Kun ei viitsi...

 

Tähän aikaan vuodesta se aina iskee. Aina yhtä yllättäen.

Yhtäkkiä tietokoneen ääressä koko talven kaiket yöt istunut Dessu kuulee kutsun, että ulkona olisi mukavampaa. Hittojako minä tässä näppäimistöä ja kuvaruutua katselen, kun ulkonakin on valoisaa.

Pitkäaikaiset lukijat muistavat, että ikimuistoisista ajoista asti Töölöntorin blogille on kesäksi aina käynyt näin. Kirjoittaja pistää pelit kiinni. Tai ei kokonaan kiinni, niin kuin alkuvuosina, vaan vähentää. Kirjoittaa kun viitsii. Kun ei viitsi, ei kirjoita.

Vuoden mittaan Dessu huomaa aina käyneensä turhan riippuvaiseksi somesta. Pahaa tapaa vastaan on terveellistä käydä katkolle.

On alkamassa jo neljäs kesä kun en muuta maalle. Ensimmäinen niistä meni sairastaessa, mutta seuraavat ovat olleet hyväkuntoisia. Pieni kaipuu maalle elää yhä, mutta kyllä kaupunkikesälläkin on puolensa. 

Jos tulee kova hellekesä, maalla elämä olisi kyllä helpompaa. Voisi istua lepotuolissa ulkona suuren puun varjossa lukemassa. (Kuva on kyllä hämäystä. Ei ollut hellettä vaan poikkeuksellisen kylmä alkukesän päivä. Kuvaa varten piti tarjetakseen pukea pitkät housut ja huppari. Mutta suuren omenapuun varjossa sentään hetken istuin, niin kuin hirmuhelteellä, ja kesähattu päässä niin kuin profiilikuvassa.).

Kesäyöt olivat maalla parempia kuin kaupungissa. Yökävelyt rantatiellä, tuoksuvat kukat niityllä, puissa karjuvat linnut, taivaalla suhaavat lepakot; kaikki tämä minulta nyt puuttuu. Puistot ja merenranta eivät korvaa menetystä.

Mutta kaupungissa tapahtuu kaiken aikaa monenlaista. Jos vaan viitsii lähteä katsomaan.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Jotain pientä Töölöntorilta varmaankin kesän mittaan kuuluu. Ja jos käy niin kuin ennenkin, Dessu ehkä virkistyy sen verran, että joskus kesän jälkeen viitsii taas enemmänkin.

Armo?

HS kirjoitti pitkän jutun koulujen armovitosista (24.5.26, toim. Reetta Räty). Nykykoulu antaa usein oppilaalle arvosanaksi viitosen, vaikka osaaminen olisi kelvotonta. Tätä käytäntöä kritisoidaan varsinkin eräissä poliittisissa piireissä.

Minullakin on kokemusta asiasta. Minun kouluaikanani ei ollut armoviitosia. Oli armottomia nelosia.

Minä jäin lukion ensimmäiselle luokalle, sillä todistuksessa oli kolme nelosta (algebra, geometria, fysiikka). Luokalle jäi myös kuusi muuta poikaa samalta luokalta.

                                                                  Pawel Kuczynski

Jälkeenpäin olen miettinyt, että huonosti sujuneelle opiskelulle oli kolme ilmiselvää syytä: Eeva, Kiksa ja Beatles. Ilman näiden viekoittelevaa seuraa minulla olisi luultavasti riittänyt aikaa läksyille.  Elettiin jonkinlaista teinihippielämää. (Olen tästä vaiheesta kertonut tarkemmin täällä  KLIK). 

Onnekseni siihen maailmanaikaan ei ollut armovitosia. Jos olisi ollut, opiskeluni olisi jokseenkin varmasti ajautunut umpikujaan. Osaaminen oli hieman hataraa muutamassa muussakin aineessa. Luokan kertaaminen korjasi tilanteen.

Luokalle jääminen oli yleisesti käytössä ollut keino tasoittaa kehitysvaiheen eroja. Pojat jäivät jossakin vaiheessa luokalle, tytöt harvemmin. Lähes kaikki miespuoliset kaverini ovat jääneet luokalle. ”Lukupään” heikkoudesta se ei kerro mitään. Perhepiirini on naimakaupalla tullut kaksikin miespuolista professoria, jotka ovat mielellään esitelleet nelosia viliseviä koulutodistuksiaan. 

                                                            HS 24.05.26 / Reetta Räty

 

Mielikuvitus

                                                           Laurits Andersen Ring 

Sitä vaan tässä ulos katsellessani mietin, että…

Maailma on täynnä drooneja, ohjuksia, pommeja sekä omituisia vallanpitäjiä, jotka ylittävät kaikki mielikuvituksen rajat. En ikinä olisi osannut kuvitella tällaista aikaa.

Taiteilijat puhuvat mielikuvituksesta. Mihin tässä enää mielikuvitus mahtuisi? Katoaako maailmasta taide, kun todellisuus ylittää vilkkaimmankin mielikuvituksen rajat? Jos eräskin suuren maan päämies olisi romaanihenkilö, sellainen romaani olisi täysin epäuskottava.

Kyllä viisaan mielikuvituksen johonkin pitäisi taas mahtua. Järjen voimalla tämä ei ole korjattavissa.

Kirjailijat miettivät samaa:

 

                                                                            Ikuisia ajatuksia  (toim. Martti Haavio)

                                            Joel Haahtela Sielunpiirtäjän ilta

                                                      

                                                                          

Sopivatko yhteen?

Luin peräkkäin neljä Joel Haahtelan kirjaa (Sielunpiirtäjän ilta, Yö Whistlerin maalauksessa, Adèlen kysymys, Marijan rakkaus).

Haahtelan kirjoissa on poikkeuksellista lumovoimaa. Tajusin jo vuosia sitten, että tämän kirjailijan teoksia pitää lukea hiljaisesti keskittyen, pysähdellen, hitaasti. Nämä näyttävät vanhan eurooppalaisuuden sivistyksen sellaisena kuin sen olisi toivonut säilyvän.

Kertomuksissa on omalaatuinen yhdistelmä ajattomuutta, taiteita, henkisyyttä, viisautta, vanhenemista, luopumista, kaipuuta, rakkautta.

Jäin miettimään, löytyykö Haahtelan luomalle kertomuslaadulle rinnakkaisteoksia kirjallisuudesta. Kotimaasta en keksi, vanhasta itämaisesta saattaisi löytyä. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa Stefan Zweig, Hermann Hesse ja Thomas Mann ovat ehkä joiltakin osin sukulaissieluja.

Jostakin sielun syvyyksistä pulpahti idea, että Krzysztof Kieślowskin elokuvasarja Dekalog saattaisi sopia kumppaniksi Haahtelan kirjoille. Niinpä katsoin ne kaikki. Ja tietysti heti perään saman ohjaajan Kolme väriä – sininen, valkoinen, punainen.

– Ei ihan huono idea tämäkään ollut. Tuntui, että jollakin syvämietteisellä tasolla maistuvat samalta.

Huonoja vaihtoehtoja

Hammaslääkäri kysyi, muistanko varmasti vaihtaa sähköharjani harjaspään kolmen kuukauden välein. Ilmeisesti hammaspeikko oli jättänyt merkkinsä suuhuni, ja siitä lääkäri sai aiheen epäillä.

Oikeassa lääkäri varmaankin oli. Edellisestä vaihdosta oli saattanut kulua enemmän. Kukapa tuollaisia muistiin merkitsee.

Siitä sitten kauppaan ostamaan harjaa. Kalliita mokomat ovat. Kuuden pakkaus melkein kuusikymppiä.

Kotona sitten tuli ikävä yllätys. Uusi harja ei sopinut vanhaan koneeseen. Hammasharjafirma oli vaihtanut harjan muotoilua niin, että sitä ei saa työnnetyksi kiinni koneen tappiin. – Tätä se paljon kehuttu markkinatalous teettää.

Nyt tuli mietittäväksi, kumpi kahdesta vaihtoehdosta olisi fiksumpi. a) menenkö kauppaan ja etsin vanhaan koneeseen sopivat vanhanmallisen harjan, vai b) ostanko uuden koneen, sellaisen, johon ostamani uudenmalliset harjat sopivat.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen fiksulta. a) Kuudenkympin turha ostos jäisi harmittamaan. b) uuden koneen ostaminen ei olisi järkevää, kun vanha kone on kunnossa.

Jotain oli kuitenkin tehtävä. Päädyin vaihtoehtoon a).

Löysin paketin vanhanmallisia harjoja. Ne tuntuivat halvoilta: kymmenen harjan paketti vähän yli kaksikymppiä. Ja kotona harja meni ongelmitta paikalleen koneeseeni.

Mutta yöllä tuli ikävä yllätys. Ensipesu uudella harjalla tuntui kuin olisi laittanut sirkkelin suuhun. Harjakset olivat kovia, tuntui kuin ikenet repeytyisivät. Harjasten muotoilu tuntui erilaiselta kuin entisessä.

Tutkin pakettia. Kävi ilmi, että tämä ei ole merkkituote vaan Kiinassa valmistettu halpa jäljitelmä, joka sopii kaikkien hammasharjamallien kiinnitykseen. Kun oikein tarkasti pakettia luin, valmistusmaa löytyi alanurkasta hyvin pienin kirjaimin.

Nyt minulla on siis kaksi pakettia kelvottomia harjoja. Vaihtoehdot a) ja b) ovat taas esillä.

Tutkin netistä, löytyisikö jostakin vanhanmallisen koneen harjoja,  merkkituotteita, ei jäljitelmiä. Tutkin myös. millaisia uusia koneita olisi tarjolla, siis sellaisia, joihin ensin ostamani harjat sopisivat.

Huomasin, että uudenmalliseen koneeseen ei sovi myöskään vanhanmallinen laturi. Siinäkin on erilainen tappi. Tutkin siis netistä, millaisia uuden mallin latureita on tarjolla.

Minulla on kymmenen vuotta ollut näppärä paikka laturille. Se on kiinnitetty kaksipuolisella tarralla kylpyhuoneen peilikaapin laitaan. Sen sähköjohto kiemurtelee saranapuolen raosta peilikaapin sisällä olevaan pistorasiaan.

Tämmöinen näppärä konsti ei uudessa mallissa käy. Laturia ei voi kiinnittää tarralla seinään, sillä laturit ovat pyöreitä. Laturin pitää seistä pöydällä.

Tämäpä harmi. Enää en voisi ladata hammasharjaa kylpyhuoneessa, sillä laturin sähköjohto on liian lyhyt ulottuakseen peilikaapista viereiselle pöytätasolle. Latauspiste pitäisi siirtää keittiöön mikron ja leivänpaahtimen ja kahvinkeittimen sekaan. Tai olohuoneeseen television viereen.

Menee monimutkaiseksi. Pitäisi ehkä ottaa harkittavaksi vaihtoehto c): en vaihda harjaa kolmen kuukauden välein.

 

Vaikea valinta

Kirjahyllyjä on taas pakko harventaa, sillä ne ovat täynnä. Luulisi, että jostakin löytyisi rako uudelle kirjalle, sillä hyllyjä on kolmessa huoneessa. Vain makuuhuone, keittiö ja kylpyhuone ovat hyllyttömiä.

Mutta yhtään rakoa ei löydy. Kirjapinoja on jopa lattialla.

