Sata lasissa

Kaupan kassalla joku jumitti. Ensin kassatytön piti lähteä punnitsemaan banaanit, kun asiakas ei itse ollut sitä hoksannut tehdä. Sitten jonkun tavaran viivakoodi oli rikki ja kassatyttö joutui näpyttelemään sen manuaalisesti, eikä onnistunut ensiyrityksellä. Sitten kassan tupakkatelineestä puuttui juuri se laji, jonka asiakas halusi, ja tytön piti hakea se viereisen kassan telineestä. Lopuksi asiakkaan maksukortti ei meinannut kelvata koneelle, vaikka siitä moneen kertaan pyyhittiin pölyt ja rasvat.

Jono kasvoi ja yksi jonottajista alkoi käydä kuumana.

Kuultiin huutelua, ikäviä sanoja sekä jonottajalle että kassatytölle. Vastoin odotuksia huutelija ei ollut mikään syrjäytymisvaarassa oleva kaljajanoinen resupekka vaan tyylikkäästi pukeutunut nuorehko herra. Jos olemuksesta jotain voi päätellä, luokittelisin hänet uraohjusten luokkaan, sellaiseksi salkkumieheksi, joilla on aina sata lasissa ja kyynärpäät ojossa tekemään bisnestä.

Vanhempi nainen jonossa kuunteli aikansa äänekästä sättimistä ja kääntyi sitten salkkumiehen puoleen ja lausui:

"Kannattaisi varmaan ryhtyä buddhalaiseksi ja ruveta meditoimaan, jottei hermostuisi noin pienestä."

Naisissa asuu viisaus.

Kuva ei ole siitä kaupasta, josta kerroin, vaan Elannon kassalta 1950-luvulla. Silloin ei kiukuteltu kassajonossa, luulen.

Hyviäkin uutisia

Koulujen liikuntatunteja aiotaan uudistaa. Opetussuunnitelmaa puuhataan siihen suuntaan, että että "koululaiset saadaan rakastumaan liikuntaan niin että myönteinen asenne liikkumiseen säilyisi läpi elämän".

Yllättävä idea. Ainakin minun henkilökohtaisessa historiassani asia on mennyt täsmälleen päin vastoin. Koulun liikuntatunneilla sain pysyvän vastenmielisyyden kaikkeen, mikä urheilulta pikkuisenkin haiskahtaa.

Kansakoulu vielä sujui, se oli enimmäkseen leikkiliikuntaa. Mutta oppikoulussa opettajaksi tuli sellainen herra, joka aiheutti meille vähemmän liikunnallisille pojille pysyvän kammon. Kun ei pärjännyt kilpailussa, sai tuntea olevansa huonompaa kastia. Touhu oli sotilaallista. Salissa marssittiin ympyrää uimahousut jalassa ja sitten tehtiin kyykkyhyppyjä, kääpiökävelyjä. Kun piti tehdä etunojapunnerruksia, leuanvetoja, pukkihyppelyjä ja monenlaisia akrobatialta tuntuvia temppuja, homma muuttui mahdottomaksi, ja opettaja piti huolen, että pukin päälle mahalleen mätkähtäneet joutuivat yrittämään uudestaan ja uudestaan muiden seuratessa vieressä, kuinka käy.

Ulkona urheilukentällä piti jo verryttelyvaiheessa juosta itsensä kuoleman rajamaille. Sitten valittiin pelijoukkueet. Suunnilleen puolet pojista osasi pelata, loput jäivät harminaiheuttajiksi seisoskelemaan kuka mihinkin kohtaan pelikenttää.

Se mitä olen urheilua oppinut, on tapahtunut muualla kuin koulussa. Hiihtämään opin ihan itsekseni (perinteisellä tyylillä!). Seiväshyppyä harjoittelimme pihan poikien kanssa, samoin keihäänheittoa. Innoittajina olivat 60-luvun alun suomalaiset menestyjät Pentti Nikula ja Pauli Nevala. Kävelyn olen ottanut aikuisena ohjelmaan. Olen vuosikymmenet kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan. Kesämökillä työnnämme pari kertaa kesässä kuulaa kylän äijien kanssa saunomisen jäähdyttelytauolla, mutta sitä ei lasketa, sillä dopingilla on osuutta asiaan.

