kataisen (kok) hallitus huomasi, ettei tällaiseen ole enää varaa.  

Paikkarin torppa ei ole tuottoisa bisnes. Museovirastolta vähennettiin määrärahoja ja se joutuu luopumaan monen museon ylläpidosta. Syntyy säästöjä. Veroja voidaan taas alentaa. Siitä äänestäjät pitävät - ainakin isotuloiset.  

Tulevat luokkaretket eivät enää suuntaudu sinne. Tai ehkä liikemiehet kehittävät Paikkariin oheistoimintaa, vesiliukumäkeä, puuhamaata, festivaaleja, supermarkettia, kylpylää. Elias-landia voisi tuotteistaa vanhan brändin.  

Kuvassa päähenkilön patsas (Emil Wikström 1902) Helsingissä Lönnrotinkadulla. Rakennus takana on entinen Helsingin Suomalainen Realilyseo, nykyinen Ressun lukio.  

*   *   *   

Nyt aion poistua paikkakunnalta maalaismaisemiin, kuten eilen jo uhkailin. Vapun jälkeen on vuorossa virkamatka Tallinnaan. Pysyn siis tuokion verran poissa tältä palstalta. Hyvää vappua lukijoille.

Me taiteilijat

Muistan ajan, jolloin Yhdysvalloissa oli presidenttinä Ronald Reagan. Muistelen hämärästi, että en ollut erityisen riemastunut hänen toiminnastaan. Elokuvanäyttelijänä hän oli parempi.  

Nyt paljon myöhemmin on tullut esiin uutta tietoa Reaganista. Uusi informaatio on peräisin Britannian pääministeriltä Margaret Thatcherilta, joka istui lukemattomia kertoja samoissa kokouksissa ja neuvotteluissa Reaganin kanssa. Pääministeri huomasi, että presidentillä oli tapana piirustella naamankuvia paperilapuille istuessaan kokouksissa. Reaganin piirustustaidot tekivät niin voimakkaan vaikutuksen pääministeriin, että hän nappasi lappuja haltuunsa kokousten lopussa.  

Nyt näitä Thatcherin arkistoimia lappuja on tullut julkisuuteen. Oheinen näyte on Reaganin muistiinpanoista kokouksessa heinäkuussa 1981. Kokous pidettiin Ottawassa Kanadassa. Koolla olivat teollisuusmaiden G7 johtajat. Tärkeitä päätöksiä varmaankin tehtiin, ja Ronnie piirsi.  

Piirrosten tekijänoikeuksista minulla ei valitettavasti ole tietoa. Silläkin riskillä pistän näytteen tähän. Tietoa ei myöskään ole siitä, keitä piirrokset esittävät. Arvata voi, että ne ovat kokouksen osanottajia.  

Piirrosten ansiosta huomaan tuntevani hitusen sympatiaa tätä republikaanipresidenttiä kohtaan. Meillähän on yhteinen tapa. Minäkin piirtelen naamoja kokouksissa.  

Näyte pitää antaa. Seuraava kuva ei siis ole Reaganin vaan minun, Dessun. Se esittää erään Vuoronvarausvirastossa pidetyn kokouksen läsnäolijoita. Tarkka lukija varmaankin huomaa, että olen hieman manipuloinut kuvaa. Alun perin siinä oli enemmän henkilöitä, mutta olen poistanut siitä erään ehkä tunnistettavan, jolta en tietenkään ole rohjennut pyytänyt julkaisulupaa.  

Reaganin piirroksia tutkinut Lancasterin yliopiston psykologian professori tulkitsi näkevänsä, että presidentti on ollut kokouksessa pitkästynyt. Omasta kuvastani en tietenkään voi väittää samaa.

Lohdullinen tieto

Suuresti arvostettu The Guardian julkaisi äskettäin artikkelin, joka antoi Dessulle aihetta tyytyväisyyteen ja lisäsi itsetuntoa. Harvoin sellaista saa.   

Artikkelissa kerrottiin amerikkalaisessa Western Illinois Universityssa tehdystä tutkimuksesta. Aiheena oli narsismi. Kaikkihan me pelkäämme olevamme narsisteja, eikö vain? Tai ainakin narsisteilta näyttävämme muitten silmissä. Ei kivaa. 

Tutkimuksen mukaan ne Facebookin käyttäjät, joilla on paljon kavereita ja jotka tekevät usein tilapäivityksiä, osoittautuivat olevan narsisteja. Narsistit myös merkitsevät itsensä Facebookissa julkaistuihin valokuviin muita useammin. 

Tutkijoiden mukaan narsistien tuntomerkki on, että he ovat itsekeskeisiä, turhamaisia ja haluavat olla huomion keskipisteenä ja tulla laajalti huomatuiksi. Monet heistä tekevät itsestään jopa epäasiallisia paljastuksia saadakseen huomiota.  

Tutkimuksessa oli paljon yksityiskohtia, mutta ydinkohta oli, että mitä enemmän henkilön käytöksessä oli narsistisia piirteitä, sitä enemmän heillä oli Facebook-ystäviä. Muita todennäköisemmin narsisti hyväksyy kaverikutsuja myös tuntemattomilta.  

*   *   *    

Miten niin tämä on lohdullinen tieto?  

Viehättävä sihteerini neiti B. yllytti minua noin vuosi sitten liittymään Facebookiin. Olin vähän vastahankainen mutta suostuin kun yllytettiin.   

Meillä on Vuoronvarausvirastossa talon sisäinen sopimus, että toistemme Facebook-kavereiksi emme tarjoudu emmekä suostu. Minulla oli sellainen ennakkoaavistus, että eipä taida kaveriruuhkaa tulla.  

Olin oikeassa. Jonkin aikaa päivitin  profiiliani ilman ainuttakaan kaveria. Vähän tylsää mutta miksei, sujuihan se niinkin. Sitten kuin tyhjästä ilmestyi yksi kaveripyyntö. Aivan tuntematon nimi. Hyväksyin hänet oitis. Nuori mies Kuopiosta, jota en tiedä tavanneeni tai tuntevani. Hänellä näytti olevan valtavasti kavereita.   

Päivitin harvakseltaan sivuani ja sain lukea kaverini kirjoituksia. Sellaista nuoren miehen elämää. Ei tullut peukkuja pystyssä eikä poikittain, ei häneltä eikä minulta. Vähitellen aktiivisuuteni laimeni. Joskus kävin katsomassa, mitä nuorelle kaverilleni kuuluu. Kerran hän lähetti minulle syntymäpäiväonnittelun. Siinä kaikki.  

Lisää kavereita ei ole tullut, on vain tämä yksi.   

Voiko kukaan tämän jälkeen enää epäillä Dessua narsistiksi?

Herneitä nenään

Puhelin soi aamulla aikaisin, liian aikaisin. Kello ei tainnut olla kymmentäkään.  

Ei sellainen ole sopivaa, kun tuore puolieläkeläinen aikoo viettää vapaapäivän. Varmaankin siellä on taas teleoperaattorin kauppalopo, joka yrittää myydä entistäkin edullisempaa laajakaistasopimusta. Ehdin jo mielessäni hakea sopivaa ilkeyttä. 

Puhelimen näyttö kuitenkin kertoi, että soittaja on sihteerini, neiti B. Ilkeydet siis pois mielestä!  

- Älä nyt vedä herneitä nenääsi - - , hän aloitti rohkaisevasti.  

Tästä on lyhyessä ajassa tullut muotihokema, ärsyttävä. Aikaisempi, suunnilleen samaa tarkoittava hokema oli "saada hepuli". Vasta ilmestyneessä Kielikello-lehdessäkin on artikkeli herneistä nenässä. Eikö neiti B. keksinyt mitään nokkelampaa näin aamutuiman piristeeksi?   

- - mutta tuli Yläkerrasta uusi käsky - -    

- Käsky, minulleko?  Onko Yläkerta unohtanut, että minua ei enää käsketä? Olen puolieläkkeellä.  

- Ei auta. Tuli käsky, että Tukholman-kokoustamme aikaistetaan päivällä. Pyyntö on tullut sieltä Tukholman puolelta.  

Minulla on pitkään ollut tiedossa Tukholmaan suuntautuva työmatka, jonka tarkoituksena on valmistella erästä myöhempää kokousta. Lähdön piti olla keskiviikkoiltana laivalla. Nyt lähtö onkin keskiviikkoaamuna lentokoneella. Neiti B. ilmoitti jo ehtineensä varata meille liput ja lupasi tuoda tarvittavat paperit ja koukata keskiviikkoaamuna taksilla Töölöntorin kautta lentokentälle.   

Tällaiset äkkikäänteet eivät ole hyväksi melankoliselle luonteenlaadulle. Kai minussa silti on piilevänä ripaus koleerisuuttakin, sillä päästin pahan sanan, kaksikin, mutta herneitä en ottanut käyttöön.

Pientä muutosta havaittavissa

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi viikkoa siitä, kun jäin virastani osa-aikaeläkkeelle. Ei tunnu vielä missään!  

Täysiä vapaapäiviä on ollut tasan yksi.  Sen vietin pääasiassa katsellen ikkunasta Töölöntorille. Muu aika on mennyt kirjoitusprojektissa, joka on nyt valmis. Ei ala vapaus vielä ensi viikollakaan, sillä olen lähdössä Tukholmaan valmistelemaan erästä kokousta.  

Mutta nyt alkava viikonloppu sisältää huomattavan vapautumisen entisten virkavuosien vaivoista. Jos olisin vielä täydessä virkavastuussa, joutuisin lähtemään viikonlopuksi Raaseporiin Vuoronvarausviraston edustustiloihin pitämään kokousta. Se on vuosikymmenen ajan kuulunut ohjelmaani viikon 11 viikonloppuna. Nyt en lähde.   

Kun luen viimevuotista merkintäni Raaseporin kokouksesta täältä , en tunne menetyksen kaipuuta. Sihteerini neiti B. joutuu pärjäämään ennakkovalmisteluissa ihan omin nokkineen. Hän kyllä pärjää.  

Raaseporin sijasta minä lähden hiihtolomaviikonloppua viettämään kotikaupunkiini Jyväskylään. Tosin hiihto ei kuulu ohjelmaan, mutta ei se mitään, en ole pikkutarkka vähäisistä puutteista. En lähde autolla, vaan legendaarinen valtionyhtiö VR hoitaa kuljetuksen. Osaan nauttia junakyydistä.  

Kuvassa aiheeseen liittyvä hieno mainosjuliste. Se ei ole aivan uusi vaan vuodelta 1937. Klikkaamalla sen saa suuremmaksi.  

Hyviä neuvoja

Hyviä neuvoja on tunnetusti hauska antaa mutta ikävä noudattaa.  

Olen puolieläkkeelle jäädessäni saanut hyvää tarkoittavilta työtovereiltani melkoisen määrän neuvoja ja ideoita, miten voisin lisääntyvän vapaa-aikani täyttää. Ettei nimittäin tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia...  

Esinaiseni ehdotti, että opiskelisin uuden kielen. Mietin hetken ja päätin että en opiskele. Olen koko työurani ollut tehtävissä, joissa olen tarvinnut kielitaitoa. Kahden kotimaisen kielen lisäksi pärjään sujuvasti kolmella muulla kielellä, ja se on riittänyt. Ranskan kielen taito olisi kyllä joskus ollut hyödyksi, mutta ilmankin olen saanut asiat hoidetuksi. Nyt on myöhäistä. En tunne motivaatiota.  

Viraston naisväki on ehdotellut kaikenlaista: joogaa, akvarellimaalausta, tanssia, sukututkimusta, muistelmien kirjoittamista, väitöskirjan tekemistä... Mielenkiintoisimmalta idealta äkkiseltään tuntuu ikonimaalauksen kurssi. Siihen puuhaan minulla ei ole vähäisintäkään kosketusta, joten menisin aivan tuntemattomille teille. Harkitsen.   

Vuoronvarausviraston väki tietää, että osaan kutoa. Niinpä eräs ehdotti, että laajentaisin taitoani, vaikkapa villapaitaan. Kollegani ovat nähneet, että joskus piruuksissani olen ottanut pitkään ja ikävään kokoukseen kutimen ja alkanut vakavana vääntää kaulaliinaa. Tähänastisen taitoni äärimmäisin ulottuvuus on sukan kantapää. Harkitsen tätäkin ehdotusta.  

Miespuoliset kollegani ovat tietenkin ehdotelleet urheilulajeja - kuitenkin tietoisina penseydestäni. Myönnän silti, että hauska olisi olla nuori ja notkea. En kuitenkaan ota edes harkintaan seiväshyppyä, kolmiloikkaa, vuorikiipeilyä tai mäkihyppyä. Enkä varsinkaan lumilautailua. Jousiammunta voisi ehkä sopia - kesäkotini niityllä siihen olisi tilaa.  

Yksi miespuolinen tuttava suositteli, että tekisin samoin kuin hän itse: menisimme syksyllä työväenopiston nikkarointikurssille, jolla valmistetaan ruumisarkku. Hmm, tätä täytyy vielä miettiä.  

Kuten tavallista, parhaan idean - tosin ihan eri sarjaan kuuluvan - sanoi fiksu sihteerini neiti B. Idea liittyi ulkonäköni kohentamiseen.  

Neiti B:n mielestä minä muistutan kaktusta.  

Hän tarkoitti partaani, jonka olen aina päättäväisesti trimmannut kahdeksan millimetrin sängeksi. Sihteerini mielestä minulle sopisi selvästi pidempi malli.  

Tätä ehdotusta olen jo alkanut toteuttaa.

Joutilaisuus

Ensimmäinen aamu puolieläkkeellä. Aikomus oli nukkua pitkään vapaan päivän valtuuttamana.  

Ei onnistunut. Heräsin epätavallisen aikaisin. Nukkuminen oli jotenkin levotonta, ja unen läpi oli aavistettavissa tietoisuus alkavan päivän epätavallisesta luonteesta. Piti ikään kuin ryhtyä olemaan tehokkaasti eläkkeellä heti aamusta alkaen. Ettei menisi vaivalla ansaittu ensimmäinen eläkepäivä hukkaan. 

Tunsin tarvetta toimia jotenkin toisin kuin työaamuina. En keksinyt muuta keinoa kuin muuttaa vakiintunutta aamiaistani. Keitin kahvia, kun aina ennen olen keittänyt teetä. Muutos tuntui merkittävältä.

Suihkun jälkeen jäin kylpytakki päällä katselemaan ikkunasta Töölöntorille. Torikauppa ei talvella kukoista. Suurin osa kulkijoista näyttää olevan menossa torin laidalla sijaitsevaan ruotsinkieliseen lukioon. Raitiovaunuja kolistelee Runeberginkatua pitkin. Bussit kääntyvät Runeberginkadulta Topeliuksenkadulle. Topeliuksenkadun ensimmäinen talo on kuuluisa vanhoista Suomi-filmeistä. Siinä asui ”Suomisen perhe”. 

Torin laidalla on ravintola, jossa sai alkunsa Suomen poliittisen lähihistorian suurin skandaali. Siellä syrjäisessä pöydässä käytiin neuvottelu, jonka seurauksena eräs entinen flikka sai pyytämättä ja yllätyksenä faksin. 

Toisella laidalla sijaitsee uudempi ravintola, joka näyttää olevan erityisesti kulttuuriväen suosiossa. Kahvitaukoa siellä näyttää viettävän usein moni tunnettukin, mm. ruotsinkielisen kirjallisuuden professori emerita, jolla on jännittävänmakuinen italialainen sukunimi ja joka on hiljattain julkaissut kirjan rakastumisestaan varttuneessa iässä. Minullekin tuttu luennoitsijana vuosikymmenten takaa. Sitten siellä istuu myös rokkitähtiä. Heitä minä tunnen huonommin, mutta äskettäin istuin siellä kaverin kanssa joka tunsi ja valisti minuakin. 

Monta askelta ei tarvitse ottaa kohti Hesperiankatuja, kun vastaan tulee kolmas ravintola. Se oli pitkään suljettuna, sitten se restauroitiin ja avattiin äskettäin uudestaan. Se oli aikoinaan kuuluisa herkuttelevien herrojen laaturavintola. Kekkonenkin kävi siellä. Minä en ole siellä vielä korjauksen jälkeen ehtinyt poiketa. 