Kaiken lisäksi nyt tarvittaisiin rako noin sadalle kirjalle. Sain  valita haluamani kirjat tuttavan kirjahyllystä ennen asunnon tyhjentämistä. Muistisairas tuttava ei hoitokodissa enää kirjojaan tarvitse.

Mietin, millä perusteella valitsen ne kirjat, jotka joutuvat nyt omasta hyllystäni väistymään.

Luokittelen mielessäni kirjat viiteen kategoriaan.

1) Tärkeät. Näitä rakastan, näitä luen luultavasti uudestaan. Näitä katselen ylpeänä ja haluan, että vieraatkin huomaavat. Identiteettiä rakentavat.

2) Hyödylliset. Näitä selailen, kun etsin tärkeää kohtaa tai tarpeellista tietoa

3) Lukemista odottavat. Ehkä joskus

4) Nostalgiset. Taakse jäänyttä elämää – ei paluuta.

5) Yhdentekevät ja hylätyt. Näitä ei hyllyssäni taida olla.

Päätän keskittyä ryhmän 4. Aloitan kirjoituspöytäni viereisestä hyllystä. Sen keskellä – ikään kuin kunniapaikalla – on vuosikymmenet ollut opiskeluaikojen tenttikirjoja.

Otan käteen kaksi kirjallisuustieteen perusteosta, Wellek & Warrenin ja Fjord Jensenin. Jokainen 70-luvun opiskelija on taatusti  joutunut tekemisiin näiden kanssa. 

Muistikuva on jotenkin epämiellyttävä. Kirjat ovat täynnä alleviivauksia, ja oppineisuutensa piti osoittaa tenteissä ja harjoitusesseissä. Viisaan tuntuisia teorioita, mutta muistijälki on sellainen, että tulkintateoria nousi pääasiaksi ja itse kirjallisuus jäi sivuseikaksi. Tarkasteltava teos piti välillä runtata väkisin tulkintateoriaan sopivaksi.

Näihin kirjoihin en taatusti enää koskaan palaa. Joutaisivat pois hyllystäni.

Mutta entä se nostalgia? Voiko sen noin vain heittää roskiin? Olenhan sentään nämäkin kirjat kultaisessa nuoruudessa päähäni päntännyt ja tentistä selviytynyt. Henkilöhistoriani ydinkokemuksia!

 

Suhteellisen totisena

Kaverin kanssa annettiin mielikuvituksen lentää. Mitähän tapahtuisi, jos hän olisi pistänyt tahallaan rastin väärään ruutuun?

Hän oli käynyt perustamassa 15-vuotiaalla jälkeläiselleen pankkitilin. Pankki oli pistänyt täytettäväksi lomakkeen, jossa piti allekirjoituksella vakuuttaa annetut tiedot oikeiksi.

Lomakkeessa pyydettiin vakuuttamaan, ettei uuden tilin nimihenkilö ole valtionpäämies, pääministeri tai muu ministeri, keskuspankin johtokunnan jäsen, suurlähettiläs eikä kuulu kenraalikuntaan – ja paljon muuta vastaavaa.

Siis mitä jos hän olisi pistänyt rastin ruutuun, että kyllä, kenraalihan tuo nuorimies on. Olisiko 15-vuotiaalta jäänyt pankkitili haaveeksi?

¤ 

Minä sain uuden pankkikortin, vaikka entinen oli voimassa. Sain kuulla, että korttini tiedot ovat saattaneet joutua vääriin käsiin.  Siksi kortti suljettiin. 

Erityisesti kehuttiin, että pankki on nyt ryhtynyt ympäristötietoiseksi. Uusi kortti on valmistettu 84-prosenttisesti kasviperäisestä materiaalista.

Minä kysyin, voinko nyt pistää kortin biojätteeseen tai kompostiin, kun sen hävittämisen aika tulee. Pankkiherra kävi epävarmaksi ja sanoi, että niin ei pidä tehdä. Minä toruin, että pankin ympäristötietoisuudessa on vielä parantamisen varaa. Arvelin, että tällä teolla pankin on turha odottaa ympäristösertifikaattia. Pankkiherra ei selvästikään ilahtunut antamastani kehitysideasta. Minä poistuin paikalta suhteellisen totisena. 

¤

Olen pankkien kanssa aina ollut vähän sotajalalla. Tiedän, että niin on moni muukin. Vuosi sitten kirjoitin täällä tilanteesta, jossa sisäinen riitapukarius melkein pääsi valloilleen (klik).

Se ongelma on nyt onneksi ratkennut ja ongelman aiheena ollut osakekirja lähtenyt rekisteröitäväks Vaasaan. Hankalaa lähettäminenkin oli. Ennen oli postikonttoreita joka nurkalla, enää ei. Arvopaperikirje piti tietysti vakuuttaa. Jos posti hukkaa kirjeen, korvaus on maksimissaan 5000€. Se on aika vähän kirjeestä, jonka sisällä on kalliin asunnon osakekirja.  – Nyt tietysti heräsi epäily, onko kirje päässyt perille. Mitään ei ole kuulunut, vaikka lähettämisestä on jo kohta kuukausi.

Kuninkaallista ja maallista

Tarkoitus oli matkustaa vapuksi Tukholmaan, mutta tuli este. Harmi, olisin mielelläni ollut taas mukana isossa kuninkaallisessa kansanjuhlassa. Siellä nimittäin eräs Carl Gustaf Folke Hubertus, sukuaan Bernadotte, täytti sopivasti pyöreitä vuosia.

Miten niin taas?

Minäpä selitän. Asuin 1970-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Olin paikalla valtavan kansanpaljouden seassa syyskuussa 1973, kun tämä Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Minähän osaan aina olla paikalla siellä missä tapahtuu.

