Umpisolmussa

Olen vuosikymmenestä toiseen umpisolmussa uskontojen kanssa. Miten on mahdollista, että kristinusko on niin näkyvästi hukannut suuren sanomansa?

Minun ymmärrykseni mukaan kristinuskolla olisi ainutlaatuiset ainekset olla maailman arvostettu omatunto. Ei tarvitsisi muuta kuin noudattaa Vuorisaarnan rakkauden kaksoiskäskyä. Siinä sanotaan kaikki tärkeä.

Mutta ei. Reaalikristinuskon päätehtävä näyttää olevan kränätä loputtomasti ihmisten makuukammaripuuhista sekä erinäisten uskonkappaleiden oikeaoppisista tulkinnoista.

Yhdessä suurvallassa uskovaisen suuri joukko on valinnut itselleen poikkeuksellisen 'hurskaan' presidentin, joka näyttäytyy kuvissa uutena Jeesuksena mutta on ahne, itsekäs ja puhuu siivottomia. Varapresidentti komentaa paavia varomaan sanojaan, jos aikoo teologisia asioita käsitellä.

Toisessa suurvallassa kirkon suuri päällikkö siunaa sotaa ja tuhoa ystävänsä presidentin rinnalla.  

Isommissa ja pienemmissä saarnamiesten porukoissa lähellä ja kaukana kuuluu jatkuvan vanha meno, jossa henkinen ja seksuaalinen väkivalta kukoistaa -  piilossa.

Virkapukujen värit ja liturgian nuotit vaihtelevat, mutta se kaksoiskäskyn sanoma pysyy poissa. Ei edes maallistunut protestanttinen kansankirkkomme saa suoraan sanotuksi, mitä se ajattelee näistä meiningeistä. Kaikenlaista kuulemma mahtuu mukaan, katto on korkealla ja seinät leveällä. Yllättäen näyttää siltä, että juuri nyt Vatikaanin uudella paavilla on muita paremmin tallella edes jonkinlainen moraalinen kompassi.

 

Tällä vuosituhannella

Olen suunnitellut alkavan kesän lukemisia. Kesäksi olisi hyvä löytää jokin isompi teema. Olen päätymässä dekkareihin, pitkästä aikaa.

Olen parina Helsingin-kesänä havainnut, että liian vaativaa kirjaa ei jaksa helteessä lukea. Toista se oli maalla, kun ison terijoensalavan varjossa lepotuolista  pääsi pulahtamaan uimaan ja jatkamaan taas lukemista. Kaupunkikodin kuumuudessa on tukalampaa. Parvekkeen lepotuoli on kuumuuden ja melun takia epäviihtyisä.

Dekkarit ovat hankala laji. Klassikot tunnen, uutuuksia en. Pitäisi tietää, minkä käteensä ottaa. Lajityyppi tarjoaa paljon myös sellaista, mihin ei aikaansa kannattaisi tuhlata.

Elokuvat ja tv-sarjat täydentävät tarjontaa. Niissä kuitenkin joutuu usein palaamaan vanhaan tuttuun. Katselin hiljattain vanhojen Beck- ja Wallander-sarjojen uusintoja. Alkuperäiset kirjat olivat laadukkaita, mutta tuttujen henkilöhahmojen myöhemmät versiot eivät ole samaa tasoa.

Elokuvahyllyssäni on kokoelma vanhoja film noir -elokuvia, yhteensä 17 itse tallettamani dvd-levyä, joissa on 49 elokuvaa. Ne voisivat olla nyt kiinnostavia. Agatha Christiestä sen sijaan tunnen saaneeni kyllikseni, tulipa millainen uusi elokuva tai sarja tahansa. Sama koskee Sherlock Holmesia.

Komisario Maigret kiinnostaa. Luin niitä joskus nuorena, mutta sitten ne jäivät. Muistikuva on hyvin myönteinen. Sarjassa on vaikka kuinka monta osaa, ja divareissa niitä näkyy olevan. Hyllyssäni on kaiken kaikkiaan niukasti rikoskirjallisuutta. Wallandereita ja Matti Yrjänä Joensuuta on täysi sarja, muut ovat yksittäisiä osumia.

len selannut hakuteoksia. Niistä ei kuitenkaan löydy uusinta tuotantoa, siis suunnilleen tällä vuosituhannella ilmestyneitä. Puutteeseen olen hakenut suosituksia täältä netistä, ja löytänytkin. Lisää saa suositella. En kaipaa kovaa actionia, rankkaa väkivaltaa, gangsterisotia yms.

Kuvissa Dekkariseuran kirjanmerkkejä, Kallion kirjaston dekkarikellarin lukunurkka, Dekkariseuran pinssi ja omasta hyllystäni pikaetsinnällä löytyneitä alan tuotteita.

 

Hyvät vehkeet

Ostin uudet housut.  Mustat farkut ovat vakiintuneet käyttökelpoisimmiksi, kun vakosamettihousuja ei ole enää tarjolla. Marimekon vakosamettinen  ’Kuskipuku’  oli vuosikymmeniä tärkein käyttövaatteeni, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Ikuinen housuostosten harmi sen sijaan ei tällä kerralla yllättäen toteutunutkaan. Lahkeet olivat täsmälleen oikean mittaiset. Niitä ei tarvinnut ruveta lyhentämään.  Olin tietenkin varautunut lyhentämiseen ottamalla esiin lankarullatelineen.

Lankarullista ja neuloista tulee aina mieleeni tapaus vuosikymmenten takaa, jostain 1970-luvun alkupuolelta.

Vähän päälle kaksikymppisellä poikamiehellä ei tietenkään ole lankaa eikä neulaa. Eräänä päivänä puutteesta tuli kuitenkin ongelma, kun oli uudet housut, niissä liian pitkät lahkeet, ja johonkin oli kiireellinen lähtö.

Nokkela nuorimies kyllä keinon keksii. Hänellä oli nitoja (eli kansankielellä naittaja). 

Se osoittautui käyttökelpoiseksi ja nopeaksi vehkeeksi, jolla hyvin voi korvata neulan ja langan. Lahkeensuun liika pituus taitokseksi sisäpuolelle, niitin näkyvämpi puoli piiloon lahkeen sisälle, ja nips ja naps, ja lahkeet tulivat sopivan mittaisiksi. Ulkopuolelle ei tullut näkyviin kuin kaksi ihan pientä nipukkaa. Muutama tällainen ympäri lahkeensuun, ja valmista tuli.

Ja kestäväksikin tuo konsti osoittautui. Meni kuukausia, ja lahkeet pysyivät kunnossa eikä kukaan huomannut mitään. Unohtui koko juttu.

Kunnes joskus kuukausien kuluttua joku satunnainen seuralainen huomasi asian ja puhkesi raikuvaan nauruun. Hänestä  konsti oli kelvoton. Hän hommasi minulle lankarullan ja neulan, nyppi niitit irti ja ompeli lahkeet perinteellisellä tavalla oikean mittaisiksi.

 

Tänä yönä

Nykyään ei kovin usein tule tilaisuuksia lähettää  onnitteluja. Enemmän joutuu lähettämään pahoitteluja, osanottoja tai surunvalitteluja. 

Tänä yönä tuli kuitenkin poikkeuksellinen ilonaihe. Heti lähetin onnittelut kahdelle ystävälleni Unkariin. Vastausta ei tarvinnut kauan odotella. Tuli kuvia Budapestista. Siellä on tänä yönä kansa kadulla juhlimassa.

Juhlaan on aihetta. Unkarissa on tuuli kääntynyt. Vaalitulos on iso saavutus Euroopalle, ehkä jopa maailmalle.

                                 Sándor Petőfi: Kansan nimissä (1848) suom. Toivo Lyy

 

Kuuluuko yleissivistykseen?

Näin marketin parkkipaikalla pienen kolarin. Parkkiruudusta peruuttanut auto tökkäsi viereisessä ruudussa seisonutta autoa. Naarmu tuli, lamppu särkyi. Vahingon aiheuttanut auto lähti menemään.

Kun palasin kaupasta, omistaja oli huomannut naarmun. Poliisi oli kutsuttu. Minä ilmoitin nähneeni tapauksen.

Pettymys oli ilmeinen, kun en osannut sanoa karkuun lähteneestä autosta juuri mitään muuta kuin että se oli aika vaalea. Rekisterinumeroa en nähnyt. Auton merkkiä en tunnistanut.

Katse oli aika paljastava. Ihmettely suorastaan paistoi naamasta: - Mikäs mies tämä tämmöinen on, kun ei tunne automerkkejä! Kyllä kai nyt aikuisen miehen yleissivistykseen kuuluisi autot tunnistaa.

Minä ei hitto vieköön tunnista nykyautoja. Ne ovat kaikki samannäköisiä, yhtä persoonattomia. Toyota Yariksen saattaisin ruuhkassakin tunnistaa, koska minulla itselläni on sellainen ollut yli 20 vuotta. Mutta olisiko muita - en heti keksi. 

Toista oli ennen. Rättisitikka, Tipparellu, Kuplafolkkari. Sellaiset tunnisti jo kaukaa. Linjakkaita, tyylikkäitä - ne osasi vaikka piirtää ulkomuistista. Saabin kaikki mallit tunnistin myös, mikä johtui siitä, että olin lukioikäisenä kesän 1969 töissä Saabin tehtaalla Trollhättanissa. 

Ja olihan niitä muitakin persoonallisen näköisiä: Anglia, Mini, Kadett, DS, Dauphine ja tietysti Mosse, Lada, Popeda ja Volga.

Olenkohan minä tässäkin jo menneen maailman mies, kun en uusia autoja tunnista enkä erityisemmin välitä oppiakaan?  Kaikki oli ennen parempaa, autojen ulkomuotokin. 

 

Liioittelua

Längelmaveden rannalla sijaitsevassa kesäkodissani yritin aina viljellä monenlaisia yrttejä ja kesäkukkia. Jotkut onnistuivat, jotkut eivät. Opin kuitenkin pitämään puutarhan hoitamisesta. Puuhailu kontillaan maassa kädet mullassa tuntui miellyttävältä vaihtelulta helsinkiläiselämälle, joka oli alusta loppuun siistiä sisätyötä.

Viljelmäni olivat pieniä, yhdelle aarin kokoiselle pläntille mahtui kaikki. Kukkia varten oli laatikoita ja amppeleita ikkunoiden kohdilla.  Lisäksi siellä oli vanhoja perennoita, jotka kasvoivat itsekseen: ukonhattuja, jaloritarinkannuksia, särkyneitäsydämiä ja muita. Erityisen suurikokoisiksi kasvoivat raparperi ja lipstikka.

Mieluisimmat kukat minulle olivat mustasilmäsusanna ja kurjenkello. 

Oli siellä pieni mansikkamaakin. Se tuotti sesonkiaikana sen verran marjoja, että iltapäiväkahvin herkkuhetki murennetun kaurakeksin ja vaniljakastikkeen kera toteutui. Mustat ja punaiset viinimarjat sen sijaan jätettiin vapaaehtoisesti räkättirastaille.

Talveksi ei kerätty mitään, mehut ja hillot eivät kuuluneet tavoitteisiin. Kesäkurpitsa oli ainoa, joka tuotti Helsinkiin vietävää syksyisillä mökkireissuilla.

Kaikki viljely oli luonnonmukaista – keinolannoitteita ei käytetty. Kompostimultaa tuli jopa yli tarpeen, kun nurmikon, puutarhan ja syksyn lehtien haravointi otettiin talteen.

Kaikki tämä loppui vähitellen, kun selkä- ja polvivaivat alkoivat haitata. Koronakesinä 2020 ja -21 oli vielä yritystä uudessa kesäkodissa Strömforsin suunnalla, mutta sitten kesämökkielämä jäi.  

Nyt on vain parvekelaatikoita Helsingissä. Nyt on mietinnässä, mitä alkavana kesänä laatikoissa kasvattaisin. Viime kesän kukoistus näkyy kuvassa. Vanhat puutarhurin opaskirjat ja rukoukset tuntuvat kyllä nyt liioittelulta.

 

Kehu

Henkilöt: 1) Tuttu näyttelijä jo Keski-Suomen teiniteatterin ajoilta 60 vuoden takaa. 2) Toinen tuttu näyttelijä työn kautta parinkymmenen vuoden takaa.

Molemmat ovat myöhemmin tulleet koko kansan tutuiksi televisiorooleistaan, vanhempi päivittäissaippuasarjasta, nuorempi viihdeohjelmien sketsihahmoista.

Kummallekin olen sanonut, että en oikein osaa kehua heidän roolisuorituksiaan, sillä olen niitä vilkaissut vain satunnaisesti. Vähän noloa sellaista on sanoa, tuntuu kuin en arvostaisi ystävän työtä.

Molemmista tiedän, että heissä on paljon syvällisempi oma laatu. Näyttelijän työ van sattuu olemaan sellaista. Saa olla tyytyväinen, jos edes viihdejulkisuutta osuu kohdalle.

Nyt molemmat ovat julkaisseet kirjan, vanhempi elämäkerran, nuorempi romaanin. Olin julkistustilaisuudessa.

Nyt kehuin. Molempia.

Vanhempaa kehuin rohkeudesta. Vaatii paljon kertoa kaikelle kansalle olevansa täysi tomppeli,

joka on menettänyt omaisuutensa lähtemällä mukaan johonkin epämääräiseen ulkomaiseen nettisijoitussysteemiin. Eikä edes tajunneensa lopettaa, vaikka lisää rahaa meni mutta tuottoa ei tullut. Tätä jatkui vuosikausia, tili tyhjeni, jatkamiseen tarvittiin pankkilainaa. Ei edes vaimo saanut tietää ennen kuin kaikki oli mennyt.

Kehumiseni oli äänekästä mutta ihmettelyni hiljaista. Tiedän kaverin fiksuksi mieheksi. Miten näin voi käydä? Voisiko minullekin käydä?

Nuorempaa kehuin hienosta romaanista, paremmasta kuin kolme edellistä. Uusi on täysosuma, vaikuttava kertomus, poikkeuksellisen taitavasti rakennetut henkilöhahmot ja lukuiloa tarjoava tyyli.

Kehuminen oli aitoa, siinä ei ollut yhtään tuttavanlisää. Tätä kirjaa voin suositella psykologisen draaman ystäville. Henkilöillä on lapsuudesta asti kertyneitä rakkauden ja pettymysten kipupisteitä, ja niiden yhteentörmäykset johtavat intensiiviseen tapahtumasarjaan.

Sitä vaan mietimme, mikä vaikutus kirjailijan viihdeleimalla on lukijan odotuksiin. Onko lukijalle pettymys, kun kirjassa ei olekaan Svetlana Rönkköä, Amurin enkeliä tai Rivo-Riittaa.

 

Helpon näköistä?

Eräs tuttavani osaa äidinkielensä (ruotsi) lisäksi yhtätoista muuta kieltä. Suurimman osan niistä hän on opiskellut aikuisena. Kielitaitonsa hän on osoittanut suorittamalla ylioppilastutkinnon kaikissa niissä kielissä, jotka Suomessa voi kirjoittaa (suomi, englanti, saksa, ranska, espanja, venäjä, italia, latina, portugali – ei kuitenkaan saame).

Näiden lisäksi kokoelmaan kuuluvat japani ja kiina. Arvostukseni on suuri, kun oma taitoni rajoittuu ruotsiin, englantiin ja saksaan. Latinaakin jonkin verran vielä muistan. Norjankielistä puhetta ja kirjoitusta olen luonnonmenetelmällä oppinut ymmärtämään mutta en itse puhumaan. Viron kieltä olen yliopistossa opiskellut mutta en sen jälkeen juurikaan käyttänyt, joten osaaminen on heikkoa.

Kielitaitoinen ystäväni suositteli minulle kiinan tai japanin opiskelua. Ne eivät hänen mukaansa ole ollenkaan niin vaikeita kuin kuvitellaan. Ja molemmissa olisi äärettömän hieno ja jännittäviä elämyksiä tarjoava kulttuuri löydettävissä kasvavan kielitaidon myötä.

Myönnän: minulla on aukko sivistyksessä. Japani ja varsinkin Kiina ovat minulle vieraita kulttuureita, joista tunnen vain murusia.

Opiskeluaikana Yashunari Kawabata ja Junihiro Tanizaki tulivat tutuksi, koska Jarl Hellemann löysi heidät Keltaiseen kirjastoonsa. Kiinasta ei löytynyt oikein ketään, sillä ei edes Nobel-komitea tiennyt kiinalaisesta kirjallisuudesta ennen kuin tällä vuosituhannella. Kawabatan se sentään huomasi jo 1968. Pertti Nieminen on sentään suomentanut kiinalaisia runoja. 

