Lorun loppu

Kävin Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisissä. Ostin kahdet villasukat.

Tähän aikaan vuodesta on syytä olla valppaana, ettei ajaudu ihmisvirtojen viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Niiden  Hupsis pupsis pimpeli pompeli  -joulutunnelma ja tungos voisivat aiheuttaa minussa aggressiivista käyttäytymistä.

Mutta Vanhan myyjäisiin en ajautunut. Menin sinne vakain aikein ja tarkoituksella, niin kuin juristikielen lyyrisesti soinnahtava ilmaus kuuluu. Aavistelin, että tämä on viimeinen mahdollisuus poiketa asiallisissa aikeissa tuossa nuoruusvuosieni tärkeässä talossa.

1970-luvulla kävin siellä usein. Siellä sattui ja tapahtui, siellä oli juhlia, konsertteja, teatteria, performansseja. Yläkerran Kuppilassa ja alakerran Kellarissa tapasi aina tuttuja ja löysi seuraa. Ylioppilasteatterin väki tuli tutuksi, vaikka en itse ollutkaan mukana. Kaupungin alakulttuurit kohtasivat siellä. Talo oli 60-luvulla käynnistyneen kulttuuriradikalismin kotipesä.

Nyt Ylioppilastalot on myyty. Bisnes tulee tilalle. Ei auta mikään. Ei auta itku markkinataloudessa, kuten vanha sananlasku muistaakseni sanoo.

On arvailtu, mikä Vanhasta Ylioppilastalosta nyt tulee. Hotelli? Marketti? Kasino? Parkkihalli? Jäähalli? Pilvenpiirtäjä? Grynderit, poliitikot  ja rahoittajat tunnetusti pystyvät hyvinkin yllättäviin innovaatioihin.

Minun villasukkani ovat nyt taas yksi hyvästijättö nuoruudelle. Enpä olisi silloin nuoruuden hurjina vuosina osannut arvata, että villasukkiin se Wanhan villi loru loppuu.  

 

Hilpeä joulumieli

Kävin entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Tuli taas vähän sellainen olo, että aikamoinen nirppanokka taidan olla. Toisaalta helpotti, että tunnistin monta muutakin nirppanokkaa.

Noutopöydän pääruokana oli tietysti joulukinkku, mutta minä en vuosikymmeniin ole syönyt sianlihaa. Kalkkuna kelpasi, mutta ei sitä kalkkunaksi tunnistanut. Vähän kuin lauantaimakkaran viipaleita. Mikähän tehdas sellaisiakin onnistuu tekemään? Kolmen sortin sillit olivat kyllä normaalin hyviä, samoin rosolli ja laatikot.

Juomaksi oli puna- ja valkoviiniä. En ole viinin ystävä, varsinkaan keskellä iltapäivää, mutta pienen lirun otin, etten vaikuttaisi raittiushenkilöltä. Vettä onneksi oli saatavilla, mutta turhan lämmintä.

Kahvin kera oli tarjolla tähtitorttu. Moiset leipomukset jätän väliin – murenevat vain syliin ja jättävät rasvaisen jälkimaun suuhun. Lasten Lucia-kulkue esiintyi ja tarjosi lopuksi piparkakun. Se oli kyllä hyvin onnistunut, mutta se tuli kovin myöhään, sillä kahvi oli siinä vaiheessa jo juotu ilman mitään leivonnaisia.

Uusi johtaja piti puheen – kertoi ilmeisesti firman nykynäkymistä. Puheesta en paljon saanut käsitystä, sillä hän seisoi ruokailutilan peränurkassa ja puhui hiljaisella äänellä. – Lopuksi meidät eläkeläiset kerättiin valokuvaan vähän kuin koululaiset luokkakuvaan. Menin takariviin, jotta ränsistyneestä hahmostani näkyisi mahdollisimman pieni osa.

¤

Blogin lukijat ovat varmaankin huomanneet, että blogi on viime aikoina ollut usein suljettu lukijoilta. Tätä älköön kukaan pitäkö henkilökohtaisena tylytyksenä. Syy on aivan muualla kuin vakilukijoissa.

Olen aiemminkin kertonut, että blogissani tapahtuu outoja asioita. Jostain Singaporesta, Hongkongista tai Yhdysvalloista ilmestyy yhtäkkiä samalla sekunnilla satoja "lukijoita". Välillä taas samoista paikoista käy jatkuva trafiikki taukoamatta vuorokauden ympäri.

Tällaisia yritän torjua pistämällä välillä blogin lukkoon kaikilta lukijoilta. Se ei kuitenkaan tunnu tepsivän, sillä samalla sekunnilla kun poistan lukon, outo liikenne alkaa taas.

En ymmärrä, mist on kysymys. En tiedä, onko tuo jotenkin haitallista tai vaarallista, mutta en osaa sitä ihan viattomanakaan pitää. Miksi jossakin kaukomailla on tarve pitää koneita käynnissä minun blogini suuntaan? Tarvitsisin neuvoa ja ohjetta viisaammilta. Salasanan vaihto ei ainakaan tepsinyt yhtään.

Jos siis blogini on välillä lukossa, niin älkää ihmetelkö. Tiedätte syyn. Avaan blogin kyllä vähän väliä. Tutkin myös mahdollisuutta siirtää blogini jollekin toiselle alustalle.

 

 

Valoisa

Kävi vieraita. Vanha koulukaveri rouvansa kanssa ensikäynnillä Töölöntorilla. Emme ole paljon pitäneet yhteyttä. Facebook-kavereita kuitenkin, ja rouva on siellä hyvin aktiivinen.

Kehuin rouvan fb-päivityksiä. Niissä on outoa valoisuutta tällaiseen maailmanaikaan. Iloa ja kehumista virtaa joka suuntaan: on lämpöisiä muistoja omasta lapsuudesta, on löytynyt hyviä kirjoja ja elokuvia, on tavattu hyviä ystäviä, on ihanat lastenlapset.

Ja ihan tuorettakin iloa: on tehty onnistunut etelänmatka, on koettu hieno teatteriesitys, on kuultu vaikuttava papin puhe, on löydetty jännittävä etninen ravintola, on pidetty hauska juhla.

Kaikki olisi hyvin, mutta mutta… Politiikka, sota Ukrainassa, Putin, Trump. Gazan kansanmurha. Suomen hallituksen vihamielinen asenne kaikkein heikoimpiin. Meihin hyväosaisiin sen sijaan ei osu mikään säästö tai leikkaus, vaikka varaa kyllä olisi.

Mutta kyllä tämä politiikan kurjuuskin kohta taas hyväksi muuttuu. Kohta saadaan rauha, kohta pidetään uudet vaalit, joissa saadaan uudet, viisaammat vallanpitäjät.

*

Sanoin, että tällainen positiivisuus ja valoisuus on eksoottista luettavaa minun sorttiselleni pessimistille, joka on tasaisesti pahalla päällä aina.

Sain ohjeita. Valoisuus kasvaisi minuun joulumielen myötä. Menisin kirkkoon kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Ripustaisin värikkäitä jouluvaloketjuja parvekkeelle. Hankkisin joulukuusen ja koristelisin kauniisti.

En kehdannut sanoa, että valoketjua en missään tapauksessa suostu hankkimaan. Joulukuusikin jäi vuosia sitten pois, kun lapsi muutti omilleen ja kissa kuoli. Kissa ja joulukuusi olivat kyllä riemullinen pari. Kissalla oli krooninen vimma kiivetä kuuseen, ja kun tarpeeksi korkealle pääsi, niin kaatuihan se. – Siinä tuli vähitellen sellainen viisaus, että mitä sitä turhaan nostamaan, antaa kuusen olla nurin vaan, kun kissa sen kuitenkin kohta taas kaataa.

Ja onhan huusholliin jo nyt laitettu näkyviin joulumieltä: saliin pöytäliina ja keittiöön ikkunaverho. (blogin vanhat lukijat ehkä muistavat, millainen kirjojen väärinkäyttö noiden verhojen ripustamiseen on aina liittynyt  klik )

 

Tyhmyys

Oli tämä Erasmus viisas mies. 500 vuotta sitten hän jo näki tarkasti meidän aikamme megatrendin.  

Olikohan tuo ennustus? Vai oliko hänellä jo 1500-luvun alussa lähiympäristössään näkyvissä ilmiön alkumuoto?

Täytyypä lukea Erasmusta taas lisää. Tyhmyyden ylistys (Moriae Encomium1509, suom. Kauko Kare 1974) on täynnä viittauksia klassiseen kirjallisuuteen renessanssihumanisteille tyypilliseen tyyliin. Tyhmyys esiintyy yhtenä jumalista. Kirjalla oli huomattava vaikutus myöhempään kirjallisuuteen, ja se vei eteenpäin jopa uskonpuhdistusta.

Mutta kuinkas sattuikaan, minulla oli selailtavana juuri ennen Tyhmyyden ylistystä Erasmuksen aihepiiriin loistavasti johdatteleva nippu vanhaa filosofista suomalaista sarjakuvaa, Pekka Puupäätä.

Tässä järjestyksessä, suosittelen!

 

Tottelisinko?

Roskakatoksen ovessa lukee isolla, että sinne ei saa jättää koneita eikä huonekaluja. Ne pitää itse viedä Sortti-asemalle.

Eilen sinne roskakatokseen oli jätetty iso jääkaappi-pakastin. Siitä nousi heti myrsky taloyhtiön nettisivulla. – Onko kukaan nähnyt, kuka sen sinne vei?

Minä näin. Nyt olen käynyt sielunsisäistä kamppailua, ilmiantaisinko syyllisen huoltoyhtiölle. Saman tyypin olen aikaisemmin huomannut myös tunkevan kaikki jätteensä lajittelemattomina sekajätteeseen.

Minä itse olen tietysti mallikelpoinen kierrättäjä (huom!  tämä on hyvesignalointia). Biojäte yhteen keräysastiaan, metalli toiseen, muovi kolmanteen, kartonkii neljänteen, paperi viidenteen, lasi kuudenteen, sekajäte seitsemänteen;  pullot, paristot ja pienelektroniikka kauppaan, vaatteet Uffeen, isot tavarat Sorttiin.

Jätteiden lajittelussa tottelen mielelläni, sillä pidän asiaa tärkeänä.

Kyllä kansa (enimmäkseen) tottelee, jos tunnistaa vaatimukselle kelvollisen syyn. Mutta kansa purnaa, jos vaatimuksen syy ei ole ymmärrettävä. Kansa miettii mielessään niin kuin Arvo Salo runossaan: "Tottelisinko, kun mua vaaditaan / rivistössä tahtiin marssimaan? / Tottelisinko? Täytyisikö mun? / Miksen todellakin voisi? / Varsinkin jos torvet soisi?"

Mutta luutnantti Lammion suunnitelmiin ihan kaikki eivät alistu. En edes minä. Nöyryys ei taivu. Kuvat kertovat sellaisesta.

 

Ennustamisen vaikeus

Matematiikanopettaja tuskastui Pentin ja minun loputtomaan sähläämiseen ja ärähti, että meille käy elämässä huonosti.  Lukio on meille väärä paikka, ojankaivajiksi päädymme.

Tätä Pentti ei ole unohtanut, vaikka siitä on jo 55 vuotta. Sitä taas muisteltiin, kun iltaa istuimme. Ei käynyt meille elämässä kovin huonosti. Ei tullut ojankaivajia vaan maistereita, molemmista.

Esiin kaivettiin arkistoni kätköistä koulun vuosikertomus ylioppilasvuodeltamme. Siihen aikaan koulun vuosikertomuksessa pistettiin näytille kaikkien uusien ylioppilaiden nimet ja arvosanat. Se oli kuin juoru- tai verokalenteri; siitä uteliaat saivat katsella tuttujen ja tuntemattomien laudaturit ja improbaturit. Kateus ja vahingonilo vaihtelivat.

Olimmehan me Pentin kanssa aika huolettomia oppilaita – sellaisia tyypillisiä takarivin poikia, joita koulu ei oikein motivoinut ponnistelemaan. Oli tärkeämpääkin ajateltavaa, rokki ja tytöt erityisesti..