Uusi kuningas kävi vilkuttamassa alamaisille linnan parvekkeella. Harmikseni minulla ei ollut kameraa mukana. En muista siinä eläköötä itse huutaneeni, mutta juhlallista se maalaispojalle oli.

Olin kohdannut nuoren kruununprinssin ennenkin. Olin menossa yliopiston luennolle (Frescatin alueen uusi yliopisto), kun huomasin A-talon edessä poikkeuksellisen hienon auton, jossa virkapukuinen kuljettaja odotti. Ympärillä odotteli muutama moottoripyöräpoliisi. Jäin katselemaan, että mikäs täällä on menossa.

Kohta suuren luentosalin pariovet avattiin, ja ensimmäisenä ulos astui itse kruununprinssi. Enää en muista, mikä luento siinä salissa oli ollut.

Läheltä piti, etten osunut kohtaamaan kuningasta kolmannenkin kerran. Tällä kerralla Suomessa, Mäntässä joskus parikymmentä vuotta sitten. Myöhästyin muutaman minuutin.

Olin käymässä Mäntän nykytaiteen näyttelyssä Pekilossa. Näyttelyn jälkeen oli tarkoitus mennä syömään viereiselle Mäntän klubille. Juuri ennen tuloamme klubin pihasta oli lähtenyt metsästysseurue. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä oli jonkun sattumalta paikalle osuneen paikkakuntalaisen näppäämä kuva, jossa Ruotsin kuningas oli tunnistettavissa. Hän oli yksityisellä (julkisuudelta salatulla) metsästysretkellä Mäntässä Serlachius-suvun mailla. Hän ilmeisesti asui Mäntän klubin hotellissa.

¤ 

Nyt varmaankin blogin lukijat epäilevät minua kiivaaksi rojalistiksi. Epäilyn torjumiseksi kerron, että en minä Tukholmaan ollut menossa kuninkaan juhlapäivän vuoksi.  Aivan yksityisille asioille minä olin menossa.

Jotain korviketta piti vapunviettoon keksiä. Onneksi sain järjestymään vähän perinteellisempää vapputoimintaa. Ison kansanjuhlan tunnelma oli täälläkin.

 

 

Viisaammaksi

HS:n uusi kirjallisuusosasto ilmestyi ensimmäisen kerran lauantaina (25.4.). Uudistukseen kohdistuu odotuksia, sillä taidekritiikkiä on lehdessä luvattu kehittää paremmin lukijoita palvelevaksi ja taiteen tekijöitä kuuntelevaksi.

Ensivaikutelma ei ollut mitenkään mullistava, paitsi yhdessä asiassa, Uutuuskirjojen esittelyjen seassa oli yksi vanhan kirjan esittely.

Siitä pidin. Toivottavasti käytäntö jatkuu.

Kunnian oli saanut suomalaisen proosan merkittävä uudistaja Veijo Meri ja hänen pieni romaaninsa Tukikohta (1964) (klik 1).

Tukikohta ei ole millään tavalla ajankohtainen kirja. Silti sen valinta lehtikirjoituksen aiheeksi juuri nyt on oivaltava. Tällaisena sotaisana aikana se näyttää matalasta perspektiivistä, kuinka sota alkaa. Alkutohinan keskellä eräs upseeri ei meinaa ollenkaan ehtiä mukaan sotaan, kun ei löydä housujaan. Toinen mies ehtii samassa tohinassa jopa rakastua.

Mutta ei kirja mitään halpaa tilannekomiikkaa ole. Se kertoo satunnaisista ihmisistä äkillisessä tilanteessa, jossa arkielämä mullistuu. Koko ajan tapahtuu kummallisia asioita. Kirjallisuuden modernistit eivät kertoneet, he näyttivät.

Teatterissa ja musiikissa katsotaan ja kuunnellaan uudestaan vanhoja klassikkoja, taidemuseoitta katsomme vanhoja tuttuja maalauksia. Sen sijaan kirjallisuudessa kuulee sanottavan, että ’tuon teoksen olen jo lukenut’, mikä yleensä tarkoittaa, että samaa kirjaa ei ole tarkoitus koskaan enää lukea uudestaan.

Tätä asennetta hieman ihmettelen. Kaikki kunnia uutuuskirjoille; niiden esittely lehdissä on tärkeää. Vanhempiin kirjoihin ei liity samanlaisia kaupallisia intressejä, mutta vanha tuttu kirja voi tarjota lukijalle aivan uudenlaisen elämyksen kuin edellisellä kerralla. Siinä huomaa itse muuttuneensa viisaammaksi, ja sen huomaaminen tuntuu hyvältä.

Samana päivänä HS:n lukuvinkin kanssa sain toisenkin vinkin, joka johti kirjahyllyn selailuun. Pitkäaikainen blogikaverini kommentoi kirjoitustani (klik 2).  Poikkeuksellisen sytyttävän kommentin jälkeen en mitenkään voinut jättää avaamatta Eeva-Liisa Mannerin runokirjaa Tämä matka (1956). Aikakautensa modernismia sekin. Edellisestä lukukerrasta on jo ainakin 40 vuotta. Tämä täytyy lukea hitaasti.

Ja vielä. Lauantai-iltana Yle lähetti klassikkosarjassaan uuden aallon merkkiteoksen Tarkoin vartioidut junat, ohj. Jiří Menzel 1966. Nyhverön nuorenmiehen seksuaalisen ekakerran kipuilu tsekkoslovakialaisessa elokuvassa näyttäytyi minulle nyt selvempänä poliittisena allegoriana kuin joskus kauan sitten. Areenasta löytyy, jos kiinnostaa.

 

Ranttaliks

                                                          Jean-Louis-Ernest Meissonier        

Katselin syrjästä kolmen nuoren pojan reuhaamista keskiyön raitiovaunussa ja pysäkillä. Ei ollut näillä olo raitis rehti reipas, vaikka lehdestä olen lukenut, että nykyajan nuorisolla raitis elämä on muodissa. Tiedä sitten, uskoisinko...

Näitähän riittää, sukupolvesta toiseen. Muistui taas mieleen koulutoverini V. ja R. Jyväskylästä. Samanlaista se heilläkin oli. Viikonloppuisin vauhtia kaaliin, puistonpenkit nurin, roskapöntöt lyttyyn ja vastaantulijat karkuun. Ja kova ääni ja miehekkäät jutut.

Oivaltavimman analyysin ilmiöstä riimittelee kansallisrunoilijamme Juice Leskinen:

-  - Kukkii finnejä naama, I can get no kicks,

     en muuten panna voi kuin ranttaliks  -  -  

           

 

Kärsivällisyys

Ihmisillä on kummallisia intohimoja.

Eräs ystäväni (nainen, insinööri, viisissäkymmenissä) pistää facebookiin kuvan aina kun on saanut valmiiksi ison palapelin. Sitten hän panee pelin kiertämään. Aina joku kavereista innostuu yrittämään.

Kerran minäkin otin häneltä 1000-palaisen pelin, kun oikein tyrkytettiin. Tunnin verran, ehkä kaksikin, yritin päästä alkuun. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että tämä ei ole minun luonteelleni soveliasta puuhaa.  Minulla ei ole sen sortin kärsivällisyyttä. Vauhtiin pitää päästä siedettävän nopeasti.

Sama ongelma tuli esiin jo opiskeluaikana. Kirjallisuustieteessä tuli vastaan tekstejä, joista ei kohtuullisella yrittämisellä saanut mitään otetta. Ja sitten sellaisesta tekstistä piti kirjoittaa pitkä essee.

Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta olisin saanut aikaan hyvinkin innostuneita tutkielmia, jos aiheena olisi ollut Poltettu oranssi, Tämä matka, Orfiset laulut, Varokaa voittajat tai Uuden vuoden yö. Mutta miksi tutkielman aiheeksi pitikin määrätä pitkä runoelma nimeltä Kromaattiset tasot – juuri se teksti, josta ei yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella saanut mitään tolkkua!

Voi tuskaa. Kärsivällisyys oli koetuksella. Muistan sen kirjoittamisen tunnelman vieläkin. Siinä taisi olla jotakin samaa kuin 1000-palaisen pelin yrittämisessä. Kai siitäkin esseestä kelvollinen tuli, kun pakko oli. Palapelin sain sentään heitetyksi huushemmettiin.

(Kuvassa Eeva-Liisa Mannerin Ikäviä kirjailijoita. Se on valikoima Mannerin laajasta kirjallisuusesseistin ja -arvostelijan työstä. Kirjan nimessä on aavistettavissa ironiaa.)

 

Umpisolmussa

Olen vuosikymmenestä toiseen umpisolmussa uskontojen kanssa. Miten on mahdollista, että kristinusko on niin näkyvästi hukannut suuren sanomansa?

Minun ymmärrykseni mukaan kristinuskolla olisi ainutlaatuiset ainekset olla maailman arvostettu omatunto. Ei tarvitsisi muuta kuin noudattaa Vuorisaarnan rakkauden kaksoiskäskyä. Siinä sanotaan kaikki tärkeä.

Mutta ei. Reaalikristinuskon päätehtävä näyttää olevan kränätä loputtomasti ihmisten makuukammaripuuhista sekä erinäisten uskonkappaleiden oikeaoppisista tulkinnoista.

Yhdessä suurvallassa uskovaisen suuri joukko on valinnut itselleen poikkeuksellisen 'hurskaan' presidentin, joka näyttäytyy kuvissa uutena Jeesuksena mutta on ahne, itsekäs ja puhuu siivottomia. Varapresidentti komentaa paavia varomaan sanojaan, jos aikoo teologisia asioita käsitellä.

Toisessa suurvallassa kirkon suuri päällikkö siunaa sotaa ja tuhoa ystävänsä presidentin rinnalla.  

Isommissa ja pienemmissä saarnamiesten porukoissa lähellä ja kaukana kuuluu jatkuvan vanha meno, jossa henkinen ja seksuaalinen väkivalta kukoistaa -  piilossa.

Virkapukujen värit ja liturgian nuotit vaihtelevat, mutta se kaksoiskäskyn sanoma pysyy poissa. Ei edes maallistunut protestanttinen kansankirkkomme saa suoraan sanotuksi, mitä se ajattelee näistä meiningeistä. Kaikenlaista kuulemma mahtuu mukaan, katto on korkealla ja seinät leveällä. Yllättäen näyttää siltä, että juuri nyt Vatikaanin uudella paavilla on muita paremmin tallella edes jonkinlainen moraalinen kompassi.

 

Tällä vuosituhannella

Olen suunnitellut alkavan kesän lukemisia. Kesäksi olisi hyvä löytää jokin isompi teema. Olen päätymässä dekkareihin, pitkästä aikaa.

Olen parina Helsingin-kesänä havainnut, että liian vaativaa kirjaa ei jaksa helteessä lukea. Toista se oli maalla, kun ison terijoensalavan varjossa lepotuolista  pääsi pulahtamaan uimaan ja jatkamaan taas lukemista. Kaupunkikodin kuumuudessa on tukalampaa. Parvekkeen lepotuoli on kuumuuden ja melun takia epäviihtyisä.

Dekkarit ovat hankala laji. Klassikot tunnen, uutuuksia en. Pitäisi tietää, minkä käteensä ottaa. Lajityyppi tarjoaa paljon myös sellaista, mihin ei aikaansa kannattaisi tuhlata.

Elokuvat ja tv-sarjat täydentävät tarjontaa. Niissä kuitenkin joutuu usein palaamaan vanhaan tuttuun. Katselin hiljattain vanhojen Beck- ja Wallander-sarjojen uusintoja. Alkuperäiset kirjat olivat laadukkaita, mutta tuttujen henkilöhahmojen myöhemmät versiot eivät ole samaa tasoa.

Elokuvahyllyssäni on kokoelma vanhoja film noir -elokuvia, yhteensä 17 itse tallettamani dvd-levyä, joissa on 49 elokuvaa. Ne voisivat olla nyt kiinnostavia. Agatha Christiestä sen sijaan tunnen saaneeni kyllikseni, tulipa millainen uusi elokuva tai sarja tahansa. Sama koskee Sherlock Holmesia.

Komisario Maigret kiinnostaa. Luin niitä joskus nuorena, mutta sitten ne jäivät. Muistikuva on hyvin myönteinen. Sarjassa on vaikka kuinka monta osaa, ja divareissa niitä näkyy olevan. Hyllyssäni on kaiken kaikkiaan niukasti rikoskirjallisuutta. Wallandereita ja Matti Yrjänä Joensuuta on täysi sarja, muut ovat yksittäisiä osumia.

len selannut hakuteoksia. Niistä ei kuitenkaan löydy uusinta tuotantoa, siis suunnilleen tällä vuosituhannella ilmestyneitä. Puutteeseen olen hakenut suosituksia täältä netistä, ja löytänytkin. Lisää saa suositella. En kaipaa kovaa actionia, rankkaa väkivaltaa, gangsterisotia yms.

Kuvissa Dekkariseuran kirjanmerkkejä, Kallion kirjaston dekkarikellarin lukunurkka, Dekkariseuran pinssi ja omasta hyllystäni pikaetsinnällä löytyneitä alan tuotteita.

 

Hyvät vehkeet

Ostin uudet housut.  Mustat farkut ovat vakiintuneet käyttökelpoisimmiksi, kun vakosamettihousuja ei ole enää tarjolla. Marimekon vakosamettinen  ’Kuskipuku’  oli vuosikymmeniä tärkein käyttövaatteeni, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Ikuinen housuostosten harmi sen sijaan ei tällä kerralla yllättäen toteutunutkaan. Lahkeet olivat täsmälleen oikean mittaiset. Niitä ei tarvinnut ruveta lyhentämään.  Olin tietenkin varautunut lyhentämiseen ottamalla esiin lankarullatelineen.

Lankarullista ja neuloista tulee aina mieleeni tapaus vuosikymmenten takaa, jostain 1970-luvun alkupuolelta.

Vähän päälle kaksikymppisellä poikamiehellä ei tietenkään ole lankaa eikä neulaa. Eräänä päivänä puutteesta tuli kuitenkin ongelma, kun oli uudet housut, niissä liian pitkät lahkeet, ja johonkin oli kiireellinen lähtö.

Nokkela nuorimies kyllä keinon keksii. Hänellä oli nitoja (eli kansankielellä naittaja). 

Se osoittautui käyttökelpoiseksi ja nopeaksi vehkeeksi, jolla hyvin voi korvata neulan ja langan. Lahkeensuun liika pituus taitokseksi sisäpuolelle, niitin näkyvämpi puoli piiloon lahkeen sisälle, ja nips ja naps, ja lahkeet tulivat sopivan mittaisiksi. Ulkopuolelle ei tullut näkyviin kuin kaksi ihan pientä nipukkaa. Muutama tällainen ympäri lahkeensuun, ja valmista tuli.

Ja kestäväksikin tuo konsti osoittautui. Meni kuukausia, ja lahkeet pysyivät kunnossa eikä kukaan huomannut mitään. Unohtui koko juttu.

Kunnes joskus kuukausien kuluttua joku satunnainen seuralainen huomasi asian ja puhkesi raikuvaan nauruun. Hänestä  konsti oli kelvoton. Hän hommasi minulle lankarullan ja neulan, nyppi niitit irti ja ompeli lahkeet perinteellisellä tavalla oikean mittaisiksi.

 

Tänä yönä

Nykyään ei kovin usein tule tilaisuuksia lähettää  onnitteluja. Enemmän joutuu lähettämään pahoitteluja, osanottoja tai surunvalitteluja. 

Tänä yönä tuli kuitenkin poikkeuksellinen ilonaihe. Heti lähetin onnittelut kahdelle ystävälleni Unkariin. Vastausta ei tarvinnut kauan odotella. Tuli kuvia Budapestista. Siellä on tänä yönä kansa kadulla juhlimassa.

Juhlaan on aihetta. Unkarissa on tuuli kääntynyt. Vaalitulos on iso saavutus Euroopalle, ehkä jopa maailmalle.

                                 Sándor Petőfi: Kansan nimissä (1848) suom. Toivo Lyy

 

Kuuluuko yleissivistykseen?

Näin marketin parkkipaikalla pienen kolarin. Parkkiruudusta peruuttanut auto tökkäsi viereisessä ruudussa seisonutta autoa. Naarmu tuli, lamppu särkyi. Vahingon aiheuttanut auto lähti menemään.

Kun palasin kaupasta, omistaja oli huomannut naarmun. Poliisi oli kutsuttu. Minä ilmoitin nähneeni tapauksen.

Pettymys oli ilmeinen, kun en osannut sanoa karkuun lähteneestä autosta juuri mitään muuta kuin että se oli aika vaalea. Rekisterinumeroa en nähnyt. Auton merkkiä en tunnistanut.

Katse oli aika paljastava. Ihmettely suorastaan paistoi naamasta: - Mikäs mies tämä tämmöinen on, kun ei tunne automerkkejä! Kyllä kai nyt aikuisen miehen yleissivistykseen kuuluisi autot tunnistaa.

