Laiskuus

Pitäisiköhän huolestua? Tai tarkemmin ajatellen, ehkä sittenkin voisin olla ihan tyytyväinen?

Vanhemmiten laiskistuu. Tai en muista tiedä, mutta ainakin minä. Aamulla herätessä tunnen ilon pilkahduksen, kun tajuan, että tänään ei ole pakko lähteä mihinkään. Kotona on niin mukava olla. Voin muhia nojatuolissa villasukat jalassa lukemassa, katsomassa elokuvia, kuuntelemassa musiikkia. Välillä tuntuu tarpeelliselta kirjoittaa, ottaa iltapäivätorkut tai katsella maailmaa ikkunasta.

Tai sitten tämä on merkki rappeutumisesta. Ihmisen kai kuuluisi olla touhukas ja aktiivinen.

Aihe nousi pohdittavaksi, kun kolusin lisää kellarivarastoa kuolinsiivouksen aloittamisaikeissa (ks. selitys viimeistä edellisestä kirjoituksesta, aiheena kellarista löytynyt herbaario). Löysin todisteita menneestä elämästä, jossa olen ollut käsittämättömän touhukas ja aktiivinen.

Löysin kellarin takanurkasta kansion, johon olen 1970–80-luvuila kerännyt yli 60 teatterijulistetta. Kävin silloin paljon teatterissa. Miten olenkaan jaksanut virkatyön ohessa! Lisäksi koko ajan elokuvia, konsertteja, taidenäyttelyitä ja tapaamisia. Ja tietysti matkoja. Koko ajan menossa!

Laskin, että tänä vuonna olen käynyt kaksi kertaa teatterissa, kolme kertaa konsertissa, muutaman kerran elokuvissa ja näyttelyssä, kaksi kertaa pienellä matkalla. En voi enää aktiivisuudella leuhkia. Noita alussa mainittuja kotihyveitä on kyllä tullut tehdyksi paljon.

Teatterijulisteeni ovat hienoja, erityisesti Måns Hedströmin Kom-teatterille tekemät, joita on eniten. Ne ansaitsisivat paikan seinällä, eivät minun kellarissani. Mutta minun seinilläni ei ole tyhjää tilaa, ne ovat täynnä kirjahyllyjä. Pitääpä kysäistä, kelpaisiko kokoelmani johonkin antikvariaattiin. Näytteeksi kuvasin muutaman.

 

Pyykkipoika

Minun sukupolveni ikäiset ihmiset tietävät taatusti, kuka oli Lenita. Hän näkyi ja kuului kauas. Pelkkä etunimi riitti.

Hän oli television alkuaikojen suuri tähti. Minun ensikohtaamiseni Lenitan kanssa oli 1960-luvun alkupuolella lauantai-iltaisin suomalaiset yhteen koonnut Laatikkoleikki, jota hän piti yhdessä Tarvan kanssa

Laatikkoleikkiin minulla liittyy henkilökohtainen muisto. Tauno A., tuttavaperheen isäntä, pääsi kerran osallistuman siihen. Tuttavan näkyminen televisiossa oli iso juttu.

Laatikkoleikki meni niin, että Tarva touhusi ja hössötti ja Lenita avusti. Tarva kyseli osallistujalta, ottaako hän sadan markan setelin vai laatikon. Laatikoita oli kymmenen, ja yhdessä niistä oli kohtalaisen arvokas palkinto, muissa jotain pientä ja hassua.

Tauno ei huolinut satasta vaan otti laatikon. Sitten hän sai valita laatikoista yhden avattavaksi. Kovan touhun ja tohinan ja fanfaarien säestyksellä Tarva avasi laatikon ja katsojat pääsivät näkemään, minkä palkinnon Tauno voitti.

Siellä oli pyykkipoikapaketti.

Kotiin palattuaan Tauno oli julkkis. Meilläkin hän kävi kertomassa kokemastaan. Erityisen vaikutuksen häneen oli tehnyt Lenita, jonka kanssa hän kertoi jutelleensa ohjelman jälkeen. 

Pyykkipojat hän jakoi ystävilleen. Meillekin hän antoi yhden. ”Lenitan pyykkipoikaa” säilytettiin lipaston laatikossa. Johonkin tuo arvoesine kuitenkin matkan varrella pääsi katoamaan.

(Samaan Lenitaan liittyvästä, Kekkosta naurattaneesta valokuvamuistosta kirjoitin vuosia sitten täällä:  klik).  

 

Ihan fiksu ajatus

Tuttu näyttelijä kertoi aloittaneensa kotonaan kuolinsiivouksen. Ei kuolema hänelle mitenkään ajankohtainen ole, hän vain aikoo tyhjentää huushollistaan tarpeettomat tavarat jo nyt, ettei tyhjentäminen jää sitten aikanaan muiden vaivaksi. Ikään kuin kohtelias ele jälkeenjääville.

Tuo taitaa olla ihan fiksu ajatus. Vaikutteille alttiina miehenä menin kellarikomeroon katsomaan, olisiko siellä jotain, mistä aloittaa. Ei minullakaan kuulu suunnitelmiin ihan heti kuolla, mutta mistäpä sen tietää, millaisia juonia ns. kohtalo on osakseni punonut.

Tiedostan kyllä, että jos edes kohtuullisen helpotuksen jälkeenjäävilleni aion järjestää, siihen menee kymmenen vuotta. Vähintään. Syytä olisi aloittaa heti ja olla ahkera. Rompetta on kertynyt paljon, varsinkin kirjoja.

Kellarikomeron takahyllyltä huomasin heti sopivan aloitusesineen. En muista, miten se on haltuuni joutunut, sillä se on ollut minulla lähes puoli vuosisataa. Mihinkään en ole sitä koskaan tarvinnut, ja aika isokokoinenkin se on. Mutta ei sitä roskiin raaskisi heittää. Sille pitäisi etsiä uusi omistaja.

Se on neljäsluokkalaisen Paavo Pystysen keräämä herbaario 1930-luvun loppupuolelta.

