Taas
valehtelin. Olen nykyisin aika hyvä siinä. Onhan "totuuden jälkeinen"
aikakausi, joten sopii tyyliin. Lienenkö aina ollut hyvä?
Sukulainen maalta soitti, kyseli kuulumiset ja kutsui käymään. Niin kuin aina,
kuvio on tuttu.
Lupasin
palata asiaan myöhemmin, ehkä joulun jälkeen, sillä nyt on käynnissä kiireinen
projekti, joka pitää saada valmiiksi.
Siinä
oli se valhe. Ei se sen pahempi ollut.
Minulla
ei ole mitään erityisen kiireistä projektia. En aio palata asiaan joulun
jälkeen. En aio lähteä kyläilemään, sillä sinne pitäisi välttämättä jäädä
yöksi, ja sitä en halua.
Otan
kyllä yhteyttä myöhemmin keväällä ja sovin käynnin kesäksi. Silloin asun taas
maalla kesäkodissani, ja sieltä on helppo ajaa kyläilemään, juoda kahvit,
jaaritella ummet ja lammet ja muut kuulumiset. Ja ajaa illaksi kotiin. En silloinkaan voi jäädä yöksi, kun seuraavana päivänä on kiireistä touhua
sovittuna.
Näin
kuvio on toistunut aina, vuodesta toiseen. Kaikki ovat tyytyväisiä. Varsinkin
minä.
Nyt
tietysti valheeni herättää moitteita. Mieleen muistuvat kirjailijamestari
Friedrich von Schillerin sanat:
Mun suora täytyy olla.
En toista kielellä ja
toista sydämessä
ma olla voi - en nähdä,
että luulee
mua toinen ystäväks, en
viihdytellä
voi omaatuntoani sillä,
etten
oo valhetellut, ett on
oma syynsä.
(Kuva: Leo Jokela elokuvassa Rautatie, kirj. Juhani Aho, ohj. Kari Franck / Yle Televisioteatteri 1973)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti