Pahasti pihalla

 

Televisiossa alkoi uusi neliosainen dokumenttisarja, jonka aiheena on "Amerikkalaiset sarjafilmit". Sellainen ohjelma pitää tietenkin katsoa.  Tuli muistoja mieleen.  

Ensimmäinen näkemäni sarjafilmi oli Rin Tin Tin. Samalla se oli myös ensimmäinen näkemäni televisio-ohjelma. Sitä mentiin kaveriporukalla katsomaan naapuriimme. Parhaan kaverini isä oli kulmakunnan ensimmäinen, joka oli hankkinut uuden ihmevehkeen, ja sitä me lapset kävimme joukolla katsomassa. Varmaankin meistä alkoi vähitellen olla häiriötä, kun meitä oli parhaimmillaan toista kymmentä, ja kiinnostavia ohjelmia alkoi tulla harva se päivä: Musta ori, Felix-kissa, Kiviset ja Soraset, Beaver, Lassie...  

Vähitellen televisioita alkoi olla muillakin. Alkuvuosien ajalta muistan seuranneeni jossain määrin sellaisia amerikkalaisia sarjoja kuin  Ben Casey, Bat Masterson, Kolmas Mies ja Dick van Dyke, mutta ei niistä mitään suuria suosikkeja tullut. Takaa-ajetusta tuli, samoin Perry Masonista ja myöhemmin Ironsidesta - niissä oli sama päänäyttelijä. Monkees yritti ja onnistui hetken verran.   

Sitten tuli Peyton Place. Siitä tuli kaikkien aikojen tarkimmin seuraamani sarja - samalla se jäi viimeiseksi lapsuudenkodissa kokemakseni tv-elämykseksi. Olisi kiinnostavaa kokea, miltä se maistuisi nyt. Ansaitsiko se ylivoimaisen asemansa, onko se kestänyt aikaa?  

Sen jälkeen amerikkalainen sarjafilmi on jäänyt minulta melko vähälle huomiolle. En osaa selittää syytä. Joitakin yksittäisiä poikkeuksia on, kuten Perhe on pahin, Twin Peaks, Sopranos, Mullan alla, West Wing sekä yllättäen Lucy-show myöhäisella uusintakierroksella. Kuluvan talven sarjoita ainoa on ollut Isänmaan puolesta.

Suuri määrä on kuitenkin mennyt kokonaan ohi. Minua eivät ole hipaisseetkaan sellaiset suursuosikin kuin Dallas, Bonanza, Virginialainen, Batman, Lahjomattomat, Cannon,  Charlien enkelit, Kuuma kesä, Zorro, Sinkkuelämää, Mad Men, Frendit ja monta muuta.   

Eurooppalaiset sarjat, varsinkin englantilaiset, ovat menestyneet paremmin suosioni tavoittelussa. Olen kyllä ymmärtänyt olevani pahasti pihalla, kun työpaikan kahvihuoneessa keskustellaan edellisillan amerikkalaisen huippusarjan dramaattisista käänteistä. Elitistiksi leimautumisen välttää vain, kun jättää mainitsematta, että olen juuri samaan aikaan sarjafilmin kanssa katsonut dvd:ltä Bergmanin, Fellinin tai Truffaut´n elokuvan jostakin kaukaa 50-luvulta.

 

 

 

 

 

Nikean kirkolliskokous

 

Olen paperille painetun sanomalehden ystävä. Minulle tulee kotiin tilattuna kasi sanomalehteä: Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Molempiin minulla on myös nettilehden lukuoikeus, mutta mieluummin luen paperilehteä. Taidan olla vanhakantainen, sillä en usko ihan lähiaikoina luopuvani printtimedian suosimisesta.  

Aamulehdestä luovuin, sillä se meni heppoiseksi. Kesäisin kuitenkin olen vielä jatkanut sen lukemista, sillä asun kesät pohjoisella Pirkanmaalla, ja siellä se on paikallislehti.  

Monesta asiasta voi Hesaria ja Höblää kritisoida, mutta ovat ne kuitenkin laatutuotteita verrattuna iltapäivälehtiin. Niitä olen boikotoinut ihan ilkeästä periaatteesta. Vain harvoin niissä on lukemisen motivoivaa ainesta. Oikeastaan ainoa pysyvämpi motivaatio lukea niitä on kirkollinen. Nikean (Nikaian) kirkolliskokous vuonna 325 teki päätöksen, jonka seurauksena minä joudun ostamaan iltapäivälehdet tämän viikon loppupuolella.  

Nikean kirkolliskokous päätti, että pääsiäistä vietetään kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeisenä sunnuntaina. Se päivä on tänä vuonna 31. maaliskuuta, siis aivan pian. Tähän kirkolliskokouksen päätökseen sekä Sanoma osakeyhtiö että Konstsamfundet ovat sitoneet lehtiensä ilmestymisen. Kumpikaan tilaamani lehti ei ilmesty sunnuntaina eikä maanantaina.  

Jotain luettavaa minulla kuitenkin pitää aamukahvipöydässä olla. Siksi joudun vastentahtoisesti tekemään myönnytyksen ja ostamaan kahden iltapäivälehden viikonloppunumerot.  

*   *   *    

Samaisella kirkolliskokouksen päätöksellä nastarenkaiden käyttöaika Suomessa päättyy kevätpäivän seisausta seuraavan täysikuun jälkeistä viikonloppua seuraavana maanantaina, selkosuomeksi sanottuna pääsiäisen jälkeisenä maanantaina. Tänä vuonna siis 8. huhtikuuta.  

Moneen arkiseen asiaan vaikuttavia päätöksiä kirkkoisät siellä Nikeassa tekivät vuonna 325. Mahtoivatkohan arvatakaan? Nastarenkaiden vaihtoon on vielä aikaa, mutta iltapäivälehtiin ei. Kuva kertoo iltapäivälehdelle tyypillisen uutislinjan. Tällaisen lukuaineiston kimppuun kirkkoisät minut lähipäivinä johdattavat, kun en ilmankaan osaa olla. Kiitos siitä.

 

 

Muuan mies

 

Muuan mies (nimeä en kerro!) oli saanut toimistonsa tytöiltä syntymäpäiväksi lahjakortin tatuointiliikkeeseen. Hieno lahjaidea, vaikka miestä aika lailla pelotti mennä pisteltäväksi.  

Tuekseen ja turvakseen mies pyysi mukaan sihteerinsä neiti C:n (nimi muutettu). Neiti on nuorta ikäpolvea, toisin kuin pomonsa. Neiti osaisi olla makutuomarina, ettei pomon nahkaan pistellä luurankoja tai lohikäärmeitä.  

Neiti C:n läsnäolo osoittautui hyödylliseksi, sillä pomon nahkaan ei kaiverrettu mitään säädyttömyyksiä vaan Muumipappa. Tästä kiitollisena hän ojensi sihteerilleen kahdenkympin setelin ja tarjosi päälle lounaan Fredrikinkadun nepalilaisessa ravintolassa.  

Siinä pomo teki virheen. Pahan virheen.  

*   *   *     

Pelko valtasi pomon elämän. Yöt muuttuivat unettomiksi, käsiin ilmestyi vapinaa ja otsaan tuskanhikeä. Hän seurasi tiedotusvälineitä ja alkoi vähitellen ymmärtää tekonsa moraalittomuuden. Hän nimittäin oli jättänyt tekemättä ilmoituksen Neiti C:lle maksamastaan palkkiosta. Olisi pitänyt täyttää lomakkeita, joilla maksetaan vero, tapaturmavakuutus, työttömyysvakuutus, eläkeraha ja muuta sellaista. Ja toinen lomake, jolla ilmoitetaan ateriaedusta.  

Tiedotusvälineet toitottivat, että valtakunnassa on toinenkin samanlainen liero, joka on juuri jäänyt kiinni. Valtakunta oli kuohuksissaan tapahtuneesta ja vaati syylliselle rangaistusta. Mies ymmärsi, että hänelle itselleen on käymässä samalla tavalla. Ei tarvita muuta kuin neiti C:n ilmianto, ja sitten se on menoa. Pitkä ja ansiokas ura päättyy katastrofiin.  

Mikä häpeä! Mies oli itse esiintynyt kuin moralismin ylipappi ja kiukutellut suureen ääneen finanssiveijareista ja veroparatiiseista, ja sitten hän on itse jäämässä kiinni. Televisiossa hän näkee Suomen yrittäjien toiminnanjohtajan hymyilevän kuin jakoavain ja vaativan rangaistusta vilpistä kärynneelle. Veroparatiiseista toiminnanjohtaja ei sano mitään.  

Piinaviikko on alkamassa.

 

Nerouden häivähdys

 

Kävin taidenäyttelyssä. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingin Bulevardilla on jostakin käsittämättömästä syystä jäänyt monille tuntemattomaksi. Sen sijainti jotenkin hahmottuu väärin. Ei se oikeasti ole syrjässä. Sinne kävelee hetkessä ydinkeskustasta ja raitiovaunu 6 vie aivan eteen.  