En kai minä mitään voinut löytää, jos eivät edes Hellemann tai Nobel-komitea.

Elokuvan puolella Akira Kurosawa kuului jokaisen itseään kunnioittavan elokuvakerhon vakituiseen ohjelmistoon jo 60-luvulla. Mutta siihen se suunnilleen jäi. Monenlaista samurai-kertomusta muistan kohdanneeni, mutta aika vieraiksi ne ovat jääneet.

Ystäväni toi minulle kiinan kielen oppikirjan, josta pääsisin alkuun. Ensimmäisen aukeaman olen nyt lukenut. Helpon näköiseksi en tätä ensi silmäyksen perusteella luonnehtisi. 

 

Jotain pysyvää

Pidettiin juhla. Paikalla kahdeksan henkilöä, joista nuorin täytti 40.

Samalla olisimme voineet juhlia seurueen vanhinta, joka täyttää kohta 80. Päätimme kuitenkin, että molemmat saavat oman juhlansa. Rationaalinen tehokkuusajattelu ja sujuva organisaatio ei ole meille soveltuva asenne.

Nuorinta juhlitaan joka vuosi, meitä varttuneita vain kun täytämme pyöreitä tai puolipyöreitä. Laskimme, että nyt oli 38. kerta, kun sama seurue oli koolla samassa paikassa samasta syystä. Kaksi kertaa jäi välistä pois, kun koronan aiheuttama pelko esti kokoontumisen. Tai ei ihan sama seurue: yksi tuli mukaan vasta kun syntymäpäiväsankari löysi itselleen puolison.    

Hiukan huvittikin katsella kuvia menneiltä vuosilta. On maailmassa sentään jotain pysyvää. Sama väki, sama sohva, samat nojatuolit, suunnilleen sama istumajärjestyskin. Miksipä sellaisia turhaan muuttelemaan!  Jotain vaihtelua sentään kuvista näkyi: yksivuotiaana päivänsankari istui sylissä, nyt nojatuolissa.

Tarjoilu kuten aina ennenkin: alkumalja, kahvia, piirakkaa, kakkua, viiniä. Yhteislaulua, sillä paikalla oli musiikin ammattilaisia. Lempeitä viisuja, vaikka paikalla oli vanhemman polven rokkijätkiäkin. All my loving, Yesterday, Sjösala vals, Änglamark, Vem kan segla förutan vind, Kun mä sinut kohtasin…

Juorut kuuluvat tilaisuuden perusasetuksiin, mutta yksi puheenaihe on kielletty. Sairauksista ei ruveta puhumaan. Jos puhuttaisiin, niin niitä sitten vatvottaisin koko ilta. Pieni poikkeus kuitenkin tehtiin, kun nuori vävypoika näytti olevan koko porukan vaivaisin. – Urheiluvammoja, totta kai. Onneksi meillä varttuneilla on viisautta välttää moisia touhuja.

Vetreää väkeä. Kello oli jo puoli neljä, kun tilattiin kaksi taksia viemään juhlavieraita kotiin. Yksi pariskunta lähti kävellen.

Niitä kahdeksankymppisiä päätettiin siirtää myöhemmäksi. Juhla Karjalohjan kesämökillä pidetään, kun mökin suuret omenapuut kukkivat. 

 

Ei mies eikä mikään

Luin äitini muistelmia elämästään. Niitä on iso pahvilaatikollinen vinttikomerossa. Löysin laatikon äitini jäämistöstä hänen kuoltuaan. Sitä ennen en tiennyt hänen kirjoituksistaan muuta kuin ne, joita oli julkaistu paikallislehdessä ja kirjoittajapiirin julkaisuissa..

Nyt yritän lopultakin lukea kaikki kerralla. Selailevaa lukemista olen kyllä yrittänyt ennenkin. Lukemisen hankaluus on siinä, että paperit ovat päiväämättömiä. Tapahtumien kronologiaa voi vain arvailla. Tarinat ovat irrallisia, niistä ei muodostu yhtenäistä kertomusta.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia perheeni menneisyydestä tulee vähän väliä esiin. Asenneilmapiirin tavoittaminen onnistuu hyvin. Kaikkea en ole tiennyt ennen tätä. 

On mielenkiintoista pohtia, missä määrin asenteet periytyvät vanhemmilta lapsille.

Ei ole kauan siitä, kun nauratin paria kaveria kertomalla, että kesäkotini naapuri houkutteli vuosia sitten minua liittymään hirvenmetsästysseurueeseensa.  Kavereita tämä huvitti kovasti. – Ei voi idea pahemmin mönkään mennä. Eipä ollut naapurilla häävi ihmistuntemus.

Eipä ollut, niin. Tosissaan hän kuitenkin yritti. Minä yritin hienotunteisesti kiemurrella ja ohjata ajatuksia muuhun suuntaan, mutta ei auttanut. Pakko oli sanoa tiukasti. Siihen sentään taivuin, että pistin nimen paperiin, jolla seurue saa luvan metsästää minunkin nelihehtaarisessa metsässäni.

Isältäkö pyssyasenteeni on siirtynyt minuun? En muista, että asiasta olisi koskaan keskusteltu. Sivariin menoni hän hiljaisesti hyväksyi. Isä oli muutenkin vaitelias mies, puuhasi enimmäkseen omiaan yksin. Kuoli 57-vuotiaana. Sodan rikkoma mies, sen olen vasta aikuisena ymmärtänyt.

Kesänaapurille asiasta taisi jäädä jotain hampaankoloon. Vuosien varrella jotain pikkuletkautuksia kuulin. Eihän se ole mies eikä mikään, joka ei metsästä. (Kuva sarjafilmistä Babylon Berlin.)