Nyt uuden opetussuunnitelman laadinnassa on oivallettu jotain hyvin olennaista:  "Liikuntaa ei pidä opettaa liikunnallisesti lahjakkaimpien ehdoilla, eikä myöskään urheilulajien ehdoilla."

"Liikuntatunneilla koettu pätevyys lisää intoa myös vapaa-ajalla. Urheilulajin osaamiseen ja kilpailussa pärjäämiseen perustuvat tunnit eivät ole koskaan kyenneet tarjoamaan positiivisia, liikunnan harrastamiseen rohkaisevia, kokemuksia kaikille oppilaille. Kilpailussa voittaja on tyytyväinen, mutta häviäjien motivaatio saattaa ottaa taka-askelia."

Oikein. Harmi ettei koske enää minua.

Pahalla päällä

Kävin pankissa, marketissa ja sairaalassa. Voiko ikävämpää päiväohjelmaa edes kuvitella? Satoikin ja oli kylmä. Kesän suloiset helteet ovat muisto vain.

Pankissa istuin neuvonnassa kuuntelemassa vihjeitä, miten saisin mahdollisimman isot osingot sijoittamalla euroni sinne tai tänne. Samalla saisin vähennetyksi verojani, jotta yhteiskunnan verovaroilla toimivat laitokset edelleen kurjistuisivat.

Tätä viimeksi mainittua ei tietenkään sanottu ääneen.

Pankkineuvoja selitti suuren määrän tilastoja ja kehitystrendejä ja ennusteita. Erilaiset talouselämän miraakkelioraakkelit eli ajatushautomot olivat laatineet visioita minun varallisuuteni lisäämiseksi. En suostunut ainoaankaan ehdotukseen. Meni pankkisutkilta tunti työaikaa hukkaan. Kahvi sentään tarjottiin, ja keksikin. Ei konjakkia.

Pankista siirryin markettiin. Kannelmäen marketti on ulkoa ruma kuin Tattarisuon peltihalli. Sisällä näytti, että tavoitteena on yhdistää marketti ja huvipuisto.

Oli jotenkin typerän näköistä lykätä kassalle isot ostoskärryt, joiden pohjalla oli yksi juustonpala, paketti silakkaa ja muistitikku. Niiden keräämiseksi piti kävellä suunnilleen kilometrin kierros. Apteekin puolelta kävin vielä ostamassa Buranaa, sillä kurkussa tuntuu nielaistessa pistävä kipu. Lopuksi kävin kahvilla.

Paluumatkalla poikkesin sairaalaan. Iäkäs tuttavani makaa siellä jo toista kuukautta. Potilas kertoi syöneensä pillereitä kuin aamiaismuroja. Ei näyttänyt hyvältä.

Kuva ei ole sairaalassa näppäämäni. Tähän suuntaan kuitenkin ollaan täyttä vauhtia menossa, jos pankkien, talouselämän ja eräiden puolueiden säästöohjelmat ja verosuunnittelut toteutuvat.

Filmihullun muisto

Pidän itseäni aika monipuolisesti elokuvahistoriaan perehtyneenä. Itseoppinut harrastelija kuitenkin olen, sillä minulla ei ole mitään muodollista koulutusta alalla. Paitsi että minulla on ollut yksi opastaja, jonka esitelmien ja kirjojen johdattamana olen vuosikymmeniä alaan perehtynyt. Hän on nyt poissa: Peter von Bagh.