Nyt Sinebrychoffilla on poikkeuksellisen arvokas näyttely. Siellä on Michelangelon luonnoksia Sikstuksen kappelin freskoja varten. Harvoin syrjäisessä maassa on nähtävillä tällaisen taiteilijan kädenjälkiä.  

Ihmisen anatomian mestari teki poikkeuksellisen vaikean ja mittavan työn Pietarinkirkon kupeessa sijaitsevan kappelin kattomaalauksessa. Olen minäkin moneen kertaan Roomassa käydessäni tiiraillut niska kenossa näitä luomiskertomuksen kuvia. Kyllä siellä aistii, että kyseessä on yksi ihmiskunnan taiteen suurimmista teoksista, mutta pysähtymään, viipymään, hiljentymään siinä turistivirrassa en ole koskaan onnistunut.  

Sikstuksen kappeli on viime päivinä saanut taas muuta kuuluisuutta. Se on paikka, johon kardinaalit suljetaan, kun on aika valita uusi paavi. Katolla on se kuuluisa savupiippu.   

Sinebrychoffilla ei ollut kovin monta Michelangelon luonnosta, mutta siellä oli ansiokas kokonaisuus aiheeseen liittyvää dokumentaatiota. Oli myös alkuperäisen kattomaalauksen suurikokoinen jäljennös ja siihen liittyvät yksityiskohtien suurennokset. Kokonaisuus oli oikein onnistunut.  

Löytyi myös nettivinkki, jota en ole ennen tuntenut.  Tästä osoitteesta pääsee Vatikaanin omille sivuille. Sieltä pääsee tutkimaan Sikstuksen kappelin maalauksia hiirellä ohjaamalla. Pääsee katsomaan kattofreskojen yksityiskohtia hyvinkin läheltä ja kiertelemään salia joka puolelle. Samalla soi kaunis kirkkomusiikki.   

http://www.vatican.va/various/cappelle/sistina_vr/

 

Paita pois

 

Iskelmän historia kertoi äsken ajasta, jolloin Danny-show kiersi maata. Minäkin muistan käyneeni 60-luvun loppupuolella katsomassa jollain rantalavalla Jyväskylän lähellä. Muistikuvan kirkkain yksityiskohta on Danny vetämässä East Virginiaa hikisenä ilman paitaa ja Koivistolaiset tanssimassa ympärillä mikropöksyissä. Oli se komeaa.  

*   *   *     

Edellä kirjoitettu on tietysti pelkkä aasinsilta, jolla pääsen siirtymään siihen yllättävään tosiasiaan, että minä riisuin tänään paitani julkisesti. En toisin rokannut eikä kukaan tanssinut, mutta muutoin oli villi meininki.  

Yleisönä strippaukselleni oli Vuoronvarausviraston väki, tarkemmin sanoen oman osastoni kymmenkunta henkilöä, yhtä vaille kaikki naisia. Heille piti esitellä, mitä heidän lahjarahoillaan oli saatu aikaan.  

Vakituiset blogin lukijat muistanevat, että kirjoitin alkutalvesta  suunnitteilla olevasta syntymäpäivälahjasta. Osastoni väki oli keksinyt, että esimiehen nahkaa pitäisi koristella tatuoinnilla.   

Näin on nyt tapahtunut, vaikka pitkään emmin ja kauhistelin. Painostus kävi kuitenkin ylivoimaiseksi.  

Yksin en uskaltanut tatuointiliikkeeseen mennä vaan pyysin sihteerini neiti B:n tueksi ja turvaksi. Miten minä olisin osannut asioida sellaisessa paikassa, kun en tunne alaa ollenkaan. Mitä olisin pyytänyt? Varmaankin siellä olisi ympäripuhuttu minut ottamaan jotain kamalaa, pääkalloja tai lohikäärmeitä tai ristejä ja ankkureita.   

Ennen menoa vannotin sihteerini irtisanomisen uhalla pitämään huolta siitä, että maltti ja tyylitaju säilyy. Kuvan pitää olla pienikokoinen eikä siinä saa olla mitään maskuliinista uhoa eikä alatyylistä. Paikaksi valittiin vasen olkapää niin alhaalla, ettei mitään pilkistä näkyviin vaatteiden alta.  

Lopputulos näkyy kuvasta. Se on aika pieni, vähän yli 5 cm.  Viimeiseen asti vaihtoehtona säilyi jin & jang -kuvio. Perhonenkin olisi minulle kelvannut, mutta neiti B:n mielestä se on naisten juttu. Samoin Pikku Myy, jota myös harkitsin.  

Kuvan tekeminen olkapäähän ei ollut niin kivulias juttu kuin olin kuvitellut. Tuska pysyi siedettävänä ja toivuin nopeasti.  