Nimilapuista näkee, että Paavo on kerännyt kasvit Savon suunnalta. Kasvit ovat pääosin erinomaisessa kunnossa, mutta muutama on kuivunut ja murentunut rikki.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Paavo Pystynen. Hakukone tuntee sen nimisen kilpajuoksijan, ja syntymäpaikka viittaa myös Savon suuntaan, Hirvensalmelle.  

Tästä herbaariosta voisin ensimmäiseksi luopua, jos vain joku huolii.

 

Ennen

Lapsena jouduin viettämään kekriä joka vuosi samalla tavalla. Perhe meni katsomaan tanhuesitystä kansakoulun juhlasaliin. Pidettiin siellä puheitakin ja laulettiin ja soitettiin, mutta ne tanhut olivat pääasia.

Se oli Maalaisliiton juhla, ja sinne meneminen oli isälle kiusallista, sillä hän ei ollut Maalaisliiton kannattaja. Mutta perhetuttavan rouva oli, ja hän ohjasi esityksen ja pyöri itse helmat hulmuten keskimmäisenä. Pääsyliput koko perheelle oli kohteliaasti häneltä ostettava. Muistan, kuinka isä puolipilkallisesti kommentoi jälkeenpäin tilaisuuden antia.

Nyt ei vuosikymmeniin ole kekriä (murteissa myös köyri, keyri, keuri) juhlittu; lieneekö koko vuosisatoja vanha perinne unohtunut? Hoitaako edes Keskustapuolue tätä? Olihan perinteellä toisenlaisiakin ilmenemismuotoja, kuten perinneoppaan sivuilta saamme lukea.

Tilalle on tullut Halloween. Sitä en suostu millään tavalla viettämään. Amerikasta levinnyt haitallinen vieraslaji, joka ei täällä sovi maisemaan. Lapset näyttävät kyllä innostuvan siihen sisältyvästä bisnespelleilystä.

Kekri ja pyhäin(miesten)päivä ovat sijainneet vierekkäin ja näyttäytyneet kai yhdeltä ja samalta kokonaisuudelta. Halloweenin ja pyhäinpäivän osuminen yhteen näyttää ainakin minun katsannossani aika irvokkaalta. Haudoille vietäväksi varmaankin myydään pääkallokurpitsan muotoisia kynttilälyhtyjä?

On kekrissä tainnut olla jotain maailmanlaajuisestikin pätevää. Satuin juuri selailemaan ikivanhoja kiinalaisia runoja, ja sieltä osui silmiin vuoden yhdettätoista kuukautta kuvaava runo. Kun tarkkaan lukee, siinä huomaa jotain samaa asennetta kuin vanhassa suomalaisessa kekrikulttuurissa.

Kiipeän

Kun kello käännetään talviaikaan, on syytä tarkistaa myös päivittäiset rutiininsa.  Siispä vein shortsit ja sandaalit ullakkokomeron vaatelaatikkoon ja otin sieltä tilalle pitkälahkeiset kotihousut, flanellipaidan ja villasukat. Kyllä nyt taas kelpaa yökaudet sepitellä lämminverisiä juttuja blogiin.

Television ohjelmatarjontaa tutkiskelin sillä silmällä, olisiko vanhoja tuttuja tarjolla. Myrskyluodon Maijan vanhan version voisin ehkä pitkästä aikaa ottaa valikoimaan. Wallanderin ja Beckin jätän väliin. Niitä uusitaan liian usein. Ja mainoskanavia välttelen niin kuin aina.

Iltaulkoilu jää sateessa pois, ja kohta varmaan tulee liukastakin. Sen välttelyä on syytä jatkaa. Kaatumisen pelko kasvoi koronatalvena, kun luiskahdin kolme kertaa nurin. Onni oli matkassa, kun vakavia vammoja ei tullut. Kuntopyörä varmaankin taas palaa käyttöön, ainakin hetkeksi.

Kuntosalit sen sijaan arveluttavat – niissä tietääkseni tulee helposti vammoja. Ikuisen muistijäljen jätti lapsuuden Jyväskylässä tehtaan talouspäällikön rouva, joka taittoi reisiluunsa haarahypyssä arkun yli rouvainvoimistelussa eikä sen jälkeen enää koskaan ontumatta kävellyt.

Kapakan vertaistukiryhmässä päätimme, että hissin käyttö saa meiltä  loppua, kun portaatkin on keksitty. Se on hyvä idea. Minä voin ajaa hissillä alas viidennestä kerroksesta, sitten kiipeän portaita takaisin ylös, ja sitten toistan saman muutaman kerran uudestaan (minun polveni ei pidä portaista alaspäin, ylöspäin sujuu paremmin). Välitasanteilla voin pysähtyä tarpeen mukaan huohottamaan, ja kaiteesta voin pitää kiinni, jos huippaa. Kyllä tällainen kiipeily kohtuullista iltakävelyä vastaa, eikä tarvitse pelätä liukkautta.

Tärkeintä olisi kuitenkin löytää vetävää lukemista, kun sohvalla flanellipaidassa ja villasukissa loikoilen. Edellisessä blogissa luettelin kuvien kera viime aikojen onnistuneita (ja epäonnistuneita) lukukokemuksia. Fiktion rinnalle on kuitenkin noussut yhä enemmän erilaisia henkilökuvauksia ja elämäkertoja. Niitä haluan löytää lisää.

Kuvissa tämän vuoden aikana luettuja kirjoja, joissa päähenkilö ei ole fiktiivinen hahmo vaan elävästä elämästä tuttu henkilö. Kaikki tässä esitetyt kirjat olen lukenut iloisesti alusta loppuun. Yksikään ei ole jäänyt kesken.

 

Uskallatko suositella?

Kaveri suositteli minulle hyvää kirjaa luettavaksi. Tilasin sen kirjastosta ja aloin lukea. Kesken jäi, ei lähtenyt vetämään, vaikka kuului huippuarvostettuun Tammen keltaiseen kirjastoon.

Siinäpä pulma, miten kommentoin, kun kaveri myöhemmin kyseli, mitä pidin kirjasta.

Minä valehtelin, että harmillisesti minulta jäi lukeminen kesken muiden kiireiden vuoksi, kun kirjaston lainausaika loppui. Kohtelias yritin olla, etten joutuisi sanomaan, että innostunut.  

Pitäisihän tuttujen tietää, että aika kranttu olen.

Suositteleminen on vaarallista. Minä en oikeastaan koskaan suosittele mitään kenellekään. Opin läksyn, kun kerran 70-luvulla suosittelin erästä elokuvaa kahdelle keski-ikäiselle rouvalle. Monta vuotta sain kuulla pieniä irvailuja poikamiesten suosituksista.

Minulta jää nykyisin aika moni kirja kesken – samoin sarjafilmi ja elokuva. Jos ei lähde vetämään, en väkisin yritä jatkaa. Sellaisesta sain kyllikseni kirjallisuustieteen opiskelijana. Ajattelen niin, että tässä iässä jäljellä oleva aika on käytettävä kiinnostaviin teoksiin. Sellaisia kyllä riittää.

Kesken jättäminen ei välttämättä tarkoita, että teos olisi huono. Vika voi olla myös minun senhetkisessä vireystilassani. Ajatukset voivat karata omille teilleen laatukirjaakin lukiessa. Sellaista vaan sattuu, ei voi mitään.

Tässä (yläpuolella) kesken jääneitä kirjoja muutaman viime kuukauden ajalta.

Eivät kaikki kirjat minulta kesken jää. Tässä iloisesti loppuun luettuja kirjoja samalta ajalta. Huonosti vetävät kirjat eivät tälle listalle pääsisi.

 

Mieslukija

Tuli puheeksi Daphne du Maurierin romaani Rebekka (1938) ja Alfred Hitchcockin siitä tekemä elokuva (1940). Oli pantu merkille, että YLE esittää elokuvan lauantain klassikkosarjassaan.

Keskustelun miespuolinen osallistuja totesi, että Hitchcock ei ole ihan omimmalla alueellaan tässä elokuvassa. Kauhuromantiikka goottilaisin tehostein tuntui vieraalta. Murhan syyllinenkin selviää vähän kuin oikotietä.

Keskustelun naispuolinen osallistuja ihmetteli näkemystä. - Eihän mies tietenkään kaikkea lukemaansa voi ymmärtää. Kirjan juonenkäänteethän painottuvat vahvasti muualle kuin  murhan selvittelyyn. Tarinahan kertoo heikosta naisesta vahvan miehen vallan alla.

Kirja kaivettiin esiin miespuolisen keskustelijan hyllystä, jossa se oli seisonut koskemattomana 70-luvuta asti. Mies joutui myöntämään, ettei ollut lukenut kirjaa loppuun, ei puoliväliinkään. Tämä näkyi paksun pokkarikirjan sivujen selkämyksen taittumisista. Elokuvan hän kyllä oli nähnyt, se oli jopa hänen dvd-hyllynsä Hitchcock-kokoelmassa.

Naispuolinen keskustelija kertoo, mistä kirjassa on kyse:

Tarina kertoo suuren kartanon mahtimiehen uudesta nuoresta rouvasta, joka edustaa aikansa patriarkaatin ihannoimaa naiskuvaa: hän on kokematon, alistuva, hiljainen ja epävarma. Hän yrittää epätoivoisesti sopeutua kartanon tiukkoihin sosiaalisiin kuvioihin siitä, miten kunniallisen naisen kuuluu käyttäytyä.

Häntä vertaillaan jatkuvasti edelliseen rouvaan, onnettomuudessa kuolleeseen Rebekkaan, joka oli täydellinen vastakohta, tummat hiukset, maalatut punaiset huulet,  itsenäinen, seksuaalisesti vapaa, manipuloiva ja miehensä kontrolliin alistumaton. Siis vanhakantaisessa tulkinnassa kelvoton hienoksi vaimoksi mutta uudenlaisessa tulkinnassa moderni nainen, joka ei alistunut käyttäytymisnormien painostukselle vaan oppi käyttämään miesten hallitsemaa järjestelmää hyväkseen

Kun mies sitten paljastaa murhanneensa Rebekan, asetelma muuttuu. Nuoren rouvan alemmuudentunne katoaa ja hän kokee itsensä voittajaksi Rebekkaan nähden. Loppuhuipennuksessa koko kartano tuhoutuu tulipalossa. Tuntuu kuin Rebekka voittaa haudan takaa ja mies menettää kaiken, minkä vuoksi hän on murhan tehnyt. Avoimeksi kysymykseksi jää, suostuuko nuori rouva uudessa tilanteessa suojelemaan rikollista aviomiestään.

¤

Miespuolinen keskustelija alkoi tietysti samana iltana lukea Rebekkaa uudella raikkaalla otteella, mutta ei se lähtenyt vieläkään vetämään. Syyksi hän totesi pokkaripainoksen erittäin pienikokoisen präntin ja himmentyneet lukulasit. Joskus toiste sitten uusi yritys, hän lupaa.

Elokuvan hän katsoi ja kommentoi mielessään, että kyllä Hitchcockilla vielä tätäkin parempia ohjauksia on. Mutta hän aikoo katsoa sen varmemmaksi vakuudeksi vielä toisenkin kerran, sillä siinä oli kyllä sellaisia hienoviritteisiä sävyjä, joita kaikkia ei ehkä heti kertakatsomalla huomaa.  Areenassa se pysyy jouluun asti.

 

Selville saivat

Kalela, Akseli Gallen-Kallelan erämaa-ateljee Näsijärven rannalla Ruovedellä, tuli minulle jokakesäiseksi käyntikohteeksi kolmeksi  vuosikymmeneksi 1980-luvulta alkaen. Kesäkotini Längelmävedellä sijaitsi kohtalaisen lähellä, ja kesävieraat halusivat aina nähdä tuon kuuluisan talon. Vaikuttava paikka se olikin.

