Eräs tuttavani osaa äidinkielensä (ruotsi) lisäksi yhtätoista muuta kieltä. Suurimman osan niistä hän on opiskellut aikuisena. Kielitaitonsa hän on osoittanut suorittamalla ylioppilastutkinnon kaikissa niissä kielissä, jotka Suomessa voi kirjoittaa (suomi, englanti, saksa, ranska, espanja, venäjä, italia, latina, portugali – ei kuitenkaan saame).
Näiden lisäksi kokoelmaan kuuluvat japani ja kiina. Arvostukseni on suuri, kun oma taitoni rajoittuu ruotsiin, englantiin ja saksaan. Latinaakin jonkin verran vielä muistan. Norjankielistä puhetta ja kirjoitusta olen luonnonmenetelmällä oppinut ymmärtämään mutta en itse puhumaan. Viron kieltä olen yliopistossa opiskellut mutta en sen jälkeen juurikaan käyttänyt, joten osaaminen on heikkoa.
Kielitaitoinen ystäväni suositteli minulle kiinan tai japanin opiskelua. Ne eivät hänen mukaansa ole ollenkaan niin vaikeita kuin kuvitellaan. Ja molemmissa olisi äärettömän hieno ja jännittäviä elämyksiä tarjoava kulttuuri löydettävissä kasvavan kielitaidon myötä.
Myönnän: minulla on aukko sivistyksessä. Japani ja varsinkin Kiina ovat minulle vieraita kulttuureita, joista tunnen vain murusia.
Opiskeluaikana Yashunari Kawabata ja Junihiro Tanizaki tulivat tutuksi, koska Jarl Hellemann löysi heidät Keltaiseen kirjastoonsa. Kiinasta ei löytynyt oikein ketään, sillä ei edes Nobel-komitea tiennyt kiinalaisesta kirjallisuudesta ennen kuin tällä vuosituhannella. Kawabatan se sentään huomasi jo 1968. Pertti Nieminen on sentään suomentanut kiinalaisia runoja.
En kai minä mitään voinut löytää, jos eivät edes Hellemann tai Nobel-komitea.
Elokuvan puolella Akira Kurosawa kuului jokaisen itseään kunnioittavan elokuvakerhon vakituiseen ohjelmistoon jo 60-luvulla. Mutta siihen se suunnilleen jäi. Monenlaista samurai-kertomusta muistan kohdanneeni, mutta aika vieraiksi ne ovat jääneet.
Ystäväni toi minulle kiinan kielen oppikirjan, josta pääsisin alkuun. Ensimmäisen aukeaman olen nyt lukenut. Helpon näköiseksi en tätä ensi silmäyksen perusteella luonnehtisi.
1 kommentti:
Pohjoismaissa ja saksankielisessä Euroopassa on helppoa liikkua, kun niiden kielet sai jo lapsuudessaan. Kuta kuinkin kaikissa maanosamme maissa on helppoa, kun niiden kielistä tajuaa ainakin alkeet, jossakin vähän enemmänkin. Mutta kun tulin Riikaan, elämys oli valtava. Vaikka olin harrastanut indoeurooppalaisten kielten historiaa, lätin kieli oli aluksi kuin toiselta planeetalta. Meillä on paljon balttilaisia lainasanoja, mutta ne eivät juuri näy kaduilla. Lukusanat ja viikonpäivät olivat enemmän kuin hepreaa. Oli pakko etsiä sanakirjoja ja muuta apua. Muutaman päivän jälkeen jotain hiukan aukenikin, ja jos olisin ollut pari viikkoa kauemmin, ties vaikka olisin jo tajunnutkin jotain. Saan enemmän tai vähemmän selvää ugrilaisista, latinalaisista, germaanisista ja slaavilaisista kielistä, ja olen tenttinyt jopa kreikan ja hebrean alkeita, mutta balttilaiset kielet ovat ihmeellinen musta aukko. Harmi etten enää ehdi ja jaksa selvittää niiden salaisuuksia.
Lähetä kommentti