Huonot hoksottimet

Olen vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Se on aivan tavallinen kerrostalo, jossa ei ole mitään kummallisia yksityiskohtia eikä silmiinpistäviä arkkitehtonisia oivalluksia.

Koko kaupunginosa on tyyliltään hyvin yhtenäinen. Vain muutamat uudet rakennukset – kuten kuvassa torin laidalla uusi koulu / kulttuurikeskus -  hieman erottuvat kaupunginosan yhtenäisestä tyylistä.

Kun sitten outojen kaupunkien kuvia katselee, huomaa, että kaikkialla ei ole yhtä yllätyksetöntä. Mutta kun on huonot hoksottimet, ei yrittämälläkään ymmärrä kaikkien yksityiskohtien tarkoitusta.

Vai onko niillä tarkoitusta ollenkaan? Koristeitako lienevät? 

Kaikille tuttu

Minusta ei ole sääprofeetaksi. Kaikki ennustukseni menevät aina pieleen. Pitäisihän se jo uskoa, nimittäin kokemusta on.

Viimeisin mönkäänmeno liittyy pakkaskauden loppumiseen. Ennustin, että kunhan helmikuun puoliväliin päästään, voin taas lähteä ulos ilman ongelmia.

En ole vuodenvaihteen jälkeen paljon nokkaani ulos pistänyt. Silmät eivät jostain syystä enää kestä pakkasta. Heti alkavat kyyneleet valua, vaikka ei itketä yhtään. Eikä vaiva sitten helpotu sisälläkään.

Alkavalla viikolla pakkanen kuitenkin jatkuu, vaikka ennustin niiden loppuvan. Ja minä hölmö varasin teatterilippuja. Nyt varmaankin joudun katsomaan teatteria sumein silmin.

Pentti Saarikoskesta kertova Ryhmäteatterin uusi esitys perustuu Tuula-Liina Variksen (Saarikosken neljäs vaimo) kirjaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994)   (ylimmässä kuvassa keskellä). Kyllä kirja pitää lukaista ennen esitystä, vaikka se on tuttu yli 30 vuoden takaa. Ja saman tien on syytä selailla aiheeseen liittyviä kirjoja enemmänkin. 

Työvuosiltani tuttu henkilö on yksi näytelmän tekijöistä, ja sattumalta minulle tuli harjoitusvaiheessa tilaisuus keskustella hetki nuoren polven teatterintekijän näkemyksestä runoilijaan, joka minun ikäpolvelleni oli päivittäisen suuren sensaatiojulkisuuden keskeinen hahmo. Mutta julkisuuden lisäksi myös kirjallisuuden monipuolinen mestaruussarjalainen.

Sitä edelleen ihmettelen, että henkilö on kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa. Kirjallisuuden ammattilaisten ulkopuolella harva tietää Saarikosken laajan tuotannon, mutta maineeltaan hän on kaikille tuttu. Näin se oli jo silloin minun aktiiviaikoinani, ja näin se tuntuu olevan edelleen.

Äly hoi!

Yritän vielä pysyä ajan tasalla. Olen tunnistanut vaaran, että monen nuoren mielestä tämänikäisten kuuluisi jo siirtyä pysyvästi keinutuolijoukkueeseen, kun eivät enää ymmärrä modernia meininkiä.

Ajan tasa tarkoittaa tässä kirjoituksessa tekoälyä. Olen sitä epäluuloisella myötämielellä tarkastellut, kokeillut ja ihmetellyt. Aika hyviä vastauksia se on testikysymyksiini osannut antaa – parempia kuin uskalsin toivoa, paljon parempia. Olen tehnyt sille viekkaita kysymyksiä kotimaisesta kirjallisuudesta, ja se on selviytynyt niistä paremmin kuin keskitasoinen kirjallisuustieteen opiskelija selviäisi tenttikysymyksestä.

Tekoälyä puskee nyt joka tuutista. Into on suuri. Toisaalta historia on opettanut, että innostus uudesta keksinnöstä saattaa helposti aiheuttaa vauhtisokeutta. Asiaan liittyvät ohjeet ja säädökset ja niiden taustalla olevat eettiset näkökulmat tulevat vasta jälkijunassa. Bisnes määrää vauhdin ja suunnan.

Tekoäly oudosti sekä kiehtoo että epäilyttää. Tekniikan harppaukset ovat aina olleet sellaisia. Tässäkin on aavisteltavissa huima tulevaisuudenvisio, mutta helposti tälle antaa myös moraalisen miinusmerkin eteen.

Jostain tuntemattomista mielen syvyyksistä tekoäly nostaa minulle ajatuksiin Prometheus-myytin. Se edustaa ihmiskunnan edistystä, tekniikkaa ja sivistystä, mutta myös kapinaa jumalallista järjestystä vastaan. Siinä hyvätkin aikeet voivat tahattomasti johtaa traagisiin seurauksiin.

Esimerkiksi sopii vaikkapa Internet. Miten niin loistavasta keksinnöstä onkin päässyt tulemaan valeinformaation ja häikäilemättömän poliittisen valtakamppailun tyyssija ja ihmisten välisen keskustelun likakaivo.

60-lukulaisesta näkökulmasta on vaikea hyväksyä, että ihmiskunnan kehitys ei edennytkään turvallisempaan, vauraampaan, tasa-arvoisempaan ja kulttuurimyönteisempään suuntaan. Nyt ollaankin luisumassa sivistyksen alamäkeen. Viimeiset rippeet valistuksen aikakaudesta ja niistä ihanteista, joiden varaan Ranskan vallankumous ja Amerikan perustuslaki laadittiin, ovat aikansa eläneet.

Tekoäly hoitaa asiat ihmisen puolesta. Opiskelun vaiva poistuu, kun tekoäly lukee, laskee ja kirjoittaa kaiken ja robotit tekevät työt. Taiteilijoitakaan ei tarvita, kun tekoäly kirjoittaa kirjat ja säveltää sinfoniat – nopeasti ja halvalla. Ei tarvita kuin trumpit ja putinit ja heidän nettifirmojensa miljardöörit ohjaamaan toimintaa. Ja nyt tekoäly kuulemma osaa jo kehittää itse itseään.

Luulen, että ei mene hirveän pitkää aikaa siihen, kun tämä kehitys tulee yllättämään meidät kaikki. Tai ehkä olemmekin optimisteja ja uskomme, että kyllä eduskunta osaa antaa viisaat ohjeet ja säädökset ongelmien ehkäisemiseksi?

 

Suuresta hurskaudestaan tunnettu

Erinomainen idea suomalaiselta kirjastolta.

Täytyypä perehtyä näihin kirjoihin. Minulle ne ovat vieraita (kaikkien nimestä en saa tässä epätarkassa kuvassa selvää – kuva löytyi tuttavan fb-sivustolta ilman lähdeviitteitä).

Kielletyt kirjat ovat aina kuuluneet erilaisten diktatuurien ja tiukkojen ideologioiden perusolemukseen. Kirjat voivat olla niille vaarallisia. Valta voi menettää uskottavuutensa. Vallanpitäjä voi joutua pilkan kohteeksi. Siksi valta tarvitsee kieltoja, sensuuria ja kirjarovioita.

Nyt Yhdysvallat on pikavauhtia ryntäämässä tähän synkkään joukkoon. Tällä kerralla aatteen kärjessä ovat konservatiiviset kristityt, jotka ovat löytäneet presidentikseen poikkeuksellisen suuresta hurskaudestaan tunnetun miehen.

En tunne Yhdysvaltojen kouluissa kiellettyjenkirjojen sisältöä. Voin vain arvailla, mikä niissä on aiheuttanut kiellon. 

Varmaankin kirjoissa on käsitelty seksuaalisuutta, ilmastonmuutosta, tasa-arvoa, tiedettä, taidetta, sananvapautta, rasismia, abortta, salaliittoteorioita, uskontoja ja politiikkaa. Sellaisiin aiheisiin nykyinen konservatiivis-kristillinen valta ei salli liberaalia näkemystä. Woke ei enää Amerikassa käy.

Tällaisella aatesuuntauksella on nyt myötätuuli. En ihmettelisi, jos kirjakiellot rantautuvat kohta Suomeenkin. Olen tullut ymmärtämään, että Suomessa erityisesti nuoret miehet ovat ruvenneet hakeutumaan tätä enteilevän konservatiivisen uskonnollisuuden piiriin. Nuoret naiset onneksi ovat taaskin fiksumpia.

 

Epätoivoinen yritys

Hampaasta lohkesi paikka. Piti tilata aika hammaslääkärille. Sain ajan seuraavalle aamulle klo 9.00.

Se on minulle epäinhimillisen varhainen aika. Minun vakituinen nukkumaanmenoaikani on noin klo 4. Hädin tuskin ehtisin torkahtaa ennen kuin pitää nousta. Suihkussa pitää käydä ja tukka kuivattaa, sillä pakkanen on hirmuinen. Matka ei onneksi ole pitkä siihen rumaan taloon, joka rakennettiin tilalle, kun vanha hieno ”Sipoon kirkko” purettiin.

Päätin ryhtyä epätoivoisen yritykseen. Päätin mennä nukkumaan jo keskiyöllä.

Nukahtamisen apukeinoksi etsin hyllystä mahdollisimman tylsää luettavaa sänkyyn. Sellaista, jota ei kerta kaikkiaan jaksa lukea monta sivua ennen kuin silmät alkavat lupsuttaa.

Tämä näytti lupaavalta:

 

Vaan kuinkas sitten kävikään! Otsikko näytti tylsältä mutta teksti alkoi vetää. Siinä virkistyi ihan.

Äkkiä kello oli neljä eikä nukuttanut yhtään. Vakiintunut unirytmi oli mennyt sekaisin monituntisesta makoilusta. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan. Hammaslääkärin lepotuolissa nukahtaminen oli sitten kyllä lähellä, mutta ihan ei onnistunut, kun lääkäri höpötti koko ajan.  

Tulevia aamuyön herätyksiä varten jäin miettimään, löytyisikö mitään takuuvarmaa unilukemista. Osaako joku suositella?

Akseli Gallen-Kallela 1889

Oikein hyödyllistä puuhaa

Joulun alla minulle tehtiin ehdotus.

Vanha työkaveri – nyt jo eläkkeellä hänkin – kertoi, kuinka mukava harrastus hänellä on. Sopisi minullekin. Olisi oikein hyödyllistä puuhaa eläkepäivien piristykseksi. Kuntokin siinä kohenisi. Ja miehistä on ryhmässä pulaa, naisia kyllä riittää.

Tässä kohdassa aloin jo aavistella. Sama kaveri on ennenkin ehdotellut minulle hyödyllistä puuhaa.

Olin silloin täyttämässä viisikymppisiä, ja työpaikalla olivat keräämässä kolehtia kimppalahjaan. Tämä kaveri lähetettiin kysäisemään minulta, miten suhtautuisin, jos minulle hankittaisiin lahjaksi kansallispuku. Voisinpa sitten tulla mukaan hänen tanhuryhmäänsäkin.

Muistan häkeltyneeni. Piti keksiä äkkiä hienotunteisen kohtelias tapa sanoa, että unohtakaa nyt herranen aika tämmöinen idea.

Minulle on lapsuudesta jäänyt asenne kansallispukuja kohtaan. Tuttavaperheen Paula-rouva, ison maalaistalon emäntä, kaupusteli joka vuosi kekrijuhlan aikaan pääsyliput tanhuesitykseen kansakoulun näyttämöllä. Paula-rouva itse oli ohjannut esityksen ja hyppeli kansallispuvussaan keskimmäisenä. Isä suhtautui touhuun salamielisen ivallisesti, mutta ei pääsylipuista oikein kehdannut kieltäytyäkään. Ihan mukavia tuttavia he olivat, toivat aina tuliaisiksi Paula-rouvan itse leivinuunissaan leipoman pullapitkon, ja se oli parempaa kuin kaupan pulla.

Tilaisuus oli paikallisen Maalaisliiton järjestämä. Paula-rouvan mies oli poliitikko, valtuuston jäsen ja Kekkosen valitsijamies. Ei isällä mitään Kekkosta vastaan ollut mutta Maalaisliittoa vastaan oli.

Kai minun nurja asenteeni on sieltä lapsuuden Maalaisliitosta peräisin. Kansallispuvut ja tanhut ovat minulle yhteen kuuluvaa kimppakamalaa. Asennevamma on myöhemmin vahvistunut: ei vanhaksi rokkijätkäksi itsensä mieltävä kehtaisi astua näkyviin kansallispuvussa. Sellainen vaatisi niin ison annoksen itseironiaa, ettei minulta taida vieläkään löytyä. (Kansallishenkeä ja kansankulttuuria vastaan sinänsä minulla ei tietenkään ole vastahankaa!)     

Ja nyt tämä entinen työkaveri tuli ehdottamaan minulle oikein hyödyllistä puuhaa eli liittymistä tanhukerhoonsa. Kai se kansallispukukin tulisi taas tarpeelliseksi.

Sain kiemurrelluksi irti ehdotuksesta kertomalla alkusyksyn polvivammastani. - Ei tällä polvella vielä pysty tanhuamaan, valehtelin.  Ehkä syksyllä sitten? – Taitaa käydä niin, ettei tästä polvesta tule kalua enää koskaan, valehtelin lisää.

Silloin viisikymppisenä kansallispuku unohdettiin ja sain kimppalahjaksi Håkan Brunbergin naivistisen taulun. Se on olohuoneen seinällä. Synttärijuhlassa pidettiin paljon onnittelupuheita. Kiitospuheessani siteerasin pohjoissavolaista murrerunoa, jonka lopussa katsoin tanhumiestä silmiin, pudistelin surumielisen näköisenä päätäni ja lausuin kahteen kertaan hitaasti: - Ei tee mieli . . .  hyppyihin.

                                                                    Håkan Brunberg  

       Tanhukuvat: Sisäilmaa / YLE 2020 / ohj. Tiina Lymi / keskellä Hannu-Pekka Björkman

 

Mielenmaisema

Tuttu sana vuosikymmenten takaa kiinnitti huomion. Naapuri pyysi minua palauttamaan kirjan lainastoon, ei kirjastoon. Hän itse ei ehdi, kun tuli kiireellinen matka.

Lainastoksi sitä kansakoulun kellarikerroksessa sijainnutta huonetta 60-kuvulla kutsuttiin. Sieltä kävin lainaamassa Viisikoita, Tarzaneita, Punavöitä, Pertsaa ja Kilua, Jules Verneä ja muuta.

Lupasin palauttaa. Tuossa muutaman sadan metrin päässä Topeliuksenkatua pitkin sattuu sijaitsemaan Töölön lainasto.

Kun minä saan oudon kirjan käteeni, en tietenkään malta olla lukematta sitä. Varsinkin jos kirjailijan nimi on tuttu. Tämän kirjoittajan tiesin – hän on se tytär, joka kirjoitti elämäkerrat kuuluisista vanhemmistaan, Ritva ja Kalle Holmbergistä. Nyt hän on kirjoittanut romaanin.

Romaani kertoo neljän helsinkiläisen alakouluikäisen tytön elämänvaiheista teini-ikään ja aikuisuuteen asti, 1970-luvun alusta nykyaikaan. Kerronnan pintataso on peittelemättömän nostalgista, mutta syvemmällä on paljon tummia sävyjä.

Kerronta onnistuu luomaan tarkkanäköistä ajankuvaa, mikä miellyttää samat aikakaudet itsekin elänyttä lukijaa. Elämä ei kuitenkaan suju aina valoisia reittejä pitkin. Pikkutyttöjen optimistiset haaveet musertuvat, teini-ikäiset kohtaavat aikuisten miesten siivotonta käyttäytymistä ja nuoret naiset uupuvat paineiden alla.

Harvoin olen enää tässä iässä lukenut kirjaa, jota ei malta laskea kädestään. Tämän kirjan syytä oli, että jopa TV:n Iltauutiset kerran lipsahtivat ohi. Viihdettä? – Kyllä, mutta ei halpahintaista viihdettä. Romantiikkaa? – Kyllä, mutta ei ollenkaan sokerista.

Jotenkin jäi elämään ajatus, että tämän kirjan puberteetti-ikäisten tyttöjen kuvaukset olisi ollut hyvä lukea silloin, kun itse olin samassa iässä. Olisi ehkä hyödyllisellä tavalla avautunut ymmärrys itsensä ikäisten tyttöjen mielenmaisemaan. Ainakin minä olin sellaisesta silloin totaalisen pihalla.

Annina Holmberg ei tämän jälkeen ole minulle enää pelkkä kuuluisista vanhemmistaan kirjoittanut tytär vaan valovoimainen romaanikirjailija, jonka tuotantoa aion seurata. Jatkoa onkin luvassa. Annabel Lee on sarjan ensimmäinen osa, jonka tarina painottuu yhteen neljästä päähenkilöstä. Kolme muuta tyttöä saavat myöhemmin oman kirjansa.

Ja huonostihan kirjan palauttamisen kanssa tietysti kävi. Kirja oli myöhässä, kun luin sitä kolme päivää. Sakko tuli, ja sen kai joutuu maksamaan alkuperäinen lainaaja. Olisin minä sen maksanut, mutta Töölön lainaston palautuskoneella en osannut.

 

Missä olin kun - - (osa 5)

 

[jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1989 klo 00.00   (38 vuotta)     Paikka: Kotona nukkumassa

Tyttövauva tuli taloon alkukesällä -88. Vanhempien elämä muuttui perinpohjaisesti. 

 

Nuorenparin elämää oli kestänyt monta vuotta. Paljon oli ehtinyt tapahtua. Molempien opiskeluvuodet olivat takana ja työurat hyvässä kehitysvaiheessa. Vapaa-aika oli vilkasta: oli menoa, seuraelämää, tapahtumia, konsertteja, teatteria, elokuvaa, juhlimista. Jaksaminen ei ollut ongelma, ja opiskeluvuosien kireä budjetti oli poistunut säännöllisten kuukausitulojen myötä. Isänperintönä saatu sata vuotta vanha ränsistynyt torppa pohjoisella Pirkanmaalla oli kesänviettojen keskipiste, jossa vieraita riitti.

Kesä 1988 oli tarkoitus viettää kesäkodissa totuttuun tapaan, sillä vauva oli luvassa vasta syksyllä. Toisin kuitenkin kävi. Vauva tuli yllättäen jo kesän alussa. Siinä tuli kiire, sillä valmistelut olivat pahasti kesken.

Rattaat löytyivät tuttavien kautta Ruskeasannasta, kehto työpaikan esihenkilöttäreltä – molemmat jo omistajilleen tarpeettomaksi käyneinä. Pinnasänky ja hoitopöytä piti ostaa uutena kaupasta.

Edellisen vuoden aikana olimme käyneet läpi vaadittavan byrokratian. Oli psykologin haastattelu, oli kotiolojen katselmus, oli terveystarkastus, oli Pelastakaa lapset  -r.y.:n ohjeistustilaisuus. Ja sitten yhtäkkiä tuli soitto, että nyt Matti ja Maija –kodissa Haagassa olisi teille sopiva pienokainen. Tulkaapa tutustumaan.

Molemmissa kuvissa olemme lähdössä ensimmäistä kertaa kotiin Matti ja Maija –kodista. Sää oli melko hyvä, joten koko matka Töölöön asti kuljettiin jalan. Kuvia matkalla otettiin paljon, sillä tiedostettiin, että tässä ja nyt on elämän käännekohta ja siitä pitää jäädä muistoja. 

Kesäkotiin piti kuitenkin kohta muuttaa, sillä Helsingin-koti oli luvattu kahdeksi kuukaudeksi Tšekkoslovakiasta Suomeen muuttavalle perheelle ensiasunnoksi. Sitä ei voinut perua. Sen sijaan suuri osa maalle kutsutuista vierailuista piti perua. Vain vauvan isovanhemmat pääsivät sinä kesänä tutustumaan uuteen perheenjäseneen.

Se kesä ja syksy olivat rankkoja – se täytyy myöntää. Vauvan nukkumisrytmi ei meinannut asettua lähellekään toivottua. Minä jatkoin syksyllä työssä, äiti jäi hoitovapaalle siihen asti, kun vauva täytti kaksi vuotta. Järjestely ei ollut tasa-arvon näkökulmasta hyvä, mutta käytännön syyt painoivat enemmän.

Vuodenvaihteeseen mennessä ongelmat helpottuivat. Vuoden vaihtuessa saimme nukkua keskiyön hetken. Ilotulituksen pamahduksetkaan eivät herättäneet.

Vuoden 1989 ensimmäisenä päivänä me tuoreet vanhemmat pääsimme ensimmäistä kertaa yhdessä muutamaksi tunniksi ulos, sillä vauvan mommo ja mufa olivat tulleet Helsinkiin ja lupasivat hoitaa vauvaa iltapäivän ja illan.

Vapaa-aika tuntui ruhtinaalliselta. Kävimme lounaalla kiinalaisessa ravintolassa ja sen jälkeen katsoimme Aki Kaurismäen uuden elokuvan ”Ariel”.

[Sarja päättyy. Olisi näitä entisten vuodenvaihteiden muistoja enemmänkin. Ehkä joskus myöhemmin palaan asiaan.]

 

Missä olin kun - - (osa 4)

[jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1982 klo 00.00   (31 vuotta).  Paikka: Uuden kotimme olohuone Töölöntorin reunalla

”Aika on Universumin keksimä keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa.”

Tämä jonkun viisaan filosofin miettimä määritelmä on muuten hyvä, mutta loppuvuodesta 1981 Universumille sattui lipsahdus: se pukkasi kaiken vaivan ja harmin tapahtumaan minulle  yhtä aikaa. 

Suunnitelma oli, että ehtisin iloisesti toimia virkatyöni ohella vaimoni autonkuskina kiireruuhkan helpottamiseksi. Eikä sitten muuta ollut tarkoitus tapahtuakaan.

Mutta tapahtui niinä päivinä, että se peijakkaan Universumi alkoi hutiloida. Ensin kompastuin liukkaalla ja ranne murtui. Siihen laitettiin kipsi, ja se haittasi Rättisitikan koukkupäisen vaihteen kääntelyä. Sitten Sitikkaan piti vaihtaa nastarenkaat, eikä se onnistunut kipsikädellä. Avuksi tarvittiin kaverini Simo. Simolle palkka piti aina maksaa nestemäisellä valuutalla, ja sen yhdessä nauttiminen vei aikaa. Sitten isä kuoli ja minua tarvittiin hautajaisjärjestelyihin Jyväskylässä. Sitten tuli kiireellisiä ylitöitä. Sitten iski flunssa.

Kaikki tämä melkein yhtä aikaa. Ollapa siinä iloinen autonkuljettaja. Vaimolla oli opiskelun viime vaiheet Sibelius-Akatemiassa, musiikinopettajan sijaisuus Espoossa ja konsertin harjoituksia Ylen studiolla Pasilassa. Niiden väliä piti suhata melkein joka päivä. Ja välillä hetkeksi kotiinkin.

Siitä oli tulossa suuren julkisuuden saavuttava konsertti. Sitä harjoiteltiin kuukausikaupalla. Toistasataa henkilöä oli mukana. Kuoroon oli etsitty täydennykseksi ulkopuolisia ammattilaisia. Yle tallensi konsertin kokonaisuudessaan lähetettäväksi vuodenvaihteen jälkeen. Kulttuuritalossa kaksi ja Finlandia-talossa yksi konsertti, kaikki loppuunmyytyjä. Jännitystä lisäsi odotus, jaksaisiko sairastunut ja juuri eronnut presidentti Kekkonen tulla paikalle. Ei jaksanut, mutta pääministeri Koivisto tuli kesken presidentinvaalikiireittensä. 

En selosta tässä tarkemmin konsertin sisältöä. Kaikki olennainen on luettavissa oheisista lehtileikkeistä. Merkitsen tähän vain nimet. Teoksen nimi on Canto General, teksti Pablo Neruda, sävellys ja johto Mikis Theodorakis.

Autonkuljettajuuden lisäksi valokuvasin harjoituksia ja karonkkaa – kamerasormi ei onneksi jäänyt kipsin alle. Karonkkapaikka oli ravintola Royal / Svenska Teatern, Pohjoisesplanadi 2. Sieltä liitän tähän kuvan, jossa maestro antaa nimikirjoituksen. Kuten näkyy, käsiala on lennokas. 

Minä tietysti kuuntelin kaikki esitykset, kokosin ison valokuva-albumin, jossa mukana myös laulujen sanat ja kaikki konserttiin liittyvät lehtikirjoitukset, ja äänitin Ylen tallennuksen C-kaseteille. Nyt huomaan, että vanhat kasetit olisi kiireesti vietävä tallennettaviksi cd-levyille. Pitäisi myös selvittää, onko Ylellä tallessa kuvanauha konsertista. Voisiko se joskus tulla toiveuusintana?

Entä se uudenvuodenyö 1982? Sehän tämän kirjoituksen aihe on,.

Pieni porukka esiintyjiä istui meillä uudessa kodissamme muistelemassa tuoretta kokemusta ja kuuntelemassa harjoitusnauhoituksia. Emme huomanneet edes ikkunasta katsoa keskiyön ilotulitusta, niin intensiivistä oli taiteiden tuoksina.

Ylpeänä muistan, että olinpa siinä projektissa mukana minäkin – yhden esiintyjän autonkuljettajana. Enemmänkin olisin ollut, mutta se perhanan Universumi asetti esteitä. Ja Simo muistutti monta kertaa, että huonosti projektissa olisi käynyt, jos hän ei olisi vaihtanut Sitikan talvirenkaita. Vähäisemmästäkin osallisuudesta Ylen ohjelman pitkässä lopputekstin nimiluettelossa osallisia mainittiin, mutta hänen nimensä puuttui. Epistä!

 [jatkuu]

 

Missä olin kun - - (osa 3)

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1980 klo 00.00   (29 vuotta)

Paikka: Ravintola Eliten eteinen, Helsinki

Vuosikymmenen vaihtumishetken viettäminen kapakan eteisessä ei ollut suunnitelman mukainen. Aikomus oli mennä keskiyön hetkeksi ulos ilotulitusta katsomaan, mutta koko kapakkasalin väki oli samoissa aikeissa, ja narikkaan tuli ruuhka. Siinä odotellessa se iso hetki livahti huomaamatta ohi. 

Meitä oli neljän hengen seurue, kolme musiikinopiskelijaa ja minä, joka en ole 
musiikkiosaamista lähelläkään. Alkuilta oli mennyt Kulttuuritalon Jäähyväiskonsertissa kuuntelemassa Juicea, Kom-teatterin kuoroa Agit Prop –kvartettia, Veikko Lavia, Arkiviisu-yhtyettä, Mikko Perkoilaa, Reijo Franckia, Liisa Tavia ja monia muita. Juontajana oli Peter von Bagh punaisessa villapaidassaan niin kuin aina.

Yksi niistä seurueen kolmesta muusikosta oli äskettäin vihitty vaimoni. Olin siis yhtäkkiä

ukkomies. Olin törmännyt puolituttuun tyttöön Vappuna keskipäivän aikoihin Senaatintorilla keisarin patsaan ja yliopiston pääoven puolivälin paikkeilla. Hetki siinä ihmeteltiin, että tunnetko vielä. Kummallakaan ei ollut kiirettä mihinkään, joten kävelimme torilta ensin ravintola Kannakseen vappulounaalle ja sitten jatkoille Vanhan Kellariin. "Soma  puheiden sävy", niinpä loppuillasta muutimme yhteen asumaan.

Isompi muuttokuorma saatiin tilatuksi vasta seuraavalle viikolle. Minun pienessä vuokrayksiössäni Töölössä tuli ahdasta, kun tilaa tarvittiin pianolle, nuottikirjastolle ja klassisen musiikin LP-levyille.

Siitä asti istuin harva se päivä Sibelius-Akatemian kuppilassa odottamassa oppituntien ja harjoitusten päättymistä. Piiritykseni tepsi nuoreen musiikinopiskelijaan. Juhannusaattona kihloihin ja marraskuussa maistraattiin, joka sijaitsi Arkadiankadun Valintatalon yläkerrassa. Siellä kunnallispormestari H. Boehm  vanhempiemme todistaessa vihki meidät aviopariksi. Ei ollut kallista – lasku oli vain 9 mk.

Häälounas nautittiin ravintola Saslikissa Neitsytpolulla ja juhla isolle joukolle sukulaisia ja kavereita järjestettiin Lauttasaaressa. Jatkot parhaiden kavereiden kanssa pidettiin ravintola Bulevardian yläkerrassa.

Kaikki oli muuttunut muuksi pienessä hetkessä.

(Kuvat tekstiin liittyvää todistusaineistoa - kiusamielisesti tunnisteita piilottaen: Pääsylippu jäähyväisjuhlaan / piano / hääkakun leikkaus / vihkitodistus) 

 

Missä olin kun - - (osa 2)

 [jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1.  tammikuuta 1975 klo 00.00   (24 vuotta) 

Paikka:  Laivan yökerho matkalla Tukholmasta Helsinkiin.  Oli tullut vahva halu palata Tukholmaan joululomaksi, vaikka olin jo viisi kuukautta asunut Helsingissä. Tukholmassa olivat kaverit. Helsingissä oli kyllä työpaikka ja opiskelu, mutta kavereista oli vielä pula.

Täsmälleen vuoden vaihtumishetkellä minuun iski ahdistunut tunnelma, sillä heti seuraavana arkipäivänä oli edessä paha paikka, kuulustelu sotilaspiirin esikunnassa siviilipalvelukseen hakemisen vuoksi. ”Vakaumus” piti todistaa tutkintolautakunnan edessä. Olin saanut Sadankomitealta valmennusta. Kuulustelulla oli paha maine.

Kuulustelussa tuli odotettu omantunnon kysymys. Lähtisinkö karkuun vai puolustaisinko, jos väkivaltainen mies uhkaisi tyttöystävääni / vaimoani kadulla.

Minulla oli siihen valmiina vastaus.  Ilmoitin ihmetteleväni asenteellista ja outoa kysymystä. Minulla oli väkivallasta tuore kokemus, jonka kerroin.  Minä itse olin hiljattain joutunut Turussa kadulla väkivallan kohteeksi,  ja minut oli siitä pelastanut nuori nainen, jolla ei tietenkään ollut armeijakoulutusta eikä pyssyä. Miksi nyt tällaista kysellään, kun asialla ei ole yhteyttä armeijan käymiseen eikä ampuma-aseisiin. Aivan hyvin voin sivarissakin opiskella tarpeelliset taidot?

Kertomukseni tiivistettynä:  Talvella 1972 matkustin Tukholmasta Turkuun viikonlopuksi. Seuralaiseni oli ruotsalainen Konstfackissa taidetta opiskeleva Marit, joka treenasi myös kiinalaista itsepuolustusta. Hän luki innokkaasti myös Kiinan puhemies Maon oppeja, ja hänen kommuunikämppänsä eteisen seinällä oli iso Mao-juliste. Turussa istuimme iltaa Foijassa ja yömyöhään kävelimme kämpille Ikituurin opiskelijakylään.  Matkalla Pinellan kohdalla eteen ilmestyi iso ruma mies, joka mitään puhumatta pamautti minua nyrkillä nenään ja aikoi selvästi pahoinpidellä lisää. Mutta hentoinen Marit osasi toimia. Hän kiepsautti ison ukon käden selän taakse pystyyn. Siitä ukko putosi polvilleen ja mahalleen maahan. Kun Marit hellitti otetta, ukko lähti lujaa menemään.  Kävi kerrasta selväksi, että tämä tyttö osaa.

Mutta siihen osaamiseen tyttö ei tarvinnut pyssyä eikä armeijaa. Tämän sanoin sotaherrojen raadille korostetun painokkaasti. Raati ei keksinyt tähän mitään kommentoitavaa. Syntyi pitkä kiusallinen hiljaisuus.

Yksi sotaherroista sentään sai vaihdetuksi puheenaiheen. Hän löysi mapistaan paperin.

- Mutta hyvänen aika, täällähän sanotaan, että teidän isänne on aivan kunnon mies, ollut sodassa ja haavoittunutkin kaksi kertaa. Mitenkäs pojasta on päässyt tuommoinen ilveilijä tulemaan?

Tämä kysymys oli minulle kuin vakioveikkausvoitto. Sanoin, että nyt olen kysyjän kanssa samaa mieltä, isäni todellakin on oikein kunnon mies. Terveisiä vaan häneltä, tämä kunnon mies on kovasti kannustanut minua kieltäytymään aseista.

¤

Kysyin Maritilta, onko puhemies Maon kirjassa opastusta niihin taitoihin, joilla hän pelasti minut ryövärin kynsistä. Ei kuulemma ollut. Marit muutti seuraavana kesänä Saksaan taidetta opiskelemaan. Hän  antoi minulle läksiäislahjaksi Maon Pienen Punaisen kirjan. Se on tallella hyllyssäni. Alleviivauksista päätellen olen lukenut sitä kolme sivua. Myöhemmin olen tullut tietämään, että Marit kuoli Saksassa pari vuotta myöhemmin tapaturmaisesti.

¤

Sivarianomukseni hyväksyttiin. Syksyllä 1976 astuin palvelukseen opettajaksi valtion koulukotiin Mikkelissä, oppiaineina äidinkieli, ruotsi, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, kansalaistaito ja kuvaamataito. Se oli erittäin hyödyllinen ja antoisa kokemus. Oli iso ilo olla hyödyksi isänmaalle.

[jatkuu]

Missä olin kun - - (osa 1)

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia

1. tammikuuta 1960 klo 00.00  (9 vuotta)

Paikka: Kotipiha Jyväskylässä. Isä oli ostanut kolme rakettia. Se oli outoa, sillä hän halveksi kaikkea hömpöttelyä. Ehkä vuosikymmenen vaihtuminen oli riittävän iso tapaus hömpötellä kerrankin myös itse.

Ampumiseen tarvittiin tyhjä pullo. Se pysyi pystyssä paksussa hangessa. Raketin ohut tikku työnnettiin pulloon ja tulitikulla sytytettiin tulilanka. Äiti ja mummu seisoivat portailla varoittelemassa. Ensimmäinen raketti lähti vinoon ja jäi pihakoivun oksiin rätisemään. Toinen ja kolmas nousivat suoraan ja suihkaisivat nopeasti muutaman kipinän. Sitten kiireesti nukkumaan. Aamulla menin mummun kanssa kirkkoon.

1. tammikuuta 1970 klo 00.00  (19 vuotta) 

Paikka:  Matkustajakoti Tampereella Kyttälänkadulla, jossa kohtaaminen Neiti A:n kanssa.  Neiti oli tullut tutuksi edellisenä kesänä lukiolaisten kielikurssilla Etelä-Ruotsissa. Sen jälkeen kirjeitä Jyväskylän ja Kotkan välillä oli kulkenut, mutta tapaaminen onnistui vasta nyt. Muutama pullo Liebfraumilchiä oli mukana, mutta keskiyöllä piti lähteä nakkikioskille. Oli kova pakkanen, ei siinä tarjennut jäädä ilotulitusta aseman eteen katselemaan. Pukeutumisessa vakavia puutteita, ei nuori mies tuollaiselle reissulle pitkiä kalsareita ota.

Seuraavana päivänä teatteriin Hair-musikaalia katsomaan. Siinä oli suurta kohua

julkisuudessa herättänyt alastonkohtaus. Kohtaus  korreloi osuvasti yöleikkiemme kanssa, vaikka matkustajakoti olikin kylmä vanha puurötiskö, jossa paleli. Seuraavaksi yöksi siirryimme lämpöisempään Emmaus-hotelliin aseman viereen. Se kävi kyllä kalliiksi, sillä hotellin ilmoittaman periaatelinjan mukaisesti kristillis-siveellisistä syistä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden. 

Seuraavana aamuna junalla takaisin Jyväskylään. Oli alkamassa abi-vuoden loppusuora.

(Olen kirjoittanut tästä ikimuistoisesta Tampereeen-reissusta tarkemmin täällä: (klik 1)    

                                                       

Kuinka ollakaan, Tampereelle sijoittuva alastomuus ei minun osaltani loppunut tähän. Jatkoa seurasi puolisentoista vuotta myöhemmin. Olen kirjoittanut tarkemmin tästä kuohuttavasta tapauksesta täällä: (klik 2)

1. tammikuuta 1975 klo 00.00  (24 vuotta)

[jatkuu]

 

 

Kaikki muuttuu

Päivällinen Pastorin kanssa. Ei ollut mikään niin kuin ennen. (kuva: Talbot Hughes)

Tai yksi asia oli ennallaan: ravintola Kosmos ei koskaan muuksi muutu. Sisustus sama, ruokalista sama. Siellä minä vieraitteni kanssa yleensä iltaa istun.

Mutta Pastori ei ollut ennallaan. Edellisestä kohtaamisesta oli kulunut kuutisen vuotta – se oli juuri ennen pandemiaa. Kyllä siinä ajassa ehtiikin muuttua.

Pastori oli nyt eläkkeellä. Hän oli ollut vakavasti sairas, mutta siitä ei sen enempää puhuttu. Sairaus näkyi, hän oli kadottanut suunnilleen puolet leveydestään. Oli siinä kyllä kadottamisen varaakin, jopa enemmän kuin minulla. Ruokalistalta valittiin nyt kevyttä ja terveellistä, toisin kuin ennen.

Olen kirjoittanut kohtaamisesta saman Pastorin kanssa ennenkin. Siinä  kirjoituksessa kiinnitin huomiota Pastorin puheisiin, jotka mielestäni olivat arvovaltaiselle kirkonmiehelle aika yllättäviä (klik).  Mutta sellaisia hänen juttunsa olivat aina olleet, siis virantoimituksen ulkopuolella. Virantoimituspuheista en tosin tiedä, niitä en ole koskaan käynyt kuuntelemassa.

Nyt olivat vitsit vähissä. Miehestä oli leveyden mukana kadonnut myös leppoisuus. Hän kyllä väitti sairaudesta täysin parantuneensa, mutta luulen, että hän valehteli. Se hengenmiehellekin sallittakoon - ei liene tämmöisessä asiassa synneistä suurimpia.

Toisenkin kerran hän kyllä valehteli. Kapakan eteisessä hän kohtasi tuttavansa, joka kohtalaisessa maistissa teki tuttavuutta minuun. – Onkos tämä sinun kaveri myös pappi? hän kyseli ja osoitti sormellaan minua. – Ei ole pappi, tämä on ihan tavallinen suntio vaan, valehteli kirkonmies totisella naamalla.

Pois lähtiessä Suntio arvioi, että Pastorin voimat eivät taida riittää muutaman sadan metrin kävelyyn hotelliin. Suntio tilasi taksin ja saattoi kaverinsa hotellihuoneeseen asti. Pois lähtiessä toivoteltiin taas kaikenlaista, enkä maltillisena herrasmiehenä tietenkään tuonut esiin teologisia epäilyjäni saamieni toivotusten vaikutuksista. Lupailimme vaan, että totta kai taas joskus mennään istumaan iltaa Kosmokseen. Eikös vaan?

Melankoliaan kallellaan

Luin kirjan. Tässä intensiivisessä ja viisaassa romaanissa kerronta on vahvasti melankoliaan kallellaan. Vanheneva mies etelähelsinkiläisessä antikvariaatissaan tekee odysseiaa itseensä ja elämäänsä, tunteisiinsa, toiveisiinsa ja pettymyksiinsä.

Miehen elämä on ollut täynnä kirjoja, runoja, filosofiaa, musiikkia, kaikenmuotoista sivistystä yhdistyneenä boheemiin elämäntapaan. Naisia on mennyt ja tullut mutta samalla on ollut myös yksinäisyyden tunnetta. Ja sitten elämä mullistuu, kun antikvariaattiin astuu nainen, entinen tyttöystävä opiskeluajoilta.

Koko kirja on miehen yksinpuhelua, minäkerrontaa. Se on hyvä ja helppo keino päästää lukija syvälle henkilöiden mieleen. Ainoa  askarruttava ongelma on epäily siitä, onko kertoja joka kohdassa luotettava?

Tämän kirjan tekijän lisään listalleni, jolle merkitsen sellaisia nimiä, joiden teoksia on syytä seurata. Ei sille listalle ihan vähäisillä ansioilla pääse.

*

Antikvariaatista tuli mieleen, että en ole koko syksynä kiertänyt Helsingin antikvariaatteja, vaikka sää ja keli on ollut mitä miellyttävin. Tällainen kostea ja leuto hämäränhyssy on minun ihanneolotilani; se korreloi mukavasti mielialan kanssa, siinä ei tule liian virkeäksi.

Mutta kuinkas sitten kävikään! Olin aikeissa mennä joko Hagelstamille tai Laterna Magicaan. Mutta vesisade lisääntyi. Sateenvarjo pystyssä on vaivalloista kävellä – mieluummin kulkisin rennosti kädet selän takana. Rauhankatua lähestyessäni tuulenpuuska tempaisi varjon nurin ja kastuin. Ei auttanut kuin kääntyä kotiin päin.

Pidän antikvariaattien tunnelmasta – hyllyjä tutkiessa kuluu huomaamatta tuntikausia ja löytyy helposti samanmielistä juttuseuraa. En pidä suotavana, että tämä ala katoaa kivijalkakaupoista ja siirtyy kokonaan nettiin.  Ervasti, Hiltunen ja Holappa olivat vuosikymmeniä suosikkejani. Jäljellä olevia on syytä tukea. Uusi yritys pikapuoliin.    (Kuvassa Laterna magica joskus viime keväänä) 

Lorun loppu

Kävin Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisissä. Ostin kahdet villasukat.

Tähän aikaan vuodesta on syytä olla valppaana, ettei ajaudu ihmisvirtojen viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Niiden  Hupsis pupsis pimpeli pompeli  -joulutunnelma ja tungos voisivat aiheuttaa minussa aggressiivista käyttäytymistä.

Mutta Vanhan myyjäisiin en ajautunut. Menin sinne vakain aikein ja tarkoituksella, niin kuin juristikielen lyyrisesti soinnahtava ilmaus kuuluu. Aavistelin, että tämä on viimeinen mahdollisuus poiketa asiallisissa aikeissa tuossa nuoruusvuosieni tärkeässä talossa.

1970-luvulla kävin siellä usein. Siellä sattui ja tapahtui, siellä oli juhlia, konsertteja, teatteria, performansseja. Yläkerran Kuppilassa ja alakerran Kellarissa tapasi aina tuttuja ja löysi seuraa. Ylioppilasteatterin väki tuli tutuksi, vaikka en itse ollutkaan mukana. Kaupungin alakulttuurit kohtasivat siellä. Talo oli 60-luvulla käynnistyneen kulttuuriradikalismin kotipesä.

Nyt Ylioppilastalot on myyty. Bisnes tulee tilalle. Ei auta mikään. Ei auta itku markkinataloudessa, kuten vanha sananlasku muistaakseni sanoo.

On arvailtu, mikä Vanhasta Ylioppilastalosta nyt tulee. Hotelli? Marketti? Kasino? Parkkihalli? Jäähalli? Pilvenpiirtäjä? Grynderit, poliitikot  ja rahoittajat tunnetusti pystyvät hyvinkin yllättäviin innovaatioihin.

Minun villasukkani ovat nyt taas yksi hyvästijättö nuoruudelle. Enpä olisi silloin nuoruuden hurjina vuosina osannut arvata, että villasukkiin se Wanhan villi loru loppuu.  

 

Hilpeä joulumieli

Kävin entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Tuli taas vähän sellainen olo, että aikamoinen nirppanokka taidan olla. Toisaalta helpotti, että tunnistin monta muutakin nirppanokkaa.

Noutopöydän pääruokana oli tietysti joulukinkku, mutta minä en vuosikymmeniin ole syönyt sianlihaa. Kalkkuna kelpasi, mutta ei sitä kalkkunaksi tunnistanut. Vähän kuin lauantaimakkaran viipaleita. Mikähän tehdas sellaisiakin onnistuu tekemään? Kolmen sortin sillit olivat kyllä normaalin hyviä, samoin rosolli ja laatikot.

Juomaksi oli puna- ja valkoviiniä. En ole viinin ystävä, varsinkaan keskellä iltapäivää, mutta pienen lirun otin, etten vaikuttaisi raittiushenkilöltä. Vettä onneksi oli saatavilla, mutta turhan lämmintä.

Kahvin kera oli tarjolla tähtitorttu. Moiset leipomukset jätän väliin – murenevat vain syliin ja jättävät rasvaisen jälkimaun suuhun. Lasten Lucia-kulkue esiintyi ja tarjosi lopuksi piparkakun. Se oli kyllä hyvin onnistunut, mutta se tuli kovin myöhään, sillä kahvi oli siinä vaiheessa jo juotu ilman mitään leivonnaisia.

Uusi johtaja piti puheen – kertoi ilmeisesti firman nykynäkymistä. Puheesta en paljon saanut käsitystä, sillä hän seisoi ruokailutilan peränurkassa ja puhui hiljaisella äänellä. – Lopuksi meidät eläkeläiset kerättiin valokuvaan vähän kuin koululaiset luokkakuvaan. Menin takariviin, jotta ränsistyneestä hahmostani näkyisi mahdollisimman pieni osa.

¤

Blogin lukijat ovat varmaankin huomanneet, että blogi on viime aikoina ollut usein suljettu lukijoilta. Tätä älköön kukaan pitäkö henkilökohtaisena tylytyksenä. Syy on aivan muualla kuin vakilukijoissa.

Olen aiemminkin kertonut, että blogissani tapahtuu outoja asioita. Jostain Singaporesta, Hongkongista tai Yhdysvalloista ilmestyy yhtäkkiä samalla sekunnilla satoja "lukijoita". Välillä taas samoista paikoista käy jatkuva trafiikki taukoamatta vuorokauden ympäri.

Tällaisia yritän torjua pistämällä välillä blogin lukkoon kaikilta lukijoilta. Se ei kuitenkaan tunnu tepsivän, sillä samalla sekunnilla kun poistan lukon, outo liikenne alkaa taas.

En ymmärrä, mist on kysymys. En tiedä, onko tuo jotenkin haitallista tai vaarallista, mutta en osaa sitä ihan viattomanakaan pitää. Miksi jossakin kaukomailla on tarve pitää koneita käynnissä minun blogini suuntaan? Tarvitsisin neuvoa ja ohjetta viisaammilta. Salasanan vaihto ei ainakaan tepsinyt yhtään.

Jos siis blogini on välillä lukossa, niin älkää ihmetelkö. Tiedätte syyn. Avaan blogin kyllä vähän väliä. Tutkin myös mahdollisuutta siirtää blogini jollekin toiselle alustalle.

 

 

Valoisa

Kävi vieraita. Vanha koulukaveri rouvansa kanssa ensikäynnillä Töölöntorilla. Emme ole paljon pitäneet yhteyttä. Facebook-kavereita kuitenkin, ja rouva on siellä hyvin aktiivinen.

Kehuin rouvan fb-päivityksiä. Niissä on outoa valoisuutta tällaiseen maailmanaikaan. Iloa ja kehumista virtaa joka suuntaan: on lämpöisiä muistoja omasta lapsuudesta, on löytynyt hyviä kirjoja ja elokuvia, on tavattu hyviä ystäviä, on ihanat lastenlapset.

Ja ihan tuorettakin iloa: on tehty onnistunut etelänmatka, on koettu hieno teatteriesitys, on kuultu vaikuttava papin puhe, on löydetty jännittävä etninen ravintola, on pidetty hauska juhla.

Kaikki olisi hyvin, mutta mutta… Politiikka, sota Ukrainassa, Putin, Trump. Gazan kansanmurha. Suomen hallituksen vihamielinen asenne kaikkein heikoimpiin. Meihin hyväosaisiin sen sijaan ei osu mikään säästö tai leikkaus, vaikka varaa kyllä olisi.

Mutta kyllä tämä politiikan kurjuuskin kohta taas hyväksi muuttuu. Kohta saadaan rauha, kohta pidetään uudet vaalit, joissa saadaan uudet, viisaammat vallanpitäjät.

*

Sanoin, että tällainen positiivisuus ja valoisuus on eksoottista luettavaa minun sorttiselleni pessimistille, joka on tasaisesti pahalla päällä aina.

Sain ohjeita. Valoisuus kasvaisi minuun joulumielen myötä. Menisin kirkkoon kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Ripustaisin värikkäitä jouluvaloketjuja parvekkeelle. Hankkisin joulukuusen ja koristelisin kauniisti.

En kehdannut sanoa, että valoketjua en missään tapauksessa suostu hankkimaan. Joulukuusikin jäi vuosia sitten pois, kun lapsi muutti omilleen ja kissa kuoli. Kissa ja joulukuusi olivat kyllä riemullinen pari. Kissalla oli krooninen vimma kiivetä kuuseen, ja kun tarpeeksi korkealle pääsi, niin kaatuihan se. – Siinä tuli vähitellen sellainen viisaus, että mitä sitä turhaan nostamaan, antaa kuusen olla nurin vaan, kun kissa sen kuitenkin kohta taas kaataa.

Ja onhan huusholliin jo nyt laitettu näkyviin joulumieltä: saliin pöytäliina ja keittiöön ikkunaverho. (blogin vanhat lukijat ehkä muistavat, millainen kirjojen väärinkäyttö noiden verhojen ripustamiseen on aina liittynyt  klik )