Gallen-Kallelan itse suunnitteleman kelohonkatalon rakentaminen alkoi 1894. Taiteilija perheineen asui siellä vaihtelevia aikoja vuoteen 1921 asti. Gallen-Kallela maalasi Kalelassa tärkeimmät Kalevala-aiheiset maalauksensa ja suunnitteli tekstiilit, huonekalut ja freskot vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin

¤

Ruovesi tuli minulle muutenkin tutuksi. Runebergin lähde, Vänrikko Stoolin talo, Vanhan kirkon konsertit, Vinhan kirjakauppa, Noitakäräjät, Pyynikkilän kesäteatterit, Helvetinkolu - ja lounas aina ravintola Lierassa, jonka näköalaikkunoista oli upea näköala kauas järven vastarannalle asti.

Jossain vaiheessa Kalela suljettiin yleisöltä, ilmeisesti lopullisesti. Syyksi on väitetty jonkinlaista sukuriitaa. Tämä on suuri vahinko Suomen kulttuurille ja tietysti Ruoveden matkailulle.

Ja nyt sitten yhtäkkiä huomaan, että on ilmestynyt Vinhan kirjakaupan kustantama dekkari, jonka tapahtumapaikka on juuri rakennusvaiheessa 1895 ollut Kalela ja päähenkilö taiteilija Axel Gallén itse yhdessä toisen taiteilijan, Hugo Simbergin kanssa. Dekkarin on kirjoittanut JP Koskinen, minulle entuudestaan tuntematon tekijä. Kirjan nimi on Ruoveden paholainen, ja se on aloitus moniosaiselle Ruovesi noir -sarjalle.

Pitäähän tuollainen kirja lukea, vaikka asetelma hieman epäilyttää. Lukeminen lähtee kuitenkin liukkaasti vauhtiin. Kalelaa rakennetaan, ja sitten muurari löytyy metsästä murhattuna. Axel ja Hugo ryhtyvät tutkimaan. Mukaan tulee paikallista väkeä, topakka piikatyttö, nimismies, kirkkoherra, suntio, kirjansitoja, juopottelevia kortinpelaajia ja metsässä asuva erakko. Kohta murhia ja katoamisia tapahtuu lisää ja välillä mennään mystiikan, ennustusten ja esoteriankin puolelle. Axel ja Hugo kiitävät pitkin pitäjää kuin Holmes & Watson.

Välillä epäilyt kohdistuvat taiteilijoihin itseensäkin. Vanha Ruovesi näyttäytyy ahtaan kristillisenä, perinteisenä maalaispitäjänä, josta löytyy vain muutama avarasti ajatteleva ihminen. Taiteilijat näyttävät kansan silmissä omituisilta: rakentavat metsään jumalatonta pirunlinnaa, toinen maalaa taulunsa täyteen pikkupiruja, eivätkä edes kirkossa käy. Noitavoimia he luultavasti ovat mukanaan tuoneet rauhalliseen pitäjään.

Lopussa murhat tietysti ratkeavat. Kyllä kirja ihan lukukelpoinen oli. Juoni imaisi kyytiinsä ja vauhdikkaita käänteitä riitti. Historiallisten paikkojen ja tunnettujen henkilöiden yhdistäminen fiktiiviseen murhamysteeriin  on kyllä aika outo kirjallisuuden laji. Uskottavuus ei ollut ihan vahvimmillaan, kun nämä kaksi kansallista merkkimiestä mennä huitelevat yötä myöten pitkin pitäjää milloin minkäkinlaisella kyydillä kyselemässä ja kuulustelemassa. Mutta pääasia kai on, että syyllisen selville saivat.

 

Yljä

”Mitäpä yljälle kuuluu?” kysäisin tutulta nuorelta naishenkilöltä, kun hänet pitkästä aikaa tapasin. Edellisellä Brysselin-lomallaan hän oli tuonut näytille tuoreen poikaystävänsä. Oikein mukavansorttinen nuorimies olikin.

                                                                 René Magritte

Heti huomasin, että kysymykseni aiheutti jonkinlaisen säpsähdyksen. Mieleeni välähti, että on tainnut tulla ryppyjä rakkauteen ja siksi kysymykseni on kiusallinen.

Mutta ei, sain kuulla, että suhde on kunnossa. Sen sijaan sain ihmettelyn mitä tarkoitan oudolla kysymykselläni. Vihjailenko jotain käyttämällä tuollaista sanaa?

Siis sana ”yljälle” – se maistui epäilyttävältä. Kotiseudullaan Pohjanmaalla nuori nainen oli saanut kuulla epäluuloisia kommentteja sulhasensa ihonväristä ja kulttuuritaustasta. Sellaista törinää on nyt liikkeellä kuin kulkutautia, varsinkin politiikassa. Mutta että minäkinkö, kun tällaista yljää kysyin?

Nyt ymmärsin säpsähdyksen. Selitin, että sana ei ole yljä vaan ylkä, eikä se ole hitusen vertaa pilkallinen tai vihjaileva. Päinvastoin, se on nykykäytössä ylätyylinen, juhlavalta maistuva ikivanha omaperäinen suomalais-ugrilainen sana. Vanhassa Raamatun suomennoksessa se on runsaassa käytössä. Uudemmassa käytössä se korvataan sanalla sulhanen.

Astevaihtelun heikko aste taitaa sekoittaa sanan tunnistamista: ylkä : yljän, yljässä, yljälle jne.  Tutummissa sanoissa sama astevaihtelu ei tunnu yhtä oudolta, esim.  kylki : kyljen / polkea : poljen.

Vapauduin siis porsastelija-epäilystä.  Päivittelimme yhdessä vanhan kielen katoamista. Olen aiemminkin suhtautunut nurjasti Raamatun kieliasun nykyaikaistamiseen. Minusta vanha kirkkoraamattu oli kieleltään ja lauserytmiltään suurenmoinen taideteos. Ei sellaista olisi saanut arkipäiväistää. ”Ja tapahtui niinä päivinä” tuntuu minusta jylhemmältä kuin ”Siihen aikaan”  ja ”Ja he peljästyivät suuresti” aiheuttaa eri tunnelman kuin ”Heidät valtasi pelko”.