Siitä sitten pari sataa metriä alamäkeen ja Hesperiankatujen yli, niin vastaan tulee minun kantakapakkani Elite. Se on vanha tyylikäs funkkispaikka. Mutta sekään ei ole entisellään. Aikaisemmin se oli rento paikka, jossa kävi paljon opiskelijoita ja taiteilijoita. Siellä on muistolaatalla merkitty Tauno Palon ja Matti Pellonpään kantapöytä. Nyt se on vähän turhan fiini ja kallis ruokaravintola. Ravintolan edessä on Mika Waltarin muistomerkki ”Kuningasajatus” (kuva), joka on muutama päivä sitten kuolleen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen suunnittelema. Waltari asui muutaman korttelin päässä Tunturikadulla, ja hänet näki usein kuljeskelemassa pienen koiransa kanssa niillä nurkilla. 

*   *   *   

Tällaisia ravintolapitoisia aatteita päässäni vilisti kun seisoin kylpytakki päällä katselemassa ikkunasta Töölöntorille. Nyt blogin lukija tietenkin aavistelee, että lähdin viettämään ensimmäistä vapaata eläkepäivääni johonkin näistä mainitsemistani ravintoloista. 

Väärin aavisteltu, mutta annan anteeksi. Ihminen on sellainen, epäluuloinen. 

Sen sijaan ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia. Uusi kokemus sekin. En ole tainnut koskaan ennen kirjoittaa blogia aamupäivällä. Vuosikymmenet olen kirjoittanut aamupäivisin erilaisia muistioita, raportteja ja suunnitelmia. 

Kyllä on siis elämäni muuttunut puolieläkkeelle siirtyessä. Kyllä on kivaa, kun voin aamulla jäädä kaikessa rauhassa katselemaan ikkunasta. 

Tosin huomenna aloitan puolieläkeläisen työurani ja menen konttoriin hakemaan materiaalia kirjoitustyötäni varten.

Hei hulinaa!

Dessua viedään nyt juhlasta juhlaan - onneksi ei linnasta linnaan. On meitä onneksi muitakin, joita viedään myös, joten en ole yksin huomion keskipisteessä.

Välillä tuntuu, että olisi ollut viisasta mennä viikoksi piiloon vaikkapa konttorimme takahuoneessa sijaitsevan torkkusohvan taakse. Eivät ne sieltä huomaisi etsiä. Eikö se ollut peräti Descartes, joka mietti, että hyvin elää se, joka onnistuu pysymään piilossa. Sopisi tällaiselle melankolikolle. 

Mitä minä tässä nyt juhlimaan, kun en ole vielä jäämässä kokonaiselle eläkkeelle, vain puolikkaalle. Mutta samaan aikaan tapahtuu useita henkilövaihdoksia. Yksi jää kokonaan pois, kaksi vaihtaa työpaikkaa ja sisäisiä vakanssimuutoksia tapahtuu useita. Työyhteisö hajoaa.

Itse asiassa minun kohdallani ei mikään heti muutu. Alan tehdä projektitöitä, ja ensimmäinen projektini alkaa heti seuraavalla viikolla. Se työllistää minut pari kolme viikkoa jokseenkin kokopäiväisesti. Uudenlaista joutilaisuutta pääsen ensimmäisen kerran maistamaan vasta kuukauden lopulla. Kesästä on kyllä tulossa melkein täysin joutilas. 

Bloginpitoa en nyt edes yritä ainakaan viikkoon. Ei ole rauhaa istua miettimään.

Reviirinmerkkausta

Töölöntorin kulmalla sijaitsevan asuintaloni seinään takapihan puolella ilmestyi joskus syksyllä graffiti. Viime viikolla huoltoyhtiö maalasi sen pois näkyvistä. 

Omalla tavallaan graffiti oli taidokas. Tekijä oli selvästi osaava, mutta hänen teoksensa sijaintipaikka oli tietysti väärä. Jos sama kuvio olisi sijainnut vaikkapa jossakin alikulkutunnelin betoniseinässä, se olisi aivan onnistunut koriste, joka kaunistaisi ympäristönsä rumuutta.

Mutta kuinka kävikään? Huoltoyhtiön tuhotyöstä kului pari päivää, ja sitten samaan kohtaan ilmestyi uusi graffiti, jokseenkin samantyylinen kuin edellinen. Selvästi saman tekijän työtä.

Taitaa käydä niin, että huoltoyhtiölle tulee toivoton taistelu. Katujen tuntemattomat taiteilijat ovat mahdottomia voitettavaksi normaalein järjestyksenpitokeinoin. Sprayta riittää.

Kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla olen jo vuosikymmenen verran katsellut, kuinka naapurin koira kiertää joka ikinen ilta samaan kellonaikaan makupalan toivossa minun mökilleni ja nostaa takakoipensa samojen puiden ja rakennusten nurkkien kohdalla. Uudestaan ja uudestaan, aina samat paikat. Mikään huoltoyhtiö ei pystyisi toimitusta toisenlaiseksi muuttamaan. Olen kuullut, että sama meininki koiralla jatkuu talvellakin, vaikka asukkaita mökillä ei ole.

* * * 

Kuten aiemmin olen tarkemmin kertonut, jään maaliskuun alusta puolieläkkeelle, jota näillä näkymin jatkuu vuoden loppuun asti. Muutoksen valmistelu on nyt alkanut.