Minä ei hitto vieköön tunnista nykyautoja. Ne ovat kaikki samannäköisiä, yhtä persoonattomia. Toyota Yariksen saattaisin ruuhkassakin tunnistaa, koska minulla itselläni on sellainen ollut yli 20 vuotta. Mutta olisiko muita - en heti keksi. 

Toista oli ennen. Rättisitikka, Tipparellu, Kuplafolkkari. Sellaiset tunnisti jo kaukaa. Linjakkaita, tyylikkäitä - ne osasi vaikka piirtää ulkomuistista. Saabin kaikki mallit tunnistin myös, mikä johtui siitä, että olin lukioikäisenä kesän 1969 töissä Saabin tehtaalla Trollhättanissa. 

Ja olihan niitä muitakin persoonallisen näköisiä: Anglia, Mini, Kadett, DS, Dauphine ja tietysti Mosse, Lada, Popeda ja Volga.

Olenkohan minä tässäkin jo menneen maailman mies, kun en uusia autoja tunnista enkä erityisemmin välitä oppiakaan?  Kaikki oli ennen parempaa, autojen ulkomuotokin. 

 

Liioittelua

Längelmaveden rannalla sijaitsevassa kesäkodissani yritin aina viljellä monenlaisia yrttejä ja kesäkukkia. Jotkut onnistuivat, jotkut eivät. Opin kuitenkin pitämään puutarhan hoitamisesta. Puuhailu kontillaan maassa kädet mullassa tuntui miellyttävältä vaihtelulta helsinkiläiselämälle, joka oli alusta loppuun siistiä sisätyötä.

Viljelmäni olivat pieniä, yhdelle aarin kokoiselle pläntille mahtui kaikki. Kukkia varten oli laatikoita ja amppeleita ikkunoiden kohdilla.  Lisäksi siellä oli vanhoja perennoita, jotka kasvoivat itsekseen: ukonhattuja, jaloritarinkannuksia, särkyneitäsydämiä ja muita. Erityisen suurikokoisiksi kasvoivat raparperi ja lipstikka.

Mieluisimmat kukat minulle olivat mustasilmäsusanna ja kurjenkello. 

Oli siellä pieni mansikkamaakin. Se tuotti sesonkiaikana sen verran marjoja, että iltapäiväkahvin herkkuhetki murennetun kaurakeksin ja vaniljakastikkeen kera toteutui. Mustat ja punaiset viinimarjat sen sijaan jätettiin vapaaehtoisesti räkättirastaille.

Talveksi ei kerätty mitään, mehut ja hillot eivät kuuluneet tavoitteisiin. Kesäkurpitsa oli ainoa, joka tuotti Helsinkiin vietävää syksyisillä mökkireissuilla.

Kaikki viljely oli luonnonmukaista – keinolannoitteita ei käytetty. Kompostimultaa tuli jopa yli tarpeen, kun nurmikon, puutarhan ja syksyn lehtien haravointi otettiin talteen.

Kaikki tämä loppui vähitellen, kun selkä- ja polvivaivat alkoivat haitata. Koronakesinä 2020 ja -21 oli vielä yritystä uudessa kesäkodissa Strömforsin suunnalla, mutta sitten kesämökkielämä jäi.  

Nyt on vain parvekelaatikoita Helsingissä. Nyt on mietinnässä, mitä alkavana kesänä laatikoissa kasvattaisin. Viime kesän kukoistus näkyy kuvassa. Vanhat puutarhurin opaskirjat ja rukoukset tuntuvat kyllä nyt liioittelulta.

 

Kehu

Henkilöt: 1) Tuttu näyttelijä jo Keski-Suomen teiniteatterin ajoilta 60 vuoden takaa. 2) Toinen tuttu näyttelijä työn kautta parinkymmenen vuoden takaa.

Molemmat ovat myöhemmin tulleet koko kansan tutuiksi televisiorooleistaan, vanhempi päivittäissaippuasarjasta, nuorempi viihdeohjelmien sketsihahmoista.

Kummallekin olen sanonut, että en oikein osaa kehua heidän roolisuorituksiaan, sillä olen niitä vilkaissut vain satunnaisesti. Vähän noloa sellaista on sanoa, tuntuu kuin en arvostaisi ystävän työtä.

Molemmista tiedän, että heissä on paljon syvällisempi oma laatu. Näyttelijän työ van sattuu olemaan sellaista. Saa olla tyytyväinen, jos edes viihdejulkisuutta osuu kohdalle.

Nyt molemmat ovat julkaisseet kirjan, vanhempi elämäkerran, nuorempi romaanin. Olin julkistustilaisuudessa.

Nyt kehuin. Molempia.

Vanhempaa kehuin rohkeudesta. Vaatii paljon kertoa kaikelle kansalle olevansa täysi tomppeli,

joka on menettänyt omaisuutensa lähtemällä mukaan johonkin epämääräiseen ulkomaiseen nettisijoitussysteemiin. Eikä edes tajunneensa lopettaa, vaikka lisää rahaa meni mutta tuottoa ei tullut. Tätä jatkui vuosikausia, tili tyhjeni, jatkamiseen tarvittiin pankkilainaa. Ei edes vaimo saanut tietää ennen kuin kaikki oli mennyt.

Kehumiseni oli äänekästä mutta ihmettelyni hiljaista. Tiedän kaverin fiksuksi mieheksi. Miten näin voi käydä? Voisiko minullekin käydä?

Nuorempaa kehuin hienosta romaanista, paremmasta kuin kolme edellistä. Uusi on täysosuma, vaikuttava kertomus, poikkeuksellisen taitavasti rakennetut henkilöhahmot ja lukuiloa tarjoava tyyli.