 

Kukaan ei kuole

En jaksa älykkyystestejä. Facebook tunkee niitä minulle koko ajan. Keskittymiskyky ei riitä miettimään, mikä numero tulee tyhjään kohtaan tai mikä kuvio täydentää puuttuvan sarjan. Rubikin kuution veivaaminenkin loppui aikoinaan lyhyeen.

Mensan jäseneksi en kelpaisi enkä suostuisi sitä edes tavoittelemaan – testit vaikuttavat jo ensisilmäyksellä toivottomilta. Toisaalta tuntuisi pelottavalta päästä jäseneksi. Luultavasti lankeaisin ylpeyteen ja ylimielisyyteen, sillä itsetunto on kohonneessa tilassa ilman Mensan jäsenyyttäkin.

Ja sitten viisas kaveri tuli ja löysi jostain testin ja pisti minut miettimään. Ja minulla osui olemaan heikko hetki ja suostuin.

Kysymys kuului: Kuka kuolee, jos E pistää kiven pyörimään?

Minä tutkin ja mietin ja mittailin.

D ei kuole, sillä hänen päänsä osuu täsmälleen pyörivän kiven tyhjään koloon (mittasinkohan oikein?). Ja kyllä kai hän varmemmaksi vakuudeksi ymmärtäisi kyykistyä, kun huomaa ison kiven pyörivän kohti.

C ei kuole, sillä keinulauta ei hänen puolellaan painuisi alas. Toisessa päässä oleva täysikokoinen kivi on painavampi kuin pyörivä kivi, eikä laudan pieni nystyrä pysäytä pyörimistä.

B ei kuole, sillä keinulauta ei nosta täysikokoista kiveä esteen yli.

A ei kuole, sillä mikään vaara ei uhkaa häntä.

Vastaukseni kysymykseen on, että kukaan ei kuole.

Kolme epävarmuutta herättävää kohtaa päättelyssäni oli.  1) Voisiko käydä niin huonosti, että pyörivän kiven terävä kohta putoaisi täsmälleen keinulaudan ja muurin väliseen rakoon ja pysäyttäisi kiven?   2) Voisiko käydä niin huonosti, että pyörivän kiven paino rikkoisi B:n ja C:n välisen ohuen muurin?   3) Voisiko käydä niin huonosti, että ohuen näköinen keinulauta katkeaisi kahden kiven painosta?   – Kaikissa vaihtoehdoissa C:lle kävisi huonosti, vaihtoehdossa 2) ehkä myös D:lle.

Rohkaisin mieleni

Rohkaisin mieleni ja lähdin puolen vuoden tauon jälkeen kaupunkikävelylle. Fysioterapeutin ohjeen mukaan kävely on paras lääke erityisesti lonkkaluksaatioon, joka on vaivannut jo vuosikymmenen ajat. Polvea kuntouttavaa kotijumppaa olen tehnyt ohjeen mukaan jo toista viikkoa.

Reitin aloituspaikaksi valikoitui Kirurgisen sairaalan lähellä sijaitsevan raitiolinja 10:n päätepysäkki. Siitä vierestä menee Korkeavuorenkatu, minulle aikamoinen muistojen maisema. Minä kun olen tällainen muistoihin ja paikkoihin kiintynyt nostalgikko.

Nyt ei ollut kiirettä, mutta muistoihin nousi aika, jolloin tällä samalla pysäkillä oli aina stressaava kiire.

90-luvun loppuvuosina minulla oli joka tiistaina puoliltapäivin kiireinen siirtymä Töölöstä Tehtaankadulle, jossa minulla oli kerran viikossa iltapäivän mittainen projektityö. Siirtymiselle oli niin vähän aikaa, etten ehtinyt kummassakaan päässä edes lounasta syödä.

Hätäapuna nälkään toimi Café Succès. Kympin pysäkiltä ryntäsin loivaa alamäkeä kahvilaan, joka oli tunnettu poikkeuksellisen isokokoisista ja maukkaista korvapuusteistaan. Kuppi kahvia ja korvapuusti, aikaa viitisen minuuttia, viimeiset haukkapalat vasta kadulla. Näin selvisin nelituntisesta iltapäiväprojektista.

Näillä nurkilla olen blogissani kulkenut ennenkin. Täällä  (klik 1) kerron Tehtaankadulla tapahtuneesta julmasta rikoksesta, jonka selvittelyssä minä itsekin jouduin hetkeksi poliisin epäluulon kohteeksi. Täällä  (klik 2) kerron sanoin ja kuvin, kuinka 16-vuotias runoilijaneito Saima Harmaja lähti salaa tapaamaan nuorta kirjailijaa nimeltä Mika Waltari, joka oli villiä taiteilijaelämää kuvaavalla kirjallaan saanut kovin epämääräisen maineen. Ei nuoren neidon sovi sellaista miestä tavata, määräsivät Saiman vanhemmat. Mutta Saima meni silti. – Tämäkin muinainen episodi tapahtui aivan kulkureittini varrella.

Kapteeninkadun kulmassa pysähdyin hetkeksi katsomaan erästä ikkunaa, jonka takana olen monet kerrat vieraillut. Siinä asui eräs blogini alkuaikoina usein puheeksi tullut sihteeri (ks. tunniste Neiti B). Tänäkin vuonna Pikkuwappu-niminen perinnejuhla jää siellä viettämättä, sillä neiti B on Hollannissa ja välillä Yhdysvalloissa. On kyllä luvannut palata.

Siitä jatkoin matkaa Agricolan kirkon ohi Punavuoreen. Näin tein myös silloin muinoin, kun korvapuusti korvasi lounaan. Ei yhdellä korvapuustilla koko päivää elä, joten töistä päästyäni suuntasin turkkilaiseen ravintolaan nimeltä Ani Telakkakadulla. Siellä oli aivan poikkeuksellisen runsas mutta halpa noutopöytä. – Siellä se Ani näytti olevan edelleen. Taidanpa joskus poiketa.

Siitä matkani jatkui Merimiehenkadulle. Pysähdyin katselemaan taloa numero 19 ja ikkunaa, jonka takana asuin pari vuotta 70-luvulla. Siellä tapahtui paljon. - Siitä vierestä nousin sitten raitiovaunuun, jolla ajoin kotiin.

Ensimmäinen kävelyretki pitkään aikaan, lyhyt mutta nostalgiaa täynnä. Herätti lupauksia, että ehkä tämä tästä. Polvi kesti, lonkkaa vaivasi enemmän. Talvisin usein iltapäivisin vaivaava silmäluomilupsaatio otti kyllä vallan kotiin päästyäni, mutta kesäisin se yleensä on helpottanut.

Huonoon suuntaan

Kävin yökylässä vanhan kaverin mökillä Näsijärven rannalla. Saunomista, siideriä, seurustelua. Sellaisen sanotaan virkistävän kaavoihinsa kangistunutta kaupunkilaista.

Seurustelu oli kuitenkin aika synkkäsävyistä. Se ei johtunut seurustelijoista vaan maailmanmenosta. Elämme synkkiä aikoja, siteeratakseni erästä viisasta mietiskelijää.

Valtavia rahasummia lisää aseistukseen, lisää hyökkäyssotia, demokratian kadottava suurvalta, vaaliviekasteluja, nousevia ääriliikkeitä, bisnesmiehet politiikkaa johtamassa, ilmastotuho, ydinaseen tuontilupa Suomeen.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me 60-lukulaiset luulimme, että me oikeasti parannamme maailman viat.

Mutta huonoon suuntaan se vaan kääntyi. Saa nähdä, ehdimmekö poistua, ennen kuin räjähtää.

Kiirettä piti, mutta onneksi ehdin palata Helsinkiin naistenpäivän mielenosoitusmarssille. Meitä oli paljon, yli 20000. Jos jostain, niin siitä ilmapiiristä voisi vielä kasvaa muutospaine tälle hulluudelle.

Marssin jälkeen pienessä lounasporukassa nepalilaisessa ravintolassa mietimme, miten toimisi nykyaikainen vastine sellaiselle menetelmälle, jota Aristofanes kuvaa näytelmässä Lysistrate. Antiikin Kreikassa se tepsi  (klik)

 

                                         (Aristofanes:   Lysistrate, suom. Pentti Saarikoski)

Poikkeamat kaavasta

Huushollissa on vain yksi kello näkyvillä. Se sijaitsee makuuhuoneessa oven päällä. Siitä sen näkee, kun unen ohentuessa alkaa miettiä, kannattaisiko jo ruveta heräilemään vai jatkanko vielä.

Eläkkeelle siirtymisen luksusta oli, kun pääsin heti alussa eroon rannekellosta. Se oli orjuuttava vekotin.

Olen tullut vakuuttuneeksi, että hyvin harvoin on oikeasti väliä tietää, paljonko kello on. Se on tarpeen vain kun olen lähdössä teatteriin, junaan tai tapaamiseen, eikä sellaista tapahdu läheskään joka päivä. Muulloin ei mitään väliä.

Päivämäärän tietäminen on useammin tarpeellista. Siihen löytyy nopeasti vastaus sanomalehden sivun ylälaidasta. Puhelin tai tietokone tarjoavat myös tiedon, mutta ne pitää erikseen menna avaamaan. Kalenteri on paras – nytkin heräsi kysymys, joko pitäisi siirtää makuuhuoneen seinäkello kesäaikaan.

Joitakin helppoja asioita on kummallisen vaikea oppia. Minulle yksi sellainen on kuukausien pituus. Jostain syystä en ole koskaan oppinut luottamaan itseeni. Aina pitää varmistaa tieto koulussa opetetulla konstilla, jossa rystyset näyttävät kuukauden pituuden. Vain helmikuun muistan ilmankin, koska se on ainoa, joka poikkeaa joukosta. Poikkeamat aina kiinnittävät huomion joka asiassa.

                                                         (Karilas: Pikku jättiläinen)

Löysin järkevältä tuntuvan ehdotuksen (kuva kirjoituksen lopussa). Jos ehdotus toteutuisi, poistuisi kuukausien pituuksiin liittyvä epäselvyys. Poistuisi myös rystyskonsti.

Filosofisempi kysymys on, olisiko näin kätevä uudistus sittenkään tavoittelemisen arvoinen. Eräänlainen elämänasennekysymys minulla on iän karttuessa vahvistunut, että epäloogiset ja sekavat systeemit ovat elämälle välttämättömiä ja huomiota kiinnittävät poikkeamat kaavasta – sellaiset kuin helmikuu – suorastaan elintärkeitä.

 

Ei ole mielipuuhiani

Kävin fysioterapeutilla. Tavoitteena oli saada ohjeita, joilla polvi ja alaselkä tulisivat parempaan kuntoon.

Jos tavoite toteutuisi, voisin palata taas tauon jälkeen kävelykierroksilleni. Ehkä vielä tulisi uusia lukuja blogiin tunnisteella ”Kävelykierros Helsingissä”. Entisiä kirjoituksia tällä tunnisteella näyttää olevan yhteensä 132. Kaikenlaista outoa ja eriskummallista niillä retkillä onkin löytynyt kirjoitettavaksi ja valokuvattavaksi

Terapeutti oli nuori ja notkea nainen. Siinä minä vanha ja kankea ukko jumppasin hänen työhuoneessaan käskyjen ja mallin mukaisesti. Olisi ollut parempi tulla verryttelyhousuissa kuin mustissa farkuissa. Kauluspaitaa en sentään ollut pukenut, vaan t-paita löytyi hupparin alta.

