maanantai 19. maaliskuuta 2012

Lopultakin onnistui



Viime viikolla pääsin lopultakin ensivisiitille uuteen Musiikkitaloon. Tuntui, että kaikki tuttavani olivat ehtineet käydä kokemassa salin akustiikan ennen minua. Ja minä sentään asun lähellä.   

Kyse ei ole minun hitaasta sytytyksestäni, sillä olin yrittänyt tilata lippuja jo kaksikin kertaa, mutta ne konsertit olivat loppuunmyytyjä. Tällä kerralla olin ajoissa liikkeellä.  

Taloon sinänsä olen päässyt kyllä tutustumaan. Se sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Töölöntorilta Kruununhakaan. Olen usein kävellyt talon läpi, mennyt sisään Mannerheimintien puolelta, laskeutunut pitkät portaat kerrosta alemmaksi ja tullut ulos Kiasman puolelta. Siinä matkan varrella pääsee kurkistelemaan lasiseinän läpi konserttisaliin.  

Kirjoitin aikaisemmin  talon ulkonäöstä. Rakennustyö oli silloin vielä kesken, mutta hahmo oli jo selvästi nähtävissä. Yhdentekevä ulkokuori unohtuu sisällä. Sali on tyylikäs.  

Konsertissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarina Miguel Harth-Bedoya, solistina Viktoria Mullova. Säveltäjiä olivat Enrique Soro, Johannes Brahms ja Antonin Dvořák. En ryhdy esittämään minkäänlaista arviointia kuulemastani - minulta puuttuvat kyvyt musiikkikritiikkiin. Ainoa kommenttini olkoon se, että nautin kovasti, kuten yleensä aina taidemusiikista, erityisesti jos viululla on pääosa.  

Hesarin Hannu-Ilari Lampila kirjoitti: 
"Viktoria Mullova näyttää rakastavan luonnollisuutta ja mukavuutta. Hän soitti Brahmsin viulukonserton sandaaleissa paljain säärin yllään kimalteleva, rennon elegantti juhlamekko. 

Mullovan soitto säteili laulavaa, pitkälinjaista luonnollisuutta. Niin virtuoosisesti kuin hänen arvoviulunsa liikkuikin, tärkeintä oli sinfoninen yhteistyö nuoren perulaisen kapellimestarin Miguel Harth-Bedoyan johtaman HKO:n kanssa.

Sooloviulun linjat, rytmit ja kuvioketjut kietoutuivat orkesterin vaihteleviin romanttisiin sointiväreihin.

Ensiosan kontrasteja Mullova korosti selkeästi, ja intiimien hetkien ja myrskyisten nousujen välille latautui dramaattista jännitettä. Hitaan osan idyllisissä tunnelmissa sooloviulun laulu oli kauneimmillaan. Unkarilaishenkisen finaalin rytmileikeissä Mullovan kaksoisotteet iskivät tulisen tarkasti.

Harth-Bedoya on ponnahtanut nopeasti suureen maineeseen. Perulaisen Enrique Soron Danza fantasticassa hän antoi mukaansatempaavan näytteen rytmisestä vitaalisuudestaan ja elämänilostaan.

Suomalaisorkestereille tyypillinen viileä jousisointi katosi Dvorákin seitsemännessä, d-molli-sinfoniassa. Tummasävyinen sinfonia virtasi värikkään lämpimästi intohimon ja idyllin kaleidoskoopissa. Scherzon rytmit kiisivät jännittävän oikukkaasti. Finaali pauhasi iskevän rajusti. "

*   *   *    

Kirjoitukseni otsikko ei kuitenkaan ensisijaisesti viittaa siihen, että lopultakin onnistuin pääsemään uuteen Musiikkitaloon. Asiaan liittyy toinenkin "lopultakin onnistui".  

Oli kesä 1983. Kotikaupungissani Jyväskylässä oli kulttuuripäivät. "Jyväskylän Kesä" oli siihen aikaan vielä merkkitapaus, toisin jo hiipumaan päin. Kukoistavimmillaan kulttuuripäivät olivat 1960 - 70-luvuilla. Silloin minäkin yritin olla paikalla aina kun tapahtui.   

1983 Jyväskylään oli tulossa Viktoria Mullova, neuvostoliittolainen tähtiviulisti, nuori kaunotar. Häneen liittyi suuri julkisuus, sillä hän oli voittanut useita kansainvälisiä viulukilpailuita, yhtenä niistä Sibelius-kilpailu Suomessa.   

Minä olin onnistunut saamaan lipun hänen konserttiinsa 6. heinäkuuta 1983 Jyväskylän Yliopiston juhlasalissa.  

Sitä konserttia ei koskaan tullut. Muutamaa päivää ennen tapahtui yllättäviä asioita. Tapaus aiheutti suurta kohua sai paljon julkisuutta.  

Kuvassa on pääsylippuni, joka jäi käyttämättä. Toisessa kuvassa revitellään otsikoita (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Melkein 29 vuotta kesti mutta lopultakin onnistui.








Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...