Työhuoneeni vaihtuu pienemmäksi ja siirtyy ylempään kerrokseen, koska vapaudun osastoni esimiestehtävistä ja toimin pelkästään ulkomaankontaktien erityistehtävissä. Olen tyhjentämässä huonettani. Neiti B. saa pitää tuolini. Aloitin poistamalla tuomani taulut seiniltä. Ne ovat minun omiani, eivät viraston. Oveni nimikylttiä yritin irrottaa, mutta siihen tarvittiin työkalu, joten talonmies joutuu sen tekemään.

Virastossa tapahtuu samaan aikaan useita henkilövaihdoksia, joten nyt viikkoa ennen on käynnistynyt remontti. Useissa huoneissa seiniä maalataan ja tehdään perusteellista suursiivousta. 

Reviirini merkit poistuvat. Aluksi ne siirtyvät kymmeneksi kuukaudeksi kerrosta ylemmäksi. Katoavatko ne sen jälkeen kokonaan vai tuleeko vielä jotain jatkoa, on vielä epäselvää.

Kyllä ihmisellä olisi hyvä olla reviiri, sen myötä tuntee olevansa olemassa. Mitenkähän onnistun sen toteuttamaan sitten kun vien tauluni ja nimikylttini lopullisesti pois Virastosta? Graffiteja en osaa maalata. Kuvassa yksi idea.

(Helmikuun loppupäivät näyttävät olevan sen verran poikkeuksellisia myös iltamenojen osalta, että blogini taitaa jäädä huonolle hoidolle.)

Numerokauhu

Koulussa matematiikka ei kuulunut suosikkeihini. En ole oikein varma, johtuiko vastenmielisyys itse oppiaineesta vai opettajista. Yhden kanssa ei oikein tultu juttuun, mutta ongelma jäi lyhytkestoiseksi. Hän sai täydellisen primitiivireaktion, kun yksi parhaista kavereistani vastasi opettajan kysymykseen ”abskoira” kun olisi pitänyt vastata ”abskissa”. 

Opettaja vaihtui moneen kertaan, mutta lentoon sen aineen opiskelu ei lähtenyt. Jotenkuten keplottelin itseni läpi, mutta taidot jäivät keskinkertaisiksi. Laiskuudesta se ei varsinaisesti ollut kiinni, sillä vaivaa näin välillä niin että hulluksi meinasi tulla. 

Matematiikassa hyvin pärjääviä pidettiin vähän erikoisina. Kieliaineet ja taideaineet tuntuivat elämän makuisilta, matematiikka ei. Ajattelin, että tuskinpa tarvitsen niitä taitoja elämäni varrella.

Arvio on pitänyt hyvin paikkansa. Olen onnellisesti unohtanut likimain kaiken siitäkin vähästä, minkä koulussa opin. En edes oikein jaksa muistaa, mikä se abskissa oli. Varmaankin vaativin matematiikan osaamisalue elämässäni on ollut veroilmoituksen täyttäminen - niinä kaukaisina aikoina kun veroilmoitus vielä piti itse täyttää. Siinä oli kohta, johon piti laskea vähennyksiä, ja se oli vaikeaa. 

Työssäni en joudu laskemaan mitään, sillä Vuoronvarausvirastossa on tietenkin laskentaosasto. Sieltä saan valmiina kaikki tilastot ja diagrammit mitkä vaan ikinä keksin raporttejani ja muistioitani varten pyytää. En ole viitsinyt edes Exeliä kovinkaan tarkkaan opiskella.

Mutta sitten asian toinen puoli. 

Minulla on aikuisiällä ollut ilo oppia läheisesti tuntemaan muutamakin matematiikan huippuammattilainen. Olen joutunut pyörtämään lukioaikaisen ennakkoluuloni siitä, että he ovat jonkinlaisia kapea-alaisia fakki-idiootteja. Kyllä heidän persoonaansa koulutusala oman jännittävän elementtinsä luo, mutta kapea-alaisiksi näitä minun tuntemiani matemaatikkoja ei voi mitenkään luonnehtia. Heillä kaikilla on harvinaisen monipuolinen taiteiden tuntemus, erityisesti klassisen kirjallisuuden ja musiikin. Ja lisäksi heillä on huomattavan selvä taipumus tarkastella elämää ja maailmaa filosofian ja aatehistorian antamista näkökulmista.

* * * 

Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun katsoin televisiosta elokuvan ”Kaunis mieli” (A Beautiful Mind - ohj. Ron Howard 2001). Siinä oli aiheena huipputason matemaattinen lahjakkuus, mutta tällä todellisuuspohjaisella henkilöllä oli taipumus uppoutua kaavoihinsa ja systeemeihinsä niin totaalisesti, että alkoi nähdä harhoja ja mielen tasapaino järkkyi. Elokuva oli varsin onnistunut kuvaus poikkeusyksilön sairastumisesta ja vaikeasta kuntoutumisesta, jonka päätepisteenä oli Nobel-palkinto. Keskeisenä ajatuksena mieleeni jäi päähenkilön lause ”Osaan käsitellä numeroita paremmin kuin ihmisiä”.

Poikkeusyksilöt ovat kirjallisuuden ja elokuvan vakioainesta. Muistiin palaa myös elokuva ”Good Will Hunting” (ohj Gus van Sant 1997). Siinäkin oli päähenkilönä matematiikan ihmelapsi (Matt Damon). Hän oli sillä tavalla vaikea persoona, ettei sopeutunut koulutettavaksi vaan jatkoi puoliretkumaista elämäntapaansa. Psykiatriakin (Robin Williams) tarvittiin kesyttäjäksi, mutta tulos ei ollut vakuuttava. 