Nyt me Pentin kanssa katselimme vuosikertomuksen nimi- ja arvosanalistaa sillä silmällä, että kenelle kävi elämässä hyvin, kenelle huonosti.

Läheskään kaikista meillä ei ollut tietoa. Meille takarivin hunsvoteille – oli siellä takarivissä muitakin kuin Pentti ja minä – kävi kuitenkin kaikille hyvin, mikäli kriteerinä pidetään myöhempää opiskelumenestystä.

Hyvin kävi myös monelle eturivin priimukselle – mutta ei kaikille. Yksi pääsi kyllä opinnoissa pitkälle mutta alkoholisoitui kohtalokkaasti. Toinen päätyi bisneksissään rikolliselle tielle. Kolmannelta loppuivat voimat kesken.

Kuvan huoneentaulussa Pentti ja minä etenimme vasenta kaistaa joiltakin osin kaksi ensimmäistä kehityspykälää, sen jälkeen hyppäsimme joiltakin osin oikean kaistan viimeiseen pykälään. Mutta kokonaisuutena kuvassa ei mikään osu kohdalleen. Tällaista se propaganda ja asennekasvatus on.

Miten menikään se vanha viisastelu ennustamisen vaikeudesta?

 

Suositella saa

Klassikot kestävät monta lukemista. Tšehoviin on helppo palata muutaman vuoden välein, samoin Strindbergiin ja Haanpäähän. Shakespeare, Kalevala ja Kivi vaativat enemmän asennetta, sillä niiden lukemiseen tarvitaan enemmän tarkkuutta.

Joihinkin klassikoihin olen kyllästynyt. Tuntematon sotilas on kulunut liiallisessa käytössä. Waltarin historialliset ovat innostaneet, mutta vain kerran. Hesse jäi nuoruusiän idealistiseen kauteen. Hessen uusi lukeminen voisi kyllä olla hyväksi; ymmärtäisi ehkä paremmin itseään ja kehitystään.

Sitten on kirjoja, joihin ei missään nimessä halua palata, vaikka syytä olisi. Dante, Dostojevski, Sartre, Joyce, Leino… Niitä vaan en enää jaksa. Syytä en näin äkkiseltään osaa selittää.

Minulla pitäisi aina olla  myös kevyempää kirjallisuutta käden ulottuvilla. Dekkarit olisivat siihen tarpeeseen sopivia. Mutta missä ovat uudet laatudekkarit?

Wallanderit, Beckit ja Harjunpäät täyttivät aikoinaan sen tarpeen. Ne odottavat kyllä hyllyssä, mutta ei niihin voi palata. Ne ovat kertakäyttötavaraa.

Olen satunnaisesti sohimalla kokeillut niitä näitä, mutta ei ole osunut.. Viimeksi kokeilin maineikasta ”intellektuellidekkaria”, Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä  -romaania, mutta en erityisemmin innostunut.

Tunnen huonosti rikoskirjallisuuden lajityyppiä. Vanhat klassikot olen lukenut. En isommin innostu actionista, kovasta väkivallasta, huumejutuista, mafiasta, scifistä. Remes ja Soininvaara on jo kokeiltu.

Onkohan blogin laajassa lukijakunnassa tämän alan osaamista? Suositella saa.

Turhaa tietoa

Luin kokonaisen kirjan turhaa tietoa. Tai en kokonaan lukenut – hyppäsin yli sellaiset luvut, joista en kiinnostunut tai joita en ymmärtänyt. Kyllä ne turhilta tuntuivatkin.

Kirjaan oli koottu monelta tutkijalta sellaisia tieteellisten kirjoitusten lukuja tai kappaleita, jotka olivat ”jääneet yli” tutkimuksista. Karsitut osat eivät olleet mahtuneet mukaan. Nyt tähän kirjaan mahtuivat.

Kiinnostus- tai ymmärryskynnystä minulla eivät ylittäneet mm. seuraavat aiheet:

• Simpanssien aggressiivisuus ja stressaavuus ovat käänteisesti yhteydessä toisiinsa, toisin kuin ihmisellä (Sonja Koski)
• Turhat ragat. Intialaisen musiikin ja tanssin estetiikasta (Eero Hämeenniemi)
• Nettikorpuksen avulla tuotettuja sanavektorimalleja pokemonien ominaisuuksien kuvaamiseksi (Mika Hämäläinen )
• Kaustisen litiumkaivosalueen sukeltajakuoriaisten sukupuolijakauma (Jarmo Saarikivi)

Tuo intialaista musiikkia käsittelevä kirjoitus olisi kyllä kiinnostanut, mutta sen kulttuuri- ja oppisanasto meni yli ymmärryksen. Pitäisi melkein ensin opiskella uusi kieli.

Mutta on kirjassatällaiselle humanistille kiinnostavaa ja jopa ymmärrettävääkin turhaa tietoa:

• Mustia vahakantisia vihkoja eli tieteellisen ajattelun perusteita (Eero Tarasti)
• Oliko Pathyriksen kylässä Egyptissä 1. vuosisadalla eaa. toiminut kirjuri Hermias vasenkätinen? (Marja Vierros)
• Hymy-sanan alkuperä (Jeongdo Kim)
• Kaksikko aina kaunihimpi? Itämerensuomalaisten possessiivisuffiksien taustaa (Petri Kallio)
• Lehmien ja muiden kotieläinten nimet muinaiskarjalaisten henkilönimien lähteenä (Denis Kuzimin)

Näitä lukiessani mietin, olenko joutunut tekemisiin itselleni turhan tieteellisen tiedon kanssa. Muistin kätköistä nousi yksi esille.

Kesällä 1970 liehuin silloisen tyttöystävän kanssa Jyväskylän Kesän kulttuuripäivillä. Tapahtumia riitti yliopistolla aamusta iltaan – ja usein pitkälle yöhön. Kaiken haahuilun ja juhlimisen seassa filosofiaa opiskeleva kaverini määräsi meidät mukaansa kuuntelemaan oikeaa tiedettä.