Ensikosketus oli joskus 70-luvun alussa Elokuva-arkistossa. Kävin siellä usein, ja ohjelma koostui elokuvan tärkeistä klassikoista. Siihen aikaan oli myös elokuvakerhoja, jotka keskittyivät klassikoihin. Jopa teinien elokuvakerho veti Bio Rexin täyteen. Ensimmäistä kuulemaani Petterin elokuvaesittelyä en muista, mutta niitä kertyi suuri määrä. Sitten niitä alkoi tulla radiosta ja televisiosta. Petteri valitsi ohjelmistoa monille eri foorumeille.

Filmihullu-lehden  tilasin joskus 70-luvun puolivälissä, ja siitä asti olen ollut kestotilaaja. Petteri on ollut päätoimittaja koko ikisen ajan. Noin 35 vuoden lehdet ovat minulla tallessa kellarikomerossa isoissa nipuissa. Välillä olen miettinyt, mitä minä niille tekisin. Ei niitä pois voi heittää, mutta niitä on liikaa minun säilytettäväkseni.

Sodankylän festivaaleilla olen muutaman kerran poikennut, ja olisin mielelläni poikennut useamminkin, mutta kun se on niin kilskatin kaukana. Sen sijaan olen tarkasti tukenut festivaaliraportit.

Petterillä oli hämmentävä kyky olla innostunut aiheistaan. Se teki esitykset nautittaviksi. Samanlaiseen haltioitumiseen ei moni kykene. Minun kokemuspiirissäni muistuvat mieleen Erik Tawaststjernan Sibelius-esitelmät Yliopiston juhlasalissa  ja Rotislav Holthoerin Tutankhamon-esitelmät Egyptologisessa seurassa. Professoreita, joissa oli hehkua.

Petteri yhdisti sujuvasti kaikki taidelajit ja aikakaudet samaan pakettiin. Olin paikalla monessa nostalgiatilaisuudessa, joissa Petteri oli järjestäjänä ja juontajana. "Jäähyväiset 1970-luvulle" toi yhteen aikakauden musiikki-ilmiöt kaikilta laidoilta, rokista pelimanneihin, Suomi-iskelmistä  taistelulauluihin, Juicesta Veikko Laviin. Tilaisuudet ja myöhemmät televisiodokumentit onnistuivat nostamaan arvoon myös korkeakulttuurin jalkoihin jääneet lajit rillumareistä turhapuroon.

Ja sitten nämä kirjat. Kirjahyllyssäni on paksuja kirjoja, ja osa on lainassakin. Olen aika usein pitänyt tapana lukea ennen klassikkoelokuvan katsomista, mitä Peter von Bagh siitä kirjoittaa. Se on hyödyllinen tapa, sillä kirjassa Petteri saattaa hehkuttaa jotakin yksittäistä, nopeasti ohi vilahtavaa kohtausta, näyttelijän ilmettä, nerokasta kuvakompositiota, osuvaa repliikkiä tai muuta yksityiskohtaa. Katsoja osaa tarkkailla sellaisia  aivan toisella tavalla, kun tietää mitä odottaa. Tai sitten kirja kertoo antoisia taustatietoja tai anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisestä.

Hufvudstadsbladetin elokuvakriitikon muistosanoja lainaten: ""Himlen kan vänta (en film av Ernst Lubitsch) men Sit tibi terra levis.

http://www.filmihullu.fi/

Tyyliin sopiva

Kun valitsin kaapista solmiota, mieleen juolahti Majakovskin osuva luonnehdinta: "Amerikkalainen solmio on risteytys kanarialintua, tulipaloa ja Mustaamerta."

Minulla on solmioita vaikka kuinka paljon, en viitsi edes laskea lukumäärää. En enää juuri koskaan joudu tilaisuuksiin, joissa pitää käyttää solmiota, ja privaatisti en käytä ollenkaan. Miksi siis säilytän sellaista määrää? Enkö voisi pistää niistä suuren osan vaikkapa kirpputorikeräykseen.

Ihan tuollaista Majakovskin tarkoittamaa minulla ei ole. Isälläni oli, en tiedä, mihin se on kadonnut. Ja toden totta, hän sai sen solmion joulupaketissa Amerikkaan muuttaneilta sukulaisilta. Paketeissa oli myös hawaijipaitoja, sellaisia räikeimmän päälle värikkäitä. Kyllä niitä vieraille esiteltiin ja ihmeteltiin, mutta missään niitä ei kehdattu käyttää. Kuvitelkaa nyt, 1950-luvun Jyväskylä. Hoitoonhan sellaisessa paidassa kulkenut mies olisi ohjattu.

Ajat ovat muuttuneet. Nykyisin sellainen olisi aivan kelvollinen asuste, jos ei muulla niin ainakin pääministerillä. Aikahan on nuorekas, sporttinen ja positiivinen.

Kravattivarastossani on vaikka mitä. Vanhimmat ovat 70-luvulta. Sen ajan nuoren miehen kravatit näyttävät nyt oudoilta. Ne ovat hyvin kapeita, muutama on punottu, yksi nahkainenkin. Yksivärisiä, vähän kuin nauhoja. Tulevatkohan sellaiset uudestaan muotiin vai odotanko turhaan?

Olin menossa epämuodolliseen, vähän karnevaaliseen ja kosteaan tilaisuuteen, jossa oli kirjallinen perusvire, Siksi valitsin toisen kahdesta räikeästä solmiostani, sen kulttuuritietoisemman. Valinta osui ilmeisesti kohdalleen. Yksikin kanssajuhlija olisi halunnut ostaa sen. En myynyt, vaikka hintatarjous oli viskipullo, ihan aitoa skottilaista, näin kansanäänestyksen kunniaksi.

Kuvassa kravatti sellaisena kuin se skannerin kuvaamana näyttää. Ei nyt aivan Majakovskin ivaamaa lajia mutta ei myöskään  arvokkaimpiin tilaisuuksiin kelvollinen.

Vanhan viehätys

On asioita, joissa en ole ollenkaan pysynyt ajan tasalla. Yksi sellainen on rock-musiikki.

Minun kultakauteni oli 1960-luku. 1970-luvulla oli vielä paljon hyvää, mutta sen jälkeen otteeni ja kiinnostukseni alan kehitykseen pikkuhiljaa hiipui. Viimeistään 1990-luvulla kiinnostus loppui kokonaan. Ei löytynyt mitään seuraamisen arvoista.

Kultakauden bändit ovat edelleen hyvässä muistissa ja levyt hyllyssä. Ylivoimainen ykkönen oli Beatles, mutta sen vanavedessä oli monta hienoa yhtyettä ja levyä. Palaan edelleen niiden kuunteluun sopivissa tilanteissa. Tiedän paljon ikäisiäni ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus. Se oli sukupolvikokemus, joka ei katoa sielusta.

Yllättävän monta kultakauden bändiä on edelleen toiminnassa. Minä olen pyrkinyt käymään niiden konserteissa, kun niitä on Suomeen tai Ruotsiin saapunut.

Tiedän, että monen mielestä on jotenkin säälittävää, kun ikämiehet yrittävät vielä rahastaa vuosikymmenten takaisella rock-maineella. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä olen havainnut, että moni bändi on aivan huippuvireessä. En ole nähnyt sellaista, minkä voisin tuomita rahastukseksi tai millään tavalla säälittäväksi. Alkuperäinen miehitys on kyllä kaikissa jonkin verran muuttunut mutta vanhaa kaartiakin on kaikissa jäljellä.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt Procol Harumin, Rolling Stonesin, Jethro Tullin ja Yardbirdsin konsertissa. Stonesien näyttämöllisestä rock-kukkoilusta en hirveästi innostu, vaikka hyvin jaksavat sedät heilua. Yardbirds oli vaisuhko, mutta kaksi muuta olivat mielestäni aivan huippuja.

