Kun
muuttaa pitkän maalla vietetyn kesän jälkeen takaisin kaupunkiin, joutuu
jättämään hiljaisuuden. Äkkiseltään liikenteen melu häiritsee, varsinkin yöllä.
Ensimmäisinä öinä ihmettelee, miten täällä voi nukkua. Vähitellen kuitenkin
meluun tottuu, ainakin ennen on tottunut.
Kaupunkielämän
levottomuus ja meluisuus on monelle ongelma, jota paetaan monin eri tavoin.
Olen tullut ymmärtämään, että hiljentymismatka luostariin on kasvattanut
suosiotaan, myös ei-uskonnollisten keskuudessa. Sitä sanotaan retriitiksi.
Helsingissä Kampin keskuksen nurkalla on Hiljaisuuden kappeli. Se olisi hyvä
paikka paeta kaupungin hälinää, jos siellä olisi vaikkapa runokirjoja. Mutta
siellä on pappeja
Minun
retriittini on kesäkodin laituri, jossa istun öisin kuuntelemassa yölaulajia.
Hiljaisia
paikkoja ovat myös kirjastot. Suuri harmi on kohdannut minua, sillä vakituinen
hiljaisuuden tyyssijani, Töölön kirjasto, on suljettu remontin vuoksi. Joudun
selviytymään ilman sitä kevääseen 2016 asti. Harmi ei ole vähäinen, sillä
kirjasto sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Töölöntorilta. Sinne
kävelee Topeliuksenkatua pitkin viidessä minuutissa.
Poikkean
usein myös Kymppikirjastoon, joka sijaitsee aivan ydinkeskustassa, vanhassa
Postitalossa. Se on musiikkiin erikoistunut kirjasto. Siellä on usein myös
erilaisia tapahtumia ja ohjelmia. Huomenna, keskiviikkona, yritän ehtiä sinne
katsomaan kuukauden elokuvan, vanhan tutun Truffaut´n Ampukaa pianistia.
Mutta
Töölön kirjaston remonttiaikana minun on siirryttävä käyttämään vanhaa
Rikhardinkadun kirjastoa. Se on hieman syrjässä vakioreiteiltäni, mutta hienon
rakennuksen upeat salit motivoivat kyllä kävelemään hieman pidempiä kierroksia.
Jos jossakin niin siellä tuntee olevansa kulttuurin, taiteen ja sivistyksen
ytimessä. Saman tunnelman kokee tietysti myös Kansalliskirjastossa, mutta sekin
on nyt remontissa.
Akateeminen
kirjakauppa ei ole mikään hiljaisuuden temppeli mutta hieno paikka silti. Nyt
sillekin kuuluu huonoa. Stockmann-konsernin bisnekset sujuvat huonosti, ja
Akateemisen hyötysuhde neliömetriä kohden on kuulemma erityisen huono. Onhan
siellä väljää.
En usko
että pahasti erehdyn, kun ennustan, että kohta Akateemisen kirjat pinotaan
korkeammiksi kasoiksi, valikoimat supistetaan bestsellereiksi ja vapautuneet
tilat muutetaan joksikin hyödyllisemmäksi, kuten parkkihalleiksi. Ja sitten
bisnes pyörii taas.
2 kommenttia:
Kirjastot eivät enää ole hiljaisia, ehkä lukusalia lukuunottamatta. Ainakin Metsossa on konsertteja, kirjallisuustapahtumia ja elokuvanäytöksiä. Sieltä sai joku päivä lainata ihmisenkin, vaikka maahanmuuttajan. Lastenkirjojen lainausautomaatti naukuu kuin kissa. Minua ei haittaa, vaikkei enää ole hiirenhiljaista. Rakastan kirjastoani. No eihän se minun ole. Käyn siellä liian usein, sillä kirjaston kahvilassa kysyttiin olenko mahdollisesti henkilökuntaa. Olisin varmaan saanut alennusta kahvistani.
Minulla on sellainen näppituntuma, että hiljaisuus on jykevämpi vanhoissa rakennuksissa, kuten Rikhardinkadun kirjastossa. Sen portaikoissa ja holveissa huomaa hiipivänsä varpaillaan pelkästä kunnioituksesta. Siinä on jotain maagista.
Dessu
Lähetä kommentti