maanantai 18. marraskuuta 2013

Villiintymisen alku



 

Ajattelin, ettei se kovin vaikeaa voi olla. Kai siitä vasta-alkajakin selviää, kun kerran mummotkin.  

Tämä uhkayritys tapahtui Kannelmäen Prisman eteisaulassa. Matkustin sinne ostamaan uutta pölynimuria ja lamppuja. Syyt kerroin edellisessä postauksessani.

Eteisaulassa on rivi pelikoneita, sellaisia yksikätisiä rosvoja. En ikäpäivänä ole sellaiseen koskenut, joten epävarmuus oli vallitseva mielentila. Mutta ne mummot antoivat rohkeutta, niitä oli siinä monta pelaamassa. Pitää minunkin kerran kokeilla. Tuskin siitä edes peliriippuvuutta pääsee syntymään.  

Varasin kourallisen kolikoita jonottaessani. Katselin tarkkaavaisesti, miten mummot toimivat. Kun kone vapautui, minä rynnistin siihen. Kurkistelemalla olin nähnyt, mihin kolikot työnnetään, joten alkuun pääsin sujuvasti.  

Tempaisin kahvasta. Kuvaruudulla kuvat alkoivat pyöriä. Edessä oli rivi nappuloita, joita kuului tökkiä. Tein niin. Mitään ei tapahtunut. Uusi yritys. Ei mitään. Monta uutta yritystä. Ei mitään.  

Loppu. Poistuin tyhjin käsin. Enempää kolikoita ei ollut.  

Pisti miettimään, miksi mummot tällaista pelaavat. Tämä ei ole mikään taitokilpa, tämä perustuu arpaan. Luottavatko mummot kohtalon anteliaisuuteen? Onko kohtalo ollut riittävän usein antelias? Lapsuuteni Jyväskylässä mummot ja muutkin kulkivat pelaamassa bingoa, istuivat siellä pitkän illan ja palasivat kotiin tyytyväisenä kahvipaketin kanssa. Tuleeko tästä sama tyytyväisyys?  

Vai onko motiivina ollenkaan voitonhimo, vedonlyönnin jännitys? Ehkä motiivina onkin hyväntekeväisyys, joka on paljon ylevämpi tunne, epäitsekäs auttamisen halu, sillä rahaa kerätään johonkin avustustarkoitukseen.  

Ensikokeilustani jäi sellainen olo, että kyllä minä vielä kokeilen toisenkin kerran. Kun vieressä pelaavat mummot näyttivät voittavan, kyllä minäkin haluan kokea, miltä se tällä pelillä saavutettuna tuntuu. Siis villiinnyin.  

Jotenkin tällainen mummopelaaminen sopii huonosti yhteen mielikuvan kanssa. Minulla mummokuvaan yhdistyy säästäväisyys, sodan nähneen sukupolven työteliäisyys ja tarmokkuus, jossa kaikenlainen uhkapeli on kauhistus. Teini-ikäisille tällainen kuuluisi, ei ikäihmisille.  

Minäkin sain osani vanhemman sukupolven kielteisestä asenteesta uhkapeleihin, kun teini-iässä pelailin pajatsoa Jyväskylän kuppiloissa. Siinä pelissä sentään taidollakin on osuutta.  

Kuvissa matka menneisyyteni pajatsonostalgiaan.
 


1 kommentti:

Sari kirjoitti...

Hetki pelikoneen ääressä tuo heille (hetken) jännitystä elämään. Tai toivoa, jos voitan annan rahaa lapsenlapsille, kun tulevat käymään.