Kehuminen oli aitoa, siinä ei ollut yhtään tuttavanlisää. Tätä kirjaa voin suositella psykologisen draaman ystäville. Henkilöillä on lapsuudesta asti kertyneitä rakkauden ja pettymysten kipupisteitä, ja niiden yhteentörmäykset johtavat intensiiviseen tapahtumasarjaan.

Sitä vaan mietimme, mikä vaikutus kirjailijan viihdeleimalla on lukijan odotuksiin. Onko lukijalle pettymys, kun kirjassa ei olekaan Svetlana Rönkköä, Amurin enkeliä tai Rivo-Riittaa.

 

Helpon näköistä?

Eräs tuttavani osaa äidinkielensä (ruotsi) lisäksi yhtätoista muuta kieltä. Suurimman osan niistä hän on opiskellut aikuisena. Kielitaitonsa hän on osoittanut suorittamalla ylioppilastutkinnon kaikissa niissä kielissä, jotka Suomessa voi kirjoittaa (suomi, englanti, saksa, ranska, espanja, venäjä, italia, latina, portugali – ei kuitenkaan saame).

Näiden lisäksi kokoelmaan kuuluvat japani ja kiina. Arvostukseni on suuri, kun oma taitoni rajoittuu ruotsiin, englantiin ja saksaan. Latinaakin jonkin verran vielä muistan. Norjankielistä puhetta ja kirjoitusta olen luonnonmenetelmällä oppinut ymmärtämään mutta en itse puhumaan. Viron kieltä olen yliopistossa opiskellut mutta en sen jälkeen juurikaan käyttänyt, joten osaaminen on heikkoa.

Kielitaitoinen ystäväni suositteli minulle kiinan tai japanin opiskelua. Ne eivät hänen mukaansa ole ollenkaan niin vaikeita kuin kuvitellaan. Ja molemmissa olisi äärettömän hieno ja jännittäviä elämyksiä tarjoava kulttuuri löydettävissä kasvavan kielitaidon myötä.

Myönnän: minulla on aukko sivistyksessä. Japani ja varsinkin Kiina ovat minulle vieraita kulttuureita, joista tunnen vain murusia.

Opiskeluaikana Yashunari Kawabata ja Junihiro Tanizaki tulivat tutuksi, koska Jarl Hellemann löysi heidät Keltaiseen kirjastoonsa. Kiinasta ei löytynyt oikein ketään, sillä ei edes Nobel-komitea tiennyt kiinalaisesta kirjallisuudesta ennen kuin tällä vuosituhannella. Kawabatan se sentään huomasi jo 1968. Pertti Nieminen on sentään suomentanut kiinalaisia runoja. 

En kai minä mitään voinut löytää, jos eivät edes Hellemann tai Nobel-komitea.

Elokuvan puolella Akira Kurosawa kuului jokaisen itseään kunnioittavan elokuvakerhon vakituiseen ohjelmistoon jo 60-luvulla. Mutta siihen se suunnilleen jäi. Monenlaista samurai-kertomusta muistan kohdanneeni, mutta aika vieraiksi ne ovat jääneet.

Ystäväni toi minulle kiinan kielen oppikirjan, josta pääsisin alkuun. Ensimmäisen aukeaman olen nyt lukenut. Helpon näköiseksi en tätä ensi silmäyksen perusteella luonnehtisi. 

 

Jotain pysyvää

Pidettiin juhla. Paikalla kahdeksan henkilöä, joista nuorin täytti 40.

Samalla olisimme voineet juhlia seurueen vanhinta, joka täyttää kohta 80. Päätimme kuitenkin, että molemmat saavat oman juhlansa. Rationaalinen tehokkuusajattelu ja sujuva organisaatio ei ole meille soveltuva asenne.

Nuorinta juhlitaan joka vuosi, meitä varttuneita vain kun täytämme pyöreitä tai puolipyöreitä. Laskimme, että nyt oli 38. kerta, kun sama seurue oli koolla samassa paikassa samasta syystä. Kaksi kertaa jäi välistä pois, kun koronan aiheuttama pelko esti kokoontumisen. Tai ei ihan sama seurue: yksi tuli mukaan vasta kun syntymäpäiväsankari löysi itselleen puolison.    

Hiukan huvittikin katsella kuvia menneiltä vuosilta. On maailmassa sentään jotain pysyvää. Sama väki, sama sohva, samat nojatuolit, suunnilleen sama istumajärjestyskin. Miksipä sellaisia turhaan muuttelemaan!  Jotain vaihtelua sentään kuvista näkyi: yksivuotiaana päivänsankari istui sylissä, nyt nojatuolissa.

Tarjoilu kuten aina ennenkin: alkumalja, kahvia, piirakkaa, kakkua, viiniä. Yhteislaulua, sillä paikalla oli musiikin ammattilaisia. Lempeitä viisuja, vaikka paikalla oli vanhemman polven rokkijätkiäkin. All my loving, Yesterday, Sjösala vals, Änglamark, Vem kan segla förutan vind, Kun mä sinut kohtasin…

Juorut kuuluvat tilaisuuden perusasetuksiin, mutta yksi puheenaihe on kielletty. Sairauksista ei ruveta puhumaan. Jos puhuttaisiin, niin niitä sitten vatvottaisin koko ilta. Pieni poikkeus kuitenkin tehtiin, kun nuori vävypoika näytti olevan koko porukan vaivaisin. – Urheiluvammoja, totta kai. Onneksi meillä varttuneilla on viisautta välttää moisia touhuja.

Vetreää väkeä. Kello oli jo puoli neljä, kun tilattiin kaksi taksia viemään juhlavieraita kotiin. Yksi pariskunta lähti kävellen.

Niitä kahdeksankymppisiä päätettiin siirtää myöhemmäksi. Juhla Karjalohjan kesämökillä pidetään, kun mökin suuret omenapuut kukkivat.