Imartelun ihmeitä tekevä voima

Kolmen naisen lähetystö kävi kimppuuni entisen työpaikkani eläkeläisten jouluillallisella. Kehuivat niin perskuleesti, että meinasin jo luikerrella vaatimatonta teeskennellen karkuun muutaman askeleen päähän. 

Ei se yllätyksenä tullut. Arvasin syyn. Siinä oli naisellista viekkautta yhdistyneenä kehittyneeseen strategiseen ajatteluun. Piti saada minut suopealle mielelle, jotta hyväksyisin lopussa tehtävän ehdotuksen. Tiesivät, että pahalla päällä minut on vaikea ylipuhua.  

Mutta imartelun ihmeitä tekevä voima tiedetään. Se ikivanha ja aina uus, kuten laulussa luvataan.  Naiset sen ovat tietääkseni aina osanneet, mutta kyllä miehissäkin on ollut lahjakkaita yksilöitä. 

(Matti Kassila:  Niskavuori - 1984)

Siispä annoin kehujen tulla - nyökyttelin vain. Ulkomuotoani he eivät jostain syystä maininneet - odottelin turhaan sellaisia sanoja kuin komea tai salskea tai nuorekas.

Muistiin nousi Miss Moneypennyn taktisesti viisas repliikki James Bondille elokuvassa Doctor No: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä lopeta sitä."  

Aikansa kehua kesti, ja sitten tuli se ehdotus. Sana ehdotus on kylläkin kaunisteleva kiertoilmaus eli eufemismi, rehellisempi olisi määräys ellei suorastaan komento. Että aloitapa heti vuoden vaihduttua taas arkistojen penkominen, jotta historiikin kolmannen osan toimitustyö lähtisi käyntiin. 

Ykkös- ja kakkososa ovat valmiit. Niiden toimitustyöstä he siinä minua ansaitusti (joiltakin osin ansaitsemattomasti!) kehuivat. Oli siinä hommassa heikot hetkensä, kuten tarkkamuistiset blogin lukijat ehkä muistavat. 

Muodissa olevaa vaihtoehtoisen totuuden menetelmää noudattaen annoin imartelijoiden ymmärtää, että ehdotus / määräys / komento tuli täytenä yllätyksenä. Ei tullut, olin siihen jo kerännytkin aineistoa valmiiksi. Minulla on siis valmiina puoli kenkälaatikollista talteen kerättyjä papereita. Mutta sitä en tietenkään imartelijoille maininnut. Jahkailin ja pähkäilin  aika tovin, mutta sitten lopuksi armollisesti suostuin.

Huumorintajuttomat

Pikkutyttö vähän kompuroi kesäkotini portaissa ja satutti kätensä. Itku siinä pääsi. Minä kun satuin tulemaan perässä, nappasin tytön syliin, istuin portaalle ja aloin puhaltaa pipiä pois.

Kohta itku vaimeni, mutta suoritukseni ei riittänyt vakuuttamaan porukan skeptikkoa, joka ihme virne naamallaan lausui:

-  Dessukin on sitten näköjään ruvennut antamaan huuhaa-hoitoja.

Minua kommentti hieman ärsytti, mikä varmaan näkyi naamasta. Porukassa syntyi keskustelua, sain puolustajia. Mutta skeptikko jatkoi epäilyjään.  - Mikä tuossa Dessun puhalluksessa sitten oli vaikuttava ainesosa. Korkeintaan vanha viina siinä tuoksahti.

Ärsyynnyin lisää mutta naurahtelin silti, että heh heh. Ei taatusti tuoksahtanut vanha viina.

Skeptikko alkoi tajuta tunnelman kiristymisen ja alkoi lieventää. - Kai te nyt satiiria tajuatte?

Ei paljon naurata

Facebookiini on pyytämättä ja yllätyksenä ruvennut pukkaamaan vitsejä. Räikeän keltaisella pohjalla ilmestyy monta kertaa päivässä uusi vitsi, yleensä navan alapuolisiin puuhailuihin liittyvä.

Ei niitä malta olla vilkaisematta, mutta pettyneenä joudun tunnustamaan, että en ole niistä erityisemmin huvittunut. Ei minusta ole humoristiksi. Totinen mies.

Vitsailu ja muu matalamielinen meno on tietysti yksi huumorin ilmentymä, mutta harmillisesti se näyttää monille olevan myös ainoa. Jos et naura kanssamme, et kuulu joukkoon. Televisiossa näyttää harva se päivä istuvan vierekkäin rivi hauskoja ihmisiä vitsailemassa ja viisastelemassa määrämuotoisesti. Isoeleinen naurunremahdus toistuu noin 20 sekunnin välein.

Tuollaista varmankin tarkoitti filosofi Immanuel Kant selittäessään "esteettisten ja älyllisten ajatusleikkien" olevan huumorin raaka-ainetta. Niiden oivallus heijastuu fyysisenä reaktiona pallean seudulla ja aiheuttaa keuhkoissa nopeasti toistuvia kouristuksia, jotka työntävät ilmaa ulos suun kautta. Näin syntyy nauru, ja se jos mikä on terveellistä!

Vastapainoksi puritaanikristillisen talonpoikaisetiikan mukaan tyhjän naurajasta ei kasva kunnon miestä, ja yhtä tyhjän kanssa on myös naisen nauru. Naurusta seuraa itku.

Minulle vahvinta taiteesta löytyvää huumoria edustavat mm. Aleksis Kivi ja Charlie Chaplin. Molemmissa, vahvemmin Chaplinissa pitkissä elokuvissa, nauru ja itku ovat mukana yhtä aikaa, rinnakkain. Eivät peräkkäin, niin kuin tuossa puritaanikristittyjen ajatuksessa. Hienointa tunne-elämystä katsoja / lukija saa, kun hän nauraa surun kyyneleet silmissä.