Niinpä me istuimme monta päivää seminaarissa, jonka nimi oli Kybernetiikka. Sitä piti professori Yrjö Ahmavaara.

Minä olin sen kevään ylioppilas ja tyttöystävä vielä lukiolainen.  Olimme aika hippihenkisiä ja meidän tieteelliset valmiutemme täysin puutteelliset. Mutta oli jotenkin oudon innostavaa kuunnella luentoja ja varsinkin vauhdikkaita keskusteluja, joissa poliittiset näkökulmatkin pääsivät esiin. Tunnelma jäi mieleen, mutta kybernetiikan sisältö jäi jokseenkin täysin hämäräksi. Mitään en oppinut! .

Mutta niin vain hankin myöhemmin kybernetiikan oppikirjankin ja siihen kelpo professorin käsialanäytteen. Lukematta kirja on jäänyt ja taitaa sellaisena pysyäkin. Selailu tuo esiin sivuja täynnä kaavoja ja taulukoita. Tähän en ryhdy. Turhaa tietoa minulle.

 

Armollisuus?

Olen huomannut, että lukemiseni on koko syksyn painottunut elämäkertoihin ja henkilökuviin. Romaanit ovat jääneet vähemmälle. Runoja menee entiseen malliin.

Onkohan tällainen painotus jonkinlainen ikäilmiö?  Että innostus fiktioon laimenee ja hakeutuminen oikean elämän makuiseen kerrontaan tulee tilalle?

Elämäkertoja moititaan usein melkeinpä autohagiografioiksi, erityisesti politiikassa mainetta hakevien henkilöiden kuvauksia itsestään (suom. itse sepitetty pyhimyselämäkerta). Tällaista en ole viime aikoina lukemissani havainnut, tosin valikoimani ei painotu poliitikkoihin.

Kaikkien biografioiden varhainen esikuva on Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkertoja

(n. 120), suom. Kalle Suuronen & Edwin Linkomies 1955). Nimi kertoo, että sinä kerrotaan vain miehistä, sellaisista kuin Caesar, Cicero, Brutus, Aleksanteri Suuri jne. Tämä kirja on juuri nyt minulla kesken. Omassa viimeaikaisessa valikoimassani on kyllä ollut paljon naisia. Hyllystäni kaivoin matolle kokoelman, joista valitsen seuraavat luettavat. Vanhastaan tyttuja taitavat melkein kaikki olevan – mutta ei niitä vuosikymmenien takaa muista.

Plutarkhoksen kirjan takakannessa sanotaan näin:

Plutarkhos kirjoitti nämä elämäkerrat viimeisinä elinvuosinaan noin v:n 115 jKr. paikkeilla. Sen vuoksi niissä on runsaasti elämänviisautta, mutta myös vanhuuteen useasti liittyvää herkkäuskoisuutta. [ - - ]

Tätä viimeistä sanaa jäin ihmettelemään. Herkkäuskoisuutta? Sanaan sisältyy jonkinlainen epäily vanhuuden höpsöydestä;  että mies ei enää ollut ihan terävimmillään ikänsä vuoksi

Ei minusta siitä ole kysymys. Enemmänkin kyse on suhteellisuudentajusta, siitä, ettei ihan kaikesta ole tarpeen olla yltiökriittinen. Olisiko osuvampi sana armollisuus?

 

Häivähdys

Vuosi oli 1980. Oli työpaikkani vuosijuhla. Kutsuvieraita oli tulossa viitisenkymmentä – johtokunnan jäseniä, yhteistyökumppaneita, sidosryhmäläisiä, kulttuuriväkeä. Henkilökunta otti vieraat vastaan – jokaisella meistä oli henkilökohtainen opastettava.  Minun opastettavani oli  näyttelijä Elina Salo.

Kättelin hänet tervetulleeksi ja opastin naulakolle. Selostin tilaisuuden ohjelman, opastin läpi näyttelyn, kerroin toiminnastamme, vastailin kysymyksiin. Lopuksi ohjasin hänet tarjoilujen ääreen.

Kyllä kai se ihan onnistuneesti meni, mutta itse en ollut tekemiseeni tyytyväinen. Tunsin olevani kankea kuin rautakanki. Puheesi oli kuin virallista esitelmää, siitä puuttui rento juttelevuus. Tunsin jännittäväni, kun olin näin kuuluisan henkilön kanssa tekemisissä. Olin aika nuori ja kokematon. Myöhemmin kyllä rutiini kasvoi hoidella kuuluisuudetkin.

Opastettavani taisi tajuta tilanteeni. Pöydässä hän tuntui ottavan tilanteen hallintaansa, kun oppaalta ei small talk oikein luonnistunut. Hän lörpötteli niitä näitä tilaisuuden aihepiirin ulkopuolelta.

Onneksi löytyi yhteinen puheenaihe, Lilla Teatern, Elina Salon pitkäaikainen kotiteatteri. Olin nähnyt paljon Lillanin esityksiä ja osasin kommentoida niitä. Lillan oli niihin aikoihin Helsingin huipputeatteri, pieni mutta innostunut, erikoisosaamisenaan terävät revyyt ja kabareet. Myös paljon huippuklassikkoja oli tuotannossa.

Malja nostettiin, kahvit juotiin, pala kakkua syötiin. Kohta näyttelijälle tuli kiire. Hänellä oli esitys alkamassa. Tilasin hänelle taksin.

Tänään, 45 vuotta tuon tilaisuuden jälkeen, tuli suru-uutinen. Elina Salo on poissa.  Uutinen palautti mieleen tämäm häivähdyksen kaukaa menneisyydestä.

(Kuva elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, ohj. Aki Kaurismäki, 1996)

 

Vöyhötystä

Kun kesäloma 1962 alkoi, me 11-vuotiaat  pojat  innostuimme aivan uudesta asiasta. Oli tapahtumassa jotain ennennäkemätöntä. Päivät kuluivat uuden innostuksen parissa.

Mummoni oli meillä pitämässä minua silmällä. Äidilleni hän motkotti, että pikku-Dessu ei tee muuta kuin vöyhöttää päivät kaiket kepin kanssa.

Sitä keppiä olisi tarvittu hyötykäyttöön, ei vöyhötyksiin.  Kahden puun väliin pingotettu pyykkinaru kiikkui keskeltä liian alhaalla. Märkien lakanoiden helmat koskettivat maata. Keppi olisi tarvittu nostamaan.

Onneksi isä tajusi vöyhötyksen idean. Hän meni urheilukauppaan ja osti minulle bambuseipään. Mummo sai takaisin pyykkikeppinsä.

Vöyhötys oli viralliselta nimeltään seiväshyppy. Siitä tuli yhtäkkiä  pikkupoikien suosikkilaji. Pihaan rakennettiin telineet, sahalta haettiin säkillä sahanpuruja pehmikkeeksi. Huoneen seinälle liimasin maalarinteipillä lehdestä leikattuja seiväshyppymestareiden kuvia.

Mestareista suurin oli nimeltään Pentti Nikula. Hän hyppäsi uudenmallisella taipuvalla seipäällä ennätyksiä. Juhannusaattona peräti maailmanennätyksen 4,94 m. Maailmanennätys oli tyrmistyttävä saavutus sen ajan suomalaiselle urheilijalle.

Sattui niin, että heti seuraavana päivänä pidettiin Saarijärvellä juhannuskisat ja Nikula oli kisassa mukana. Ehkä maailmanennätys paranisi. Saimme kaverin kanssa ylipuhutuksi minun isäni kuskiksi, ja niin me kolmistaan lähdimme Vauxhallila Saarijärvelle. Nimikirjoitusvihko ja kynä oli taskussa mukana.

Maailmanennätys ei parantunut, vaikka rima siihen nostettiin – sateinen sää haittasi. Mutta maailmanennätysmiehen nimikirjoitus tuli vihkoon. Kynä harmillisesti eistasi, joten nimikirjoitus hieman himmeni loppua kohti.

Vaati aikamoista rohkeutta livahtaa vartijoiden ohi kentälle nimikirjoituksia pyytelemään. Ei sinne olisi saanut mennä. Mutta oli siellä muitakin samoissa puuhissa. Parinkymmenen urheilumestarin nimikirjoitukset ehdin saada, ja kaiken huipuksi Miss Suomen, joka toimi palkintojenjakajana.

Bambuseipäällä kesän ennätykseni oli suunnilleen 190 cm. Seuraavana kesänä siihen tuli yli puoli metriä lisää. Tarkkaa lukemaa oli vaikea ilmoittaa, sillä rmoneen kertaan katkennut ja paikattu rima oli notkollaan,

Kahden ja puolen metrin paikkeille ennätykseni jäi. Kolmantena kesänä vöyhötys vähitellen hiipui. Nikulan ja kumppaneiden kuvat huoneeni seinällä saivat väistyä. Tilalle tulivat toiset kuvat, John Lennon ja kumppanit.

Tämä kirjoitus sai virikkeen aamun lehdestä löytyneestä suru-uutisesta. Seiväshyppymestari Pentti Nikula on 30.10. poistunut keskuudestamme 87 vuoden iässä.

*

Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin, mutta toisesta näkökulmasta. Siinä keskeistä oli kaverini ja hänen äitinsä elämändraama  (klik).

 

Arvaa harmittiko

Kaksi tärkeää ensi-iltaa jäi näkemättä, kun äskettäin olin polvivamman vuoksi liikuntakyvytön. Kumpaakaan ei edes voi myöhemmin korvata. Arvaa, harmittiko.

Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla on saanut loistavan vastaanoton kaikkialla muualla paitsi HS:ssa. Esitys taitaa nousta teatterihistorian suuriin merkkiteoksiin. Olin saanut tekijöihin kuuluvalta kaverilta sukulaisille ja tutuille tarkoitetun kutsuvieraslipun ennakkoensi-iltaan.

Esitys näyttää olevan loppuunmyyty koko loppukauden, joten mestariteos taitaa jäädä näkemättä.

Toinen, päähenkilölle ja yleisölle ainutlaatuinen ensi-ilta, oli luonteeltaan yksityisempi. Lähipiiriini kuuluva viisivuotias tyttö oppi ajamaan polkupyörällä. Minun olisi pitänyt tulla heti samana iltana katsomaan näytöstä.

Tätäkään ensi-iltaa ei voi korvata. Nyt olen kyllä päässyt esityksen jälkinäytöksenä katsomaan, mutta ei se pääesiintyjälle enää ollut mikään iso asia. Näytöksiä oli ollut jo paljon ja ihmetempun riemu muuttunut rutiiniksi.

Oman pedagogisen urani huippusaavutus nousi muistin kätköistä. Kesällä 1993 minä itse opetin silloisen viisivuotiaan ajamaan polkupyörällä. Sekin oli iso tapaus. Silloinkin kutsuttiin yleisöä katsomaan.

                                                                   Kees Verkade 1970

Paikka oli kesäkotini rantatie pohjoisella Pirkanmaalla. En varmaankaan ole eläessäni juossut niin paljon kuin silloin. Pikkuneiti ajoi lujaa, ja turvamiehen piti pysyä rinnalla. Juokseminen ei ole minulle luontevaa puuhaa. Mielessä oli muinaisen äidinkielenopettajan miete: ”Ihmisen ei pidä juosta muiden nähden – siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.”

Alemmassa kuvassa juoksija on jo päässyt siirtymään kameran taakse. Alamäki on jyrkkä ja vauhti hurja ja riemu rajaton. 

Pärjäänkö ilman?

M. tuli kysymään, suostuisinko myymään hänelle vanhan Yarikseni. Hän tiesi, että auto on ollut pois käytöstä jo yli vuoden. Yaris on kuulemma arvonsa säilyttävä merkki ja menee vanhanakin helposti katsastuksesta läpi.

Tulipa vaikea kysymys.

Se on totta, etten ole juuri koskaan tarvinnut autoa muuhun kuin kesämökkireissuihin. Nyt minulla ei ole enää kesämökkiä. Tuskin enää koskaan hankinkaan.