Lista sai keskiviikkona jatkoa. The Hollies esiintyi Finlandia-talossa. 60-lukulaiset muistavat Holliesin tarttuvat melodiat ja heleän kolmiäänisen laulusoundin. Maailmanluokan hittejä olivat mm. I´m alive, Bus Stop, I can´t let go, Carrie Ann, Stop, stop, stop ja Sorry Suzanne.

Alkuperäisistä jäsenistä oli vain kaksi jäljellä mutta soundi oli entinen. Laulu oli pääasia, ei show. En ryhdy musiikkikriitikoksi, sillä siihen minulla ei ole edellytyksiä, mutta vaikutelmani oli erittäin myönteinen. Esitys oli kunnianhimoinen ja käsittääkseni erittäin vaativa, ei lainkaan mikään teini-pop-tyyppinen, jollaiseksi alkuaikojen Hollies joskus leimattiin. Salillinen varttuneessa iässä olevaa yleisöä riemastui esityksestä oikein kunnolla, minä mukana. Klikkaamalla kuvan suuremmaksi näkee tarkemmin, millaista ikäluokkaa nykyinen rock-yleisö on.

Liitän tähän linkiksi YouTubesta löytyneen kappaleen  He Ain´t Heavy, He is My Brother . Se oli minulle yksi varhaisimmista pop-elämyksistä, jonka sanoitus aiheutti ihan oikeasti liikutuksen tunteita ja johdatteli ymmärtämään maailman asioita uudesta näkökulmasta.

http://www.youtube.com/watch?v=EYzfTdIZoP0 

Melkein turhaa

Joskus sitä saa kunniaa ja arvostusta aivan yllättävistä asioista. Niin kuin minä viime kesänä maalla.

Kesäkotini naapurilta kuoli äiti, melkein satavuotias vanhaemäntä, joka viimeiseen asti jaksoi hoitaa talouttaan yksin eikä suostunut lähtemään palvelutaloon. Loppu tuli sitten yöllä nukkuessa, ilman ennakkovaroitusta.

Piti laatia kuolinilmoitus paikallislehteen, ja siihen tarvittiin runonpätkä, niin kuin tapa vaatii. Virsikirjasta niitä olisi löytynyt, mutta sen paremmin vainaja kuin jälkeläisetkään eivät olleet uskonnollisuuteen erityisemmin taipuvaisia, etsittiin jotain muuta.

Runokirjoja ei kuitenkaan insinööriperheen kirjahyllystä löytynyt. Isäntä tiesi, että minulla oli huone täynnä kirjoja ja kysyi iltaa istuttaessa, sattuisiko olemaan mitään juhlallisia runoja. Rouva muisteli jotain hienoa värssyä, jossa äidit näkevät jumalan.

Totta hitossa minä sen runon tiesin. Ei siihen kirjaa tarvittu vaan sanelin runon ulkomuistista. Runoilijan nimenkin osasin mainita.

Varmaankin taas maine kasvoi. On se outo tyyppi se rantatorpan maisteri: on opetellut runoja ulkoa mutta mitään hyödyllistä se ei osaa. Tarvitsi apua ruohonleikkurinsa käynnistämiseen, kun sytytystulpan johto oli irti. Eikä osannut vaihtaa polkupyörän rengasta.

-  -  - 

Ei siitä kovin kauaa ole, kun Suomessakin ihan vakavasti uskottiin, että menestyvän ihmisen tulee tuntea taiteitakin. Nykyään ajatus taitaa monen mielestä olla aika koominen. Turhaa humanistien haihattelua. Korkeakoulumaailmassa taideopiskelijat taitavat olla jo naurun aihe, joiden opiskelujen sisällöistä kaupan ja tekniikan opiskelijat kertovat hupaisia anekdootteja. 

Mutta kerran elämässä saattaa osua kohdalle sellainenkin tilanne, jossa jopa runojen ulkoa osaamisesta on oikeasti hyötyä.

Lauri Viita: Alfhild

Onko hauskaa?