"Huumori ei ole leikkiä leikin vuoksi eikä naurua vakavan vaihteeksi, vaan korkeimmillaan se on terveeseen ja väkevään maailmannäkemykseen pohjautuva suojakeino elämän musertavaa, kaikkialla uhkaavaa tragediaa vastaan",  tähdensi aikoinaan prof.  Unto Kupiainen.

"Rakkaus ja huumori ovat sikäli sukulaisia, että molempia on iät ajat ylistetty yhtä monisanaisen raikkaasti kuin myös tunkkaisesti ja latteasti. Huumorintajua on yleisesti pidetty ihmisen kärkiominaisuutena, sillä siihen yhdistyy suurpiirteisyys, joustavuus, elämänmyönteisyys, empaattisuus ja harmittomuus. Aito humoristi on pitkämielinen ja lempeä, hän ei kadehdi, ei kerskaa, ei muistele kärsimäänsä pahaa."  Näin on miettinyt kulttuurintutkimuksen professori Seppo Knuuttila.

Myhäilyn ja hymähtelyn rinnalla huumorilla on myös muita puolia.  On klovneja ja hullunkurisia hattuja ja karikatyristin koomisiin mittoihin venyttämiä neniä. Ilkeä puoli, ironia, satiiri ja pilkka, on ikivanha mutta poikkeuksellisen vaikea laji.

"Oi Herra, tee vihamieheni naurettaviksi", huokaili aikoinaan Voltaire, ja hän tiesi mitä tahtoi. Sosiaalinen rankaisu on tehokas keino jopa vallanpitäjiä kohtaan. Siihen ei kuitenkaan tarvita taiteilijaa, sillä useimmiten he tekevät sen itse. Surkuhupaisa on yksi ilkeän huumorin laji.

Katsokaapa vain viime päivien suomalaista politiikkaa. Pääministerin luottamuksen menetys ja sen syyt, luottamuksen poikkeuksellisen nopea osittainen palautumien, erilaiset kantelut, paljastukset, välikysymykset, taktikoinnit, taklaukset, pelit ja puliveivaukset joka puolella nimiä mainitsematta. Ja vielä ihmettelevät, miksi poliitikko ammattihierarkiassa on vajonnut jonnekin kulkukauppiaan ja paimenen kanssa samaan sarjaan.

Yleensä arkitodellisuuden arvoista, normeista ja tavanomaisuuksista poikkeamista on totuttu pitämään komiikan toimintamekanismin olennaisena piirteenä.

On myös liian ilkeää huumoria. Julkinen moraali ei oikein salli, että kurjuuden kustannuksella pilaillaan. Chapliniin varhaisiin lyhytfilmeihin viitaten Veijo Meri väittää: "Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria."  Onko se suurta huumoria? Riippuu kai siitä, miten kärsimysteoriaa tulkitaan.

Hurskas toive, että ihmiset oppisivat nauramaan itselleen ja omille kotkotuksilleen, on komiikan syvimmän olemuksen vastainen. Itselleen naurava ihminen on melkein yhtä outo kuin itsekseen naurava. Sepä vasta lystiltä kuulostaisi.

Facebook-vitsien lisäksi tämä kirjoitus sai virikkeitä, kun löysin mappivarastostani muistiinpanot Urjalan Pentinkulman päivien kirjallisuusseminaarista 6. elokuuta 1982, jossa prof. Seppo Knuuttila piti aiheesta esitelmän. 

 

(Kuva elokuvasta Kunnioittaen - Edvin Laine 1954)

Huonoja ideoita ja yksi hyvä

Ennen adventtikalenteritkin olivat parempia! Ensimmäinen luukku on nyt avattu, ja on tämä jotenkin vähän reppana tekele.

Ensin luulin, että kuva on Koiramäki-tekijältä, mutta ei se ole. Kuvassa on niukasti yksityiskohtia ja sadun lumovoima siitä puuttuu. Jotenkin halvalla tavalla sarjakuvamainen. Ensimmäisestä luukusta löytyi lyhty ja rimppakinttu jänis. Ensimmäisen luukun olisi syytä synnyttää lumovoimaisia odotuksia - tai mutta kun ei.

Tämä kalenteri ei edes toimi sillä tavalla kuin menneiden aikojen kalenterit, että niistä näki valoa vasten tähystellen kaikkien luukkujen kuvat. Tai sitten luukun läppää sai avatuksi sen verran että pääsi kurkistamaan alle ja silti sai luukun suljetuksi hyvin. Enää ei onnistu. Pahvi on liian paksua ja jäykkää.

Takasivulla on modernin aikakauden aiheuttama pakollinen tärppi. Jos otan kalenterista valokuvan ja lähetän sen twitteriin tai instagramiin, voin voittaa jouluksi suklaata.

En lähetä. Tänä jouluna en syö yhtään palaa suklaata. Siitä saa finnejä naamaan. En halua enää koskaan näyttää murrosikäiseltä, niin kuin kaikkien edellisten joulujen jälkipäivinä aina uuden vuoden puolelle asti. Semmoinen on jotensakin noloa tässä iässä.

Lapsille on myynnissä kalentereita, joiden luukuissa on suklaapala. Tuntuu oudolta. Kehittelimme kaverin kanssa ideaa. Voisiko muillekin ryhmille olla omien mieltymysten mukaisia kalenterilöytöjä?

Keksimme, että vihervöyhötystä vastustaville setämiehille voitaisiin myydä kalentereita, joiden jokaisesta luukusta löytyisi pala naudanlihaa. Ideointi jatkuu.

Luovaa ongelmanratkaisukykyä osoittaen

Kaveri pyysi auttamaan muuttokuorman purkamisessa. Meninhän minä.

Oli siellä kolme muutakin apumiestä. Riuskoja nuoria kavereita. Huonekalut ja laatikot nousivat vauhdikkaasti muuttoautosta kolmanteen kerrokseen. Hissiä ei ollut.

"Riuska" ei ehkä ole kaikkein osuvin sana määrittelemään minua. Siksi osakseni koitui enemmänkin ylimääräisen avustajan rooli. Enemmänkin pysyttelin pois tieltä kun riuskemmat kantoivat. Pitelin ovia auki, työntelin laatikoita syrjemmälle pois keskilattialta. Muutaman taulun ripustin seinillä odottaviin koukkuihin. Sohvatyynyjä järjestelin suoremmiksi.

Ja keitin kahvia. Keitin oli valmiiksi tiskipöydällä, suodatinpusseja ja kahvia löytyi kaapista. Ongelma oli vain siinä, että mistään ei löytynyt kuppeja. Muuttolaatikoissa ei ollut nimilappuja, joten availin kansia ja kurkistelin. Muita astioita kyllä löytyi mutta ei kuppeja.

Luovaa ongelmanratkaisukykyä osoittaen katoin pöydälle syvät lautasen ja lusikat. Kävi se kahvin nauttiminen niinkin, oikeastaan aika hyvin. Näyttikin ihan elegantilta toiminnalta. Yksi kyllä kokeili vulgääristi ryypätä kahvinsa lautasen reunalta suoraan suuhun mutta sai roiskeita rinnuksille. Känttypuolta kahvittelussa edustivat Marie-keksit. Niitä en koskaan ole osannut arvostaa kovin herkullisiksi.

Nälkäkin tulee raskaan työn raatajille. Sitä taltuttamaan isäntämme oli hankkinut jääkaapin täyteen  monensorttisia grillimakkaroita ja olutta sekä sinappituubin. Minä pistin sähköhellan uunin kuumenemaan ja makkaroita pellille.

Onnistuin ruoanlaitossa ilmeisen hyvin, sillä menekki oli suurenmoinen. Makkarat tarjoilin talouspaperirullasta repäistyllä kääreellä. Sinappia olisi saanut olla toinenkin tuubi. Olutta ei nautittu lusikalla lautaselta vaan suoraan purkista.

Kokki itse jäi kylläkin näitä herkkuja vaille, sillä makkarakiintiöni tälle vuodelle oli jo täynnä, ylittynytkin. Ensimmäinen meni Längelmävedellä juhannusyönä ja toinen äskettäin uudella kesäasunnollani Bellman-henkisessä juhlassa, kuten hiljattain täällä kerroin. Seuraava sitten ensi vuoden juhannusyönä. Olutkin jäi minulta juomatta, sillä minulla on kihti varpaassa. Lääkäri on tiukalla sävyllä varoittanut juomasta olutta.

Yhden muuttolaatikon kannen alta kuppeja etsiessäni löysin mielenkiintoista luettavaa. Isäntä suostui pienellä painostuksella antamaan koko nipun lainaksi. Näiden kanssa käyn nyt viikonloppua viettämään.

 

Huomenna parempaa?

En päässytkään lähtemään. Bussit olivat lakossa. Kävellen matka oli liian pitkä. Oma auto on jo talviunilla.

Niinpä kävelin vain meren rantaan ja istuin rantakivelle. Samalla kivellä olen istunut ennenkin. Onkohan pessimistinen oraakkeli Paavo Haavikko on myös istunut siinä, kun hän kirjoitti sanat "Kaikki on surullista"?

Siltä siinä nytkin tuntui, kun katseli merelle. Kaikki oli harmaata, kylmää, elotonta. Ei voinut edes uskoa, että aavan meren tuolla puolen voisi olla mitään harmaata kummempaa.

                                                 (Kuva:  Edvard Munch:  Melankolia -1896)

Ei siinä kauan voinut istua. Tuli kylmä - nautinnollisesta syystunnelmastakaan ei ole enää mitään tallella. Löytyisikö mitään lohdutusta?

Löytyi:  kotona makaronilaatikkoa ja musiikkia.  (avaa linkki)

                                          (Kuva:  Albert Bertelsen:  Valsedrømme - 1921)

Sävy sama - miksipä sitä muuttamaan.

https://www.youtube.com/watch?v=tYIYIVG64C4   

Penseys on ilomme

Oli aikomus mennä elokuviin keskellä iltapäivää. Katselin tarjolla olevaa ohjelmistoa. Ei oikein sytyttänyt.

Elokuvatarjonta on mennyt kovin kummalliseksi. En saa karsituksi mielestäni aikaa, jolloin uuden elokuvan tarjonta Helsingissä oli moni-ilmeinen, kun jopa uutta italialaista, puolalaista, unkarilaista ja muuta elokuvaohjelmistoa  tuli nähtäväksi ilman viivytystä. Ja vanhojen mestariteosten uusintoja oli kaiken aikaa tarjolla ainakin pikkuteattereissa, kuten Museokadun Cinemassa. Nykyisin kaikki on kertakäyttötavaraa.

Tällainen 60-luvun lopun elokuvakerhojen kasvatti ei oikein pääse irti siitä asenteesta, jolloin elokuva oli vielä kulttuuria ja taidetta. Se oli aikaa, jolloin maailman muuttaminen paremmaksi koettiin vielä mahdolliseksi eivätkä ihmiset - nuoretkaan - olleet menettäneet idealistista kykyään uneksia.

On tietysti Elokuva-arkisto eli Kino Regina uudessa Oodi-kirjastossa. Siellä on kunnollinen ohjelma, ja käyn siellä melko usein. Myös vanha Orion tarjoaa onneksi edelleen laatuelokuvaa ja monenlaisia alaan liittyviä tilaisuuksia. Uusia korttelikinoja on myös kasvanut sinne tänne, ja lisää on tulossa. Jonkinlainen boomi ilmeisesti on syntymässä.

Olen miettinyt otsa kuprulla, olenko vanhanaikainen, kun suhtaudun penseästi korttelikino-boomin kylkiäisenä tulleeseen käytäntöön, että elokuvateatterista on tullut ravintola. Näytöksien aikana syödään ja juodaan ja kuljetaan. Jotenkin pidän sitä sopimattomana.

Aki Kaurismäeltä oli aikoinaan komea ele, kun hän Andorra-teatterinsa avajaisissa heitti teatterin aulassa vanhastaan olleen pop corn -koneen hankeen.

Minäkin toistaiseksi katson mieluummin elokuvan keskittyneesti ja hoidan ruoka- ja juomapuolen sitten näytöksen jälkeen kotona (Kuva:  Kieku ja Kaiku, sanat Mika Waltari, kuvat Asmo Alho)

Tämä on vaikeaa

Kalle Päätalon syntymästä tuli sata vuotta. Poikkeuksellisen vaikea kirjailija!

Kyllä minä ns. vaikeiden kirjailijoiden kanssa olen yleensä pärjännyt, sellaisten kuin Proust, Joyce, Woolf tai Musil. Puhumattakaan sellaisista kuin Volter Kilpi tai Paavo Haavikko. Mutta varjele kun vastaan tulee Päätalo niin silloin menevät ajatukset solmuun ja suu kuivuu.

Olen minä yrittänyt. Yhtä luin aikani, puoliväliin pääsin.

Hesari kirjoitti sunnuntaina (10. marraskuuta 2019) kaksi laajaa artikkelia aiheesta. Esa Lilja kuvaili kokonaisen aukean verran urakointiaan. Hän oli lukenut läpi koko Iijoki-sarjan (25 osaa, yli 16000 sivua).

Kirjoitus kävi suosituksesta, ihan uskottavasti. Kun lukeminen oli päässyt vauhtiin, teksti lähti vetämään ja muuttui intohimoiseksi nautinnoksi. Sellaisesta minäkin olen haaveillut. Ongelma on vain siinä, miten lukemisen saisi lähtemään vauhtiin.

Hesarin toinen, Päätalo-tutkimuksia esitellyt artikkeli oli miehekkäämpää tekoa, pikkuisen äijäilevä, kuten kirjoittajallaan aina. Se ei käynyt suosituksesta vaan herätti enemmänkin epäluuloja. Kirjoittaja tuli tutuksi aikoinaan jo yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Hän runteli Haanpäänkin puolituntemattomaksi elämäkertakirjassa. Ei sellaisen innokasta ihailua oikein voi ottaa vakavasti Päätalonkaan kohdalla.

Tarvitaan uskottavia suosittelijoita. On niitä, paljonkin, aivan huippujakin, Kekkosesta alkaen. Muistan erityisesti erään filosofin, nyt jo edesmenneen, joka intoili joka joulun jälkeen uudesta lukukokemuksestaan. Eikä ollut mikään kansanmies eikä rahvaasta peräisin, kaukana siitä, mutta silti Päätalo kelpasi, ei mikään muu sieltä päinkään. Siinä vaikutuspiirissä minäkin jouduin hiljaa kyseenalaistamaan omat mieltymykseni.

Mutta muuttamatta mieltymykset jäivät. Saa nähdä kuinka nyt käy.

Ensi kesänä olisi ehkä oivallinen tilaisuus muuttua, kun kesäisen lukemisen ympäristökin on muuttunut täysin. Taakse on jäänyt pirkanmaalainen torpparimiljöö niskavuorelaisesti jäyhässä maisemassa ja tilalle on tullut rannikkoruotsinkielinen vanha ja fiini kulttuurimiljöö, etten sanoisi hieman kustavilaisen koristeellinen.

Sellaisessa ympäristössä saattaisi hyvinkin menestyä päätalomainen tukkityömiesten karkeasyisen elämänmenon naturalistinen kuvaus. Vastakohdathan tunnetusti etsivät toisiaan.

 

Kunhan ei tule tavaksi

Istuttiin iltaa kolmeen pekkaan. Saunottiin, jäähdyteltiin, nautittiin vaahtoavia juomia, saunottiin lisää jne. Tämä porukka on jatkanut samansisältöistä perinnettä harvakseltaan jo vuosikymmenet. Teeskentelemme olevamme vähän kuin Bellmanin Bacchuksen veljeskunta.

Perinnetietoisen veljeskuntamme säännöt ovat kuitenkin väljemmät kuin tukholmalaisella esikuvalla: mukaan pääsy ei ole vaatinut sammumista katuojaan. Salaisia seremonioita ei myöskään ole käytössä. Tämä joukko ei riehu eikä rellestä eikä mukana edes ole minkäänlaista vastinetta Ulla Winbladille.

Pikkuisen luvattomiin puuhiin meillä kuitenkin on perinteisesti tapana mennä. Poltimme konjakin kera sikarin, vaikka olemme kaikki kolme tupakoinnin lopettaneet. Minullakin on jo 15 savutonta vuotta. Yhden kerran poikkeus, ei tule tavaksi.

Ja vielä pahempaa! Grillasimme makkaraa, vaikka se on epäterveellistä. Minulla se oli jo vuoden toinen. Juhannusyönä meni se ensimmäinen - hyvässä seurassa silloinkin. Yleensä olen varsin pitkälle kasvissyöjä, mutta on tilanteita, joissa periaatteet on syytä unohtaa. Kunhan ei tule tavaksi.

 (Kuva: Sulho Sipila: Huikopalaa)

Tapahtumapaikka oli uusi. Aikaisemmin olemme silloin tällöin kokoontuneet kesätorpassani Längelmäveden rannalla, mutta koska olen sen myynyt ja hankkinut uuden kesäkodin etelärannikolta Helsingistä itään, kutsuin veljet tutustumaan uuteen paikkaan. Muutto on edennyt niin, että huvila alkaa olla joiltakin osin asuttavassa kunnossa.

Veljeskunnan kahdella jäsenellä on laulun lahja, joten Bellmanin  mainitseminen tässä yhteydessä ei ole liioittelua. Bellmanin laulu numero 21 laulettiin, kuten aina. Minä en laulanut, ehkä vähän hyräilin. Kitara oli käytettävissä, luuttua ei.

Bellmanin laulut ovat merkillisen kiehtovia, kun niihin perehtyy. Suomenkieliset tuntevat niitä valitettavan huonosti, poikkeuksena tietysti Ukko Nooa, jonka jopa minä opettelin lapsena soittamaan pianolla - yksisormisesti! Alkoi siitä avaimenreiän kohdalta.

Yli 200 vuoden takainen ruotsin kieli vaatii kieltämättä aika hyvän kielitaidon. Näitä sanotaan usein juomalauluiksi. Ovat ne sitäkin mutta ne ovat paljon enemmän kuin pelkkiä ryyppylauluja. Aihepiirit liikkuvat usein viinissä, naisissa ja kuolemassa. Tältäkin osin  Bellmanin laulut osuvat kohdalleen, sillä yksi alkuperäisen  veljeskuntamme jäsen lähti jo.

Ruotsiksi siis laulu kajahti, sillä veljeskuntamme enemmistö puhuu äidinkielenään ruotsia, vaikka suomen kielikin on hyvin hallinnassa. Ja kaiken lisäksi uusi kesäkotini sijaitsee vahvasti ruotsinkielisellä seudulla. Liitän tähän laulun sanat alkuperäisessä muodossa ja pari säkeistöä myös Liisa Ryömän suomennoksena.

Liitän myös linkin, josta voi kuunnella tämän laulettuna (avaa tästä ). Pidän kovasti Fred Åkerströmin tulkinnasta Tukholman barokkiorkesterin kanssa. Olen parikymppisenä kuullut näiden esiintyvän Tukholman konserttitalossa. Hienoa oli.

Fredmans Sång 21  (Måltidssång)

Så lunka vi så småningom
från Bacchi buller och tumult,
när döden ropar; Granne kom,
ditt timglas är nu fullt.
Du gubbe fäll din krycka ner,
och du du yngling, lyd min lag,
den skönsta nymf som mot dig ler
inunder armen tag.

[Niin pikkuhiljaa poistumme
Iloista pidoista Baccuksen
Kun kuolema huutaa
Naapuri hoi on tiimalasis täys!
Sä ukko heitä keppis pois
Nuorukainen seuraa lakiain
Sulle kaunis nymfi hymyilee
Hänet ota kainaloos]

Refr:
Tycker du att graven är för djup,
nå välan, så tag dig då en sup,
tag dig sen dito en, dito två, dito tre,
så dör du nöjdare.

[Onko hautakuoppa liian syvä
Niinpä niin siis ota ryyppy hyvä
Ota yks' ota kaks' ota kolmaskin
Ja on lähtösi huoleton]

Du vid din remmare och préss,
rödbrusig och med hatt på sned,
snart skrider fram din likprocess
i några svarta led.
Och du som pratar där så stort,
med band och stjärnor på din rock,
re'n snickarn kistan färdig gjort,
och hyvlar på dess lock.  //  Refr...

[Sä siinä vierell' remmarin
Punakkana hattu kallellaan
Koht' liikkuu hautakulkuees'
Tummana joukkona
Ja sinä joka kehut tuos'
Nauhat tähdet takissas'
Jo puuseppä kirstus tehnyt on
Ja höylää jo kanttakin  //  Refr]

Men du som med en trumpen min,
bland riglar, galler, järn och lås,
dig vilar på ditt penningskrin,
inom din stängda bås.
Och du som svartsjuk slår i kras
buteljer, speglar och pokal;
bjud nu god natt, drick ut ditt glas,
och hälsa din rival.   //  Refr...

Och du som under titlars klang
din tiggarstav förgyllt vart år,
som knappast har, med all din rang,
en skilling till din bår.
Och du som ilsken, feg och lat,
fördömer vaggan som dig välvt,
och ändå dagligt är plakat
till glasets sista hälft,  //  Refr...

Du som vid Martis fältbasun
i blodig skjorta sträckt ditt steg,
och du som tumlar i paulun,
i Chloris armar feg.
Och du som med din gyllne bok
vid templets genljud reser dig,
som rister huvud lärd och klok,
och för mot avgrund krig,  //  Refr...

Men du som med en ärlig min
plär dina vänner häda jämt,
och dem förtalar vid ditt vin,
och det liksom på skämt.
Och du som ej försvarar dem,
fastän ur deras flaskor du,
du väl kan slicka dina fem,
vad svarar du väl nu?  //  Refr...

Men du som till din återfärd,
ifrån det du till bordet gick,
ej klingat för din raska värd,
fastän han ropar: "Drick".
Driv sådan gäst från mat och vin!
Kör honom med sitt anhang ut,
och sen med en ovänlig min,
ryck remmarn ur hans trut. // Refr...

Säg är du nöjd, min granne säg,
så prisa världen nu till slut;
om vi ha en och samma väg,
så följoms åt; drick ut.
Men först med vinet rött och vitt
för vår värdinna bugom oss,
och halkom sen i graven fritt,
vid aftonstjärnans bloss.  //  Refr...

Kielestä kiinni

Taitaa olla perää siinä epäilyssä, jonka mukaan me varttuneessa iässä olevat olemme monessa asiassa tipahtaneet kärryiltä.

Tulee hetkiä, jolloin huomaa, ettei oma äidinkielikään ole oikein hallinnassa. Kuulee käytettävän sanoja, joita ei ymmärrä. Näin kävi, kun Pertin kanssa istuttiin lounaalla ja viereisen pöydän nuoret naiset puhuivat sujuvasti treffikokemuksistaan.

Sen aihepiirin vanha vakiintunut sanasto oli kyllä meillä kummallakin hallinnassa, mutta uudempi aines ei selvästikään ole (vielä?) tavoittanut meitä. Vanhemmasta aineksesta olemme aina selviytyneet vaikeuksitta, vaikka kyllä siinäkin välillä saattoi olla outoa ja vaikeaselkoista vierasta vaikutusta, kuten kuvasta näkyy. (Kuva: Elokuva Äl yli päästä Perhanaa, ohj. Matti Kassila 1968 / Maija Karhi & Helge Herala)

Sanan Tinder merkityksen sentään tiesimme, ainakin suurin piirtein, mutta sitten tuli sellaisia termejä kuin slaidata, penkittää ja hingettää. Tuli muitakin, mutta nämä kolme ehdin pistää muistiin.

Kielitoimiston sanakirja minulla on puhelimessa, mutta ei se näitä tiennyt. Kotona katsoin varmuuden vuoksi Nykysuomen sanakirjasta, vaikka se on kovin vanha tällaiseen. Ei löytynyt, ei edes viitososasta, jossa on slangisanoja.

Sanakirjat onneksi kehittyvät. Lupaavasti tuli uutinen, että Kielitoimiston sanakirjan uudissanasto 2020 ilmestyy kohta. Ehkä siellä? Siitä annettiin jo  tällaisia makupaloja:

anniskelupassi  /  biohiili  /  crossfit  /  drag-artisti  /  esiteini  /  fuksiaiset  /  geeniperimä  /  hiustenpidennys  /  ignoroida  /  jenkkakahvat  /  kotimajoitus  /  lähimaksu  /  mikroilme  /  nenähuuhtelukannu  /  ovilaskuri  /  palvelupyyntö  /  resilienssi  /  sometili  /  tunnekylmä  /  unipussi  /  villiruoka  /  yhteiskäyttöauto  /  ääniviesti  /  överi

Lisää aiheesta voi lukea  täältä.

Kun kielestä ja uudissanoista tulee puhe, ei sovi yhtä mestaria unohtaa. Kirjailija Juhani Peltonen oli sanaston uudistajana ylittämätön. Niinpä katsoin varmuuden vuoksi, oliko hänellä tietoa.

Ei ollut. Liitän tähän kuitenkin blogin lukijoille hyödyksi ja virikkeeksi näytteen Peltosen kielen moni-ilmeisyydestä.

Liikaa virikkeitä?

Taas jäi kirjamessut käymättä - tästä taitaa tulla tapa. Yhä vastenmielisemmältä alkaa tuntua idea lähteä puskemaan sellaiseen ruuhkaan. Mitään korvaamatonta en edes tunne menettäväni, sillä kirjakaupat ja divarit ovat käytettävissäni ilman messujakin.

Ilman kirjallisuutta en jäänyt messupäivinäkään. Luin kolme runoteosta, jotka  valikoituivat luettavakseni Yleisradion ohjelmasta saamani virikkeen perusteella. Ohjelman nimi oli Itse asiassa kuultuna, ja siinä haastateltiin säveltäjä Kaj Chydeniusta (ohjelma  löytyy Yle-Areenasta!). 80 vuotta juuri täyttänyt säveltäjä kertoi ohjelmassa mm. mieluisimmista säveltämistään runoista. Kolme kärjessä olivat nämä:

Muisto   (P. Mustapää  /  Linnustaja - 1952)

Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään,

ja kadotettu tuskin poissa on.

Hyväili päivä ohimoitasi

ja yhä hyväilee.

Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut

ja sumun kosteus on niemen yllä

ja vesilintu eilinen

on vaiti taikka kauas lentänyt.

============

Jäähyväislaulu (Oiva Paloheimo / Vaeltava laulaja 1935)

Oli kerran ... muistatko vielä

sadun penkit ja puistikon?

Älä pelkää, koske ei siihen,

kuut kulkivat, lunta jo on.

Tuli talvi ja silmäsi kauniit

kuin lammikot

jäähän se loi.

Kuut kulkevat vitkaan liian,

suvi tulla ei koskaan voi.

Jo uutimin silmät jo sulje.

On kylmä ja hämärtää.

Lumi peittää puistikon penkit.

Jää hyvästi, rakkaani, jää.

==============

Sinua, sinua rakastan (Aulikki Oksanen)

Sinua, sinua rakastan
yö painaa päähäni pimeän seppeleen
jotta en sinua näkisi

Miten taittavat linnut siipensä
miten vyöryvät vedet kallioitten alla
miten nousevat metsät tuulten mukana
ja pilvien sateet jähmettyvät kiveksi

Sinua, sinua rakastan
yö painaa päähäni pimeän seppeleen
jotta en sinua näkisi

Miten huutaa minulle avaruus
miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi

miten itkevät lapset maailman rannoilla
ja merien yllä savuavat sydämet

Sinua, sinua rakastan
niin liikkuu pehmeä kätesi
kuin vene varhain aamuisella joella

(Elokuvasta Asfalttilampaat, ohj. Mikko Niskanen 1968)

Chydeniuksen perustelut ja voimakas eläytyminen tekivät sen, että katsoin, löytyvätkö runot hyllystäni. Sielläpä ne, kirjat vieläpä samalla hyllyllä.

Näin se aina menee. Ensin tulee virike, yksi runo. Kun sen on lukenut, seuraavaksi katsoo, millainen runo on viereisellä sivulla. Lopuksi lukee kaikki muutkin viereiset sivut.

Tällä kerralla virikettä vei eteenpäin tieto, että olen menossa Chydeniuksen juhlakonserttiin. Se oli tänään (sunnuntaina). Finlandia-talo oli täynnä, presidenttiparikin paikalla, samoin edellinen. Huomenna uusi juhla..

Nyt minulla on 37 uutta virikettä (ks. ohjelmalista). Vielä en ole ehtinyt katsoa, löytyvätkö ne kaikki hyllystäni. On Aleksis Kiveä, Kailasta, Sarkiaa, Sinervoa, Viitaa, Huldenia, Haavikkoa, Kaipaista, Rossia, Anderssonia, Meriluotoa, Mikkolaa, Saaritsaa ja monta muuta. Lukemista koko talveksi, jos samoin käy kuin noiden kolmen kanssa.

Epäviihtyisiä paikkoja

Asemalla tuli tuttava vastaan. En ollut sen pidemmälle matkalle lähdössä kuin Pasilaan, ja eikös tuo epäluuloinen tuttu heti keksinyt, että ahaa, Dessu on siis menossa Triplaan. Moisesta ajatuksesta voi närkästyä. Jotain rajaa sentään pitää olla epäluuloillakin! Kirjastoonhan minä, arkistokokoelmaa selaamaan.

Lehdestä olin kyllä katsonut tuon vasta avatun ostoshelvetin kaavakuvan. Kun moiseen paikkaan juna vie, voi tulla vaikeuksia löytää sieltä ulos. Ettei joudu juna-asemalta kauppakerroksiin vaan osaa suunnistaa suorinta tietä kirjaston suuntaan.

Siinä lehden kaavakuvassa oli jotain tutun tuntuista. Ei kestänyt kauan tajuta, että suppilomainen monikerroksinen rakenne on tuttu klassisesta kirjallisuudesta. Tähän Pasilan uuteen Mall of Tripla -rakennukseen on otettu vaikutteita itseltään Dantelta!

Dante Alighieri (1261 - 1321) ei varsinaisesti suunnitellut aikansa kauppakeskuksia, ei ainakaan käyttänyt sitä nimitystä. Hän suunnitteli helvetin. Näiden kahden ero ei ehkä ole kovin merkittävä. Ainakin yhtä epäviihtyisiä molemmat.

Danten helvetin maanalaisen kuilun kerrokset oli varattu erilaisille synnintekijöille. Vaikuttaa, että ei elämänmeno ole Danten päivistä isommin muuttunut. Samankaltaista väkeä on tietääkseni Triplassakin, koronkiskureita, pettureita, irstailijoita, ahmatteja, tuhlaajia, tekopyhiä ja muita. Sitä en tiedä, avautuuko Triplasta pohjakerroksesta pääsy johonkin laadukkaampaan, niin kuin Jumalaisessa näytelmässä Vergilius opasti Danten pois Helvetistä Kiirastulen läpi Paratiisiin, jossa odotti ihana Beatrice.

Minä onneksi löysin nopeasti reitin ulos kohti kirjastoa. Aseman oven edessä parveili onnettoman näköistä väkeä, jolla ei ollut pääsyä sisään. Ihan niin kuin Dantellakin oli väkeä, joka ei kelvannut edes Helvettiin. Kauempana käännyin vielä katsomaan tuota isokokoista rakennusta. Ei se ulkoakaan kaunis ollut.

Jotain hyvääkin luulin uudessa rakennuksessa olevan: musiikkimuseo. Mutta ei, mikäli voin luottaa muusikkotuttavaani, joka oli mennyt tutustumaan paikkaan heti avajaispäivänä. Tämän oopperan ja klassisen musiikin asiantuntijan arvio museosta oli hyvin myrkyllinen.

Laulu raikuu

En ole laulumiehiä mutta siitä huolimatta olen viime aikoina ollut mukana tilaisuuksissa, joissa lauletaan. Puutteellisen taitoni paljastumista olen yrittänyt varjella viekkaasti höplöttelemällä näkyvästi huuliani laulujen sanojen mukaisesti mutta volyymi säädettynä asentoon "äänetön".

Keväällä olin tilaisuudessa, jossa laulettiin juomalauluja ja nosteltiin maljoja. Tilaisuus oli tietysti ruotsinkielinen, sillä suomenkielinen juomalauluperinne on niukka. Ruotsiksi on sitäkin enemmän, eikä se ole pelkkää Bellmania tai Taubea, vaan uutta tulee koko ajan. Perinne on suomenruotsissakin elävä ja uudistuva, mistä liitän tähän näytteitä. Blogini lukijakunta on tunnetusti kielitaitoista, joten vivahteikas kieli tuottanee lukijoille mielihyvää ja omakohtaista kokeilunhalua.

Snapsvisor

1. Helan går  Melodi & text: Helan /  Trad. 

En liten fågel satt en gång / och sjöng i furuskog. / Han hade sjungit dagen lång / men dock ej sjungit nog. /  Vad sjöng den lilla fågeln då?  /  Joo!  / Helan går! /  Sjung hoppfaderallanlallenlej. / Helan går! / Sjung hoppfaderallanlej.  / Och den som inte helan tar  /  Han ej heller halvan får. / Helan går! (Paus – Helan tages)  / Sjung hoppfaderallanlej!

2. Mumins halva Melodi: Benny Törnroos "Mumin" Lasse von Hertzen

När helan är tagen  /  då väntar ju magen  /  på halvan.  /  För helan togs först den /  men nu pockar törsten  /  på halvan.  /  Immig i glasen den kall mot oss ler  /  länge behöver vi ej vänta mer  / på halvan, på halvan, på halvan.

3. Handen är villig    Melodi: When I'm sixtyfour

Handen är villig, glaset man höjt,  /  armen har man böjt. /  Tittar man sig kring  /  och ser högtidlig ut.  /  Minns, att två man tagit förut.  /  Bägge besjungits och vägen röjt  /  för en tredje vers.  /  Helan oss väckte,  /  halvan ej räckte.  /  Nu tar vi en ters.