Ei tästä ole kauan kun rahvaanomaisin rillumarei-kulttuurikin osasi operoida Ylkä-astevaihtelulla. Näytteenä Reino Helismaan nokkela riimittely laulusta Meksikon pikajuna.

 

Hilda

Mummoni Hilda opetti minulle 1950-luvulla, että hillo- ja marja-astioiden pinnalle kasvaneesta homeesta on hyötyäkin. Jos sitä syö, se parantaa lauluääntä.

Radion lauantain toivotuissa levyissä niihin aikoihin soi usein Miliza Korjusin laulama Warum (klik). Se oli minun korvissani hurjinta laulutaitoa, mitä kuvitella voi: hyvin korkealta ja kovaa. Kyllä on Milizan täytynyt syödä paljon homehtunutta marjahilloa.

Minä en tainnut syödä riittävästi. En pärjännyt ollenkaan koulun laulukokeessa. Todistukseen laulun arvosanan kohdalle merkittiin viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liian hyvä arvosana. Viiva ei siitä koskaan muuksi muuttunut. En myöskään päässyt alakoulun kuoroon, vaikka kovasti halusin. Halun motivaatio oli kyllä aika kyseenalainen. Halusin kuoroon, koska siellä oli muuan Leena, ja minä halusin olla siellä missä Leenakin. Laulamisesta ei ollut niin väliä. 

Hilda-mummo opetti minua alle kouluikäisenä rukoilemaan nukkumaan mennessä. Tärkeää oli panna sormet ristiin. Jos sitä ei tehnyt, rukoileminen oli turhaa, ei Jumala kuullut.

Jos muistaa rukoilla sormet ristissä joka ilta, pääsee taivaaseen, muuten ei pääse. Kaikki rukoilijat pääsevät, ei pidä uskoa naapurin Mailista, joka sanoo, että vain 144000 parasta ihmistä pääsee ja kaikki huonommat jäävät pois. Mailis on vaan sellainen vierasuskoinen.

Yhdestä asiasta minulle jäi paha mieli. Tiesin yhden mukavan miehen, joka ei voi päästä taivaaseen. Hän oli Eino, luokkatoverini Sirpan isä. Hän oli sodassa menettänyt toisen kätensä, siitä oli jäljellä vain tynkä. Kun ei ole sormia, ei voi pistää sormia ristiin.

¤

Hildalla on tänään syntymäpäivä. Hän täyttäisi 125 vuotta. Neljän sukupolven kuvassa Hilda seisoo oman äitinsä Emilian vieressä ja pitää minua kädestä.

 

Kädet pois taskuista

Muistikuva nuoren miehen varhaisvuosilta.

Olin vanhempien mukana kyläilemässä isän työkaverin perheen mökillä Pihlajavedellä. Oli kesä1964, minä 14v.

Mökillä oli myös perheen samanikäinen tytär. Huiskuksi häntä kutsuttiin, se oli väännös hänen sukunimestään. Olin tuntenut Huiskun pikkulapsesta saakka.

Istuimme Huiskun huoneessa ullakolla kuuntelemassa musiikkia. Huiskulla oli magnetofoni, johon hän oli äänittänyt mikrofonilla radiosta uutta rautalankamusiikkia. Radiossa oli kaksikin ohjelmaa, jotka soittivat uutta poppia: Kahdeksan kärjessä keskiviikkoiltaisin ja Kaleidoskooppi perjantai-iltaisin.

Mankka lauloi ”Close your eyes and I'll kiss you / Tomorrow I'll miss you / Remember I'll always be true - - ”. Siinä kohdassa Huisku onnistui häkellyttämään minut pahasti. Hän kysyi, olenko koskaan suudellut tytön kanssa.

Jotain kai ähkin ja änkytin. Eihän sitä voi tunnustaa, että yksinäiseksi haaveiluksi ja mielikuvaharjoitteluksi se on jäänyt.

Sitten Huisku suorastaan tyrmistytti ujon nuoren miehen. Hän kysyi, haluanko että hän opettaa.

Huisku oli toimen tyttö. Hän ei hengen haukkomistani jäänyt katsomaan vaan pisti toimeksi. Mutta touhu ei päässyt alkua pidemmälle, kun tuli katko. – Höh, ei suudellessa pidetä käsiä taskussa! Ärtyneeltä kuulostava komennus, ja sitten hän näytti, miten kädet pidetään.  - Ja silmät kiinni kun huulet koskettavat! 

Ei siinä kauan mennyt, kun edettiin fritsun tekoon ja sitten kielisuudelmaan. Sain heti kuulla, että kielenkärkien lipsuttaminen vastakkain aiheuttaa pojissa ”yhden jutun”, ja kädellä Huisku kokeili, aiheuttiko.

Koko oppimäärä tuli valmiiksi suunnilleen kymmenessä minuutissa. Huisku varmaan totesi minut täysin oppineeksi. Sitten kuunneltiin lisää musiikkia.

Jatkokurssi jäi yritykseksi. Se tapahtui seuraavana kesänä samassa paikassa, mutta se meni nolosti mönkään.

Olen vuosien varrella tavannut Huiskun muutaman kerran käydessäni kotiseudulla Jyväskylässä. Olen muistanut kiittää häntä nuorena saamastani pätevästä alkeisopetuksesta.

Saa puhua rumia

Muistikuva kansakoulusta.

Niemen Mauri sanoi opettajan kuullen ruman v-sanan. Opettaja tarttui Mauria kauluksesta, talutti pesualtaalle ja tunki suun täyteen saippuaa.

Taisimme koko luokka kerrasta oppia, mitä passaa suustaan päästää.  Ainakin pitää katsoa ympärilleen, ettei ole vääriä henkilöitä kuuloetäisyydellä.

Muistelen, että minä en tuota oppia erityisemmin tarvinnut. Olen melko varma, että suuni oli jo silloin puhdas ilman saippuoinnin uhkaakin.