Matemaatikkoja taitaa olla moneksi. Kuvassa ei ole minun kouluvihkoni vaan erään toisen kelvottoman. Se on vuodelta 1931, jolloin Paavo L. oli 4. luokalla. Paavon vihkoja olen löytänyt kesäkotini ullakolta Längelmäveden rannalta. Paavosta minulla ei muutaman kouluvihon lisäksi ole muuta tietoa kuin että hänen elämänsä jäi lyhyeksi. Hän kaatui jatkosodassa.  

Opettajan punakynä näyttää riehuneen reippaasti. Oikeastaan olisi kiinnostavaa tutkia, mikä Paavon laskuissa on mennyt vikaan. (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Onkohan se jokin neuroosi?

Kun lähden kotoa, melkein aina palaan kynnykseltä takaisin keittiöön tarkistamaan, ettei sähköhella ole jäänyt päälle. Koskaan ei ole jäänyt. Tämä tarkistus kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Ennen kuin painan kotioven kiinni ja astun hissiin, tarkistan, että avain on taskussa. Samoin bussilippu, lompakko, kännykkä ja Sisu-aski. Aina ne kaikki ovat taskussa, sillä olen tehnyt saman tarkistuksen kertaalleen jo eteisen puolella. Tämä kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Aina kun aloitan julkisen esiintymisen, tarkistan vaivihkaa jo vuoroani odotellessa, että housujen vetoketju on kiinni ja solmio on kohdallaan. Aina ne ovat. Tämä kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Välillä huomaan, että jopa kirjoittaessani minulla on taipumus toistella samoja muotoiluja. 

(Kuvassa se Sisu-aski. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.)

Muutosvastarintaa

Tavanomainen maanantaiaamun työahdistus. Kävelen Helsingin keskustan läpi Kruununhakaan. Vihdoinkin sen verran lauha sää, että voin kävellä koko matkan. Kävellessä on helpompi miettiä alkavan viikon tehtäviä, varsinkin edessä olevia tapaamisia. Tulossa kiireinen viikko - kolme iltatilaisuuttakin.

Sihteerini neiti B on jo keittänyt kahvin, kuten aina. Riisun takin naulakkoon. Sivusilmällä näen, että sihteerin huoneessa on jotain toisin kuin ennen. En heti keksi, mikä.

Sitten huomaan. Se on tuoli. Neiti B istuu erilaisessa tuolissa kuin ennen. Hänellä on tumma pehmustettu työtuoli, johtajamallia. Ennen hänen tuolinsa on ollut sellainen, johon ei kiinnitä huomiota.

Alkajaisiksi kaadan kahvia, kuten aina. Sitten kiinnitän katseen tuoliin ja sanon, että olet näköjään saanut uuden tuolin. 

Neiti sanoo, ettei ole sitä mistään saanut vaan on itse käynyt sen ottamassa. Tuolta - hän osoittaa peukalollaan olkansa yli kohti minun työhuoneeni ovea. 

Vasta nyt tunnistan tuolin. Sehän on minun huoneeni työtuoli, minun kirjoituspöytäni edessä sijaitseva tuoli, jonka olen aikoinaan itse työtuolikseni valinnut. Sellainen pehmustettu, pyörivä, kiikkuva, takakenoon lukittava, korkeudeltaan säädettävä.

Kun ymmärrys neidin röyhkeästä teosta ehtii aivoihini asti, meinaan kivahtaa, mutta neiti ehtii ensin. Hän selittää, että hänen vanhan tuolinsa reuna on röpelöinen ja siinä sukkahousut raapiintuvat rikki. Siksi hän tarvitsi paremman tuolin.

Ja sitten tuli vastaan sanomaton perustelu:

- Ethän sinä edes tarvitse tätä tuolia kun et koskaan istu siinä.
- Miten niin en istu? 
- No, sinähän olet kaiket päivät puhelimessa tai läppärillä tai neuvottelussa. Kirjoituspöytääsi et käytä vaan istut aina siinä sohvaryhmän nojatuolissa. Siinä laiskanlinnassa…

Tärkeätä touhua

Blogini lukijoita on useita kymmeniä, parhaimmillaan toista sataa päivässä. Tämän tiedon saan laskurista, joka naksahtaa yhden numeron eteenpäin jokaisesta kävijästä. 

Virkatyökseni kirjoittamiani tekstejä ei lue kukaan. Ei ole tarkoituskaan. Sen toteamiseksi ei ole laskuria, mutta tieto on silti ehdottoman varma. 

Blogia kirjoittelen omaksi ilokseni silloin kun viitsin. Siitä ei makseta mitään. Tosin Google ilmoittaa, että mainoksista voisi saada rahaa. En ole viitsinyt perehtyä.

Virkakirjoittamisesta minulle maksetaan palkkaa, aika hyvää oikeastaan, kuten päälliköille aina.

Aikamoista ilveilyä. Mutta virkatyö on aika usein ilveilyä. Ahkera siinä ilveilyssä pitää kyllä olla. Kirjoitan paljon erilaisia muistioita, selvityksiä, esityksiä, yhteenvetoja, toimintakertomuksia, suunnitelmia, johdantoja, katsauksia, ohjelmia, perusteluja, kannanottoja, arvioita, lausuntoja, artikkeleita, anomuksia, liitteitä, huomautuksia, aloitteita, mielipiteitä, eriäviä mielipiteitä, lähetteitä, tiivistelmiä - joskus jopa päätöksiä. Mutta ei niitä kukaan lue, ne on tarkoitettu pantavaksi mappiin ja mappi viedään arkistoon sitten kun se on täynnä.