4. Helårsprenumeration  Melodi: Å jänta å ja'  Bosse Österberg 

Och jämt ska man ha  /  och jämt ska man ha  / tidning för nyhetstörsten. /  Brännvin är bra  / brännvin är bra  /  på morgonen får jag "försten".  /  Prick klockan sex  /  när brevluckan slår  /  då kommer min hela,  /  skål och gutår;  /  jag bad i telefon  / om prenumeration   / på HELÅR i fjol på hösten!

5. Flottskaja  Melodi: Svarta ögon  /  Anders Bergman

Äta flottskaja  /  Dricka gottskaja  /  Dricka merskaja  / Slå i flerskaja  / Å bli fullskaja / Fall' omkullskaja  /  Om ja' villskaja  / Ta en till.  (Framföres med stark slavisk brytning och ännu starkare känsla. )

6. Deppig strömming  Melodi: En sockerbagare Tatta Rosenberg-Wolff, Carola Teir-Lehtinen och Henrik Huldén

På strömmingsmarkna'n / blev jag filéad / då var jag lessen / och deprimerad / för alla mänskor / sa att dom vill / ta sej en snaps / – och ha mej som sill!

7. Hörapparaten   Melodi: Letkajenkka  Trad.

Brännvin, öl och gammal finkel  /  gör att ögat ser i vinkel.  /  Därför hamnar snapsen inte i munnen/ utan i min hörapparat!

Ruotsinkielisiä ryyppylauluja on vaikka kuinka paljon. Liitän tähän linkin dryckevisor- luetteloon, jonka sadoista vaihtoehdoista aiheesta innostuneet voivat hakea aineksia ilonpitoonsa - sekä klassista että modernia!

 

Suomenkieliseen yhteislauluun osallistuin kesäkotini lähiseudulla järjestetyssä perinteisessä kyläjuhlassa. Siellä ei laulettu juomalauluja eikä nosteltu maljoja, (ellei sitten juhlakartanon saunan takana äijien porukassa, mutta siitä en tiedä).

Laulut olivat hyvin perinteisiä, uudistushenkeä ei ollut havaittavissa. Tässä puhun pitkästä kokemuksesta, sillä olen osallistunut jokakesäiseen kyläjuhlaan jo vuosikymmenet ja laulut ovat aina suunnilleen samat ja yhtä haikeat. Miksipä hyvää muuttamaan!

Suomenkielisiä ryyppylauluja en muista kuulleeni, ryypyt kyllä otetaan mutta  ilman ilolauluja ja rallatuksia. Kieltoja ja varoituksia voisi pikemminkin kuvitella otettavaksi mukaan aidossa raittiuskilpakirjoitushengessä.

Kun aiheeseen liittyvää vanhaa opetustaulua katsoo, herää pieni ihmetys. Onkohan tuo toiminut riittävänä varoituksena? Alarivissä on koululaisia / opiskelijoita, jotka nauttivat juovutusjuomia päivittäin, eikä kuitenkaan tuon huonommin ole käynyt.Kuvasta ei valitettavasti käy ilmi, ovatko henkilöt nauttineet juomansa viisuja iloisesti rallatellen vai murheissansa mököttäen. Ulkoasusta saa ehkä hieman epävarmoja (?) viitteitä.

 

Niin se varmaan on

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista elokuvaa, enkä nyt tarkoita pelkkää Ingmar Bergmania.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista kirjallisuutta, enkä nyt tarkoita pelkkää August Strindbergiä.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista laulumusiikkia, enkä nyt tarkoita pelkkää Fred Åkerströmiä.

Olen tottunut arvostamaan jopa ruotsalaista urheilua, enkä nyt tarkoita pelkkää Ricky Bruchia.

Olen tottunut arvostamaan ruotsalaista rikoskirjallisuutta, enkä nyt tarkoita pelkkää Henning Mankellia.

Suunnilleen ainoa ruotsalainen, mitä en arvosta, on Falukorv. Ja sursrömming.

Tällaiset asenteet veivät minut katsomaan uutta rikossarjaa nimeltä Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns). Psykologiseksi jännitykseksi sitä luonnehdittiin. Kirjoittaja on nimeltään Jonas Hassen Khemiri. Pääosassa on Pernilla August, Bergmanin kautta tutuksi tullut ja viimeisimmässä Filmihullu-lehdessä laajasti Sodankylän festivalien henkilöhaastattelussa huomiota saanut suosikkinäyttelijäni.

Sarjan ykkösosa tuotti lyyrisen yllätyksen. Nuori mies ja nainen löysivät raunioituneessa rakennuksessa vähäpätöisen kirjahyllyn ja katselivat, mitä unohdetulta hyllyiltä löytyy. Sieltähän löytyi itse Wislawa Szymborska.

Oletko lukenut tuon? Ei lainkaan korkeakirjalliselta vaikuttava nainen sanoi lukeneensa, osasi jopa siteerata ulkomuistista tätä puolalaista nobelistia (1996). Näin:

Ajatus pisti katsojassa nyökyttelyä aiheuttaneen mietiskelyn liikkeelle, mikä ei rikosfilmeissä taida olla kovin tavallista. Eikä syvämietteisyys siihen loppunut. Jatkorepliikkikin pudotti eteen uuden näkökulman:

"Sen, mistä pitää eniten, haluaa antaa eteenpäin,

että joku muukin saisi kokea saman."

Niin se varmaan on. Ehkä.

(Tämä kirjoitus oli ensin tarkoitus julkaista tuolla toisessa blogissani, joka painottuu nopeisiin teksteihin, mutta koska siellä on viime aikoina ollut vähemmän lukijoita, laajensin ja julkaisen täällä, isommalla foorumilla. - Mitä tästä voimme oppia? Vastaus löytyy edeltävistä sitaateista.)