Vuosia sitten täällä blogissa mietin, miten voimasanastoa kevennettäisiin. Pitkä ehdotuslista löytyikin  (klik 1).

Myöhemmin käytin kerran v-sanaa itsekin (klik 2) ja jouduin heti puolustelemaan lukijoita järkyttänyttä tekoani  (klik 3).  

Nykyisin v-puhe on arkipäiväistynyt.  Sitä kuulee kaikkialla. Kohta varmaan juhlapuheissa ja kirkonmenoissa. Teinipojat olivat pitkään alan erityisosaajia. Siitä se on vähitellen levinnyt. Nuorison esikuvaksi nostetut jalon kansan parhaat pojat eli sankariurheilijat toivat sen television urheiluruutuun. Viimeksi ”rehellisiksi ja taitaviksi Suomen kansalaisiksi tunnettujen” ministereiden kelpo edustaja laajensi käyttöfoorumiksi Ylen pääuutislähetyksen. – Kyllä sitä taas on syytä vaatia Ylen lakkauttamista. Siivottomia ohjelmia lähettävät.

Jostain muistien kätköistä yllättärn luiskahti mieleen se opettaja ja saippua.

Uusi villi länsi

 

Ajoin taksilla rautatieasemalta kotiin. Ilman sitä olisin kastunut. Kuski oli oikein höveli nuori mies Turkista. Puhui suomea yritteliäästi ja osasi reitin ilma navigaattoria. Auttoi oma-aloitteisesti turvavyön kiinnittämisessä. Nousi perillä kaatosateessa avaamaan auton oven ja piteli sateenvarjoa niin että pääsin kuivana sisään. Itse hän kyllä siinä kastui.

                                                                             Takemasa Ryo

Kotimaisilta kuskeilta harvoin saa tällaista palvelua – ei ainakaan vanhemmilta mieskuskeilta. Minulla on kokemusta. Persukset eivät penkistä nouse ellei ole aivan pakko. Äskettäin jouduin kuuntelemaan vanhemman kantasuomalaisen mieskuskin persupuhetta maahanmuuttajakuskien kelvottomuudesta, kunnes sanoin mieluummin kuuntelevani radiota. Sieltä tulikin sopivasti suomi-iskelmää:  ”- - tänä yönä / onni suosii rohkeaa - -”

Käytän aina samaa taksifirmaa, jos vain mahdollista valita. Aina ei ole. Aseman taksitolpasta tuli varsinainen villi länsi, kun Juha Sipilän hallitus (kepu & ps & kok) ministeri B:n johdolla romutti hyvin toimineen taksijärjestelmän vapaan kilpailun siunauksellisuuden vuoksi. Nyt samalla perusteella on käynnissä julkisen terveydenhuollon romuttaminen. Minäkin jouduin vastoin tapojani käyttämään yksityistä lääkäriasemaa ajokortin uusimisessa, kun julkisella puolella ei enää riitä resursseja tällaiseen. Uutisista olen havainnut, että erilaisista vanhusten hoitofirmoista on nyt kasvamassa uusi villi länsi.

 

Pahan päivän varalle

Kun vanhan kirjoituspöytäni keskilaatikon avaa, edessä on tulostuspaperinippu, kyniä ja muita kirjoitustarvikkeita, muistitikkurasia, muistilappuja ja postimerkkejä. Jos isokokoisen laatikon avaa niin, että pääsee perälle asti – kuten kuvassa – sieltä löytyy rasioita  täynnä jännittävän näköistä pikkutavaraa.

Harvoin laatikko tulee vedetyksi auki niin, että perällä olevat tavarat tulisivat näkyviin. Tänään tuli. Jäin tutkimaan, mitä aarteita  löytyykään. Tavarat ovat pysyneet samalla paikalla vuosikymmeniä. Ei sitä tiedä, tavaroita voi joskus vielä tarvita.

Ensimmäiseksi sieltä löytyi puusta tehty mustekynän varsi – siis vain varsi, ei terää. Varteen on kaiverrettu sanat ”Yli pauhun kenttien / hurmeisten näin / lippumme liehuu hulmuten.”  Kynän yläpäässä on ihmisen nyrkki, joka pitelee jotakin.

 En tunnistanut sanojen alkuperää, mutta kun kirjoitin tuon sitaatin hakukoneelle, se kyllä tiesi. Runon nimi on Jääkärimarssi, ja sen on kirjoittanut Heikki Nurmio. Tulee tunne, että pitäisihän tämän olla tuttu, sillä juuri tämän sävyisiä lauluja musiikinopettaja Toivo  Korhonen meillä laulatti oppikoulun alaluokilla laulatti. ”Syvä iskumme on, viha voittamaton - -”  Uljaaksi piti nuoriso kasvattaa.

Etsin koko laulun sanat. Huomasin taas tekoälyn hutiloineen. Kynän kaiverruksen neljä ensimmäistä sanaa ovat kyllä Jääkärimarssista, mutta siitä eteenpäin sanat kuuluvat näin: ”- - päin nousevan Suomen rantaa”. Kynän varren kaivertaja on siteerannut väärin.

Tästä kynästä puuttuu terä. Saakohan niitä enää mistään? Tarvittaisiin myös mustepullo ja imupaperi. Kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla oli kaunokirjoitustunteja. Siinä olin taitava. Opin kastamaan kynän kärjen mustepulloon, kirjoittamaan tahraamatta vihkoon mallin mukaisia kirjaimia ja lopuksi kuivaamaan märän musteen imupaperilla. (Kynän varressa ei kuitenkaan ollut kaiverruksia.) 

Minulla ei ole tietoa tämän kynänvarren taustoista. Sen tiedän, että se oli jo lapsuudenkodissani. Mutta mistä se sinne oli tullut? Jääkäriaate ei ollut perheessä eikä suvussa erityisen vahvoilla. Mutta minä säilytän se kyllä laatikkoni perällä pahan päivän varalle.

¤ 

P.S. Aloin ihmetellä, ovatko kaikki blogituttavani lopettaneet kirjoittamisen. Päiväkausiin ”blogilistaan” ei tullut yhtään uutta kirjoitusta. Avasin sitten niitä vanhoja kirjoituksia, jotka olin jo lukenut.  Ja sieltähän löytyi jokaiselta uusia kirjoituksia, niistä ei vaan ollut tullut merkintää listaan.

Onkohan tämä nyt Bloggerin häiriö? Vai onko vika minun asetuksissani? Onko muilla tällaista?

 

Ei ikinä enää

Vanha kaveri oli löytänyt uuden emännän. Oikein olikin eläväinen tapaus..

Vuosiin emme olleet tavanneet, ennen koronaa viimeksi. Moni muukin asia oli ehtinyt muuttua. Samoin kuin minä, kaverikin oli luopunut kesämökkeilystä. Ennen kaveri vietti kaikki kesänsä Päijänteen rannoilla, nyt tilalle olivat tulleet Välimeren rannat.

Syy noin isoon muutokseen oli uusi emäntä. Hän ei mökkeilystä pitänyt. Hän oli nuorena saanut kyllikseen kesämökkielämän epämukavuuksista: oli hyttysiä, paarmoja, puiden pilkkomista, rikkaruohojen nyppimistä, kylmällä vedellä peseytymistä, ulkokäymälä, heinänuhaa, metsässä rämpimistä marjojen perässä ja mitä kaikkea. Hän oli päättänyt, että ei ikinä enää.

Minä vähän toppuuttelin, sillä minullakin on kokemusta mökkielämän vaivoista on melkein puoli vuosisataa. Ei se niin epämukavaa minun mielestäni ollut. Hyttysiä oli, ulkokäymälä oli, mutta niihin tottui. Puiden pilkkomista pidin mukavana puuhana niin kauan kuin selkä kesti – se oli vastapainoa talven loputtomille paperitöille. Mutta rikkaruohoja ja marjojen keräämistä minulla ei ollut ollenkaan. Niistä minä sain kyllikseni lapsena ja päätin, että ei ikinä enää.

Minun lapsuudenperheeni sai joka kesä marjojenkeräyskuumeen. Isä siinä tuli aivan vimmaiseksi. Kaikki vapaa-ajat menivät Petäjäveden, Multian ja Keuruun metsissä ja soilla. Auton perä täyteen ämpäreitä, äiti teki eväät ja sitten menoksi. Mustikoita, vadelmia, lakkoja, puolukoita. Isä teki keräämisestä kilpailun, siitä oli ilo kaukana.

Kotona sitten marjojen siivoamista, purkittamista ja mehumaijalla sotkemista. Ja muutaman päivän kuluttua sama alusta uudestaan. Ja välissä vielä takapihan viisi mustaviinimarjapensasta, jotka jäivät yksin minun vaivakseni.

Kyllä niitä marjoja ja mehuja talven mittaan käytettiinkin, mutta ei tarpeeksi. Joka vuosi kellarista kannettiin tunkiolle parin vuoden takaisia homehtuneita mehuja ja hilloja, kun tarvittiin uusille tyhjiä astioita.

Kaverin uusi emäntä ei oikein ottanut uskoakseen, että kesämökkielämästä voi selvitä ilman marjametsässä (ja sienimetsässä) rämpimistä. - Mistä sitten on peräisin tarjolla oleva marjaherkku?

Kyllä, tarjolla oli herkku, jossa oli mustikoita ja mansikoita. Lisäksi päälle oli ripoteltu kaurakeksin murusia ja kaadettu vaniljakastikettä. Tätä minä nautin kesät talvet iltapäiväkahvin kera. Talvella mansikka jää pois, sillä se ei ole pakasteena yhtä hyvää kuin tuoreena.

Mutta marjat eivät ole metsässä itse rämpimällä hankittuja. Mustikat ovat Alepan pakastehyllyltä ja mansikat torilta.

Kuin varas yöllä

Roskapussia viedessä huomasin katoksen nurkassa lattialla puoliksi piilossa roska-astian takana isokokoisen taulun. Sen kuvapuoli oli seinään päin, joten en nähnyt, millainen taulu se oli.

Asia jäi vaivaamaan, joten myöhään seuraavana iltana tein asiaa katokseen nähdäkseni, onko taulu tallella. Oli se.

Kiskoin roska-astian pois paikaltaan päästäkseni kääntämään taulun. Tunsin jotenkin olevani luvattomissa puuhissa. Olin sen verran myöhään liikkeellä, että ei ollut kovin suurta vaaraa joutua yllätetyksi.

Taulu oli Marc Chagall –juliste.

Löytö sytytti. Olen aina pitänyt tämän venäläis-juutalais-ranskalaisen taiteilijan töistä. Olen nähnyt teoksia näyttelyissä, olen lukenut hänestä kertovia kirjoja. Nyt joku kotikorttelini asukas on hylännyt hienon julisteen. Olisikohan luvallista ottaa se?

Menin vielä kotiin miettimään. Päätös oli kuitenkin tehtävä pian. Jo aamulla roska-auto saattaa napata taulun kyytiinsä ja pistää sen jätemyllyllä pirstaleiksi.

Menin aamuyöstä hakemaan taulun. Siinä oli luvattoman puuhan makua – vähän kuin lapsena poikaporukassa omenavarkaissa naapurin puutarhassa. Jostain syystä tuntui nololta, jos joku näkisi minut kantamassa taulua pihan poikki sisään ja hissillä ylös.

Onnistuin. Vastaantulijoita ei ollut. Ympäröivien talojen ikkunat olivat pimeinä.

Tuossa eteisen lattialla taulu nyt odottaa ripustamista. Seinillä ei ole paljon tyhjää tilaa kirjahyllyjen seassa, mutta eteisen seinälle vaatenaulakon viereen se mahtuu, jos siirrän siitä kaksi pienempää taulua vessan oven viereen.

Taulu ei ole ihan kevyt. Sitä nyt puntaroin, tilaisinko juniorin iskuporansa kanssa tekemään reiän seinään vai riittäisikö, jos itse vasaroin kolmipiikkisen taulukoukun seinään.