Runoilija Juhani Siljo (1888 - 1918) kirjoitti, että huumori ja uskonnollisuus ovat samasta juuresta lähteviä kaksosia, samasta jumallahjasta lähteviä eri vivahduksia. Olen joskus miettinyt Siljon ajatusta mutta en ole sitä tavoittanut. Minusta uskonnollisuus on kovin totista touhua, eikä Siljoa voi pitää minkään sortin rienaajana, joka olisi ironian keinoin asiansa ilmaissut.

Sen sijaan ymmärrän ja hyväksyn Siljon kirjoituksen jatkon, jonka mukaan huumori elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden joustavaksi.

Katselin juuri televisiosta Ruotsin valtiopäivävaalien tuloslaskentaa. Kovin totista touhua sekin, ei mitenkään poikennut suomalaisesta vaalistudiosta. No, mehän pidämme ruotsalaisia yleisesti aika tylsänä väkenä kaikessa muodollisuudessaan ja asiallisuudessaan.

Mitenkähän lienee? Siinä missä reippaat ja itsevarmat ruotsalaiset menestyvät maailmalla popmusiikissa ja  joukkueurheilussa, me suomalaiset satsaamme mykkään elämäntuskaan, syvälliseen luontosuhteeseen ja totiseen tangoon.

Ja eukonkantoon.

Minun kesänaapurini lähti katsomaan eukonkannon maailmanmestaruuskisoja ja pyysi minua mukaan. En lähtenyt. Oli muka muita kiireitä.

Eukonkanto on savolaistyyppistä hauskanpitoa, maalaishuumoria, nuorekasta rehvakkuutta, jossa ei ole hitustakaan ilkeyttä tai ivaa. Junttihuumoriksikin sitä voi sanoa. Onnistuisikohan Siljo näkemään sen uskonnollisuuden kaksoissisaruksena? Entä muurahaispesässä paljaalla pyllyllä istumisen? Vai olisikohan ollut niin, että Siljo tarkoitti arkkityyppistä kertomusta ´jumalan hullusta`?

Kirjailija Merete Mazzarella kirjoittaa, että "alakulo on keski-ikäisen voimaa". Lisäisin tähän, että näin on keski-ikäisyydestä alkaen. Alakuloisuus on mielestäni huumorin laji. Siinä on vain arkipäiväistetty nuorempana eletty mellastavampi elämänkokemus.

En lähtisi katsomaan eukonkantoa, saati sitten kantamaan. Pyllyni ei kestäisi muurahaispesässä istumista. Silti luulen että osaan välillä hymyillä, ehkä vähän vinosti. Kuvassa on postimerkkejä suomalaisesta huumorista. On se aika omintakeista.

Mistä ostat?

Jouduin tänään käymään isossa marketissa. Sellaisiin en mielelläni mene, mutta joskus ei voi mitään.

Kannelmäen marketista eli ostoshelvetistä löysin sen mitä olin hakemassa. Lisäksi löysin sellaista, mitä en ollut hakemassa, nimittäin kirjan. Tai jos tarkkoja ollaan, olin kyllä hakemassa juuri sitä kirjaa, mutta en marketista. Minä haluan ostaa kirjani kirjakaupasta, en marketista.

Siinä tuli eettisen pikapohdiskelun paikka. Hakemani kirja sattui olemaan siinä mistä kuljin. Otanko vai en? Prismasta saa bonuksia, tänään peräti tuplana. Helpottaisikin elämää, kun ei tarvitsisi erikseen lähteä kirjakauppaan.

Mutta sitten on toinen näkökulma. Tunnen kirja-alaa aika laajasti ja tiedän, että kirjakaupat ovat vaikeuksissa. Marketit ovat vieneet niiltä asiakkaita. Mielelläni suosin ammattimaisia kirjallisuuden erikoisliikkeitä.

Kaikkein mieluiten suosisin pieniä kivijalkakirjakauppoja. Niissä oli yrittäjän intohimoa pitää tarjonta laadukkaana. Mutta huonosti on useimmilla käynyt. Haagassa Thalian aukiolla oli vielä pari vuotta sitten juuri tällainen pieni mutta laadukas kirjakauppa mutta ei ole enää. Siellä kävin mielelläni. Marketit tappoivat.

Kesäasuntoni suunnalla pohjoisella Pirkanmaalla on tallella yksi aarre, Ruoveden kirjakauppa . Se on toiminut jo yli sata vuotta perheyrityksenä. Sinne ajan mielelläni. Siellä on hämmentävän hyvä ja laaja valikoima, ei pelkästään bestsellereitä ja uutuuksia niin kuin marketeissa. Lisäksi siellä on upea kahvihuone täynnä vanhaa kirja-alan tavaraa.

On kai sellaisia vielä jäljellä muutama muuallakin. Minun mielestäni sellaisia pitäisi suosia, ettei vaan tämäkin ala pääsisi lopullisesti kuolemaan isojen kauppaketjujen viedessä asiakkaat.

Mitä siis tein Kannelmäen ostoshelvetissä?

En ostanut bonus-kirjaa. Ajoin rullaportailla kerrosta ylemmäksi, jossa on alan erikoisliike, tosin isoa ketjua sekin. Ostin kirjan sieltä, ilman bonuksia. En huomannut vertailla hintoja.

Ai minkä kirjan? Sirpa Kähkösen Graniittimies. Ja impulsiivinen ihminen kun olen, ostin vielä toisenkin kirjan, Jonas Gardellin Tvätta aldrig tårar utan handskar, osa 3.

Harmillisia muutoksia

Kun muuttaa pitkän maalla vietetyn kesän jälkeen takaisin kaupunkiin, joutuu jättämään hiljaisuuden. Äkkiseltään liikenteen melu häiritsee, varsinkin yöllä. Ensimmäisinä öinä ihmettelee, miten täällä voi nukkua. Vähitellen kuitenkin meluun tottuu, ainakin ennen on tottunut.

Kaupunkielämän levottomuus ja meluisuus on monelle ongelma, jota paetaan monin eri tavoin. Olen tullut ymmärtämään, että hiljentymismatka luostariin on kasvattanut suosiotaan, myös ei-uskonnollisten keskuudessa. Sitä sanotaan retriitiksi. Helsingissä Kampin keskuksen nurkalla on Hiljaisuuden kappeli. Se olisi hyvä paikka paeta kaupungin hälinää, jos siellä olisi vaikkapa runokirjoja. Mutta siellä on pappeja

Minun retriittini on kesäkodin laituri, jossa istun öisin kuuntelemassa yölaulajia.

Hiljaisia paikkoja ovat myös kirjastot. Suuri harmi on kohdannut minua, sillä vakituinen hiljaisuuden tyyssijani, Töölön kirjasto, on suljettu remontin vuoksi. Joudun selviytymään ilman sitä kevääseen 2016 asti. Harmi ei ole vähäinen, sillä kirjasto sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Töölöntorilta. Sinne kävelee Topeliuksenkatua pitkin viidessä minuutissa.

Poikkean usein myös Kymppikirjastoon, joka sijaitsee aivan ydinkeskustassa, vanhassa Postitalossa. Se on musiikkiin erikoistunut kirjasto. Siellä on usein myös erilaisia tapahtumia ja ohjelmia. Huomenna, keskiviikkona, yritän ehtiä sinne katsomaan kuukauden elokuvan, vanhan tutun Truffaut´n Ampukaa pianistia.

Mutta Töölön kirjaston remonttiaikana minun on siirryttävä käyttämään vanhaa Rikhardinkadun kirjastoa. Se on hieman syrjässä vakioreiteiltäni, mutta hienon rakennuksen upeat salit motivoivat kyllä kävelemään hieman pidempiä kierroksia. Jos jossakin niin siellä tuntee olevansa kulttuurin, taiteen ja sivistyksen ytimessä. Saman tunnelman kokee tietysti myös Kansalliskirjastossa, mutta sekin on nyt remontissa.