Tärkeintä on touhu. 

Touhun pitää olla sen näköistä, että se vaikuttaa tarpeelliselta, hyödylliseltä ja ahkeralta. Toimettomana seisoskelu on pahinta, mihin voi syyllistyä. Sellaista on tämä vallitseva luterilainen työmoraali. 

* * *  

Olen hekotellen lueskellut Minna Lindgrenin kirjaa ”Sivistyksen turha painolasti”. Sieltä löytyy sitaatti, joka havainnollisesti kuvaa tätä touhukkuuden tärkeyttä. Lindgren on löytänyt vanhasta tietosanakirjasta termin ”danaidityö” kuvaamaan turhanpäiväistä touhua. Termi perustuu antiikin taruun Argoksen kuninkaan tyttäristä. 

Lindgren kuvaa tunnistettavasti, kuinka meille opetetaan danaidityön moraali jo koulussa.

”Tällaisen danaidismin mielekkyydestä saimme aavistuksen koulun kotitaloustunneilla. Kun määrärahoja vähennettiin, työryhmiä suurennettiin, ja niin meitä oli kahdeksan tyttöä yhden kasarin äärellä valmistamassa vispipuuroa. Joutilaisuudesta rangaistiin. Joutilaisuuden merkki oli toimeton seisominen.  


-Kello käy, työtä ei näy! huusi opettaja, ja me aloimme heilutella käsiämme, siirrellä esineitä, läpsytellä rättiä, valuttaa vettä, nousta tikapuille, avata kaapinovia ja pyöriä ympyrää näyttääksemme tehokkailta vispipuuron keittäjiltä.” 

* * *  

Kuvassa on ensimmäinen kirjoituskoneeni, joskus 60-luvun alussa äidiltä perimäni amerikkalainen Royal. En käytä sitä enää näiden danaiditöiden kirjoittamiseen. Se on jo päässyt joutilaisuuteen, toisin kuin minä. (Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Paha kieli

On kiusallista kun joutuu huomauttamaan toiselle ihmiselle hänen tekemästään virheestä.

Juuri niin olen kuitenkin joutunut tänään tekemään. Vieläpä varsin arvovaltaisille englantilaiselle kollegalleni, joka on kirjoittamassa virka-alaamme liittyvää artikkelia. Siihen on tulossa myös viittauksia Suomeen ja siinä yhteydessä mainitaan kolme suomalaista henkilöä nimeltä.

Tänään sain tekstiluonnoksen lausuntoa varten luettavakseni. Huomasin, että yksikään kolmesta suomalaisnimestä ei ollut oikein kirjoitettu. Kyse ei edes ollut mistään ä:n ja ö:n yläpilkkujen puuttumisesta vaan oikein kunnolla sekaisin menneestä kirjainjonosta. Ja minä kun olin taatusti lähettänyt hänelle huolellisesti oikein kirjoitetun mallin juuri tätä käyttöä varten.

Tässäpä nyt sitten jouduin huomauttelemaan, että et tainnut olla aivan huolellinen. Pohdittavaksi jäi, onnistuinko olemaan riittävän hienotunteinen ja kätkemään kiusallisen yksityiskohdan monien kehujen sekaan johonkin loppupuolen sivulauseeseen.

Kaikkiahan me toki tiedämme, että kielemme on vaikea ja omituisen kuuloinen ja näköinen. Mutta kuinka vaikea? Sanat ovat pitkiä, niissä on omituisia kaksoisvokaaleita ja - konsonantteja. Niin näissä väärin kirjoitetuissa nimissäkin.

Parhaan tuntemani todisteen Suomen kielen mahdottomuudesta antoi aikanaan amerikkalainen rikoskirjailija Raymond Chandler. Siteeraan tässä hänen kirjettään kustantajalle vuodelta 1954. (Tekstin suomentajaa en valitettavasti ole tullut merkinneeksi muistiin.) 

Parahin Roger:
Ennen kuin ryhdyn vastaamaan lukuisiin asioihin mainiossa kirjeessäsi, pari kolme asiaa jotka pelkään muuten unohtavani. 


1. Säästä Herran tähden väeltäsi se vaiva että lähettäisivät minulle 8 kappaletta suomennettua kirjaa. Neljä riittää mainiosti. Vaimoni haluaa yhden (hän säilyttää yhden kappaleen kaikista töistäni jotka koskaan on julkaistu, jopa roskalehdissä painetuista jutuista), itselläni pidän yhden ns. arkistokappaleen ja ainahan voi sattua, että tässä maailmassa tapaa jonkun, joka haluaisi kirjan suomeksi. 


Suomalaiset tekevät hyvää jälkeä, mutta Jeesus mikä kieli! Siinä on kaikki väärinpäin. Aikoinaan kuvittelin tulevani vertailevaksi kielitieteilijäksi (epäilemättä pelkkää nuoruuden haihattelua) ja tutustuin pintapuolisesti sellaisiin kieliin kuten nykykreikkaan (siinä vasta rappeutunut kieli - se vain muistuttaa kreikkaa, mutta rikkaus ja monimuotoisuus on kadonnut, kaikki sävyt, koko kielen viehätys), armeniaan, unkariin, puhumattakaan itsestäänselvistä kuten romaanisista kielistä tai germaanisesta kieliryhmästä. Minulla oli jopa vuoteeni vieressä seinällä taulu jossa oli mandariinin- kiinan 214 keskeistä ideogrammia kun asuin Pension Naijolletissa, 27 Boulevard St. Michel, au einquieme. 


Mutta suomi. Helvetti, sehän on pahempaa kuin mikään muu kieli.

Kirjoituksesta kaikuu syvällinen perehtyneisyys.

Viereinen kuva on amerikkalaisen Oscar-palkitun elokuvan ”Farmarin tytär” (The Farmer´s Daughter, ohj. H. C. Potter 1947) alkuteksteistä. Se liittyy kirjoitukseni aiheeseen sillä tavalla, että elokuva perustuu Hella Wuolijoen näytelmään / elokuvaan nimeltä ”Juurakon Hulda”. Wuolijoki julkaisi sen usein käyttämällään pseudonyymillä, joka oli Juhani Tervapää.

Katsokaapa, kuinka amerikkalainen tekstinkirjoittaja kirjoitti tämän suomenkielisen nimen elokuvan alkuun. Ei sielläkään oltu aivan huolellisia. Kuvan saa klicsauttamalla suuremmaksi.

Ei vielä

Joulun alla jouduin kerrankin miettimään. Se oli vaikeaa. Onneksi ei usein tarvitse.

Aiheena oli, jäänkö maaliskuun alusta eläkkeelle. Esimieheni, Vuoronvarausviraston Suuri Päällikkö, oli asettanut päätökseni takarajaksi vuodenvaihteen. Ettei Hän olisi päässyt moittimaan viime tinkaan jättämisestä, ilmoitin päätökseni tekstiviestinä jo jouluaattona puoliltapäivin, noin minuuttia ennen kuin Suomen Turku alkoi julistaa joulurauhaa.

Päätökseni oli, että suostun Päällikön ehdotukseen, jonka mukaan jatkan osapäiväisenä. 

Osapäiväisyys tarkoittaa sitä, että vapaudun kokonaan osastopäällikön tehtävistä mutta hoidan vuoden 2012 loppuun asti sen osan virkatyöstäni, jossa olen sijaisena äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevalle viran vakituiselle haltijalle. Tehtävä sisältää kansainvälisistä kontakteista huolehtiminen, käytännössä kuitenkin vain Euroopan osalta.

Tämä on miellyttävä ratkaisu minulle. Osaan homman, olen aikaisemmin hoitanut tehtävää päätoimisesti vuosikaudet ja minulla on laaja kontaktiverkko. Luovuin aikoinaan tehtävästä siksi, että kyllästyin matkustamiseen.

Nytkin matkoja tulee mutta ei niin paljon kuin ennen. Ehtoni suostumiselle oli, että saan edelleen täyden sihteeripalvelun. Niinpä yhteistyöni neiti B:n kanssa jatkuu.

Ratkaiseva seikka päätökselleni oli se, että voin hoitaa merkittävän osan työstä itse valitsemassani paikassa. Minun ei tarvitse päivittäin mennä toimistolle, minun ei tarvitse olla edes Helsingissä. Suuri osa työstä hoituu sähköisesti. Voin entistä vapaammin viettää pitkän kesän kesäkodissani Pirkanmaalla.

Yksi optio päätökseen liittyy. Hoitovapaalla oleva viran vakituinen haltija kertoi minulle, että hänellä on harkinnassa yksityisiä toimenpiteitä, jotka toteutuessaan johtavat uuteen äitiyslomaan. Jos niin käy, sitten edessäni on taas miettimistä.

* * * 

Eläkkeelle ryhtymien toisaalta kiehtoo, toisaalta epäilyttää. Kun omakohtainen kokemus puuttuu, kun en itse ole koskaan jäänyt eläkkeelle, olen tarkkaillut muita, kokeneempia. Yksi eläkkeelle jäänyt tuttavani sairastui ja kuoli puolen vuoden kuluttua. Toinen ryhtyi pelaamaan golfia ja voi ilmeisen hyvin. Kolmas näyttää ruvenneen ryyppäämään ja hän se aivan poikkeuksellisen hyvin voikin. Neljäs muutti Espanjaan eikä hänestä kuulu mitään.

Tähän vielä aiheeseen liittyen muodikas loppukevennys: 

"Minä odotan innolla eläkeikää. En muussa mielessä, mutta siinä mielessä, että silloin pääsen tappelemaan. Minä nimittäin inhosin pannulappujen virkkaamista jo kouluaikana. Ja kun tulee eläkeikään, ne todennäköisesti yrittävät survoa linja-autoon ja viedä jonnekin terapiaan virkkaamaan pannulappuja tai tekemään kävyistä tonttuja tai pelaamaan polttopalloa yhdessä muiden vastahankaisten pirujen kanssa. Mutta minähän en vapaaehtoisesti lähde. Silloinkin kun olisi aikaa lueskella ja olla vain...


Niin silloinkaan ei saisi sitä tehdä, vaan pitäisi vanhana nöyrtyä ja ruveta sosiaaliseksi ja tanssia tiputanssia terapiassa ja kiskoa päälleen sukkahousut ja balettihame ja mennä leikkitädin opastuksella selkä kyyryssä joutsenlampea. …Minä kyllä puren, jos yrittävätkin tulla motivoimaan ja aktivoimaan...”
(Markus Kajo: Kettusen kootut 1996)