  

Eikä meiltä mitään puuttunut

En sentään koko kesää kaupungissa viettänyt. Pääsin melkein viikoksi maalle Vesijärven rannalle kaverin mökille kolmen äijän porukassa. Pääsin saunaan, uimaan ja soutelemaan. Sellainen on harvinaista herkkua nykyisin.

Maalla on kaunista, kauniimpaa kuin muistinkaan. Olo oli kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Vain se perinteikäs heinälatokohtaus jäi puuttumaan.

Viimeksi olimme samalla porukalla samassa paikassa silloin, kun pandemia oli pääsemässä vauhtiin. Mutta silloin ei ollut kesä. Silloin puhuimme paljon ränsistyvästä ulkomuodosta  (klik)   Nyt välttelimme niin ikäviä aiheita.

Uiminen pimeässä yössä kauas järvenselälle on vanha bravuurilajini. Jokin kosminen kaipaus vetää minua kellumaan keskellä järveä pimeässä yössä. Vain lyhty laiturilla saa osoittaa pimeyden keskellä suunnan, johon palata. Längelmäveden yöuinneilla ei muuta valoa missään näkynytkään, nyt vastarannalla tuikki muitakin valoja. Kelluminen saa kestää kauan, siinä saattaa jopa torkahtaa. Pitkästä aikaa pääsin senkin kokemaan

Kalastamassa kävimme soutuveneellä. Tosin minä en kalastanut. Minä lojuin perätuhdolla toinen käsi vedessä viistäen ja yritin ajatella, että elämä saisi aina olla tällaista kuin perhosella kesäpäivä.

Kalasopan ainekset siinä järvestä nousivat. Sopan sipulit ja mausteet löytyivät kasvimaalta. Muut murkinat olivat kaupasta. Nuoruusvuosiin verrattuna oli se ero, että makkara jätettiin kokonaan pois. Terveystietoisuus, nähkääs…

Siinä soudellessa kirjallisuusmieheen iski ajatus, että tästä meidän veneretkestämmehän on kirjoitettu kirja, jossa on juuri meihin sopivia ajatuksia. Eikä meiltä juuri mitään puuttunut.

 

Herättääkö pahennusta?

Miten voi yksinkertaisen lauseen kirjoittaminen olla näin vaikeaa! Mikä neuvoksi, että kirjoittaminen alkaisi kesätauon jälkeen taas vetää.

En ole juhannuksen jälkeen näppäimistöön tai someen koskenut. Tauko tekee kuulemma hyvää. Nyt olen muutaman päivän verrytellyt kankeita lauseitani, mutta eivät ne tunnut notkistuvan. Ei ole sanottavaa, ei ole ideoita. On vain näppäilyvirheitä. Tuntuu, että kirjoittaminen on epämääräistä, mihinkään johtamatonta puuhastelua.

Kirjoitanko väkisin vai annanko olla?

Olen koko ikäni kirjoittanut. Työvuosieni tyylilaji oli pykäläproosa. Siinä maistui byrokratia. Kirjoitin muistioita, pöytäkirjoja, lausuntoja, anomuksia, suunnitelmia, kannanottoja, alustuksia, taustaselvityksiä ja muuta sellaista. Mapit täyttyivät ja homma sujui.

Opiskeluvuosien kirjoitusten tyylilaji oli stiiknafuulia. Kirjallisuustieteen harjoitusesseisiin piti saada mukaan kaikki Wellekissä & Warrenissa ja sen sellaisissa  pyörineet sisäistekijät, objektiiviset korrelaatit, strukturalismit, metafiktiot, dekonstruktiot ja toiseudet. Siinä olin taitava, ja hyvästä osaamisestani jäi pysyvä todiste opintokirjaan. 

Viime talvena lueskelin vanhoja blogejani. Löytyi yllättävän hyviäkin, varsinkin kymmenen vuoden takaa. Uudemmat maistuivat pääosin väsähtäneiltä. Jäi vaikutelma, että parasta ennen -päivämäärä on jo aikaa sitten ohitettu. Harmikseni en osaa enää edes herättää pahennusta.

Mutta Töölöntorin asiat näyttävät kiinnostavan lukijoita pitkin ja poikin maailmaa. Liitän alle kolmen kesäkuukauden kävijätilaston – siis ajalta jolloin en ole kirjoittanut uutta. Yhdysvalloista 39 tuhatta lukukertaa, Saksasta 12 tuhatta, Ranskasta ja Singaporesta 8 tuhatta. Suomestakin 2 tuhatta. Ja viimeisenä listalla ties mistä tuntemattomista maista 18 tuhatta.

Miksi helvetissä tämmöinen kansainvaellus kohdistuu Töölöntorin väsähtäneeseen blogiin? Kuka selittäisi minulle? Ovatkohan nämä jotain nettirosvoja? Onko tämä vaarallista?

Mietin, että voisin ottaa tekoälyn palvelukseeni kirjoittamaan blogia. Sehän tyrkkii ihmisiä syrjemmälle joka paikassa muutenkin. Komentaisin sen kirjoittamaan sellaisia tekstejä, että aina joku närkästyisi.

Tai sitten voisin pistää pillit pussiin ja pensselit santaan ennen kuin dementia ottaa vallan ja tekstit käyvät kelvottomiksi.  Pitäisi ymmärtää ajoissa tehdä niin kuin Martti Anhavan viisas kirja neuvoo. Mutta se ajatus ei viehätä. Itsellenihän minä blogia kirjoitan enemmän kuin lukijoille. Kirjoittaminen kuulemma kaiken muun hyvän ohella ehkäisee dementiaa.

Ainutkertaiseksi

Eeva Kilpi (1928 - 2026)

Kirjailija, jonka runoja uskalsi tyrkyttää luettavaksi niillekin, jotka runokirjoihin - varsinkaan naisten kirjoittamiin - eivät vapaaehtoisesti koske.

"Minkä nyt mä nään - - "

 

                                                                     Tove Jansson 

                                                                 Martta Wendelin 

                                                                       Tove Jansson