Jumppaaminen ei ole kuulunut mielipuuhiini koskaan. Heti tuli mieleen pahoja muistoja kouluajoilta. Liikuntatunnit ja erityisesti salivoimistelu oli kamalinta mitä koulussa joutui tekemään. Se voitti kamaluudessa jopa musiikin laulukokeet..

Oppikoulun ja lukion jumppamaikka oli sadisti. Pukin yli hyppääminen ei kaikilta onnistunut – ei vaikka kuinka monta kertaa komennettiin uuteen yritykseen. Köyttä pitkin kiipeäminen ei onnistunut eikä rekkikieppi. Kyykkykävely salin ympäri kädet niskan takana aiheutti jalkavamman, joka esti kävelyn moneksi päiväksi.

Nyt fysioterapian tyttö oli lempeä (anteeksi tytöttely, mutta tällaisen ikämiehen näkökulmasta hän näytti korkeintaan lukioikäiseltä). Missään jumppaliikkeessä ei menty liiallisuuksiin. Ei tullut revähdyksiä, kramppeja, nyrjähdyksiä eivätkä lihakset menneet hapoille.

Tämän ohjelman kanssa minut pitäisi nyt elää kotona. Koko sarja vähintään kerran päivässä, mieluummin monta kertaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynti. Näin minusta tulee jos ei nyt nuori niin ainakin notkea ja vartaloltani uimarantakelpoinen.

Kuvissa muistoja kouluajoilta ja kauempaakin.

 

Oudolla kielellä

Kalevalan päivä palauttaa mieleeni muiston vuosien takaa. Pääsin esiintymään oudon kielen osaajana.

Olin vuonna 1986 työmatkalla Amsterdamissa kansainvälisessä VVV:n kokouksessa. Kokoukseen osallistui myös paikallisten lukioiden rehtoreita. Erään rehtorin kanssa tulin paremmin tutuksi, kun istuimme pienellä porukalla iltaa.

Rehtorilla oli idea. Hänellä oli koulussaan menossa kirjallisuuden kurssi, jossa käsiteltiin kansalliseepoksia. Voisinko minä tulla hänen kouluunsa opettamaan oppilaille katkelman Kalevalaa alkukielellä?

Kyllä se minulle sopi. Saman tien keksittiin, että vieressä istuva norjalainen kollegani tulisi opettamaan Eddaa. Ja seuraavana aamuna idean kehittely jatkui: espanjalainen kollega ja El Cid ja kreikkalainen kollega ja Ilias, kaikki alkukielellä.

Ensin mietin, että opetan Kalevalan alkusäkeet, jotka tietysti osasin ulkoa. Mutta sitten ajattelin, että puhekuoroon olisi hyvä saada hieman draamaa, vaikkapa mies- ja naisäänten dialogia. Sellaista kohtaa en kuitenkaan muistanut ulkoa, joten soitin kotiin ja sain sanelusta kirjoitetuksi muistiin sopivan katkelman.

Niinpä minulla oli seuraavana päivänä edessäni puolensataa lukiolaista. Olin kirjoittanut tekstin paperille, siitä otettiin kaikille kopio, ja ei kun harjoittelemaan puhekuoroesitystä oudolla suomen kielellä nelipolvisen trokeen tahdissa. Ja naapuriluokissa samanlainen projekti norjaksi, espanjaksi ja kreikaksi.

Hyvä siitä tuli – idea toimi. Iltapäivän viimeisellä tunnilla koko koulu kokoontui eeposjuhlaan, jossa kaikki neljä puhekuoroa esiintyivät. Kalevala-esitysi kesti viitisen minuuttia, ja lopuksi pistin vielä koko yleisön toistamaan saneluni mukaan Kalevalan kaksi alkusäettä: Mieleni minun tekevi / aivoni ajattelevi. Voi olla, että joillekin jäi pysyvästi muistiin, kun monta kertaa toistettiin.

Hyvä muisto siitä jäi. Suomeen palattuani lähetin Amsterdamin kouluun lahjaksi tällaisen Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Kalevalan juhlapainoksen.

 

Villitys

̶   Aina pittää eppäillä, opetti kummisetä joskus 60-luvun loppupuolella.  Sillä kerralla epäilyn aiheutti  määräys asentaa autoonsa turvavyö. Siihen villitykseen kummisetä ei uskonut.

Vuosi sitten minä hieman epäilin, mutta en kertonut epäilystäni kenellekään. Sain lääkäriltä laihdutuslääkkeen reseptin. Pyysin sitä itse, vaikka sydämessäni salaa epäilin moista lääkevillitystä lääketehtaan uudeksi kepulikonstiksi, jolla rahastetaan painonsa kanssa tuskailevia ihmisiä.

Nyt vuotta myöhemmin epäily on hieman hellittänyt. 15 kiloa on kadonnut, eikä ole tarvinnut tehdä muuta kuin pistää piikki vatsanahkaan kerran viikossa. 

Syyskuuhun asti kilot katosivat nopeasti. Sitten iski polvivamma, ja jouduin viikoksi sairaalaan. Liikunta loppui pariksi kuukaudeksi eikä ole vieläkään palannut entiselleen. Laihtuminen hidastui.

Kipua polvessa ei ole, mutta pelko jäi. Liukkaalla kelillä kaatuminen voisi olla tuhoisaa. Kuntopyörää olen yritellyt, mutta ennalleen sekään ei ole palannut. Häiritsee, kun polvi naksahtaa joka kerta ojentuessaan suoraksi.

Dieettiä ei ole tarvinnut kärsiä. Toisaalta en tiedä, miten voisin dieettiä pitääkään. En ole vuosikymmeniin käyttänyt lihottavia aineita, en napostele, en syö pikaruokia, en syö tai juo sokeroituja aineita, kaikki on vähärasvaista, olen kalaa lukuun ottamatta kasvissyöjä.

Pieniä poikkeuksia on kaksi. Iltapäiväkahvin kera sallin itselleni pienen makean, useimmiten palan pullaa tai vegaanijäätelöä. Alkoholia nautin mielelläni sopivissa tilanteissa. Tipattomia kuukausia oli viime vuonna tammikuun lisäksi neljä muuta kuukautta.

Paha tässä olisi siis minkäänlaisella dieetillä saavuttaa samaa painonpudotusta kuin tällä 

 tanskalaisen lääketehtaan villityksellä. Mistä vähentäisin? Runebergintorttukin jäi tänä vuonna väliin, kun en huomannut koko juhlapäivää. Laskiaispullaa en syö koskaan, siinä hyvä pulla on pilattu tunkemalla väliin kermavaahtoa. Vapun tippaleipään en koske, se vain murenee syliin.

Haikein mielin muistelen muinaisen Eeva-lääkärin sinnikkyyttä opastaa minua omilla  konsteillaan, miten vältän joutumasta tulevaisuudessa sumo-painijaksi. Blogin vanhat lukijat saattavat muistaa, miten se meni: tässä linkki  (klik).

Kuvassa aamiaiseni: kahvi mustana, mustikoiden päälle soreroimatonta jugurttia. Ei muuta.

"Peilistä pirun näkee"

Selailin kirjastossa Roald Dahlin kirjaa The Twits (suom. Nilviöt). Siinä kerrottiin naamoista. Kuviakin oli.

Heti kun pääsin kotiin, piti päästä katsomaan omaa naamaa kylpyhuoneen peilistä. Pidin silmälasit nenällä, jotta näkisin tarkasti. Ajattelin, että nytpä kirjan innoituksen vallassa voisin varmaankin ottaa kauniin selfien. 

Kun katsoin peiliin, tuli sellainen olo, että Roald Dahlilta on tainnut mennä kaksi kuvaa ja niiden tekstit väärään järjestykseen. Minullehan ilman muuta kuuluisi tuo alemman kuvan teksti, mutta jostain syystä näin peilissä ylemmän kuvan.

En ottanut selfietä. Yleiskuva kylpyhuoneesta kamera naaman edessä tuntui kauniimmalta.

Huonot hoksottimet

Olen vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Se on aivan tavallinen kerrostalo, jossa ei ole mitään kummallisia yksityiskohtia eikä silmiinpistäviä arkkitehtonisia oivalluksia.

Koko kaupunginosa on tyyliltään hyvin yhtenäinen. Vain muutamat uudet rakennukset – kuten kuvassa torin laidalla uusi koulu / kulttuurikeskus -  hieman erottuvat kaupunginosan yhtenäisestä tyylistä.

Kun sitten outojen kaupunkien kuvia katselee, huomaa, että kaikkialla ei ole yhtä yllätyksetöntä. Mutta kun on huonot hoksottimet, ei yrittämälläkään ymmärrä kaikkien yksityiskohtien tarkoitusta.

Vai onko niillä tarkoitusta ollenkaan? Koristeitako lienevät? 

Kaikille tuttu

Minusta ei ole sääprofeetaksi. Kaikki ennustukseni menevät aina pieleen. Pitäisihän se jo uskoa, nimittäin kokemusta on.

Viimeisin mönkäänmeno liittyy pakkaskauden loppumiseen. Ennustin, että kunhan helmikuun puoliväliin päästään, voin taas lähteä ulos ilman ongelmia.

En ole vuodenvaihteen jälkeen paljon nokkaani ulos pistänyt. Silmät eivät jostain syystä enää kestä pakkasta. Heti alkavat kyyneleet valua, vaikka ei itketä yhtään. Eikä vaiva sitten helpotu sisälläkään.

Alkavalla viikolla pakkanen kuitenkin jatkuu, vaikka ennustin niiden loppuvan. Ja minä hölmö varasin teatterilippuja. Nyt varmaankin joudun katsomaan teatteria sumein silmin.

Pentti Saarikoskesta kertova Ryhmäteatterin uusi esitys perustuu Tuula-Liina Variksen (Saarikosken neljäs vaimo) kirjaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994)   (ylimmässä kuvassa keskellä). Kyllä kirja pitää lukaista ennen esitystä, vaikka se on tuttu yli 30 vuoden takaa. Ja saman tien on syytä selailla aiheeseen liittyviä kirjoja enemmänkin. 

Työvuosiltani tuttu henkilö on yksi näytelmän tekijöistä, ja sattumalta minulle tuli harjoitusvaiheessa tilaisuus keskustella hetki nuoren polven teatterintekijän näkemyksestä runoilijaan, joka minun ikäpolvelleni oli päivittäisen suuren sensaatiojulkisuuden keskeinen hahmo. Mutta julkisuuden lisäksi myös kirjallisuuden monipuolinen mestaruussarjalainen.

Sitä edelleen ihmettelen, että henkilö on kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa. Kirjallisuuden ammattilaisten ulkopuolella harva tietää Saarikosken laajan tuotannon, mutta maineeltaan hän on kaikille tuttu. Näin se oli jo silloin minun aktiiviaikoinani, ja näin se tuntuu olevan edelleen.