Kun
katson ikkunasta, siellä näkyy ikkunoita, ei juuri muuta. Paljon ikkunoita,
kymmeniä. Muutamissa on vielä valo, vaikka kello on jo yli yhden.
Helsingin
Sanomat kirjoitti juuri tästä sunnuntaina. Naapuriin ei olisi oikein sopivaa
tällä tavalla kurkistella, mutta näkemättäkään ei voi olla.
Kaupunkielämä
on juuri tätä. Tavallaan kuvittelemme olevamme anonyymejä, mutta toisaalta
tiedämme, että kyllä meidät nähdään. Silti anonyymiys säilyy.
Yhdestä
naapuristani on tällä tavalla tullut vuosien mittaan tuntematon tuttu. En
tuntisi häntä kadulla, mutta ikkunasta näen hänet melkein joka ilta keskiyön
kieppeillä. Osaan odottaa. Olen
kirjoittanut tästä ennenkin, täällä.
Hesarin
kirjoituksessa kerrotaan, että tällaisille tuntemattomille mutta nähdyille
naapureille on tavallista antaa yksityiskäytössä nimikin, kuten Ahkeruusmummo, Röökimuija, Bokserimies,
Kirjailijanainen, Hendrix, Vanha nudisti, Pullervo.
Siteeraan
vanhaa kirjoitustani, koska mikään ei ole muuttunut:
Mutta
tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta
keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko
jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on
sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta
aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen
jumppatrikoo.
Annan vastapäisen ikkunan naapurilleni nimen Tanssityttö.
En näe häntä muulloin, en syömässä aamiaista, en tiedä mitä
hän televisiosta katsoo, en ole nähnyt hänellä vieraita. Näyttäisi, että hän
asuu yksin, mutta en ole varma. Ainakaan keskiyöllä hänen tanssiinsa /
jumppansa ei osallistu muita.
En usko, että hän on tietämätön siitä, että hänen
ikkunatanssinsa näkyy kadun toisella puolella oleviin ikkunoihin. Kaupunkielämä
on sellaista. Voidaan olla ja pysyä anonyymeinä vaikka ollaankin
näkyvissä. Oman taloni ja
porraskäytäväni asukkaistakin tunnen vain muutaman.
Seinän takana asuu naapuri, josta tiedän vain nimen, koska se
lukee postiluukussa. Näköhavaintoa ei ole. Vastapäätä asuu iäkäs leskirouva,
jonka olen oppinut tuntemaan, koska hän on ollut aloitteellinen. Hän kutsuu
kahville ja tarjoaa itse leipomaansa pullaa ja sitten katselemme vanhoja
valokuva-albumeita. Autan häntä missä voin. Alakerran insinööri on ollut
liiankin aloitteellinen. Hän kutsuu poikkeamaan ja tarjoaisi viinaa. Yritän
välttää kohtaamisia. Hän aina pilkkaa minua runojen lukemisesta ja minä häntä
ylimitoitetusta teknologiauskosta. Tasapuolisuuden nimissä.
Nykyisin siinä vastapäisessä talossa on kaksi muutakin
valaistua ikkunaa keskiyöllä. Kolmannessa kerroksessa joku katsoo televisiota
keskiyöhön asti, siiten valo sammuu. Ylimmässä kerroksessa on yhdessä ikkunassa
valo koko yön. Ihmisiä ei näy, on vain valo. Tätä on jatkunut koko syksyn ja
talven, kaikki yöt aamuun asti. Se vähän kummastuttaa. Onko siellä valokatkaisin
rikki? Vai pelkääkö asukas pimeää? Vai
onko asunto tyhjillään ja valo jäänyt lähtiessä päälle?
Pitää tietysti ottaa huomioon, että näkeväthän ne sieltä
kadun toiselta puolelta minut. Minulla on valo ikkunassa ja rullagardiini
ylhäällä ja istun ikkunan edessä. Mitähän ne miettivät näkemästään?
Partanaamainen ukko siinä istuu yöt kaiket ikkunan edessä isot luurit
korvillaan eikä näytä tekevän mitään. Kahden puoli kolmen paikkeilla vasta
sammuttaa valon.
Luultavasti näin miettivät. Minä näyn ikkunasta sivuttain,
tietokoneeni ja näyttöruutuni jäävät näkymättömiin. Eivät he tiedä, mitä tässä
touhuan. Aikataulu on suunnilleen sama päivästä päivään, vuodesta toiseen.
Poikkeuspäiviä on, mutta ei enää kovin usein. Kesäksi katoan.
Askarruttamaan jää, millaisen nimityksen ne siellä ovat
minusta ottaneet käyttöön. Partapappa? Luuriukko?
Millaisen kuvan liittäisin tähän kirjoitukseen? Voisin ottaa kuvan kadun yli siitä ikkunassa
tanssivasta naisesta, mutta se taitaisi olla luvatonta tunkeutumista kotirauhan
alueelle. Jotain ikkunaan liittyvää kuitenkin yritän keksiä. Olkoon se kuva
pelakuusta Längelmäveden kesäkotini rantasaunan kammarin ikkunalla. Pelakuu ei
taatusti nosta kannetta yksityiselämänsä loukkaamisesta.
4 kommenttia:
Nimiehdotelma: aamuöinen illanvirkku.
Tämä on oikein hyvä. Kiitos.
Jotenkin näistä naiskommenteistasi tulee minulle surullinen olo. Onko sinulla naispuolisia ystäviä? Jollain tapaa naiset tuntuvat kirjoituksissasi hyvin kaukaisilta ja jopa kliseeltä
Tämä kommentti pisti miettimään. Ensin iski harmin häivähdys.
"Tuli surullinen olo"? Tarkoittikohan kommentin kirjoittaja, että naisia käsittelevissä kirjoitukseni kohdissa on jotain vikaa? Sovinismia? Äijämäisyyksiä? Seksismiä? Jos joku sellaisia tekstissäni näkee, olen epäonnistunut pahasti. Minähän olen tunnustuksellinen feministi ja siitä äijäporukoiden pilkan kohteeksi päässyt. Olen kurssejakin käynyt.
Tarkoittaako kommentti vain yhtä tekstiäni, sitä jonka perässä se on? Luin sen uudestaan tarkalla silmällä, mutta en löydä sovinismin oirettakaan. Onko kommentaattori lukenut laajemmin tekstejäni? Kyllä niistä pitäisi asenteeni näkyä.
Mutta ehkä kommentin suru ei tarkoitakaan teksteistäni löytynyttä siivottomuutta vaan jotakin muuta. Tunteeko hän surua tekstieni melankoliasta? Epäileekö hän, että ikkunassa näkyvä nainen on kaipuuni kohde? Ettei parempaakaan ole?
Olen tarkoituksellisesti häivyttänyt blogista yksityiselämäni kuvaamisen. Jos minun kontaktiverkostostani jotakin puuttuu, se on mieskaverit, poikaporukat, äijät. En pidä tätä puutetta pahana. Kaikki muu on hyvässä tilassa.
Siksi en oikein ymmärrä, mitä tarkoittaa tuo kommentin sana "kliseinen".
Lähetä kommentti