Akateeminen kirjakauppa ei ole mikään hiljaisuuden temppeli mutta hieno paikka silti. Nyt sillekin kuuluu huonoa. Stockmann-konsernin bisnekset sujuvat huonosti, ja Akateemisen hyötysuhde neliömetriä kohden on kuulemma erityisen huono. Onhan siellä väljää.

En usko että pahasti erehdyn, kun ennustan, että kohta Akateemisen kirjat pinotaan korkeammiksi kasoiksi, valikoimat supistetaan bestsellereiksi ja vapautuneet tilat muutetaan joksikin hyödyllisemmäksi, kuten parkkihalleiksi. Ja sitten bisnes pyörii taas.

Kaikkeen kyllästyy

Palasin vielä viikoksi maalle täydelliseen yksinäisyyteen. Nyt saa riittää maalaiselämä. Olen palannut kaupunkiin enkä aio ihan heti täältä poistua, en vaikka millainen lämpöaalto syksyä hellii.

Hieman taidan liioitella tuon "täydellisen" yksinäisyyden kohdalla. Ei minulla vieraita käynyt, eikä sen kummemmin tuttujakaan, mutta itse olin jonkin verran liikkeellä. Päivittäin piti käydä kylillä syömässä. En viitsi ryhtyä ruoanlaittoon pelkästään itseäni varten. Voisi mennä aika yksitoikkoiseksi ja epäterveelliseksi.

Mutta siinä ne kontaktit sitten olivatkin, kauppojen kassat ja ravintoloiden tarjoilijat (taas liioittelua, eihän ravintoloissa tarjoilijoita näkynyt, niissä oli noutopöytä). Kohteina Orivesi, Länkipohja ja Kangasala. Kauppalistaa ei tarvinnut lapulle kirjoittaa, sen muistin ilmankin: leipää, juustoa ja olutta.

Tein aika paljon töitä. Pilkoin ja pinosin puita, leikkaisin ruohoa, katkoin pajupuskat, sahasin pitkävartisella sahalla katolle ja sähköjohdon päälle ulottuvia oksia, lykkäsin kottikärryllä soraa tien huonoihin kohtiin, siivosin huoneet, tyhjensin kompostikäymälän, suojasin verkolla arat puut ja pensaat, huolsin linnunpöntöt ja rakensin kaksi uutta pönttöä. Ja lämmitin kahdeksan kertaa saunan.

Vielä tarkeni mennä saunasta uimaan. Vanha intohimoni on uida sysipimeässä järvenselälle ja kellua siellä. Moni on varoitellut, että sellainen on vaarallista. Onhan se, tavallaan. Ainoa varokeinoni on sytyttää myrskylyhty laiturille. Siitä näen, mihin suuntaan käännytään paluumatkalle. Mitään muuta valotuikkua ei ole näkyvissä, ei missään suunnassa.

Nyt tunnen saaneeni maalaiselämästä kyllikseni. On aika suuntautua urbaaniin elämään ja unohtaa ruohonleikkurit, kottikärryt ja pimeät järvenselät. Kevättalvella sitten on taas aika herätä uuteen kaipaukseen Längelmäveden rannalle.

Helsinki on täynnä tapahtumia, näyttelyitä ja esityksiä ja muita ihmeellisiä asioita, jotka ovat jääneet minulta kokematta, kun olen ollut pitkään poissa. Niihin on nyt kaipaus.

Kuvassa on kyltti Kallenaution kestikievarin pihasta Juupajoelta pohjoiselta Pirkanmaalta valtatie 66:n varrella. Mittayksikkö on epätavallinen mutta etäisyys on jokseenkin sama kuin minun kesäkotiini, ei kuitenkaan samaan suuntaan.