Opettaja vaihtui moneen kertaan, mutta lentoon sen aineen opiskelu ei lähtenyt. Jotenkuten keplottelin itseni läpi, mutta taidot jäivät keskinkertaisiksi. Laiskuudesta se ei varsinaisesti ollut kiinni, sillä vaivaa näin välillä niin että hulluksi meinasi tulla.
Matematiikassa hyvin pärjääviä pidettiin vähän erikoisina. Kieliaineet ja taideaineet tuntuivat elämän makuisilta, matematiikka ei. Ajattelin, että tuskinpa tarvitsen niitä taitoja elämäni varrella.
Arvio on pitänyt hyvin paikkansa. Olen onnellisesti unohtanut likimain kaiken siitäkin vähästä, minkä koulussa opin. En edes oikein jaksa muistaa, mikä se abskissa oli. Varmaankin vaativin matematiikan osaamisalue elämässäni on ollut veroilmoituksen täyttäminen - niinä kaukaisina aikoina kun veroilmoitus vielä piti itse täyttää. Siinä oli kohta, johon piti laskea vähennyksiä, ja se oli vaikeaa.
Työssäni en joudu laskemaan mitään, sillä Vuoronvarausvirastossa on tietenkin laskentaosasto. Sieltä saan valmiina kaikki tilastot ja diagrammit mitkä vaan ikinä keksin raporttejani ja muistioitani varten pyytää. En ole viitsinyt edes Exeliä kovinkaan tarkkaan opiskella.
Mutta sitten asian toinen puoli.
Minulla on aikuisiällä ollut ilo oppia läheisesti tuntemaan muutamakin matematiikan huippuammattilainen. Olen joutunut pyörtämään lukioaikaisen ennakkoluuloni siitä, että he ovat jonkinlaisia kapea-alaisia fakki-idiootteja. Kyllä heidän persoonaansa koulutusala oman jännittävän elementtinsä luo, mutta kapea-alaisiksi näitä minun tuntemiani matemaatikkoja ei voi mitenkään luonnehtia. Heillä kaikilla on harvinaisen monipuolinen taiteiden tuntemus, erityisesti klassisen kirjallisuuden ja musiikin. Ja lisäksi heillä on huomattavan selvä taipumus tarkastella elämää ja maailmaa filosofian ja aatehistorian antamista näkökulmista.
* * *
Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun katsoin televisiosta elokuvan ”Kaunis mieli” (A Beautiful Mind - ohj. Ron Howard 2001). Siinä oli aiheena huipputason matemaattinen lahjakkuus, mutta tällä todellisuuspohjaisella henkilöllä oli taipumus uppoutua kaavoihinsa ja systeemeihinsä niin totaalisesti, että alkoi nähdä harhoja ja mielen tasapaino järkkyi. Elokuva oli varsin onnistunut kuvaus poikkeusyksilön sairastumisesta ja vaikeasta kuntoutumisesta, jonka päätepisteenä oli Nobel-palkinto. Keskeisenä ajatuksena mieleeni jäi päähenkilön lause ”Osaan käsitellä numeroita paremmin kuin ihmisiä”.
Poikkeusyksilöt ovat kirjallisuuden ja elokuvan vakioainesta. Muistiin palaa myös elokuva ”Good Will Hunting” (ohj Gus van Sant 1997). Siinäkin oli päähenkilönä matematiikan ihmelapsi (Matt Damon). Hän oli sillä tavalla vaikea persoona, ettei sopeutunut koulutettavaksi vaan jatkoi puoliretkumaista elämäntapaansa. Psykiatriakin (Robin Williams) tarvittiin kesyttäjäksi, mutta tulos ei ollut vakuuttava.
Matemaatikkoja taitaa olla moneksi. Kuvassa ei ole minun kouluvihkoni vaan erään toisen kelvottoman. Se on vuodelta 1931, jolloin Paavo L. oli 4. luokalla. Paavon vihkoja olen löytänyt kesäkotini ullakolta Längelmäveden rannalta. Paavosta minulla ei muutaman kouluvihon lisäksi ole muuta tietoa kuin että hänen elämänsä jäi lyhyeksi. Hän kaatui jatkosodassa.
Opettajan punakynä näyttää riehuneen reippaasti. Oikeastaan olisi kiinnostavaa tutkia, mikä Paavon laskuissa on mennyt vikaan. (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti