"Asiat kääntyvät paremmiksi"

 

Pitihän se katsoa, kun kerrankin tulee televisiosta. Edellisestä katsomisesta onkin kauan. Aloittaessa kyllä vähän epäilin, tuntuuko tämä enää miltään.  

Tarkoitan Teema-kanavalta äsken tullutta elokuvaa "Kuka pelkää Virginia Woolfia? (ohj. Mike Nichols 1966). Siinä kaksi pariskuntaa yön ja humalatilan edetessä raatelee henkisesti toisiaan ja paljastaa vähin erin menneisyytensä kipeitä kohtia. Lisäsävyn tapahtumille antoi tieto pääosan supertähtien (Elizabeth Taylor ja Richard Burton) myrskyisästä avioliitosta.  

Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla ilmestynyt amerikkalainen draamakirjallisuus tuotti suuria menestyksiä sekä teatterissa että elokuvissa. Aiheet käsittelivät modernilla tavalla kipeitä ihmissuhteita. Siitä syntyi suurta draamaa. Tarkoitan Edward Albeen lisäksi Arthur Milleriä ja varsinkin Tennessee Williamsia, sellaisia tekstejä kuin Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen lintu, Tatuoitu ruusu, Liskojen yö ja Viettelysten vaunu.  

Kaikki nämä elokuvat ovat dvd-tallenteina hyllyssäni. Mietin, olisiko aika katsoa ne pitkästä aikaa. En kuitenkaan  oikein tunne syttyväni ajatukselle. Olisiko niin, että tämän lajityypin Parasta Ennen -päivämäärä on jo ohitettu? Eivätkö nämä jääkään pysyviksi draamakirjallisuuden aarteiksi, vai onko tämä vain minun henkilökohtainen tunnelmani?  

Kirjoitukseni otsikko on Virginia Woolf -elokuvan toiseksi viimeinen repliikki. Sen jälkeen sanotaan vain pelko, ettei niin käy, etteivät asiat käänny.  

*   *   *     

Huomattavasti innokkaammin suhtaudun toiseen menneisyyden asian paluuseen. Olen kahdestakin lehdestä lukenut, että vinyylilevy on tekemässä paluuta ja cd-levy syrjäytymässä.   

Pitäisikö uskoa?  

Minulla on tallella koko LP-levyvarastoni, joka sisältää aika kattavasti 1960-luvun pop- ja rock-musiikin merkkiteokset. Lisäksi hyllyssä on paljon muita aarteita, kuten Love Recordsin julkaisemaa Laululiikkeen parhaimmistoa, kirjallisia äänilevyjä ja laaja mutta satunnainen valikoima klassista.  

Aikanaan sanottiin, että turha niitä on säilyttää. Minä kuitenkin säilytin, sillä ne tuntuivat henkilökohtaisesti tärkeiltä aarteilta. Ja ne tuntuivat hyviltä pitää kädessä.  

LP-levyni ovat olleet vuosikymmenet vailla kuuntelumahdollisuutta. Minulla on kyllä hyllyssäni levysoitin mutta ei kelvollista levysoittimen neulaa. Niitä ei ole saanut mistään. Siksi olen hankkinut monet levyt cd-formaatissa, muutamat siinä välissä myös c-kasetteina. Lisäksi minulla on tallella melkoinen kasa 60-luvun musiikkia avokela-magnetofoninauhoituksina (neliraitainen). Ei vain ole vekotinta, jolla niitä soittaisin. En tiedä, kuuluisiko enää mitään.  

*    *    *  

Muistikuva 60-luvun alkupuolelta:  

Ostin säästöilläni ensimmäisen levysoittimen, malli näkyy kuvassa. Kummitätini toi minulle lahjaksi levyn. Hänen valintansa oli täysi katastrofi. Meinasin varmaan lyödä häntä, kun paketista löytyi EP-levy, jonka A-puolella oli Taisto Tammen Tango merellä / Lapin tango, ja B-puolella Ragni Malmstenin Tango amerikkalaisittain / Tango metsässä. Vanhemmiltani sain syntymäpäivänä jotain Saukin ja Pikkuoravien määkimistä.  

Ei siis mitään tajua nykyajan meiningistä.  

Asiat kääntyivät paremmiksi, kun sain hankituksi sen verran rahaa, että pääsin itse ostoksille Väinönkadun musiikkikauppaan (Jyväskylä). Ensimmäinen ostokseni oli Beatlesien Please Please Me. Se on tallella hyllyssäni.

 

 

 

 

Juna hiljaista miestä kuljettaa

 

 

Kävin Jyväskylässä. Juna kuljetti hiljaisen miehen. Olin varannut kiinnostavan kirjan matkalukemiseksi.   

Kirjani oli Johan Wreden kirjoittama Tikkanens blick. Se on Tikkasen läheisesti tunteneen kirjallisuusprofessorin kuvaus lankomiehestään, suomenruotsalaisesta kauhukakarasta Henrik Tikkasesta.  

Olin etukäteen iloinnut matkasta, kun ei tarvitse itse ohjata. Junassa on hyvä lukea.  

Menomatkalla lukeminen ei edistynyt.   

Vika ei ollut kirjassa vaan viereeni istuneesta matkustajasta. Sattui nimittäin viereeni istahtamaan varsinainen pälpättäjä, suunnilleen ikäiseni mies. Hän ei ollut hiljainen vaan selosti asioitaan koko matkan Tampereelle asti, jossa hän jäi pois.  

Hänellä meni huonosti. Kaikki asiat olivat päin helvettiä: vaimo oli karannut, työpaikka oli saneerattu ja pomo kiusasi, rahaa ei ollut, kaveri oli petkuttanut, naiset eivät anna, auto oli rikki,  Ilves ei pärjännyt, maksa oli sökönä, krapula vaivasi ja muutenkin vitutti ankarasti. Poliitikotkaan eivät tehneet mitään, eivät edesi SEN yhden. Kaikkialla oli pelkkää kelvottomuutta, osaamattomuutta, epäpätevyyttä, laiskuutta, turhuutta.   

Mietin matkan jatkuessa, missä olen hiljattain lukenut kuvauksen tämän herran sielunveljestä. Löytyihän se, ja kotiin palattuani tarkistin asian.  

Kyllä. Aleksander Kuprinin kertomuksessa "Häät" on alivänrikki Slezkin, joka on raivoissaan kaikelle:    

"Ryökäleitä, Slezkin ajatteli. Hän halveksi kaikkea, mikä ei sisltynyt hänen ahtaan elämänsä arkipäivään tai mitä hän ei ymmärtänyt. Hän halveksi tiedettä, kirjallisuutta, kaikkia taiteita ja kulttuuria, halveksi pääkaupungin elämää, vielä enemmän ulkomaita, halveksi peruuttamattomasti kaikkia sivistyshenkilöitä, halveksi reservivänrikkejä, , mikäli niillä oli ylempi sivistys kuin hänellä, halveksi kaartia ja pääesikuntaa, vieraita uskontoja ja kansallisuuksia, hyvää kasvatusta ja jopa tavallista siisteyttä, halveksi syvästi raittiutta, kohteliaisuutta ja siveyttä."  

Vippasin kaverille vitosen, että pääsisi kaljalle. Varmaankin asemaravintolaan. Tuli mieleen, että Tikkanen oli oikeassa kirjottaessaan aforismin "Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman".    

Paluumatka sujui rattoisasti. Kirjakin eteni.  

Tikkanen (1924 - 1984) oli uskomaton tyyppi. Hän piirsi kuvia lehtiin ja kirjoihin, hän kirjoitti kirjoja, jotka shokeerasivat paljastuksillaan. Hän kirjoitti armottomia aforismeja. Ja hänen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoitti miehensä vimmaisesta alkoholismista mestariteoksen "Vuosisadan rakkaustarina".  

Minulla oli kerran tilaisuus seurata läheltä, kun Henrik piirsi maisemaa Helsingin keskustassa. Hänellä on Helsinki-kuvia vaikka kuinka paljon. Samoin kuvia Tukholmasta, Oslosta, Roomasta, vaikka mistä. Kuvassa Henrik on piirtänyt näkymän Senaatintorilta. Vasemmassa laidassa on Suomen hallituksen palatsi. Siellä istuvat ministerit, siis ne jotka eivät tee mitään. "Pieni talo", josta näkyy vain osa hallituspalatsin nurkan takaa, on Sederholmin talo. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että siitä on lähiaikoina tulossa Lasten museo. Hieno idea.   

Kuva on kirjasta Pohjolan pääkaupungit (WSOY 1966)

 

 

 

 

Dessu sai taas kahvia juodakseen

 

Vaikka en ole pappi, olen viime päivinä saanut kahvia juodakseni - liiankin kanssa. Sellainen aiheuttaa närästystä.  

En itse ole liiallista määrää kahvia keitellyt vaan olen kyläillyt. Suomalaiseen kyläilykaanoniin kuuluu itsestäänselvyytenä, että kahvia keitetään, varsinkin jos kyläilypaikassa on emäntä paikalla. Jos olisi vain isäntä, juomatarjoilu saattaisi monipuolistua.   

Olen kyllä kahvin ystävä, mutta olen pitäytynyt kohtuudessa. Vakiomääräni on kolme kertaa päivässä kupillinen + santsaus. Nyt meni moninkertaiseksi. Kun tarjotaan, olisi epäkohteliasta kieltäytyä.  

Yhdestä tarjouksesta kuitenkin kieltäydyin. Loppuviikosta soitti puhelinmyyjä. Se oli sijoitusneuvontafirman sutkilta tuntuva nuori finanssileijona, joka kutsui minut käymään saamassa sijoituksilleni ammattitaitoista neuvontaa kahvikupin ääressä.  

Ensin kysyin, onko pullaa myös. Lupasi olevan. Sitten kysyin, onko kunnon kupit vai pitääkö juoda pahvimukista.  Lupasi järjestävänsä kunnon kupit. Sitten kysyin, onko konjakkia myös. Sitä hän ei uskaltanut luvata. Minä siitä suutuin, että kahvi ilman konjakkia on iljettävä sekoitus.   

En suostunut tulemaan, jos ei luvata konjakkia. Sijoitusneuvonnasta sen sijaan ei ole väliä, sen voisivat unohtaa. Osaan kyllä itse hoitaa sijoitukseni ilman hänen firmansa palveluja. Pidin pitkän puhuttelun kelvottomasta markkinoinnista.  

*    *   *    

Ensikosketuksen kahviin sain jo lapsena. Sekoituksen nimi oli silloin pullasuttu. Konjakkia siinä ei ollut, mutta kahvitilkkaan sekoitettiin maitoa, pullaa ja sokeria. Muistan pitäneeni siitä jotenkin oudolla tavalla. Varsinaisesti hyvää se ei ollut, oikeastaan aika pahaa. Mutta silti siihen tuli himo.  

60-luvun mummot istuivat kaiken aikaa kahvittelemassa, se on osa lapsuuden muistikuvaa. Mummoilla oli kummallinen tapa kaataa kahvi kupista lautaselle ("tassille"), pistää sitten sokeripala hampaiden väliin ja imeä sitten kahvi tassilta sokeripalan läpi suuhun. Sellaista ei näe enää.  

*   *   *    

Närästystä vähentääkseni olen yrittänyt siirtyä tavallisesta paahdosta tummaan ja samalla presso-keittimeen. Siinä on totuttelemista, mutta vaikutelma on myönteinen. Tuntuu tepsivän vaivaan. Konjakkia en kahvin kanssa kaipaa - se on vain markkinamiesten kiusaamiseksi keksitty konsti. Tuntuu tepsivän.  

*   *   *    

Olen tässä ollut pitkän syksyn varsin joutilas palkkatyöni osalta, niin kuin puolieläkeläisen kuuluukin. Nyt meininki muuttuu. Lähiviikot menevät työprojektin kimpussa ja päättyvät virkamatkaan, joka suuntautuu taas kerran Berliiniin. Bloginpito taitaa tohinan keskellä jäädä hunningolle.

 

 

Lopultakin onnistui

Viime viikolla pääsin lopultakin ensivisiitille uuteen Musiikkitaloon. Tuntui, että kaikki tuttavani olivat ehtineet käydä kokemassa salin akustiikan ennen minua. Ja minä sentään asun lähellä.   

Kyse ei ole minun hitaasta sytytyksestäni, sillä olin yrittänyt tilata lippuja jo kaksikin kertaa, mutta ne konsertit olivat loppuunmyytyjä. Tällä kerralla olin ajoissa liikkeellä.  

Taloon sinänsä olen päässyt kyllä tutustumaan. Se sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Töölöntorilta Kruununhakaan. Olen usein kävellyt talon läpi, mennyt sisään Mannerheimintien puolelta, laskeutunut pitkät portaat kerrosta alemmaksi ja tullut ulos Kiasman puolelta. Siinä matkan varrella pääsee kurkistelemaan lasiseinän läpi konserttisaliin.  

Kirjoitin aikaisemmin  talon ulkonäöstä. Rakennustyö oli silloin vielä kesken, mutta hahmo oli jo selvästi nähtävissä. Yhdentekevä ulkokuori unohtuu sisällä. Sali on tyylikäs.  

Konsertissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarina Miguel Harth-Bedoya, solistina Viktoria Mullova. Säveltäjiä olivat Enrique Soro, Johannes Brahms ja Antonin Dvořák. En ryhdy esittämään minkäänlaista arviointia kuulemastani - minulta puuttuvat kyvyt musiikkikritiikkiin. Ainoa kommenttini olkoon se, että nautin kovasti, kuten yleensä aina taidemusiikista, erityisesti jos viululla on pääosa.  

Hesarin Hannu-Ilari Lampila kirjoitti: 

"Viktoria Mullova näyttää rakastavan luonnollisuutta ja mukavuutta. Hän soitti Brahmsin viulukonserton sandaaleissa paljain säärin yllään kimalteleva, rennon elegantti juhlamekko. 

Mullovan soitto säteili laulavaa, pitkälinjaista luonnollisuutta. Niin virtuoosisesti kuin hänen arvoviulunsa liikkuikin, tärkeintä oli sinfoninen yhteistyö nuoren perulaisen kapellimestarin Miguel Harth-Bedoyan johtaman HKO:n kanssa.

Sooloviulun linjat, rytmit ja kuvioketjut kietoutuivat orkesterin vaihteleviin romanttisiin sointiväreihin.

Ensiosan kontrasteja Mullova korosti selkeästi, ja intiimien hetkien ja myrskyisten nousujen välille latautui dramaattista jännitettä. Hitaan osan idyllisissä tunnelmissa sooloviulun laulu oli kauneimmillaan. Unkarilaishenkisen finaalin rytmileikeissä Mullovan kaksoisotteet iskivät tulisen tarkasti.

Harth-Bedoya on ponnahtanut nopeasti suureen maineeseen. Perulaisen Enrique Soron Danza fantasticassa hän antoi mukaansatempaavan näytteen rytmisestä vitaalisuudestaan ja elämänilostaan.

Suomalaisorkestereille tyypillinen viileä jousisointi katosi Dvorákin seitsemännessä, d-molli-sinfoniassa. Tummasävyinen sinfonia virtasi värikkään lämpimästi intohimon ja idyllin kaleidoskoopissa. Scherzon rytmit kiisivät jännittävän oikukkaasti. Finaali pauhasi iskevän rajusti. "

*   *   *    

Kirjoitukseni otsikko ei kuitenkaan ensisijaisesti viittaa siihen, että lopultakin onnistuin pääsemään uuteen Musiikkitaloon. Asiaan liittyy toinenkin "lopultakin onnistui".  

Oli kesä 1983. Kotikaupungissani Jyväskylässä oli kulttuuripäivät. "Jyväskylän Kesä" oli siihen aikaan vielä merkkitapaus, toisin jo hiipumaan päin. Kukoistavimmillaan kulttuuripäivät olivat 1960 - 70-luvuilla. Silloin minäkin yritin olla paikalla aina kun tapahtui.   

1983 Jyväskylään oli tulossa Viktoria Mullova, neuvostoliittolainen tähtiviulisti, nuori kaunotar. Häneen liittyi suuri julkisuus, sillä hän oli voittanut useita kansainvälisiä viulukilpailuita, yhtenä niistä Sibelius-kilpailu Suomessa.   

Minä olin onnistunut saamaan lipun hänen konserttiinsa 6. heinäkuuta 1983 Jyväskylän Yliopiston juhlasalissa.  

Sitä konserttia ei koskaan tullut. Muutamaa päivää ennen tapahtui yllättäviä asioita. Tapaus aiheutti suurta kohua sai paljon julkisuutta.  

Kuvassa on pääsylippuni, joka jäi käyttämättä. Toisessa kuvassa revitellään otsikoita (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Melkein 29 vuotta kesti mutta lopultakin onnistui.

Kuski

Sain ajokortin heti kun olin täyttänyt 18. Lauantaisin poikaporukka lähti naisiin, ja yleensä reissut suuntautuivat Jyväskylästä lähiseudun kirkonkylien tanssilavoille. Juomia oli mukana, mutta yhden piti olla ajokunnossa. Minä olin usein vapaaehtoisesti juoppokuskin roolissa.  

Minun Rättisitikkani ei kelvannut ajoneuvoksi näille reissuille. Ei kuulemma tehnyt vaikutusta naisiin. Niinpä käytössä oli Opel Rekord tai Anglia, kavereiden isiltä lainaksi saatu. Ne kuulemma tepsivät naisiin.  

Kuinka väärässä kaverit olivatkaan.   

Muistikuvakseni jäi, että Opelit ja muut eivät tepsineet ollenkaan. Kyytiläisteni menekki jäi vaatimattomaksi. Tai ehkä se ei johtunut autosta. Selvin päin en itse isommin osallistunut temmellykseen vaan odottelin pitkästyneenä autossa. Hoitelin sitten pettyneet juopuneet aamuyöllä turvallisesti koteihinsa.  

Sen sijaan minun Rättisitikassani riitti viehättäviä kyyditettäviä, sellaisia runotyttöjä ja teiniteatterilaisia. Mutta ne reissut eivät tapahtuneet lauantaisin aamuyöstä maaseudun tanssilavoilla. 

*   *   *    

Nyt varttuneessa iässä olen taas muutaman kerran joutunut kuskiksi.  Seuran puutteesta myös nykykuskattavani taitavat kärsiä. Onnistumisen mahdollisuudet kuitenkin ovat heiltä lopullisesti hiipumassa.   

Huomenna olen taas lähdössä tällaiselle reissulle. Kuskaan yhdeksänkymppisen sukulaismummelini Etelä-Pohjanmaalle hautajaisiin. Känniä ei kyytiläiselläni ole luvassa, korkeintaan lääketokkura, sillä reissulle tulee mukaan palvelutalon hoitaja, joka huolehtii lääkkeistä ja muusta huollosta.

Haudattava on vielä vanhempi mies. Olen saanut kuulla salaisuuden: nämä kaksi olivat joskus nuoruudessaan vähän aikaa rakastavaiset. Jostain maalaiskylän tanssiaisista sekin oli alkanut.

Tälläkin reissulla on väliä, millaisella autolla liikutaan - perustelut ovat kuitenkin muuttuneet. Nyt tärkeää on, että auto soveltuu pyörätuolipotilaan kuljetukseen. Sellaisen saamme käyttöömme. 

Taitaa taas mennä aamuyöhön ennen kuin saan matkustajani turvallisesti kotiin.

Viideltä saunaan ja kuudelta ...

Työmiehen lauantain aikataulusta lauloi Irwin. Lukiolaisten lauantaista hän ei tietääkseni laulanut. 

Lukiolaisen lauantain kellonajat olivat toisenlaiset jo Irwinin aikaan 1960-luvulla. Saunan osalta aikataulu saattoi päteäkin mutta sen jälkeiset vaiheet eivät. 

Tässä yksi muistikuva. Tarinan kaikkien yksityiskohtien todenperäisyydestä ei ole takeita. Itse en ollut mukana. 

* * * 

Jyväskyläläinen kaveri matkusti kesänviettoon kahden serkkupoikansa luokse läheiseen maalaispitäjään. Siellä pojat onnistuivat hankkimaan lauantaiksi korillisen alaikäisiltä kiellettyjä juomia. Niinpä saunan jälkeen lähdettiin kylänraitille rilluttelemaan, ja vähitellen kesäyön hurmio yltyi sellaisiin desibeleihin, että kirkonkylän raitti raikui. 

Maalaispoliisi on tunnetusti tympeä ja virkaintoinen eikä helposti yhdy nuorison ilonpitoon, vaikka kesäyö olisi kuinka suloinen. Ei auttanut, vaikka pojat olisivat konstaapeleillekin ilojuomaa tarjonneet. Ne kaksi paikkakunnan poikaa onnistuivat kuitenkin jotenkin livahtamaan karkuun mutta tämä Jyväskylästä tullut kaveri vietiin yöksi pahnoille. 

Sekös harmitti. Meni viikko, ja taas pojat onnistuivat hankkimaan lauantaiksi korillisen juomia. Tällä kerralla kuitenkin oltiin viisaampia ja saunan jälkeen mentiin syrjäiselle rannalle. Sinne ei poliisi tullut. 

Aamuyöstä kotimatkalla kuljettiin maalaistalon ohi ja huomattiin, että siellä on kanoja. Jollakin välähti loistoidea. Hiivittiin sisälle kanalaan ja otettiin yksi kana kainaloon ja muutama muna taskuun. 

Kirkonkylän raitilla - siinä poliisiaseman kohdalla! - jyväskyläläinen kaveri sai vielä loistavamman idean. Poliisiaseman ikkunoissa ei ollut valoa ja poliisiauto oli parkkeerattu talon viereen. Serkkupojat jänistivät mutta jyväskyläläinen osoitti kaupunkilaista rohkeutta. Oli koston paikka. Hän hiipi kokeilemaan ja huomasi, että auto ei ollut lukossa. Ei kun kana sisään ja muna penkille ja äkkiä karkuun. 

Aamulla virkavalta saapui hakemaan kuulusteluun. 

Oli käynyt niin, että konstaapeli oli mennyt autoon. Oli käynyt vahinko, jossa likaantui valtion omaisuutta: konstaapelin virkahousut ja virka-auton istuin. Oli myös löytynyt poliisiauton varusteisiin kuulumaton eläin autosta. 

Oli käynyt myös niin, että joku kirkonkylän asukas oli sattunut katsomaan yöllä ulos ikkunasta ja tunnistanut kana kainalossa kulkeneen nuoren miehen seuralaiset. 

Ja taas oli Jyväskylän poika putkassa, vain viikko edellisestä. 

Syksyllä koulun alkaessa saimme me jyväskyläläiset luokkatoverit kuulla tämän tapahtumasarjan moneen kertaan sankarin itsensä kertomana. Se jäi muistiin. Kenelläkään meistä muista ei ollut lähellekään yhtä sankarillista kerrottavaa kesäloman kohokohdista.  

* * *  

Vuosikymmeniä myöhemmin silmääni sattui asiaan väljästi liittyvä lehtikirjoitus. Selailen mielelläni vanhoja lehtiä, joita on kertynyt isot pinot kesäasunnolleni. Vuoden 1955 kesäkuun Viikko-sanomissa oli pääkirjoitus juuri tämän pienen keskisuomalaisen kirkonkylän putkatilanteesta (oheisen tekstin saa klikkaamalla suuremmaksi.)

Ilmankos! Reilu vuosikymmen aikaisemmin pitäjässä ei ollut putkaa ollenkaan, ja siitäkin koitui nuorisolle harmillisia ongelmia, kuten tekstistä ilmenee. Kun puute sittemmin saatiin korjatuksi, pitihän poliisin toki uusi putkansa pitää ahkerassa käytössä, aina kun tilaisuus ilmeni. 

* * *  

Kuinka sitten kävi tälle kanasankarille? Hyvin tietysti. Pienet sakot hän kyllä sai, mutta isä maksoi ne. Myöhempinä vuosinakin hän on ollut paljon tekemisissä eläinten kanssa. Hän on nimittäin tehnyt menestyksekkään uran eläinlääketieteen alalla. Mahdollisista myöhemmistä putkareissuista minulla ei ole tietoa.

Arkalasta kotoisin

Television säämiehen ennustus alkavalle viikolle oli ikävää kuultavaa, vaikkei hän presidentinvaaleista sanonut sanaakaan. Säämies antoi lisäksi luotettavan vaikutelman itsestään, joten hänen puheisiinsa on syytä suhtautua vakavasti. Edessä ovat taas totiset paikat.

Niinpä laskeuduin viisi kerrosta alaspäin ja menin kellarikomerooni ja avasin siellä sijaitsevan pahvilaatikon, jossa lukee ”Talvi”. Sieltä toivon tulevan pelastuksen. 

Talvikengät, villasukat, korvaläpät, lapaset, kaulaliina, pipo. Siinä turvavarusteet. Talvitakki ei ole kellarissa ollutkaan, ja se on jo ollut käytössä muutaman viikon. Talvitakin irtohuppu oli hukassa mutta löytyi nyt ja tuli kiinnitetyksi neppareilla paikalleen.

Näillä luulisi pärjäävän. Äärimmäisen hädän hetkellä pitää lisäksi valmistautua ottamaan käyttöön pitkät kalsarit. Sellaiset löytyvät muistaakseni pyjamahyllyltä. Täytyy tarkistaa.

Työmatkat kävelen edelleen, ettei pakkanen käy liian kireäksi. Sitten käytän raitiovaunua. Oma auto on jo siirretty talviteloille erään vantaalaisen kaverin takapihalle. Akun johdot on irrotettu. Töölöntorin lähettyvillä ei ole saatavissa parkkipaikkaa. Auto jäisi johonkin kadunvarteen ja sille kävisi aura-autojen vuoksi kuin kuvan autolle - joka ei ole minun Toyota Yarikseni, kuten tarkkasilmäinen autojen tuntija ehkä lumen peittämistä muodoista huomaa.

Lohtua säätilan aiheuttamaan kauhukuvaan tuottaa tieto, että Vappuun ei ole enää kuin kolme kuukautta. Siihen mennessä pakkasten luulisi loppuvan, mikäli hyvin käy. Piti oikein palauttaa mieleen, miten vastaavasta tilanteesta viime talvena selvisin. Sieltä löytyi suloinen ja toiveikkuutta herättävä kuva. Se löytyy täältä .

Reippaalla asenteella tästä selvitään - ainakin ne selviävät jotka ovat reippaita. Minulle tuli jo lapsena mielikuva, että en ole kovin reipas. Syy mielikuvaan taisi syntyä siitä, kun kaverini Veijo hyppäsi kerran aikaisin keväällä laiturilta järveen jäähileiden sekaan uimaan. Katsomassa olleet sedät kehuivat, että kyllä tuo Veijo sitten on reipas poika.

Minä en hypännyt eikä minua kehuttu.

Kirjallisia syntejä

Itella toi kirjeen Helsingin kaupunginkirjastolta. Siinä pyydettiin palauttamaan myöhässä oleva kirja. En ollenkaan muistanut lainanneeni Esko Valtaojan kirjaa nimeltä Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen.

Penkominen kesti mutta tuotti tuloksen. Kirja löytyi. Se sijaitsi hyllyssäni mutta sen päälle oli sijoittunut Aku Ankan parhaita -sarjan osa XLIII nimeltä Lentävä matto. Saman alan teoksia molemmat, mutta Valtaojan kirja oli kapeampana jäänyt leveämmän alle näkymättömiin ja unohtunut sinne.

Tämäpä noloa. Ensimmäistä kertaa minua muistutetaan lainakirjan palauttamisesta, enkä ole edes lukenut lainaamaani kirjaa, en edes aloittanut. Sakko on siis tulossa, ei suuri mutta kuitenkin. Pedanttina luonteena olen varjeltunut kaikenlaisilta sakoilta iät ajat. Viimeksi muistelen saaneeni parkkisakon, mutta se oli kyllä edellisellä vuosituhannella. Se tapahtui Tampereella Salhojankadun pubin lähellä.

Sitten on kyllä vielä yksi nolo juttu, jonka taidan tässä tunnustaa…

Minulla on hyllyssäni yksi kirja, jonka olen lainannut joskus vuonna 1968 tai 69. Sitäkään en ole vielä lukenut.

Lukion äidinkielenopettajani Erkki V. jakeli meille kirjoja, joista piti valmistaa esitelmä. Minulle hän työnsi Artturi Järviluoman kirjoittaman näytelmän nimeltä Pohjalaisia.

En koskaan pitänyt siitä kirjasta esitelmää. Sain vaihdetuksi aiheen. Tilalle sain Johannes Linnankosken Pakolaiset. Mutta Järviluoman kirjaa en tullut palauttaneeksi. Siitä ei muistaakseni tehty mitään merkintää mihinkään lainausrekisteriin. 

Kouluvuodet loppuivat aikanaan, mutta kirja jäi minulle ja on seurannut minua vaellusvuoteni ja on nyt aakkosellisessa paikassaan Arvid Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä Töölöntorin asuntoni kirjahyllyssä. Joskus harvakseltaan kuten tänään asia juolahtaa mieleeni ja mietin, mitä minun pitäisi kirjalle tehdä. 

Pitäisikö minun ottaa Järviluoma mukaani, kun seuraavan kerran menen käymään Jyväskylässä ja painua nöyränä vanhan opinahjoni nykyisen rehtorin kansliaan, tunnustaa syntini ja anoa anteeksiantoa ja tarjoutua korvaamaan koululle aiheuttamani vuosikymmeniä kestänyt vahinko? 

Vai lähettäisinkö Järviluoman nimettömänä kirjekuoressa Jyväskylään enkä mitenkään paljastaisi itseäni. 

Vai enkö tekisi mitään, antaisin Järviluoman sijaita pysyvästi hyllyssäni Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä?

Vai lukisinko Järviluoman ensin?

Liberaali vai konservatiivi?

[eilinen sipulijuttu jatkuu]

Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.

* * * 

Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.

Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua. 

Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.

Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.

Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin. 

Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.

Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet. 

En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella. 

Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.

Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.

* * *  

Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole. 

Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Puberteetti Here I Come Again

Muistikuva menneisyydestä


Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.

En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.

Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin. 

Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.

* * * 
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.

Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.

* * * 
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.

Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”. 

Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.

Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.

Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.

Hän on mennyt vuorten taa

Viisi muistikuvaa

1. Kesä 1960. Olympialaiset Roomassa. Tiilikainen ja Noponen paahtavat tunteella maratonjuoksua. Abebe Bikila voittaa paljain jaloin.

Minä olen vielä pikkupoika, naapurin Olavi on jo päässyt jatkokoulusta. Hän oli voittanut koulun ”henkisissä kilpailuissa” laulupalkinnon. Kuuntelemme meillä kotona selostusta radiosta. Olavi innostuu ja ilmoittaa minulle ryhtyvänsä harjoittelemaan pitkänmatkanjuoksua. Ola liittyy urheiluseuraan ja treenaa tosissaan. Jyväskylän Harjulla on hyvät maastot. Olin hänellä reppuselässä kun hän juoksi täysillä pitkät ja jyrkät portaat Yliopistokadulta Harjun Vesilinnalle asti.

2. Ola oli saanut ajokortin ja oli isänsä Anglialla lähdössä naisiin. Hän oli kammannut Brylkreemillä tukkansa kuin Elvis. Etukiehkura oli vaikuttavan korkea. Niskapuolella ja korvallisilla oli suora ja viimeistelty rajaus, vähän pulisonkien alkua. Ola lähti pihasta. Etuikkuna oli auki, hän oli käärinyt paidanhihan ja piti kyynärpäätä ikkunasta ulkona. Se näytti miehekkäältä.

3. Ola osti vanhemman sukulaismiehen kanssa käytetyn Katz-nimisen kuorma-auton. Siihen tarvittiin pankkilaina. He alkoivat ajaa hiekka-, halko- ja muita lasteja. Lastaus oli rankkaa, hiekka lapiolla lavalle, halkopinot käsivoimin. Lainan maksu otti koville ja auto reistaili. Ola ajoi edelleen kyynärpää ulkona ikkunasta.

Ola piti aina paksua lompakkoa tiukkojen teryleenihousujen perstaskussa, hyvin paksua. Se tursusi lippuja ja lappuja, varmaankin bensakuitteja ja sellaisia, tuskin rahaa. Naisia riitti Katzinkin kyytiin. Tukka edelleen rasvassa, kiiltävät kengät, punaiset sukat, kapea kravatti, valkoinen paita jossa sinisiä raitoja.

4. Ola meni naimisiin, tuli lapsia, tuli ero, tuli käry ratista, uusia naisia, uusia lapsia, uusia kuorma-autoja, uusia velkoja. Ola yritteli tanssibändin laulajaksi, taitava olikin. Viimeisen kerran näin hänet kesäisellä rantalavalla laulamassa ”Hän on mennyt vuorten taa” joskus 1970-luvun alkupuolella.

5. Ola kyllästyi kuorma-autotyöhön ja lapsenruokkoihin ja lainanmaksuun ja katosi. Laina jäi kaverin maksettavaksi. Joku väitti kuulleensa, että Ola oli lähtenyt merille, toinen tiesi että Ruotsiin ja joutuneen siellä vankilaan juoppotappelusta. Joku väitti nähneensä hänet Lappeenrannassa. Vuosikymmeniin hänestä ei kuultu.

Nyt, tammikuussa 2011, hänestä kuultiin taas. Sukulaisille tuli tieto, että Ola on joulun alla kuollut Göteborgissa. Siunattu hiljaisuudessa.

”Siellä toisenlainen maa…”

" ne talot ovat tyhjentyneet..."

Pakkasella tulee kaipuu kesään. Muistoihin nousee tapauksia niiltä päiviltä, jotka olivat täysin toisenlaisia kuin pimeä ja hyytävä nykyhetki.

¤ ¤ ¤ 

Viime kesänä Dessu ajoi Kuopiosta Jyväskylän kautta Längelmävedelle. Kesän kuumimmat päivät olivat juuri silloin laskeutuneet yllemme. Kyydissä oli Dessun kahdeksanvuotias tyttärentytär Sohvi, joka oli saapunut Brysselin-kodistaan isoisiensä luo kesänviettoon. Tästä ajomatkasta kirjoitin äskettäin.
(ks. 16. syyskuuta julkaisemani kirjoitus ”Aarretta etsimässä”).

Olennainen yksityiskohta matkanteossa oli sopimus, että pysähdymme uimaan jokaisessa tien varrella näkyvässä järvessä. Niitä riittikin.

Vähän Jyväskylän jälkeen poikkesimme reitiltä syrjään. Se oli minun ideani, sillä halusin näyttää Sohville erään vanhan syrjäisen talon, jossa vietin monta kesäistä viikkoa pikkupoikana. Vanha sukulaistalo on nyt ollut jo neljännesvuosisadan asumattomana ja asukkaat kymmenkunta vuotta haudassa. Talo on vielä jotenkuten pystyssä mutta se on surullinen näky. Pihamaa ja pellot ovat pöheköityneet, paikat repsottavat, ihmiselämän merkit ovat poissa. 

Pihakivellä istuen Dessu kertoi Sohville muistojaan.

Talossa asui Esko, viisikymppinen vanhapoika, äitini sukulainen. Hänellä oli muutama lehmä, hevonen, lampaita, kanoja, koira ja kissa. Hänellä oli myös piika, Hilja. Kotona muistan puhutun, että Hilja on jotenkin ”elää synnissä”.. En oikein ymmärtänyt vaikka sanan merkitys olikin alakoulun uskonnontunneilla tullut hämärästi selvitetyksi.

Muistan hetken, kun minut tuotiin kesänviettoon. Oli ilta, Hilja teki voileipiä. Hän halkaisi ruisleivän ja levitti paksulti voita palasten päälle. Maidon hän haki ulkokellarista, ”kuopasta”. Sitten Hilja sanoi hiljaisella äänellään: ”Siunaa Jeesus ruokamme”, vaikkei itse syönytkään. Hilja katseli vierestä kun minä ja Esko söimme leipiä. Hilja oli nimensä mukaan lähes puhumaton ihminen - luulin nimen tulleen siitä. Leipä ja maito maistuivat niin että muistan maun vieläkin. Kaupungin kauppamaito ei vetänyt vertoja.

Tuvassa oli hirsiseinät, ja sitä kiersi leveä hirsipenkki. Yhdellä seinustalla oli leivinuuni. Seinällä riippuivat vierekkäin enkelitaulu ja mandoliini ja iso kehystetty taulu, jossa oli vanha partainen mies, vähän kuin joulupukki. Piirongin päällä oli pienempiä kuvia, yhdessä minä vanhempieni kanssa.

Esko-setää ei paljon näkynyt. Hiljainen hänkin oli ja touhusi enimmäkseen ulkotöissä. Hilja hoiti sisätyöt ja eläimet. Hilja opetti minut lypsämään. Ei siihen sanoja juurikaan tarvittu. Sain sanattoman mallin ja kärsivällisen opastuksen. Opin sen taidon ihan oikeasti, uskoisin osaavani vieläkin, vaikka en ole vuosikymmeniin päässyt kokeilemaan. Tuvassa oli myös veivattava vekotin nimeltä separaattori. Hilja näytti, mitä sillä tehdään. Oli myös kirnu. Sillä tehtiin se leivän päälle levitetty herkullinen voi.

Eskon kanssa pääsin kalastamaan. Lähellä oli järvi ja saunarannassa oli hyvältä tuoksuva soutuvene - siinä oli sama tuoksu kuin Jyväskylän rautatieasemalla. Vuorotellen soudimme, vuorotellen vedimme pitkääsiimaa tai nostimme katiskat. Rannalla oli pöytä, jolla Esko perkasi kalat, ja kissa istui vieressä odottamassa syötävää. Perkaamistaitokin olisi ollut hyvä oppia, mutta niin ei käynyt. Eskosta ei ollut opastajaksi - hän teki itse.

Kissan nimi oli Nallikka ja se oli jotenkin äkäistä sorttia. Syliin sitä ei saanut, se tappeli vastaan ja pakeni aitan alle. Kerran se raapaisi minua pahasti kädensyrjään. Siinä näkyy vieläkin arpi yli puolen vuosisadan takaa.
Totuin elämään ja kulkemaan talossa, sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Navetta ja talli olivat mieluisia, aitat ja riihi olivat jännittäviä tutkimuskohteita. Vain yksi paikka oli suljettu, sinne oli ovi kiinni. Se oli tuvan viereinen huone. Ovenraosta näin, että siellä oli vaaleat tapetit ja leveä sänky, sinne Esko ja Hilja menivät nukkumaan. Minä asuin vinttikamarissa. Sinne mentiin eteisestä jyrkkiä portaita. Ne olivat niin jyrkät, että Hiljan oli niitä paha nousta. Ylhäällä oli vaikka mitä vanhaa tavaraa. Siellä minä makoilin pienen ikkunan ääressä ja luin Pekka Lipposia.

Ruoaksi Hilja laittoi yleensä perunaa ja soosia. Se maistui. Iltapäivällä pidettiin kahvipaussi, mutta minulle ei kahvi maittanut, Hiljan leipoma pulla kyllä maittoi. Kahvin tilalle minulle kaadettiin isosta lihavasta pullosta vaarinkaljaa. Se vaahtosi ja maku jäi mieleen. Esko tarjosi välillä askista vanhanpojanpastilleja - tai ”-pastillereita” niin kuin hän itse sanoi. Hän kun oli sellainen vanhapoika. Ne olivat valkoisia soikeita, eivät kovin hyviä, mutta kyllä niitä söi. Hilja tarjoili joskus herkuksi sokeripalan.

Ainoa kerta, kun Esko innostui puhumaan, oli silloin kun kysyin, kuka se joulupukin näköinen setä siinä taulussa on. Hilja meni pois mutta Esko alkoi kertoa, että ei se ollut sukulainen vaan ulkomaalainen mies, joka on köyhien ihmisten puolella kaikkia ilkeitä herroja vastaan. Hyvä mies, joka on kirjoittanut paljon viisaita kirjoja. Se mies lupaa antaa valtaa työmiehille. Ja myös naisille, sitä muistan Eskon erityisesti painottaneen.

¤ ¤ ¤
Muistelin Sohville oloani tässä talossa, kun istuskelimme siinä pihakivellä. Sisälle emme päässeet, sillä ovi ja ikkunat oli laudoitettu kiinni, mutta osoitin kellarikuopan, josta Hilja haki maitoa, osoitin aitanalusen, johon Nallikka meni karkuun, näytin haavan arven kädenreunassani. Näytin vintin ikkunan, jonka ääressä luin Lipposia. Näytin, missä ennen oli riihi ja aitta. Sitten menimme rantaan. Saunaa ja venettä ei enää ollut mutta järvi on. Kävimme uimassa ja sitten jatkoimme matkaa kohti nykyaikaa.

"Pilvihin mä hyppäisin..."

Dessu on palannut pohjoisesta, jossa hän oli sijaiskoulutettavana. Kurssi olisi ollut hyödyllinen, jos Dessu olisi aloittelija työssään. Hän on kuitenkin vuosikausia ollut työpaikassaan Vuoronvarausvirastossa vastuullisessa esimiesasemassa, johon kuuluu juuri niitä tehtäviä, joihin Saariselällä tarjottiin tasokasta perehdyttämisopetusta.

Pakkanen oli hirvittävä mutta huimapäisenä luonteena Dessu uhmasi luonnonvoimia ja lähti kerran lainasuksilla hiihtämään. Edellisestä hiihtokerrasta ei ole kuin vajaa kahdeksan kuukautta, kuten blogistani 17. helmikuuta (”Loistava come back”) ilmenee. Sitä edellisestä kerrasta oli kuitenkin vuosikymmeniä, joten rutiinissa on lieviä puutteita.

Hiihtolenkki arktisessa maisemassa ei ollut kovin pitkä, vain viisi kilometriä, mutta siinäkin ehti nousta muistiin kotimaisen kirjallisuuden klassikko, jossa nälkäisen miehen hysteerinen hiihto kuutamoyössä hirmupakkasessa läpi Kairanmaan korpien tuli mestarillisesti kuvatuksi. Tarkoitan Pentti Haanpään postuumina (1956) julkisuuteen päässyttä romaania Noitaympyrä. 

Dessun tunturihiihdossa ei ollut hengenvaaraa eikä kintereillä kuulunut susilauman ulvontaa. Pahin katastrofi oli kaatuminen pitkässä alamäessä, jossa yllättäen tuli vastaan kurvi. Menin kunnolla mukkelis & makkelis. Vasempaan olkapäähän sattuu vieläkin, kun nostan käden pystyyn.

Mutta mikäpä pakko on nostaa kättä pystyyn? Selviän kyllä arkipäivästä kädet ala-asennossa.

Dessu vähän harmittelee mäenlaskussa ilmennyttä taitamattomuutta. Lapsena Jyväskylässä mäenlasku kyllä sujui. Meillä pojilla oli kelpo hyppyrimäki Kypärämäen laitamilla. Oli joukossa yksi tyttökin, se Anita, jonka raisuista otteista kerroin kirjoituksessani ”Virnuileva kiduttaja” 8. marraskuuta. 

Hyppyrimme oli jyrkässä rinteessä. Siinä pystyi lentämään kymmenmetrisiä leiskautuksia. Alastulon jälkeen oli kuitenkin pakko kaatua tahallaan, sillä kohta edessä oli pajupöheikkö. Piti jarruttaa kaatumalla ennen kuin törmäsi pajukkoon. Niissä kaatumisissa ei käynyt kuinkaan. Seuraavana talvena jotkut isät tulivat vesureiden kanssa kaatamaan sen pöheikön. Siitä homma muuttui vaarallisemmaksi, sillä lumipeitteen läpi esiin pilkisti teräviä pajun kantoja. Niiden läpi ei uskaltanut pystyssä laskea, ja kaatuminenkin oli vaarallista. Jos olisi liukunut teräviin esteisiin, olisi tullut vahinkoja. Yhdelle pojalle tulikin.

Lapsuuden hyppyritouhuissa tyylillä ei ollut väliä, pituudella oli. Näin ollen Dessun on pakko myöntää, että hän ei ole pysynyt mukana ajan riennossa. Hyppyrimäen V-tyyliä hän ei hallitse. Osaaminen valitettavasti on puutteellinen myös sellaisissa uusissa talvilajeissa kuin freestyle, kumparelasku ja lumikouru.

Samanlainen puute vaivaa muitakin lajeja, joissa kehitys on mennyt eteenpäin 60-luvun jälkeen. Korkeushypyssä Dessu ei hallitse Forsbury-floppia vaan hyppää edelleen saksityylillä, kuulantyönnössä hän ei hallitse pyörähdystekniikkaa vaan paiskaa pakittamalla. Nämä ovat kuin puutteita yleissivistyksessä.

Vakavaan harkintaan täytyy ottaa tällaisten puutteiden pikainen korjaaminen.

Voisin aloittaa mäkihypystä. Ehkä menen hyppyrimäkeen ja leiskautan. Ei se V-tyyli vaikealta näytä. Kun ruotsalainen Jan Boklöv 80-luvun alussa aloitti tyylin, se näytti rumalta, vähän kuin varis olisi lentänyt. Pilkkakirveiden vitsejä riitti. Silmä kuitenkin tottui. Vitsinvääntö on nyt saanut uusia meheviä aineksia, kun V-mäkihypystä on tulossa myös naisten laji. 

Välineetkin ovat kehittyneet. Saariselän lenkillä Dessu sai ensikosketuksen uudenmallisiin suksiin, siteisiin ja monoihin. Omat sukset 1970-luvulta taitavat olla pois muodista. Lienevätkö uudet paremmat, en osaa sanoa. Maajoukkueen mäkimiehillä on haku päällä, jonkinlaiset taikasukset on Janne Ahoselle valmistettu mutta ne hylättiin, näin olen lukenut.

Kuvassa mainos alan parhaista tuotteista vuodelta 1926 (klikkaamalla sen saa suuremmaksi).

Virnuileva kiduttaja

Anita tuli kaupungilla vastaan. Emme olleet pariin vuoteen tavanneetkaan, joten menimme kuppilaan kahville kuulumisia kyselemään. Anitan kanssa mennään aina tavattaessa kahville. Niin kiirettä ei tulekaan, ettemme ehtisi.

Anita aloitti kuten aina:      

”No, oletko ollut kidutettavana?”

Tässä kohdassa tarkkaavainen blogin lukija oletettavasti valpastuu. Jos arvoisien lukijoiden joukossa sattuu olemaan esim. Supon agentteja, voi herätä suorastaan epäluuloja Dessun henkilöllisyydestä. Siksi vannon kautta kiven ja kannon ja muunkin kunnian, että en kuulu Al Qaidaan enkä ole koskaan ollut lähelläkään Quantanamon terroristivankilaa. Joten rynnäkköä Töölöntorin kulmalla sijaitsevaan kotiini ei ole tarpeen käynnistää, Anita tarkoitti aivan muuta kidutusta.

¤ ¤ ¤

Kaupunki, jonka kahvilassa edellä mainittu kysymys esitettiin, on Jyväskylä. Dessu vietti siellä viikonlopun. Se on kotikaupunkini, asuin siellä ikävuodet nollasta kahteenkymmeneen. Anita asui kotini naapurissa. Hän oli yksi lapsuuteni leikkitovereista, minua ehkä vuoden verran vanhempi.

Anita oli tytöksi kummallinen: hän osasi urheilla ja pärjäsi pojille. Korkeus- ja pituushyppy sujuivat, jopa seiväshyppy, samoin jalkapallo. Uimalan hyppytornista hän uskalsi hypätä 10 metristä. Juoksuissa kukaan meistä pojista ei pärjännyt hänelle. Rekkitangolla hän oli hurja: kun me pojat uskalsimme heittää neljänneksen, Anita ei arkaillut vaan heitti puolikkaan. (Ovatkohan nimitykset oikeat? Neljännes tarkoitti polvitaipeista pää alaspäin kiikkumista, vauhdinottoa heilurina ja hyppäystä siitä jaloilleen maahan. Puolikas tarkoitti istumista rekkitangon päällä, siitä taaksepäin polvitaipeiden varaan heittäytymistä ja siitä vauhdista jaloilleen maahan hyppäystä.)

Yhtenä kesänä - olimme noin 12-vuotiaita - innostuimme leikkimään rosvoa ja pollaria. Minä ja naapurin Heikki olimme rosvoja, Anita oli poliisi. Juostiin pitkin pihoja, pojat karkuun ja Anita perässä. Rosvo jäi satimeen kun poliisi sai kosketuksen.

Kiinni saamansa rosvon Anita talutti päämajaan. Sellaisena toimi Heikin kodin autotallin vintti. Se oli vaikeapääsyinen ja matala loukko, jonkinlainen romuvarasto, jonne noustiin viereisen puuliiterin pinojen yli tikapuita pitkin ja pienestä luukusta sisään. Anita juoksi meidät kaksi rosvoa helposti kiinni, ja sen jälkeen ei auttanut mikään. Piti totella mitä poliisi käski.

Päämajassa poliisi luki syytteet virallisella nuotilla ja vaati tunnustuksen. Kun tunnustus oli saatu, seurasi rangaistua. Anita itse muodosti sekä tuomiovallan että toimeenpanovallan. Rangaistus oli aina kidutus.

Kidutuksessa oli kolme vaihetta 1) vaatteet pois ja huppu silmille 2) seisomaan pylvään viereen ja kädet selän takaa pylvään ympäri narulla kiinni 3) Anitan korkeimman omakätisesti suorittama julma kokovartalokidutus.
Siinä me Heikin kanssa seisoimme pylväisiin kytkettyinä kidutettavana monta kertaa sen kesän aikana. Anitan kidutus oli parasta mitä tiesin. Sitä piti saada lisää. Kulmakunnan muille pojille ei kerrottu - olisi voinut tulla tungosta rosvojoukkoon. Me halusimme hoitaa kidutukset ihan vaan omassa porukassa.

Mutta tuli päivä, jolloin olimme taas Heikin kanssa pyytämässä Anitaa leikkimään rosvoa ja pollaria. Anita ei halunnutkaan. Hän sanoi, ettei hän koko kesää jaksa kiduttaa. Lisäksi hänellä oli alkamassa uimakoulun maisteritutkinto.

¤ ¤ ¤
Kahvilassa vastasin Anitan kysymykseen, että eipä ole valitettavasti osunut kidutuksia kohdalle. Näin olen vastannut aina, kun hän on vuosien varrella saman kysymyksen esittänyt.

Kukapa kiduttaisi, kun Anita lopetti. Heikki poistui jo pari vuosikymmentä sitten autuaampiin kidutuskammioihin - ehkä siellä enkelit hoitavat homman? Päämajakin on purettu. Mutta Anita sen kun jaksaa virnuilla.

(Kuva: Aulikki Oksanen kuvitusta kirjassa Piispa Henrikin sormi.

Kansakoulussa opittua

Dessu on kerännyt kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle kaikenlaista tavaraa - liian kanssa, sanoisi moni. Mutta siellä on hyvin tilaa, on luhtiaitta, jossa iso yläkerta. Sinne mahtuu. Dessu on tunnetusti vanha nostalgikko, jonka on vaikea luopua mistään.

Kokoelmaan on kertynyt mm. kansakouluaikaisia käsitöitä. On kaulin, lintulauta, kynttilänjalka, leikkiauto, pannunalusta, taulun kehys - ja jakkara.

Dessulle palautui kesällä mieleen jakkaran valmistusvaiheesta muistiin jäänyt tapaus.

¤ ¤ ¤ 

Dessun opettaja oli isokokoinen mies, hoikka ja harteikas ja ryhdikäs. Hänellä oli hieman kihara tukka, silmälasit ja aina samat vaatteet. Takki oli harmaa, sen sivutaskuissa läpät, kyynärpäissä paikat, rintataskusta pilkisti nenäliina, valkoinen paita, harmaa solmio, housut olivat harmaat, joskus prässätyt, vyö oli musta ja sillä tavalla kulunut, että soljen piikki oli repeyttänyt vyön kahden vierekkäisen reiän välin auki. Sukat olivat harmaat ja kengät mustat, kiiltävät. Hän asui viereisen puukoulun yläkerrassa vaimonsa kanssa.

Opettaja oli tiukka, isoääninen ja pelottava. Usein opettaja oli ”hoitamassa koulun asioita”, hän oli nimittäin johtajaopettaja. Sijaisena oli aina vaimo, ja silloin kuri oli löysää. Tuhmat kuitenkin joutuivat johtajaopettajan puhutteluun opettajainhuoneen kansliaan.

Veistoa opetti koulun vahtimestari. Hänestä ei oikein tiennyt: välillä hän oli hyvin kireä ja helposti suuttuva, mutta lopputunnista hänet saatiin aina pehmenemään, kun hän alkoi kertoa sotajuttuja. Työt pistettiin pois, istuttiin höyläpenkille ja kuunneltiin, miten Tolvajärvellä oli saarrettu, kaarrettu, hyökätty, vyörytetty ja peräydytty. Liitutaululle syntyi karttapiirroksia, joissa oli paljon nuolia. Tunnelma veistoluokassa oli silloin sellainen ”meidän miesten kesken”.

 Veistoluokka oli kellarikerroksessa. Jakkaran valmistamisen piirrokset oli annettu ja tarvittiin lautoja. Lautavarasto sijaitsi saman kellarikerroksen toisessa päässä pitkän käytävän laidalla. Dessu ja luokkatoveri Jouko P. saivat vahtimestarilta käskyn lähteä hakemaan pitkän laudan, josta sahataan sopivan mittaisia palasia.

Lähdimme menemään. Käytävän varrella oli monta ovea, ja meitä kiinnosti kurkistella, mitä ovien takana on. Yhden oven takana avautui portaikko alas. Uteliaita pikkupoikia kiinnostaa sellainen, ja lähdimme kurkistamaan, mitä siellä alhaalla on. Porraskuilu oli ahdas ja tunkkainen. Oli siellä jonkinlainen lamppukin, mutta varsin hämärää. Lämpö lisääntyi alaspäin mentäessä. Portaissa oli käännöstasanne vähän väliä, tuntui että syvälle mentiin. Jännittävää. Aloimme ymmärtää, että siellä on varmaankin koulun pannuhuone.

Yhtäkkiä alatasanteella nurkan takaa näkyy johtajaopettaja. Kauhea säikähdys. Hän huomaa meidät ja karjaisee, että tänne ei saa tulla. Pakenemme portaita ylös ja ahdistus seurauksista iskee sieluun. Olimme luvattomilla teillä ja johtajaopettaja näki meidät.

Haimme kiireesti laudan pinosta ja kannoimme sen veistoluokkaan. Yksi vähäpätöinen yksityiskohta nousi mieleeni. Oliko siellä kellarissa sittenkään pannuhuone? Ehkä siellä on jonkinlainen pesuhuone, sillä johtajaopettaja oli ilman takkia ja valkoinen paita auki ja paidan helmat housujen päällä. No, mistä näitä kellariloukkoja tietää.

Saimme Jouko P:n kanssa tehtäväksi hakea vielä monta lautaa lisää. Yhdellä hakureissulla sieltä kellarin ovesta pujahti ulos se uusi ensimmäisen luokan opettaja, nuori valkotukkainen nainen, joka asuu opettajien asuntolassa ja jolla on pieni mäyräkoira. Hän on niin hymyileväinen ja nauravainen, että hampaat loistavat. Ja hyvä laulamaan, hän hoitaa aina aamuhartauksissa virren, soittaa urkuharmonia ja laulaa niin että katto kohoaa.

Mitähän siellä kellarissa oikein oli? Varmaankin jonkinlainen toinen opettajainhuone.

Kun Kusti polkee

Ensin Suomen Posti muutti nimensä ”virtaviivaisemmaksi”. Uuden nimen onnistuminen on kuitenkin kyseenalaista. Sehän ei edes rimmaa vanhaan lauluun. Kokeilkaa itse:

Kun Kusti polkee / niin Itella kulkee…

Nyt sitten virtaviivainen Itella menettää monopolinsa - kilpailun nimissä tietenkin. Tulee kilpailevia firmoja tekemään samaa kirjeiden ja pakettien jakelua. Kohta on varmaan Dessunkin ovella jonossa kirjeiden ja pakettien tuojia.

Dessu vähän epäilee. Riittääkö jaettavaa monelle firmalle? Kirjeiden määrä on vähentynyt, sillä harva enää kirjoittelee kirjeitä. Laskuja ja mainospostia kyllä riittää.

Dessu ei muista, milloin olisi viimeksi saanut oikean kirjeen. Kortteja tulee silloin tällöin kaukomatkoilla olevilta kavereilta. Ja tietenkin läjä joulukortteja, ei juuri muuta. Sama pätee Dessun itsensä lähettämiin. Viimeksi pistin oikean käsin kirjoitetun kirjekuoren postiin - anteeksi Itellaan - joskus keväällä. Se sisälsi surunvalitteluadressin.

Ei sellaisesta monelle firmalle jaettavaa riitä.

Toista on mainosposti ja laskut. Nekin ovat kuitenkin siirtymässä sähköiseen muotoon. Sen sijaan postimyynti taitaa olla lisääntymässä. Mutta ainakaan Elloksen paketteja ei kanneta kotiin, Dessun itsensä pitää hoitaa niiden jakelu Linnankoskenkadun postista kotiin Töölöntorin nurkalle. Tosin ei niitäkään ole vaivaksi asti ollut. Oli yksi ainoa ja siitäkin pari vuotta. Paketissa oli pyjama. Huono ja ruma, paljon rumempi kuin kuvassa, joka oli Itellan kotiin kantamassa paksussa kuvastossa. Mutta siitä en syytä Itellaa.

¤ ¤ ¤

Dessu ei oikein käsitä loputtoman säästämisen tarvetta - siihenhän kilpailuttamisella pyritään. Miksi ennen oli tässäkin asiassa varaa pitää yllä hyvää palvelua? Postikonttoreita oli joka kylässä ja niissä henkilökuntaa. Nyt useimmat postikonttorit sijaitsevat jossain Valintatalon eteisaulan nurkassa, maaseudulla enimmäkseen naapuripitäjän Valintatalon. 

Längelmäveden kesäkodin posti tuotiin ennen kotipihan tienristeykseen. Hakumatka oli sata metriä. Nyt Fiat Puntolla ajava mies ei tule lähellekään kotiristeystä vaan laatikko piti siirtää yli kilometrin päähän. Tie on hyvässä kunnossa, siitä se ei ole kiinni. Puntomiehellä on kiire.

Dessun lapsuudenkodissa Jyväskylässä Posti-Bertta kulki polkupyörällä. Siinä oli vankka etuteline laukulle. Bertalla oli aikaa pysähtyä juttelemaan laatikoilla odottavien kanssa. Usein hän tuli sisään kahville. Bertan mukaan saattoi laittaa myös lähtevät kirjeet, hän hommasi niihin postimerkit, tarvittaessa kirjekuoretkin. Aina ei tarvittu edes postimerkkiä, jos vastaanottaja asui saman piirin alueella. Muitakin asioita Bertta hoiteli, kävi esim. pyynnöstä hoitamassa apteekkiasiat.

Joulun alla joku kyläläisistä kiersi talosta taloon keräämässä Bertalle lahjarahaa. Yhteistyö pelasi molempiin suuntiin.

Enkö enää osaa?

Dessu kuului lukiovuosinaan siihen porukkaan, jota opettajat kutsuivat nimellä ”takanurkan pojat”. Siis opettajien mieliharmit, joilla riitti häsläystä keskenään tunnit kaiket. Opiskelulle ei siinä huomiota riittänyt.

Vakavan opiskelun Dessu aloitti noin kuukautta ennen ylioppilaskirjoitusten alkua. Onneksi ei jäänyt viime tinkaan.

Niinpä kirjoitukset menivät varsin hyvin. Tuli useita laudatureja, ja paikka yliopistossa avautui ensi yrittämällä.

¤ ¤ ¤ 

Vielä varttuneessakin iässä kouluajat muistuvat mieleen kirkkaasti. Viime vuosina koulu on ilmestynyt usein uniin, myös painajaisiin. Toistuva kauhukokemus on ollut uni, jossa joudun yllättäen uudestaan ylioppilaskirjoituksiin. Pitäisi ikään kuin kylmiltään puolustaa laudatureitani.

Paniikki iskee, kun en osaa mitään, en sanan sanaa kielen kokeessa. Ruotsin kieli näyttää aivan vieraalta, se ei ole ruotsia ollenkaan. Tulen perusteellisesti nolatuksi.

¤ ¤ ¤ 

 Samantapaisia nolouden kokemuksia tulee joskus valveillakin. Dessu selaili äskettäin laajasta arkistostaan sitä mappia, johon olen säilönyt yliopisto-opintojeni tenttipapereita. Tuli vastaan useita sellaisia papereita, joissa kysytään aivan hämäriä juttuja. Kuvassa yksi sellainen. 

Nyt kylmiltään pistesaalis taitaisi jäädä niukaksi, ellen sitten kokeneen ja varttuneen kirjoittajan kyvyllä onnistuisi pyörittelemään näennäistietoja sen verran, että tentin tarkastaja vakuuttuisi.

Täytyy vain ihmetellä, mihin katosivat ne tiedot, joita ei koskaan ollutkaan.

Aarretta etsimässä

Längelmäveden hellekesän vieraiden virrassa yksi oli erityisen odotettu. Hän tuli Brysselistä. Hänen nimensä on Sofia (”Sohvi”) ja ikää hänellä on kahdeksan vuotta.

Sohvi oli ensimmäistä kertaa yksin matkustanut vanhempiensa kotimaahan. Ennen Längelmävedelle saapumistaan Sohvi oli kaksi viikkoa toisen isoisänsä luona Kallaveden rannalla. Sieltä Roope-vaari haki tyttärentyttärensä juuri niinä päivinä, jolloin helleaalto laskeutui yllemme täydellä tehollaan.

Ilman hellettäkin Sohvilla oli julki lausuttu tavoite: hän haluaa uida Suomen jokaisessa järvessä. Kolmenkymmenen asteen paahde antoi idealle perusteita, vaikka Roope-vaarin Toyotassa onkin kelpo tuuletus.

Roope-vaari, joka on kaikkea kiirettä inhoava mies, hyväksyi toiveen. Matkareitti Kuopiosta Längelmäelle suunniteltiin niin, että ajetaan pikkuteitä ja pysähdytään jokaisella uimarannalla, joita reittimme varrella näkyviin tulee. Monta niitä tulikin, kun Kuopiosta köröteltiin kohti Jyväskylää. Uimapuvut eivät ehtineet kuivua ennen kuin kastuivat taas. Roope-vaari itsekin - vanha uimamaisteri - ui jokaisella pysähdysspaikalla.

Kuopion torilta oli molemmille ostettu hellehattu. Se johdatti matkalaiset kaksiääniseen yhteislauluun uimarantojen välitaipaleilla. ”Isoisän olkihattu” on niitä lauluja, jotka Roope-vaari osaa ulkoa ja Sohvi oli nopea oppimaan.

Jyväskylässä syötiin ja käytiin taas uimassa. Tuomiojärvi on Roope-vaarin kotijärvi, jossa hän ui jo pikkupoikana. Kerroin Sohville juttuja niiltä ajoilta. Sitten matka jatkui. Poikkesimme uimarantojen lisäksi kahteen vanhaan puukirkkoon - Petäjävesi ja Keuruu - katsomaan, olisiko ovella vaivaisukko. 

Perille saavuttiin iltahämärissä. Vaikka monessa järvessä olimmekin uineet, totesimme, että muutama Suomen järvi jäi vielä uimatta. Ensi kesänä sitten.

Längelmäveden kaksiviikkoisen merkittävin tapahtuma oli yöretki saareen. Roope-vaari toimi soutuveneen kapteenina virka-aseman mukainen virkalakki päässä. Matkasimme veden yli pienelle saarelle teltta ja ylenpalttiset eväät mukanamme. Lisäksi mukanamme oli salaperäinen aarrekartta, joka antoi aiheen olettaa, että saarella on muinaisten merirosvojen piilottama aarre.

 Teltta pystytettiin, nuotio sytytettiin, herkullisia eväitä syötiin ja sitten alettiin tutkia karttaa. Se oli vaikeaselkoinen, mutta vähitellen pääsimme oivallukseen, mistä kannattaa etsiä. Vaivalloisten etsintöjen tuloksena aarre todella löytyi saaren rannan kivenkolosta. Ja sattui niin onnellisesti, että siellä oli juuri sellainen kaulakoru, jollaista Sohvi oli aina toivonut.

Sen kunniaksi syötiin lisää herkullisia eväitä. Sitten mentiin telttaan nukkumaan.

¤ ¤ ¤ 

Kun loman lopussa ajoin Sohvin Vantaan lentokentälle, lauloimme taas ”Isoisän olkihattua” mutta uimassa emme poikenneet. Päätimme soutaa saareen taas ensi kesänä. Siellähän saattaa olla enemmänkin aarteita.

Huonot kengät

Dessu yritti kesällä aloittaa kuntoilun Längelmäveden rantatiellä ja metsäpoluilla. Keväällä tuli Eeva-lääkäriltä sellainen käsky.

Kuntoilu tarkoittaa minulle kävelyä, ei juoksua. Nuorena olen kyllä treenannut juoksuakin, aluksi keskipitkiä matkoja, mutta siitä ei tullut mitään. Vastaan tuli puolen kilometrin kohdalla kuolemaa enteilevä puuskuttaminen, ja matkanteko loppui siihen.

Pikajuoksu sujui paremmin mutta ei loistavasti sekään. Kavereiden kanssa harjoiteltiin, sekuntikellokin oli käytössämme, joten ilmapiiri oli suotuisa suurille saavutuksille. Mutta kun 100 metrin tulokseni juuttui ilmeisen pysyvästi noin kuuden sekunnin päähän lajin maailmanennätyksestä, motivaatio alkoi hiipua. Toisaalta eihän kuusi sekuntia ole ollenkaan paljon. Lähellä maailman huippua oltiin…

Vuonna 1962 tuli uusi laji, seiväshyppy. Suomen pojat innostuivat Pentti Nikulan maailmanennätyksestä ja pystyttivät tellinkejä kotipihoihin. Kasa sahanpuruja toimi pehmusteena. Laji on teknisesti vaikea ja raja tulee siinäkin vastaan aika alhaisissa korkeuksissa, jos ei ole osaavaa valmentajaa ohjaamassa. Luontaista lahjakkuutta se myös vaatii, kuten kaikki lajit. Meillä Jyväskylän pojilla raja tuli vastaan jossain kahden ja puolen metrin paikkeilla, ja niin varmaan kaikkialla muuallakin. Eikä meillä tietenkään ollut lasikuituseivästä niin kuin Nikulalla vaan urheiluliikkeestä ostettu kolmimetrinen bambuseiväs. Tulokseen vaikutti myös sahalta saatu puurima. Se oli pysyvästi keskeltä reilusti notkollaan.

Lahjakkuus, ruumiinrakenne, taipumus - niitä urheilussa pitää olla, muutoin laji ei luonnistu. Suomalaisen miehen perusformaatti on lyhytjalkainen ja tukeva. Tämä päti nuoreen Dessuunkin, ja niinpä juoksu- ja hyppylajit eivät kovin hyvin luonnistuneet. Sellaisella rakenteella taipumus viittaa heittolajeihin.

Keihäänheitto on yhtä helvettiä, sitä tekniikkaa ei opi. Keppi lähtee aina lentoon huonossa asennossa. Tämän sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuulantyöntö on toista, se sujuu tekniikasta suuremmin piittaamatta, kun riski mies voimalla runttaa. Kuulantyönnöstä onkin tullut vakiolaji kesäasunnollani Hiljaistenmiestenlaakson rantaniityllä. Kun äijien kesken pidämme saunailtoja, jäähdyttelytauolla pulahdamme ensin järveen, sitten otamme dopingia ja työnnämme kuulaa. Hyvä laji, siihen minullakin on luontaisia taipumuksia.

Jos luontaiset taipumukseni kehittyvät edelleen samaan suuntaan, ennen pitkää tulee harkittavaksi, siirtyisinkö harrastamaan sumo-painia.

Mutta miten kävi kesän kävelykuntoilulle? Voinko kertoa Eeva-lääkärille, että tapahtui hänen tahtonsa?

Alkukesä näytti lupaavalta. Olin juhannukseen mennessä kymmenkunta kertaa lenkillä. Mutta jalat alkoivat kipeytyä. Ensin tuli askelluskipua jalkapohjan kaareen, sitten nilkkaan, sitten akillesjänteeseen. Meno muuttui kivuliaaksi. Jatkoin kuitenkin, mutta sitten alkoi tulla kipua pohkeeseen. Penikkatauti?

 Soitin tutulle fysioterapeutille ja selitin oireet. Hän kysyi heti, millaiset kengät minulla oli. Selitin. Tuomio oli yksiselitteinen. Aivan kelvottomat. Ei vanhoilla kävelykengillä pidä lähteä treenaamaan.

Huonot kengät pilasivat vakavan yritykseni. Ostin uudet, ohjeiden mukaiset. Kalliit. Mutta sitten tuli helle eikä helteessä jaksa.

Hiipivä hulluus

Dessu ei osallistunut perjantaiseen taiteiden yöhön muutoin kuin poikkeamalla Elitessä, joka tunnetaan taiteilijoiden kapakkana. Taiteilijat olivat kai esiintymässä, sillä yhtään tuttua ei alkuillasta sattunut paikalle.

Eliten maine taiteilijakapakkana on ansaittu siinä missä Kosmoksen ja Sea Horsenkin. Nurkan takana on taiteilijakoti Lallukka - sieltä on sopivasti alamäki ravintolaan. Paluumatkalla ylämäki ei enää liene haitaksi.

Ravintolassa on Tauno Palon kantapöytä ikkunaseinustalla. Myöhemmin siihen tuli myös Matti Pellonpään kantapöytä. Dessu itse on niin vanhaa ikäluokkaa, että voi ylpeänä leuhkia istuneensa iltaa yhtä aikaa molempien herrojen kanssa samassa kapakassa - Taunon kanssa ei kuitenkaan koskaan samassa pöydässä, mutta miestenhuoneessa seisoimme muutamaankin kertaan vierekkäin samalla asialla.

Taiteiden yö on hieno mutta hirmuinen juhla. Sopivan sään sattuessa Helsingissä vietetään karnevaalia kuin Riossa ikään. Hirmuista on tungos. Keskusta on aivan tukossa. Siellä ei pääse haluamiinsa kohteisiin. Siksi Dessu on luopunut osallistumasta.

 Viikolla ennen karnevaalin alkua Helsingissä sen sijaan tapahtui outoja asioita. Rautatientorilla Ateneumin edessä Dessu näki kauniisti sijattuja vuoteita ja niissä ihmisiä nukkumassa. Idea oli ympäristötaiteilija Kaisa Salmen. Sänkyyn olisi kai hetken jonotuksella saanut nukkumavuoron itsekin. Dessu harkitsi vakavasti, sillä hän on siestan suuri puolestapuhuja. Työpaikalla Vuoronvarausliiton toimistossakin hän pyrkii aina lounaan jälkeen ottamaan nokoset, ja siihen on oivallinen mahdollisuus piilossa arkistohuoneen takana olevassa kammiossa. Sinne on nostettu mukava vanha sohva. Varttitunti riittää. 

Rautatientorilla houkutus oli suuri mutta Dessu jätti sen kuitenkin käyttämättä. Kaksi siestaa samana päivänä taitaisi olla liioittelua. Kohtuus kaikessa - laiskuushan on yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

Lehdestä Dessu luki, että Helsinkiä kierteli raitiovaunu, jossa kaikkien matkustajien tuli hymyillä. Moiseen vaunuun en onnekseni joutunut - sellainen ei olisi minulta luonnistunut. Dessu on tunnetusti totinen mies.

Totisuus sai varmaankin alkunsa jo lukiovuosina Jyväskylässä. 16-vuotias Roope oli jotenkin huomaamattaan liukunut unelmoimaan hempeitä kesken fysiikan tunnin, kun opettaja yhtäkkiä tökkäsi karttakepillä ja lausui möreällä äänellään unohtumattoman repliikin: ”Vaivaako tuota Robertia hiipivä hulluus vai mitä se virnuilee?” Sen jälkeen hän piti esitelmän itsekseen naureskelevista ja puhelevista ihmisistä, joita kaduilla kulkee. Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi hän naputti sormellaan pulpettiani ja lausui: ”Se ON hiipivän hulluuden merkki.”

 Sen jälkeen Dessu on pitänyt varansa. Hymy / nauru saa vallan vain kahdessa tilanteessa:
1. muutamaa klassikkokomediaa katsoessa 2. kun joku tulee ja kutittaa.