Kaupungissa en tarvitse autoa ollenkaan. Täällä on erinomainen joukkoliikenne. Pidemmät matkat teen mieluusti junalla. Jyväskylään pääsee kolmessa tunnissa. Vaasassa en enää käy, sillä vanhukset ovat poissa. Tukholmaan pääsen laivalla.

Lupasin miettiä ehdotusta ensi kesään asti. M. piti miettimistäni hieman hitaana. Minä selitin, että näin hankalaa päätöstä pitää miettiä tarkasti. Ajokorttikin on voimassa viisi vuotta. Pärjäisinkö ihan oikeasti ilman autoa?

*

Kävellenkin pääsen taas. Polvi on parantunut melko hyvin. Ei vielä pitkiä matkoja, mutta kauppareissut sujuvat ilman apuvälineitä.

Mutta yksi asia tuntuu mahdottomalta. Kyykkyyn laskeutumista en uskalla kuvitellakaan. Sen 

verran paha muistijälki jäi puolentoista kuukauden takaisesta kyykistymisestä (klik).  Sama pätee laskeutumiseen nelinkontin.

Sitä olen ankarasti miettinyt, voiko ihminen pärjätä loppuelämänsä kyykistymättä..

*

P.S. Olen pitänyt blogini viikon verran suljettuna. Syy on viime aikoina lisääntynyt epämääräinen liikehdintä blogini kimpussa. Valtava määrä lukijoita jostain itäisiltä mailta on vuorokaudet ympäriinsä raksuttanut kävijälaskureita. En usko, että kirjoitukseni oikeasti ovat yhtäkkiä saavuttaneet sillä suunnalla niin hurjan suosion.

En tiedä, tepsiikö sulku. Jos ei tepsi, lisää sulkuja on tiedossa. Palan kyllä.

 

Kävin vain kääntymässä

Tuntui, että olisi hyvä päästä pois. Koko syksyn – ja melkein koko kesän – olen pysynyt paikallani, kun on tämä polvi.

Nyt oli siis aika tempaista ja lähteä kauas pois. Olen rimpuillut irti rollaattorista. Ulos mennessä käytän vielä turvavälineenä kävelysauvoja, siis sellaisia, joita ennen käytettiin vain hiihtäessä.

Asemalla katselin junia. Päätin ostaa automaatista lipun Riihimäelle. Se on minulle kummallisen vieras paikka. Ohi ja läpi olen ajanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta olenkohan koskaan pysähtynyt?

Riihimäen asemalaiturilla yhtäkkiä muistin. Tällä samalla laiturilla olen seisonut kerran ennenkin.

Taisi olla kesä 1966. Olin vastentahtoisesti joutumassa Kärkölän Ranta-Vaahalaan englannin kielen kurssille. Riihimäellä piti vaihtaa Jyväskylän junasta Lahden suuntaan. Se oli 15-vuotiaalle ensikertalaiselle tarkka paikka,

Kielikurssi sinänsä kiinnosti, mutta vastentahtoisuus johtui siitä, että leirin järjestäjä oli Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY). Sellaisessa porukassa oli luvassa ikävä kaksiviikkoinen.

Toisin kävi, leiristä tuli vähän kuin aikuistumisriitti.

Isot pojat lähtivät autolla käymään Lahden Alkossa. Minun tilaukseni oli kolme pulloa olutta. Leirillä oli yllättäen muutama tyttökin. Juomat ja tytöt ja öinen uimaranta yhdistettynä aiheuttivat niin tyrmistyttävän lopputuloksen, että kaikista maailman paikoista kristillinen leiri oli se paikka, jossa koin elämäni ensimmäisen kännin ja ensimmäisen ihokontaktin, molemmat aika lievässä muodossa.

Tällaisten muistojen hetki tuli siis koetuksi Riihimäen asemalaiturilla. Enpä arvannut, mitä oli tulossa, kun siinä viimeksi seisoin 59 vuotta sitten.

Paluumatkalla tuntui, että matka oli onnistunut ja polvi melkein kunnossa.  Hämärän jo laskeuduttua katselin junan ikkunasta radanvarren pajukkoa. Tuli sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on taas juuri niin kuin pitääkin ja että elämä on tukevasti kohdallaan.

 

Yllättävä muutos

En ole ajanut autoa koko kesänä. Mihinkäpä minä enää ajaisin – en heti keksi päämäärää, kun kesämökkeilystä olen luopunut.

Edellisestä ajokerrasta tuli juuri täysi vuosi. Osaisinko edes enää? Vanha Yaris seisoo koskemattomana kaverin tallissa kaukana Vantaalla. Vakuutukset on keskeytetty. Juniori käytti Yariksen katsastuksessa, ja siksi hetkeksi piti vakuutus pistää voimaan.

Ajokortin sentään kävin uudistamassa. Jotenkin tuntuisi isolta luovuttamiselta, jos ei korttia olisi. Ehkäpä vielä joskus keksin, että taidanpa lähteä johonkin ajamaan.

Ajokortin uudistamiseen tarvittavasta lääkärintarkastuksesta liikkui kaikenlaisia ohjeita. Jostain luin, että tasapainokyky tarkastetaan. Pitää näyttää lääkärille, että yhdellä jalalla seisominen onnistuu minuutin ajan.

Tätä harjoittelin kotona. Ei onnistunut täysi minuutti, mutta puolikas onnistui monta kertaa – molemmilla jaloilla vuorotellen! Uskoin sen riittävän.

Mutta ei tasapainokoetta ollutkaan. Tunsin tulleeni petetyksi - turhaan harjoittelin. Meinasin ehdottaa lääkärille, että voisinko vielä näyttää yhden tempun, mutta jätin kuitenkin ehdottamatta.

Äskettäin käväisi mielessä epäily, että rasittuikohan polvi turhissa tasapainotreeneissä niin, että altistuin vammalle, josta olen viime aikoina täällä kirjoittanut.

Kellotaulu piti piirtää, siihen numerot ja viisarit osoittamaan kymmentä yli kolmea. Ohjeissa kello oli kylläkin näyttänyt lukemaa kymmentä vaille kaksi. Selviydyin sujuvasti yllättävästä muutoksesta.

