Paluu entiseen

Helsingin Sanomissa oli pitkä kirjoitus uudesta Dostojevski-suomennoksesta. Martti Anhava on kääntänyt Karamazovin veljekset. Hän korostaa, että teosta ei ollut tarpeen millään tavalla ajanmukaistaa, koska sen teemat ovat inhimillisyydessään yleispäteviä.

Niin ovat. Minä luin teoksen opiskeluaikoina vähän yli kaksikymppisenä. Siitä jäi vahva muistijälki. Lukukokemus oli sillä tavalla erityinen, että en ole sen koommin tuntenut tarvetta lukea uudestaan tätä kirjaa. Tuntui, että se on kerralla koettu lopullisesti, suuri kokemus jossain syvällä sielun sopukoissa.

Haluttomuus palata Karamazovin veljeksiin ei siis millään tavalla johdu huonosta lukukokemuksesta. Jotenkin haluttomuus on outoakin, sillä minulle on hyvin tavallista lukea klassikkoja moneen kertaan. Hesarin kriitikko Kyösti Niemelä (joka on minulle aivan vieras) kertoo aloittaneensa uuden suomennoksen lukemisen samanlaisten tuntemusten tilassa kuin minulla nyt on. Siksi luen hänen kirjoituksensa hyvin kiinnostuneena.

Samalla minussa herää itsetutkiskelu: mitä jos minä sittenkin palaisin tähän kirjaan. Palaisin vielä kerran yhteen tärkeimmistä alkupisteistä lukemiskokemuksissani.

Täytyy harkita tarkoin. Vaarana on että petyn, kun huomaan nuoren miehen silmin lukeneeni keskenkasvuisesti. Tai sitten innostun, kun löydän varttunein silmin uusia syvyyksiä. Kesä on aikaa miettiä.

- - - 

Muutamat blogin pitkäaikaiset lukijat ovat jo ennakoineet, mitä tuleman pitää. He tietävät, että minun vuodenkulkuni on vakiintuneen syklinen. Kaikki toistuu.

Monen mielestä sellainen on varmaankin tylsää. Lineaarinen vuodenkulku toisi tullessaan aina uutta ja yllättävää, kun ei ole juuttunut toistamaan vanhoja rutiineitaan. Kirjallisuudestakin löytyisi aina uusia elämyksiä, kun ei aina kaivaisi hyllystään niitä vanhoja klassikoita.

Minä palaan taas takaisin alkuun. Lähden maanantaina pois Töölöstä sellaisin aikein, että palaan vasta syksyllä. Lähdön valmistelut ovat jo pitkällä. Matkalaukku on pakattu, lattia lakaistu ja pelakuu ikkunalaudalta siirretty alakerran ydinvoimainsinöörin hellään huomaan.

Kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla odottaa. Siellä ei ole tietotekniikkaa, joten blogi jää tauolle, kommentit eivät tavoita ja facebook sulkeutuu. Tällä yritän estää addiktoitumista, mihin minulla taitaa olla taipumusta. Koneen ääressä istumisen sijaan kuljeskelen öisin niityillä ja pientareilla ja rantapoluilla. Kesäisen Suomen taidenäyttelyt, kesäteatterit, konsertit ja muut tapahtumat saavat minusta innokkaan vieraan.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja runsaista kommenteista. Toivotan kaikille hyvää kesää. Jos blogin lukija sattuu jossain kesän kulttuuritapahtumassa tunnistamaan viereisen profiilikuvan näköisen herran, ei muuta kuin rohkeasti hihasta kiinni ja juttelemaan.

Palaan viimeistään kun syksyn ensilumi sataa ja Längelmävesi uhkaa jäätyä. Ehkä vähän aikaisemminkin. Uskon, että minulla on silloin taas paljon kirjoitettavaa. Toivottavasti lukijat ovat silloin tallella ja pelakuu kukoistavassa kunnossa.

"Kaikilla ihmisillä on syynsä"

Kaikkeen pitää varautua. Jopa sellaiseen mahdollisuuteen, että kesällä tuleekin sateinen ilta ja yö enkä voikaan käyskennellä yöjalassa pitkin ketoja ja niittyjä ja rantateitä enkä istuskella laiturilla.

Tällaista varsin epätodennäköistä vastoinkäymistä varten minulla pitää olla suunnitelma B, joka astuu voimaan, jos kesäkodissani ei ole edes vieraita viihdyttämässä. Jos on vieraita, silloin ei ole ongelmaa sateesta. Silloin saunotaan, uidaan ja istutaan iltaa grillikatoksessa. Yksin ollessa sellainen ei ole pitkän päälle mukavaa.

Suunnitelma B on perinteisesti elokuva. Nyt pitää vaan valita isosta kokoelmastani mukaan sopiva valikoima dvd-elokuvia. Valinta ei ole helppo. Mieli tekisi valita satoja elokuvia, mutta karsinta on tiukka. Otan mukaan korkeintaan 15 levyä. Niistäkin osa jää luultavasti katsomatta, jos ei ole sateisia iltoja.

Haluan aina jonkinlaisia teemakokonaisuuksia. Selailen elokuvahyllyjäni. En keksi. Istun lukemaan uutta Filmihullu-lehteä.

Siinä se on. Sitaatti Peter von Baghin pääkirjoituksessa: "Kaikilla ihmisillä on syynsä".

Minäpä otan mukaan nipun Jean Renoirin elokuvia! Niitä en ole aikoihin tullut katsoneeksi. Sitaatti on Renoirin elokuvasta "Pelin säännöt". von Bagh kirjoittaa, että Renoir oli "- - aidosti dionyysinen filosofi" ja että tuo siteerattu lause on "- - syvällisin ja tosin koskaan valkokankaalla kuultu lause". Täsmälleen niin.

Valitsin mukaan Pelin sääntöjen lisäksi Renoirin elokuvat Suuri illusioni, Elena ja miehet, Aamiainen ruohikolla ja Onnen hetkiä.

Siinä kesän elokuvateemani numero 1. Minulla on syyni Renoir-ihailuun, mutta se on liian pitkä tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

-  - 

Teemaksi numero 2 olin aikeissa valita Felliniä, mutta tulin katumapäälle. Fellinin karnevalistiset spektaakkelit - sellaiset kuin Amarcord, Rooma, Giulietta ja viettelykset, Ihana elämä ja muut - taitavat olla vähän yhteen sopimattomia pirkanmaalaisen maalaismaiseman ja kesäyön tunnelman kanssa.

Päädyin Ingmar Bergmaniin. Häneen päädyn aina, koko ajan uudestaan ja uudestaan. Hänen elokuvansa ovat minulle ehtymätön aarreaitta. Minulla on aivan erityinen syyni Bergman-ihailuun, mutta se on vielä pidempi tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

Ylen uutisissa kerrottiin eilen, että Tukholmassa on museo, jossa on näyttely ruotsalaisesta "synnistä", tästä myytistä, jonka mukaan Ruotsi oli vapaan seksin, paljaan pinnan ja villien vaaleiden naisten tyyssija. Ohjelman mukaan Bergmanin 50-luvun elokuvilla oli osuutta myytin syntymiseen.

Nyky-näkökulmasta tuo tuntuu liioittelulta. Varsin kesyjä ovat Bergmanin elokuvat olleet tästä näkökulmasta. 50-luvulla taisi olla toisin. Täytyy käydä näyttelyssä, kun menen käymään Tukholmassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Minut houkuteltiin sinne Rolling Stonesien konserttiin.

Bergmanin suuresta tuotannosta valitsin niitä, joita en ole aivan äskettäin katsonut. Valituksi tulivat Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Kesäyön hymyilyä, Mansikkapaikka ja Puhumattakaan naisista.

Tuossa on vasta kymmenen. Haluan 15. Valinta jatkuu.

Enimmäkseen laiskotellen

Jos tällainen lomaviikko olisi sattunut silloin kun vielä elin stressielämää, tuntisin nyt syyllisyyttä. Onneksi olen ymmärtänyt korjata pahat tapani.

Olin reilun viikon yksinäisyydessä kesäkodissani Längelmäveden rannalla enkä saanut aikaan oikeastaan mitään. Kunhan olla möllötin ja mietiskelin. Voisin tietysti syyttää hellettä jaksamattomuudesta, mutta se ei ole koko totuus. Enemmän se oli laiskuutta. Hällä väliä -asenne oli vahvoilla.

Sain sentään siivotuksi huoneet - yhden päivässä. Pihan siivoaminen syksyn lehdistä ei onnistunut. Tarkoitus oli imuroida ja silputa ne ruohonleikkurilla, mutta siinä oli jotakin vikaa, se ei pysynyt käynnissä. En osaa korjata koneita.  Korjaustaitoinen naapurini saapuu matkalta vasta kesäkuussa. Siihen jäivät lehdet pihanurmikolle. Niitä on paljon.

Oli liian kuuma istua lepotuolissa puun alla lukemassa. Puun lehdet eivät vielä suojanneet auringolta. Ainoa viileä paikka oli vanhan hirsitorpan tupa. Oli taas kerran jännittävä havaita, kuinka hyvä eriste hirsi ja paksu puruvintti on. Ei merkkiäkään helteestä, kun ymmärsin pitää ikkunat kiinni. Tuvassa makasin vanhassa puusohvassa lukemassa. Hyvin sujui.

Illat ja yöt sen sijaan olin ulkona. Vaeltelin rannoilla ja kuuntelin lintujen laulua. Se oli vallan vimmattua. Saunaa ei tullut mieleen lämmittää, saunakalja riitti luomaan tunnelman, kun istuin yöllä laiturilla kuuntelemassa ja katselemassa luontoa.

Tekniikkaa ei ollut häiritsemässä tunnelmaa. Ei televisiota, ei tietokonetta. Älypuhelin oli, mutta en ottanut sitä käyttöön. Ruokaa en ruvennut laittamaan, sillä vanhasta kokemuksesta tiedän, että se menisi yksin ollessa makkara tikun nokassa -linjalle. Ajoin päivittäin lähikylien - Orivesi, Länkipohja ja Kangasala - ravintoloihin syömään. Lööpeistä näin, että maailmalla pelattiin jääkiekkoa. Ei koskenut minua.

Istutin yrtit ja kesäkukat. Tässä vaiheessa vuotta ne häviävät maiseman runsaille luonnonkukille. Ei kauniimpaa ole kuin kunnon voikukkaniitty. Sellainen avautuu talon takana. Katselin kukissa lentäviä pörriäisiä. Niistä en montakaan tunne nimeltä.

Vieraita oli taas talven mittaan käynyt huoneissa, vaikka ei niihin mitään kiinnostavaa pitänyt jäädä. Jotain kuitenkin oli jäänyt. Aitan hyllylle oli jäänyt Sisu-aski. Kuva näyttää, mitä vieras oli sille tehnyt. Epäilen hiirtä. Tyhjäksi oli aski syöty. Jäin vain miettimään, miltä Xylitol-Sisu hiiren suussa on maistunut. Onkohan hymyillyt vai nyrpistellyt?

Shortsit ja olkihattu

Löysin antikvariaatista upean kirjan Marc Chagallin taiteesta. Ostopäätös ei ollut vaikea, vaikka hyllyni ovat täynnä ilmankin.

Chagall oli suosikkini nuoruudessa, mutta vähitellen suhde on hiipunut. Ei ole sattunut eteen näyttelyitä, ja on löytynyt uusiakin suosikkeja. Nyt on aika kokeilla, syttyisikö vanha suhde uudestaan.

Tämä on kaupungissa asumisen hyviä puolia. Aina voi poiketa milloin mihinkin katsomaan, selailemaan, antamaan sattumalle sijaa. Vaihtoehtoja löytyy. Usein tärppää. Eteen osuu milloin mitäkin, koskaan ei voi ennalta arvata. Oheinen Chagallin kuva kuvaa hienosti kaupunkia, ei tosin Helsinkiä eikä varsinkaan Töölöä. Tuo torni ei ole Stadionin torni.

Tällaisesta miljööstä olen nyt kuitenkin lähdössä pois. Olen menossa avaamaan laidunkautta. Säätiedotus lupaa suotuisaa, joten toinen Chagallin kuva osuu varmaankin kohdalleen siitä, mitä tuleman pitää. Suuri puu - terijoensalava - on minunkin kesäkotini pihassa, ja sen alla minulla on tapana lojua reporankana lukemassa tai torkkumassa.

 Lähtö on huomenna, lauantaina. Kirja tulee mukaan. Viivyn viikon verran, ehkä enemmänkin jos hyvää säätä riittää. Joudun kuitenkin vielä palaamaan Helsinkiin, joten en vielä heitä kesähyvästejä blogin lukijoille. Palaan tähän vielä.

Hyvää Helleaaltoa! Minä vietän sen kuvan osoittamalla tavalla Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Pukukoodi: shortsit ja olkihattu.

V-tyyli

Mestariohjaaja Orson Welles teki 1973 elokuvan V niin kuin väärennös. Odotukset olivat suuret, olihan Wellesillä mainetta. Hänen ansiolistallaan oli Citzen Kane (1941), maailman kaikkien aikojen parhaaksi valittu elokuva, ja lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Pahan kosketus ja Mahtavat Ambersonit.

V-elokuvasta tuli aivan toisenlainen kuin oli odotettu. Se oli dokumentin ja fiktion rajamailla ja etenee satunnaisten mielleyhtymien virtana. Se kertoi taiteen valheista, petkutuksista ja huijauksista. Tarinan kertoo aivan oikea taiteen mestariväärentäjä. Elokuvasta ei tullut menestystä.

-   -   -

Wellesin huijauselokuvan aikoihin urheilu oli vielä ihanteellista, puhdasta ja kaunista - tai ainakin se näytti sellaiselta. Mäkihypyssäkin - se oli suosikkilajini - lennettiin kauniisti sukset yhdessä. Korostan sanaa "kauniisti". Tuntui kovin rumalta, kun 80-luvulla yhtäkkiä ilmestyi mäkihyppääjä, joka lensi jalat levällään.

Kaiken lisäksi ruotsalainen hyppääjä. Ruotsalaisethan olivat perinteisesti huonoja hyppääjiä. Oli vaikea hyväksyä, että niin rumalla tyylillä tuli menestystä. Mutta niin vaan kävi - ruma tyyli mutta pitkät hypyt. Kohta kaikki hyppäsivät jalat levällään. Pakko oli katsojan sopeutua ja hyväksyä. Äkkiä silmä tottuikin.

-   -  - 

Puheessa ja kirjoituksessa v-sana on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. En ole käyttänyt. Se on rankasti alatyylinen, sivistymätön, moukkamainen. Sen käyttö on kuitenkin lisääntynyt valtavasti. On ihmisiä, varsinkin nuoria, joiden puheessa se toistuu taajaan, ikään kuin jonkinlainen semanttinen hikka.

Sittemmin sana on tullut hyväksytymmäksi. Arvovaltainen lehtikään ei kokonaan kaihda sitä. Eilen se ilmestyi pitkän pohdinnan jälkeen jopa minun blogikirjoitukseeni, yhdyssanan osana.

Heti tuli ihmettelevä kommentti, aivan syystä.

Silmä tai pikemminkin kielikorva on alkanut tottua niin kuin mäkihypyn rumaan tyyliin tai Wellesin omituiseen elokuvaan. Jouduin taannoin muussa yhteydessä keskustelemaan tämän sanan käytöstä ja mahdollisuuksista korvata se muilla ilmauksilla. Keskustelujen tulos oli, että perusmuodossaan sana on asiatekstissä tyylitön ja vältettävä. Se pysyköön nuorison katukielenä. Haistatteluja ei kaivata.

Sen sijaan johdokset voivat olla vaikeasti korvattavissa, varsinkin verbijohdokset. Miettikääpä, miten korvattaisiin "Katsastusmies hylkäsi autoni ihan vaan vittuillakseen". Ei ihan helposti ole korvattavissa niin että ilmaisun merkitysvivahteet säilyvät. Tämän keskustelukokemuksen perusteella olen hyväksynyt sanan omaankin käyttööni, tosin hyvin säännöstellysti, kuten eilen ilmaisemaan kansallista tunnetilaa, kun Ruotsi voittaa euroviisut ja jääkiekon maailmanmestaruuden.

Optimismin ylistys

Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa oli perjantaina kerrankin optimistinen tunnelma. Sellainen ei Suomassa ole suotavaa. Menee helposti maine.

Sukupuolierot optimismin perusteista olivat jyrkät.

Pöydän ääressä kovilla jakkaroilla istui naisia, jotka veikkasivat, että torilla tavataan sunnuntaina. Seinustan sohvalla ja nojatuoleissa istui miehiä, jotka ennustivat, että torilla kyllä tavataan sunnuntaina, mutta vasta viikkoa myöhemmin.

Sitten olin minä - "pahanilmandessu" - joka joka istuin kiikkustuolissa ja ennustin, että torilla ei tavata ollenkaan. Minua ei ainakaan tavata.

Naisten silmin Suomen euroviisussa oli aineksia odottaa menestystä. Oli sen näköisiä bändipoikia, että varsinkin Euroopan naisäänestäjät innostuvat. Miesten puolelta arvioitiin pikemminkin Puolan menestyvän. Itävalta sai hajaääniä. Minä ennustin Ruotsia.

Pitihän minunkin lauantai-iltana kisa katsoa, tai pikemminkin kuunnella korvaluureilla samalla kun tein erästä kirjoitustyötä. Työhuoneeni televisio sijaitsee siten, että olan yli vilkaisemalla näen kuvaruudun. Muutamaa esitystä käännyin katsomaan alusta loppuun, mm. Suomen, Ruotsin ja Itävallan ja varsinkin Puolan.

Nyt tiedämme, että sunnuntaina ei torilla tavattu. Karnevaali jäi taas kerran pitämättä.

Tupakkahuoneen miesten silmin jääkiekkojoukkueessa on aineksia odottaa menestystä. Naisten puolelta arvioitiin pikemminkin Kanadan menestyvän. Minä ennustin Ruotsia.

Vielä emme tiedä, tavataanko ensi sunnuntaina torilla. Huonolta näyttää, näin olen ymmärtänyt. Taitaa karnevaali taas kerran jäädä pitämättä.

Suomen kansan itsetunto on tottunut traumaattisiin kokemuksiin: nolla pistettä ja tappio mitalipelissä. Vähäiset poikkeukset sääntöön eivät ole poistaneet traumaa. Suomalainen karnevaalipäivä on vappu, se tulee aina. Muita ei tule. Kuitenkin voittokarnevaaleja torilla odotetaan aina yhtä optimistisesti, kuten nytkin meidän tupakkahuoneessamme, ja se on hyvää terapiaa itse kullekin. Mutta silti siellä suomalaisen sielussa aina elää valmius ottaa vastaan nolla pistettä ja finaalitappio. Se on osa kansanluonnetta. Optimismi helpottaa tuskaa.

Sitten on vielä se ilmeisen todennäköisesti toistuva fakta, että Ruotsi voittaa jommankumman tai molemmat. Keskivertosuomalaisen sielu hyväksyy minkä tahansa voittajan, kunhan ei Ruotsi. Kun niin kuitenkin käy, seuraa alistuva kansallinen yleisvitutus.  (Anteeksi vulgääri ilmaus, mutta ilmaisevampaa sanaa en tälle kansalliselle koettelemukselle kerta kaikkiaan keksi). Se menee kuitenkin äkkiä ohi, sillä siihen on totuttu.

Jos Kauppatorilla olisi tänään tavattu, liittäisin tähän varmaankin kuvan siitä karnevaalista. Kun niin ei käynyt, kuva on toiselta karnevaalien tyyssijalta, Sörnäisissä sijaitsevalta Vaasankadun aukiolta, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Ikuisen Vapun Aukio".

Helmi Helsingin 4

Kirjalliset kävelykierrokseni etenevät nyt kotipihalleni eli Töölöntorille. Kirjoituksen otsikko kyllä epäilyttää, sillä ei Töölöntori erityisempi "helmi" ole, varsinkaan kun Nybergin herkkupuotia ei enää ole. Ehkä torin nakkikioski-kahvila kelpaa tämänkertaiseksi helmeksi.

Edellisessä osassa vilisi villiä kirjallisuusväkeä pitkin jäykänpönäkkää Etu-Töölöä - Paavolainen, Waltari, Sillanpää, Craucher...  Tällä kerralla on sekä rauhallista että villiä meininkiä.

Töölöntori on kirjallisesti tärkeä paikka, johan sen kertoo sijaintikin. Torin reunassa kohtaa toisensa kaksi kirjailijoiden mukaan nimettyä katua, Runeberginkatu, joka jatkuu Stadionin suuntaan, ja Topeliuksenkatu, joka etenee Taka-Töölön läpi Meilahden sairaaloiden suuntaan.

Käsittelen tänään Töölöntoria kahden sen liepeillä asuneen perheen kautta. Ensimmäinen on Suomisen perhe, isä Väinö, äiti Aino, lapset Olli, Pipsa ja Elina, sekä heidän kotiapulaisensa Hilda. Sarja alkoi radiokuunnelmana ja jatkui elokuvasarjana. Kirjoittajat olivat Seere Salminen ja Elsa Soini, yhdessä nimimerkki Tuttu Paristo. Sarjan päätähti oli Olli Suominen, Lasse Pöystin läpimurtorooli. Hän oli sarjan alussa vasta 13-vuotias. Alkoi pitkä näyttelijänura

Suomiset asuivat Töölöntorin laidalla "Kulmalinnassa", Topeliuksenkatu 1. Osoitetta ei varsinaisesti mainita, mutta elokuvassa mennään sisään ja ulos talosta, ja kuvista talo ja ovi ovat tunnistettavissa (kuva 1). 

Tämä perhe ei ole villi vaan varsin perinnetietoinen, mitä nyt Olli välillä keksii kolttosia. Kerran myös isä-Väinöltä, joka on ammatiltaan lakimies, harkinta pettää. Hän lähtee vanhan kaverinsa villitsemänä mukaan pörssipeliin, mutta perhe saa hänet järkiinsä, ja lopussa kaikki on taas hyvin. Olli aiheuttaa kerran hämminkiä lukioikäisenä rakastumalla kauniiseen musiikinopettajan sijaiseen ("hoilamaikka" Tuulia Tähtinen), mutta siitäkin selvitään pedagogisesti viisaan rehtorin avulla. Jos mikään muu ei auta ongelmissa, niin kotiapulainen Hilda (Siiri Angerkoski) aina. "Sä olet jalo tyyppi, Hilda", myöntää Ollikin, kun sai yöllä kotiin hiivittyään Hildalta voileipiä.

Kunnon väkeä nämä Suomiset. Viimeisessä elokuvassa Olli on jo valmis nimismies.

Toinen Töölöntorin kirjallinen perhe ei ole yhtä seesteinen. Sen päähenkilöt ovat arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabeth. Kirjailija on Helvi Hämäläinen ja kirjan nimi on "Säädyllinen murhenäytelmä" (1941). Siitä syttyi kirjasota.

Sodan syy oli siinä, että päähenkilöt olivat helposti tunnistettavia. He olivat kirjailija-suomentaja-tutkija Tyyni Tuulio ja hänen professorimiehensä Oiva Tuulio. He asuivat Töölöntorin korttelissa osoitteessa Döbelninkatu 3B (kuva 3).

Helvi Hämäläinen oli nuori lupaava kirjailija ja hän oli ystävystynyt 15 vuotta vanhemman Tyyni Tuulion kanssa. Tuulio oli avautunut nuorelle Hämäläiselle perheensä tilanteesta. Iäkkäämpi professori Tuulio oli nimittäin "tulossa hulluksi". Hän oli ihastunut vastapäisessä talossa asuvaan nuoreen palvelustyttöön, seurannut ikkunasta päiväkausia tämän liikkumista, yrittänyt taskupeilin heijastuksilla kiinnittää tämän huomiota itseensä ja kirjoittanut huimaavista haaveistaan päiväkirjaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Hämäläinen kirjoitti kirjaksi eikä edes välittänyt erityisemmin naamioida kirjansa henkilöitä tunnistamattomiksi.

Hämäläinen sijoitti kyllä kirjaan omiakin ongelmiaan. Hänellä oli käynnissä kiihkeä romanssi Olavi Paavolaisen kanssa. Yhteinen osoite oli Museokatu 40 B 40, se josta kirjoitin edellisessä osassa. Se on niin tärkeä osoite, että pistän tähän vielä toisen kuvan.

Helvin ja Olavin elämä oli yhtä juhlimista. Melkein joka ilta istuttiin ravintola Elitessä, siinä vieressä Runeberginkadun toisella puolella. Tuulioiden asunnosta oli melkein näköyhteys Paavolaisille. Kävin kokeilemassa. Ei ihan kuitenkaan.

Kriisit vaivasivat myös Museokadulla. Olavi ei hyväksynyt Helvin pientä lasta toisesta suhteesta. Alkoholi aiheutti ongelmia. Olavi oli liikkuvainen mies ja salasuhteita oli käynnissä, olihan hän keikari ja tyyliniekka vailla vertaa. Siinä vaiheessa Helville riitti, kun ruvettiin laskemaan sivusuhteiden määrää. Niitä oli 32. Helvi kirjoitti yöllä lapun pöydälle ja lähti, tästä ovesta (kuva 4). Syntyi Säädyllinen murhenäytelmä.

WSOY oli kirjan kanssa vaikeuksissa - julkaistako vai ei?  Arvovaltaisuuden huipentuma V. A. Koskenniemi vastusti, kuten kaikkia akateemisten piirien ulkopuolelta tulleita kirjailijoita. Maila Talvio vastusti, kuten kaikkia muitakin naiskirjailijoiden teoksia. Sensuroituna teos lopulta julkaistiin, mutta silti siitä syntyi skandaali.

=  =  = 

Tällaista siis Töölöntorilla. Jätän tässä syrjään muut torin laidoilla asuneet kirjailijat, kuten Toivo Pekkasen ja Matti Kurjensaaren.

Kirjalliset kierrokseni päättyvät tällä erää tähän. Voi olla, että palaan joskus aiheeseen. Mielessä siintää jo Kruununhaan suunta, Mariankatu, Liisankatu. Niilläkin nurkilla on aiheita kirjallisille huomioille: Ilmari Kianto, Märta ja Henrik Tikkanen, Jalmari Finne, Volter Kilpi, Tatu Vaaskivi... Ensin täytyy kuitenkin kuljeskella siellä päin kamera kädessä.

Helmi Helsingin 3

Kahdella edellisellä Helmi Helsingin -kävelykierroksellani olen vaeltanut kauas  kotinurkiltani - aina Katajanokalle ja Ullanlinnaan saakka. Nyt pysyn kotinurkillani Töölössä. Puistot eivät tällä kerralla ole samalla tavalla keskeisiä kuin edellisissä. Kirjallisuuden historia sen sijaan pysyy nytkin aiheeni ytimessä.

Kierroksellani on kuusi töölöläistä kirjallisuuskohdetta. Kierroksen voi aloittaa Kansallismuseon nurkalta - sen löytävät kaikki. Väitetään, että kaikki suomalaiset ovat käyneet Kansallismuseossa, jos eivät muulloin niin ainakin kouluaikojensa luokkaretkellä.

Kirjallisuutemme rankimman avioliittohelvetin tapahtumasija sijaitsee Kansallismuseon takana osoitteessa  Cygnauksenkatu 8 (kuva 1). Kirjan nimi on Huojuva talo. Maria Jotunin romaaniteksti valmistui jo 1935 mutta se julkaistiin postuumina vasta 1963, 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Varsin selvää on, että teos on Jotunin ja kirjallisuusprofessori Viljo Tarkiaisen avioliiton kuvaus. Monet muistavat teoksen televisiosarjasta, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm.

Seuraavaan kohteeseen on matkaa parisataa metriä. Osoitteessa Museokatu 34 asui runoilija Aaro Hellaakoski. Biologian lehtori kulki asunnostaan katua pitkin jalkaisin työpaikalleen Tyttönormaalilyseoon. Saattoi olla, että hän vakioreitillään ahtaalla Museokadulla mietti vapauden olemusta ja keksi kuuluisan runonsa "Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki". Biologilla oli kaipaus luontoon, "Hauen laulun" anarkistiseen vapauteen. Hauen laulu onkin saanut hienon muistomerkin lähellä sijaitsevan uuden Musiikkitalon pihaan. Kirjoitin siitä tarkemmin täällä  .

Samalla Museokadulla vähän edempänä sijaitsee Suomen kirjallisuuden suuren boheemin ja dandyn Olavi Paavolaisen pitkäaikainen koti. Osoite on Museokatu 40 B 40, Runeberginkadun kulmassa. Paavolainen oli Tulenkantajien itseoikeutettu johtohahmo. Täällä järjestettiin loistavia juhlia, joissa pukeuduttiin eksoottisiin itämaisiin asuihin, suitsukkeet toivat tunnelmaa ja ihanat naiset, monenlaiset juovuttavat juomat ja oopium antoivat vauhtia. Tästä ovesta sinne mentiin (kuva 2).

Museokadulta ei ole matka eikä mikään koukata ravintoa Eliteen, joka on yksi vanhoista taiteilijakapakoista. Sen pihassa on Mika Waltarin muistomerkki. Siitäkin olen aikaisemmin kirjoittanut, teksti löytyy täältä . Waltari kuului Paavolaisen Tulenkantajat-ryhmään, joten vierailut puolin ja toisin ovat olleet vilkkaita. Waltarin pitkäaikainen koti sijaitsee sekin aivan lähellä, osoitteessa Tunturikatu 13.

Seuraavaan kohteeseen on kilometsin verran matkaa. Jos kävely väsyttää, melkein ovelta ovelle pääsee myös raitiovaunulla. Osoite on Fredrikinkatu 75. Juovuttavia juomia sielläkin käytettiin - jopa huomattavan runsaasti -  mutta eksoottista itämaista tunnelmaa ei ollut vaan jäyhää pohjoishämäläistä jurotusta. Frans Emil Sillanpää asui tässä sillä hetkellä, kun sai puhelimitse tiedon, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Puhelinsoitto tuli Tukholmasta syksyllä 1939. Hänet oli valittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Aiheeseen liittyvä vanha kirjoitukseni löytyy täältä .

Seuraava käyntikohde on aivan vieressä, Freesenkatu 4 (kuva . Se on menneiden vuosikymmenten merkillisin seurapiiripaikka. Minna Craucher -niminen naishenkilö onnistui valloittamaan aikansa taiteilijapiirit pitämällä tässä osoitteessa "kirjallista salonkia", jossa oli aina runsaat kestitykset taiteilijoille. Siellä kävivät kaikki merkkihenkilöt, Paavolaisesta ja Waltarista alkaen. Meno oli vähintään yhtä eksoottista kuin Paavolaisella. Emännällä oli rikollisia taipumuksia ja prostituutio oli osa hänen vaikutusvaltaansa. Waltari kirjoitti "Suuri illuusioni" -kirjassaan myrkyllisen kuvauksen tämän salongin ihmisistä. Päähenkilö oli siinä nimeltään madame Spindel. Craucher onnistui myöhemmin saamaan vaikutusvaltaansa äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajat. Siinä kävi huonosti. Madame murhattiin. Tästä ovesta siihen salonkiin kuljettiin (kuva 3).

Kierroksen lopuksi palataan lähtöpisteeseen ja siirrytään nykyaikaan. Kansallismuseon takana, osoitteessa Nervanderinkatu 11, sijaitsee Helsingin ylivoimaisesti kiinnostavin antikvaarinen kirjakauppa, Arkadia international bookshop. Olen siitäkin kirjoittanut aikaisemmin, mutta se on muuttanut osoitetta. Sitä pitävät englantilaissyntyinen Ian Bourgeot ja hänen koiransa Lola. Paikka on kirjakaupan lisäksi paljon muutakin: tapaamispaikka jossa on tarjolla teetä ja istuskelua, taidepaikka, jossa on kaiken aikaa konsertteja ja muita esityksiä, keskustelufoorumi, jossa on tarjolla vaikka mitä. Katsokaa täältä  , mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja ketkä kaikki ovat siellä käyneet esiintymässä.

Helmi Helsingin 2

[jatkuu]

Jokseenkin tarkasti 85 vuotta on kulunut siitä, kun kuvassa 1 näkyvä puisto, Vuorimiehenpuisto Helsingin Ullanlinnan kaupunginosassa, nousi suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tarkalleen se tapahtui 7. huhtikuuta 1929.

16-vuotias Saima Harmaja asui kuvassa näkyvässä talossa (Saiman huone oven yläpuolella kolmannessa kerroksessa). Perhe oli Helsingin hienostoa, isä professori ja äiti senaattorin tytär. Asunto oli tilava. Nuori Saima oli yritellyt jo pitkään runojen kirjoittamista.

Vastapäätä puiston toisella laidalla asui muuan Mika Waltari -niminen nuorukainen, Saimaa viitisen vuotta vanhempi. Mika oli saanut käsiinsä Saiman runoja ja päätti soittaa tälle ja kutsua käymään.

Professori-isän mielestä ei tullut kuuloonkaan, että tytär menee kyläilemään nuoren miehen luo. Ei varsinkaan sellaisen kuin Waltari, joka oli maineeltaan kovin villi ja kirjoittanut kirjan, joka pursusi erotiikkaa. Hänhän oli jo lukioiässä saavuttanut outoa mainetta kirjoitettuaan Uuteen Suomeen kirjoituksen, jossa puolusti naisten tupakointia. Nimimerkki oli "Kauniimman sukupuolen ihailija". Että sen sortin poikamies...

Niinpä Saima joutui salaa livahtamaan keittiön puoleisesta palvelijattarien portaasta. Hän käveli puiston poikki Waltarin kotiin (kuva 2, neljäs kerros, mikä ikkuna, sitä en ole onnistunut selvittämään). Sisäänkäynti oli nurkan takana Tehtaankadun puolella.

Siitä luvattomasta puiston läpi kävelystä alkoi Saiman lyhyt mutta intensiivinen runoilijanura, jota erityisesti Suomen naispuolinen lukijakunta on osannut arvostaa. Waltarista oli ihan oikeasti apua alkuun pääsyssä. 

Saiman ura jäi lyhyeksi, hän sairastui ja kuoli keuhkotautiin 23-vuotiaana. Hänellä kuitenkin ehti olla yksi toiveikas romanssikin, jonka ydin oli salaiset pussailukäynnit viereisellä Tähtitorninmäellä. Pettymykseen se kuitenkin päättyi. Runoja voi luonnehtia tunnesävyiltään vahvoiksi mutta häilyviksi, on masennuksen ja epätoivon sävyjä, jotka vaihtuvat välillä innostuvaan ja säkenöivään toiveikkuuteen.

Saman puiston laidalla Korkeavuorenkadun puolella asui kolmaskin nuori kirjailijanalku: Arvo Turtiainen. Stadin Arskana tunnettu kirjailija tuli sen verran tutuksi Waltarin kanssa, että he pysyivät kavereina ikämiehiksi asti, vaikka aatteet ja asenteet kovasti poikkesivatkin.

Nykyaikanakaan Vuorimiehenpuisto ei ole vailla kirjallisia yhteyksiä. Puiston nurkalla Kapteeninkadun puolella sijaitsee ravintola Sea Horse eli "Sikala". Se on yksi Helsingin tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä taiteilijakapakoista, osa kuuluisaa "bermudan kolmiota" - Sea Horse, Kosmos ja Bulevardia). Se on perustettu 1934, joten Saima ehti nähdä sen ennen kuolemaansa. Nykyiset tupakoivat kapakkavieraat joutuvat käyttämään puiston nurkkaa tupakointipaikkanaan.

Kolme kirjallisuuden nobelistiakin on Sikalassa istunut: Jean-Paul Sartre, Pablo Neruda ja Gabriel García Márquez, suomentajiensa seurassa. Ravintolassa on kaksi maankuulua ruoka-annosta: "rapeaksi paistetut silakat" ja muusi ja punajuuri (16,50 e) ja sipulipihvi (25,50 e). Jälkimmäisen jopa Finacial Times valitsi takavuosina maailman top ten -pihvilistalleen.

Kun vielä muistaa, että aivan vieressä sijaitsee kotimaiseen draamakirjallisuuteen viime vuosina erikoistunut Kom-teatteri, voinee sanoa, että tämä puisto on helsinkiläinen kirjallisuuskohde.

Teen ehdotuksen. Samalla tavalla kuin Katajanokanpuiston nimi muutettiin Tove Janssonin puistoksi, Vuorimiehenpuiston nimi voitaisiin muuttaa Saima Harmajan puistoksi.

Helmi Helsingin 1

Perinnetietoisen kunnon kansalaisten kuuluisi vaeltaa vappuaamuna kuohupullo kädessä Tähtitorninmäelle laulamaan leivosista ja nostamaan maljaa. Se on vähän samanlainen velvollisuus kuin vaeltaa itsenäisyyspäivän pimeydessä soihtu kädessä sankarihaudoille laulamaan siniristilippua.

Minä en ole koskaan oikein innostunut tällaisista. Väiin ovat jääneet. Kiertelen kyllä mielelläni Tähtitorninmäellä ja Hietaniemessä ja muissakin puistoissa, mutta hiljaisempaan aikaan. Puistot ovat Helsingin helmiä, niin kuin vanhassa laulussa sanotaan. Aivan hiljattain vaeltelin kamera kädessä kahdessakin puistossa, joilla on yhtymäkohta kirjallisuuteen.

Katajanokalla, aivan Uspenskin katedraalin kupeessa, on pieni puisto, jonka nimi on juuri muuttumassa Tove Janssonin puistoksi. Pidän päätöstä hienona oivalluksena. Helsinki todellakin ansaitsee tälle maailmanmaineeseen nousseelle kirjailija-taiteilijalle omistetun paikan.

Paikka on hyvä. Toven lapsuudenkoti on siinä lähellä Luotsikadulla. Turistivirtojakin on odotettavissa, sillä viereinen ortodoksinen katedraali (kuvassa se vähän pilkistää puiden ja talon takaa) on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Kauppatorikaan ei ole kaukana. Helsingin uusi uljas maailmanpyörä, josta kirjoitin aivan äskettäin ("Huvinsa kullakin 25.4.2014), sijaitsee myös nurkan takana.

Hyvä vaihtoehto olisi ollut Ullanlinnankadun nimen muuttaminen Tove Janssonin kaduksi. Siellä sijaitsi hänen torniateljeensa (siihen paikkaan liittyvä kirjoitukseni ja kuvat löytyvät  täältä ).

Katajanokan puisto ei ole kovin näyttävä, ei ainakaan näin keväällä, lehdettömään aikaan. Pari puistokäytävää ristiin, puita harvakseltaan. Varhaiskevään kukkia. Puiden tunnistaminen onnistuisi paremmin lehtien perusteella, paljaista rungoista se on minulle vaikeaa. Patsas on nimeltään Vedenkantaja (Viktor Malmberg 1923). Puisto vaatisi kyllä kohennusta, sillä tällaisena turistille jää aika vaisu elämys. Jotain nimikkohenkilöön viittaavaa pitäisi saada.

[jatkuu]