 

Tyhjää tilaa

 

Tuli kirje, jossa kerrottiin, että isän hautakivi on vääntynyt kallelleen ja pitäisi oikaista. Työ on omaisten vastuulla. Se omainen olen minä.

Nytpä tuli pulma. Mitenkähän tällainen hoidetaan. Otanko rautakangen mukaan ja lähden Jyväskylään? Rollaattorista olisi kyllä hyvä päästä ensin kokonaan irti.

Hautakivi ei ole ihan kevyt.. Kun isä kuoli 1980, äiti tilasi niin ison kiven, että siihen mahtuu myös hänen oma nimensä. Äiti kävi vuosikausia joka päivä hoitamassa hautaa; vei kukkia, rapsutti rikkaruohoja ja pyyhki märällä rentulla pölyt kivestä.

Kun äiti sitten 22 vuotta myöhemmin sai aivoinfarktin ja halvaantui, tilanne kriisiytyi. Äiti ilmoitti, että häntä ei missään tapauksessa saa haudata isän viereen.  Hän oli unessa(?)  nähnyt, että isä petti häntä vieraiden naisten kanssa.  Naisten nimetkin hän osasi luetella, niitä oli kuusi. Tunsin ne kaikki. Nuoria naisia, isää 30 – 40 vuotta nuorempia naapureiden ja tuttavien rouvia ja tyttäriä.

Mikään ei auttanut  - unen totuus pysyi. Vanha, vatsakas, sairas ja umpimielisyyteen taipuvainen ukko pystyi tuosta vaan kaatamaan nuoria naisia, vaikka ei edes kotoa paljon pois lähtenyt.

Viimeistä tahtoa on tietysti kunnioitettava. Kun äiti sitten 33 vuotta isän jälkeen kuoli, hänen tuhkansa laskettiin Maunulan uurnalehtoon. Kivi on pieni. Siinä ei ole tilaa muille nimille.

Mutta kaukana Keski-Suomen syksyisessä kalmistossa törröttää nyt siis pölyinen ja vino hautakivi, jossa on vain yksi nimi, eikä enempää tule, vaikka tyhjää tilaa olisi.

-   -   -

Kuvassa lisää hautausmaa-aihepiiriin liittyvää lukemista, lyhyitä kertomuksia, joissa noin 250 vainajan elämän käännekohdat kerrotaan kaunistelematta lukijalle. (suom. Arvo Turtiainen).

 

16 porrasta

Treenaan polvea nousemalla portaita ala-aulasta ensimmäiseen kerrokseen. Siinä on 16 porrasta. Siitä ylöspäin viidenteen kerrokseen ajan hissillä.

Kyllä portaat jo sujuvat, vaikka pikkuisen pelottavatkin. Olen jo kävellyt pihassa rollaattorin kanssa.  Sisällä olen siitä jo irtaantunut. Kipua polvessa ei enää ole. Enemmänkin kipua on kyljessä. Taisi tulla kylkiluihin jotain vikaa, kun viikko sitten kompastuin nurin ja rollaattori karkasi käsistä.

Niistä 16 portaasta tuli hieman masentunut tunnelma, kun tv-uutisissa mainittiin toiset minulle hyvin tutut portaat. Kotikaupunkini Jyväskylän kuuluisat Neron portaat Yliopistonkadulta Harjun huipulle. Ne täyttävät nyt 100 vuotta.

Niitäkin portaita olen noussut, joskus suorastaan juossut. Kerrankin 60-luvun lopulla kapakkaillan jälkeen nostettiin tytöt selkärepuiksi ja juostiin kahden kaverin kanssa kilpaa portaat ylös asti.  Minulla oli kyydissä kaunis Ulla Tyttölyseosta.

Että kyllä tässä aika alas on vaivuttu, kun nyt 16 porrasta hitaasti kävellen ilman Ullaa tuntuu ihan kelpo saavutukselta.

Heti porrastreenin jälkeen televisiosta tuli Oliver Stonen Vietnamin sotaa kuvaava elokuva Platoon – nuoret sotilaat (1986). Sen raamatullinen alkusitaatti sopi tilanteen tunnelmaan oikein osuvasti:

En ole näiden amerikkalaisten isojen Vietnam-filmien erityisempi ystävä, vaikka niistä moni mestariteoksiksi luokitellaankin. Ne ovat synkkää katsottavaa. Rennoista jenkkipojista tulee viidakkosodassa nopeasti silmittömän väkivallan käyttäjiä, ja siitä ei kukaan tolkuissaan selviä.

Elokuvan sisältöön nähden alun raamattusitaatti on viiltävän ironinen.  Eivät iloinneet nämä sodan miehet nuoruudestaan.

Toisin oli minun nuoruudessani. Kyllä Neron portaiden kilpajuoksut ja muut vallattomuudet olivat silkkaa iloa. Ja erityisen ilon ja jälkimuistelun aihe on siinä, että ymmärsin mennä Tukholman-vuosinani mukaan Vietnamin sotaa vastustaneeseen kansanliikkeeseen. Me kaikki yhdessä saimme sen hulluuden loppumaan, ja rentojen jenkkipoikien nuoremmat vuosiluokat ehkä pelastuivat iloisempaan nuoruuteen.

 

Vaarallista puuhaa

Tarkoitus oli ottaa kirjahyllystä Matti Kurjensaaren henkilökuvia sisältävät esseekirjat ja lukea, mitä hän kirjoittikaan korkealentoisella tyylillään muutamasta takavuosien merkkihenkilöstä.

Kurjensaari sijaitsee aakkosjärjestyksessä alimmaisella hyllyllä, melkein lattialla. Jouduin siis kyykistymään.

Silloin se iski. Salama osui oikeaan polveeni takaapäin.  Pystyyn siitä ei päässyt. Kivusta irvistellen konttasin sohvalle makaamaan

Mitä tästä opimme?

Kirjahyllyt ovatkin paholaisen suunnittelemia virityksiä. Sellaisia ei pidä kotiinsa rakentaa. Kurjensaari on gangsterikirjailija, jonka teokset pitäisi polttaa roviolla.

Nyt makaan neljättä päivää sairaalassa. Polvea on kuvattu ja tutkittu, mutta mitään rikki mennyttä ei ole löytynyt. "Bakerin kysta" -niminen vamma on mainittu, "ehkä tai sitten ei". 

Blogi jää nyt tauolle, kunnes tästä tokenen - tai sitten ei, en ole varma. Sairaalassa virikkeitä kirjoittamiseen on niukasti.

Kuvissa nykyisen lähiympäristoni virikeaineksia. 

Minä muutosvastarintainen

Kyllä minua voi filmihulluksi sanoa. Olen ollut mukana jos jonkinlaisessa elokuvakerhossa murkkuiästä asti Jyväskylässä, ja myöhemmin sitten Tukholmassa ja Helsingissä. Elokuva-arkiston kantajäsen olen edelleen (sen virallinen nimi on muuttunut mutta en ota sitä käyttöön – uusi nimi maistuu byrokraattiselta valtion virastolta, ei taidelaitokselta)

Minulle elokuva on taideteos, ei sesonkisidonnainen kauppatavara. Filmihullu tuntee alan ja tietää tärkeät ohjaajat ja näyttelijät ja heidän tuotantonsa. Hän lukee alan kirjallisuutta ja aikakauslehtiä. Minulla on Filmihullu-lehden kaikki vuosikerrat tallella kellarikomerossa vuodesta 1979 alkaen.

Kaupallisten elokuvateattereiden tarjonta oli Helsingissä 1980-luvulle saakka sellaista, että aina jostakin löytyi laadukasta katsottavaa. Sen jälkeen laatu on vähitellen hiipunut. Nykyisin on vaikea löytää mitään kiinnostavaa.

Ennen elokuviin mentiin katsomaan tarkasti tarjolla olevaa esitystä. Jos joku rapisutti karamellipussia, sitä pidettiin moukkamaisena käytöksenä. Elokuvan jälkeen mentiin usein keskustelemaan nähdystä viinilasillisen tai oluttuopin ääreen. Lämpimiä muistoja nousee mieleen, kun kokoonnuimme porukalla jonkun kämpille, istuimme piirissä lattialla, nautimme punaviiniä ja keskustelimme henkevästi jostain Godardista, Truffaut’sta tai Bergmanista.

Nyt kaikki on toisin, tässäkin.

Minulla on houkutus mennä kokeilemaan elokuvateatteria, jossa syödään ja juodaan esityksen aikana. Ruoka- ja juomalistat ovat esillä pääsylippua ostettaessa. Tarjolla on herkkua monenlaista, varsinkin juomia.

Epäily on suuri. Tuleekohan siinä katsomisesta mitään? Vai onko sillä niin väliäkään? Siinä syömisen, juomisen ja seuranpidon seassa ei liene väliä, millaisia kuvia näytetään. Ehkä erikoistehosteita ja rymäkkäitä takaa-ajoja tulee vilkaistuksi. – Vai olenkohan minä taas kerran muutosvastarintainen vanha hippi?

Kun Kaurismäet avasivat Andorra-teatterinsa 1970-luvun lopulla, Aki heitti ensimmäiseksi aulassa olevan popcorn-koneen hankeen. Kauas on siitä tultu.

Kuvassa Urmas A. Hilapielen kirjoittama Kino-Suomi (2022). Tuttu kirjoittaja esittelee Helsingin kaikki nykyiset ja entiset elokuvateatterit. Yhdessäkään ei ole mainintaa ruokailusta esityksen aikana. 

Kipeät

Kesästä tulikin erilainen. Minusta tuli osapäiväinen sairaanhoitaja. Mikäpä siinä, ei minulla muitakaan kiireellisiä menoja ollut. Eikä matka ollut pitkä, nopeasti pääsin paikalle, kun kutsu kävi.

Vuosia jatkuneet vatsavaivat muuttuivat kivuliaiksi kouristeluiksi. Nukkuminen ei onnistunut, uupumus, ahdistus, masennus. Alkoholi hetkeksi helpotti kouristuksia yön yksinäisyydessä, mutta syöminen ei onnistunut ollenkaan. Hento nainen laihtui entisestään. Kierre paheni.

112-soitto tarvittiin kolme kertaa, ja ambulanssi vei potilaan päivystykseen. Kyytiin en päässyt mutta äkkiä minä reilun kilometrin ambulanssin perässä kävelin pitkin öistä Topeliuksenkatua Meilahteen.

Taksilla mentiin Meilahden päivystykseen neljä kertaa. Kaikki nämäkin öisin. Ei siinä mitään, minähän olen öisin pirteimmilläni, valmis soittamaan, taluttamaan, menemään mukaan, istumaan tukena odotushuoneessa.

Lisäksi oli useita käyntejä terveyskeskuksen päivystyksessä, laboratoriossa ja yksityislääkärin vastaanotolla. Apteekissa kävin harva se päivä: aluksi Panadol, Librax, Nutridrink, myöhemmin Pegorion, Beetasalpaaja, Triptyl, Opamox… Ruokakaupasta enimmäkseen jugurttia, mustikoita ja banaaneja.

Siitä olin yllättynyt, että Suomen suurimman sairaalan yöpäivystyksessä ei ole lääkäri paikalla.  Tämä tuli koetuksi kahteen kertaan. Molemmilla kerroilla tulimme taksilla  ilmoittautumaan klo kolmen paikkeilla. Lääkärin luvattiin tulevan klo kuuden jälkeen, mutta silloin tulikin siivooja. Lääkäri saapui puoli kahdeksan. – Kyllä on hallitus hyvin onnistunut projektissaan julkisen terveydenhoidon alas ajamiseksi. Millaista onkaan Suomen syrjäseuduilla, kun pääkaupungin ytimessä sijaitsevassa jättiläissairaalassakin on tällaista.

Siinä meitä istui joukko sairaita ja saattajia isossa odotushuoneessa tuijottelemassa seiniä. Onneksi joku oli ymmärtänyt ilahduttaa meitä. Seinälle oli ripustettu monistelappu, jossa oli runo (kuva). Taide kuuluu kipeillekin.

Paranemisprosessi on kesken. Seuraavaksi vatsaultraääni ja psykiatri.