Nyt siis riisuin paidan ja näytin tuloksen lahjan maksajille. Vaikuttivat melko tyytyväisiltä. Juuri kun siinä kekkuloin ilman paitaa ja kiitin huomionosoituksesta syntymäpäivänäni, neiti B. heitti "raikkaan" ehdotuksen. Ensi vuonna uusi tatuointi, pakaraan.

 

 

Illuusio ja itsepetos

 

Tekee hyvää nähdä hyvä elokuva. Ei haittaa, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa aikaisemminkin. Mestariteoksesta löytyy aina uusia piirteitä.  

Ei sellaisia elokuvia kovin monta ole. Tänään tuli Teema-kanavan sunnuntaiklassikoissa yksi, Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel. Sen katson aina mielelläni uudestaan. Tietenkin se pitäisi nähdä isolla valkokankaalla pimeässä teatterissa, mutta sellaista ylellisyyttä meille ei enää suoda kuin joskus harvoin Elokuva-arkistossa. Televisio on siedettävä korvike.  

Vertigo valittiin hiljattain kriitikkoäänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se syrjäytti vuosikymmeniä ykköspaikkaa pitäneen Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kane -elokuvan. Ilahduin tuloksesta. Wellesin elokuva on kyllä mestariteos, mutta minulle Vertigo on miellyttävämpi katsomiskokemus. Mielelläni nostaisin myös Hitchcockin "Takaikkunan" listan kärkeen. Muutama Chaplinin melodraama sinne kuuluu myös.  

Vertigo on jotenkin hullu teos. Juoni on jokseenkin epäuskottava, mutta ei se haittaa. Elämähän tunnetusti sattuu olemaan jokseenkin epäuskottavaa. Kaikkihan me tunnemme syvällisen henkilökohtaisesti itsepetoksen ja illuusion, emmekö vain? Niistä tämä elokuva kertoo - meistä absurdeista sankareista.  

Sankari tarrautuu unelmaan, siitä syntyy fantasioita, todellisuus erotisoituu ja muuttuu pakkomielteeksi. Sankari alkaa käyttäytyä kuin mielipuoli.   

Miehestä tämä elokuva kertoo enemmän kuin naisesta. Länsimainen sivistynyt mies uskoo voivansa määrätä kaikesta, jopa musertaa naisen tahdon ja muuttaa romanttisen fiktionsa todellisuudeksi. Sillä voimalla kuollutkin voidaan herättää henkiin ja aloittaa alusta. Ei se oikeasti taida niin mennä, kuvittelemme vain.  

Kuvassa Vertigon käännekohta.

 

 

 

Vaaroja uhmaten

 

Pitkäaikainen ystäväni ja kollegani Oslosta soitti ja kutsui käymään. Tällä kerralla ei olisi kyse VVV:n toimialaan kuuluvista asioista vaan yksityisestä perhetilaisuudesta. Siellä on tytär on menossa naimisiin ja olisin tervetullut juhlaan.  

Mikäpä siinä, olen joutilas. En ole Oslossa muutamaan vuoteen käynytkään. Sinne on aina mukava mennä. Toisaalta kollegani vähän ilkikurisesti epäili, uskallanko enää Norjaan tulla. Siellä kun ei ole ollenkaan pidetty inhottavista doping-paljastuksista, joita on kohdistettu Norjan maineikkaaseen hiihtourheiluun. Suomalaiset ovat syyllistyneet inhottavaan tekoon: pyhä asia on joutunut epäilyksenalaiseksi.  

Uskallanko mennä? Kyllä varmaankin, ei norjalaisten kanssa voi nyrkkitappeluun joutua, ja muusta kyllä selviän. Pärjään kohtuullisesti kielelläkin. Kaksikymppisenä minulla oli puolen kesän mittainen romanssikin norjalaisen hippitytön kanssa. Olen myös vuosikymmenet aikonut lähteä joskus ajamaan laivalla Hurtigruten-retken rannikkoa pitkin Jäämereltä Bergeniin. Sitä on moni suositellut. Aikomukseksi se on jäänyt, mutta kyllä se vielä joskus toteutuu.  

Myöhemmin keväällä olen lähdössä työmatkalle. Kohteena on Malta. Siellä en ole koskaan käynyt, vaikka Eurooppaa olen työni vuoksi ristiin rastiin vuosikymmenet kiertänyt. Ostin jo Maltaa esitteleviä kirjoja mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa. Malta ei liene vaarallinen suomalaiselle matkailijalle, sillä siellä ei tietääkseni harrasteta hiihtourheilua. Tavoitteeni on järjestää matka niin, että voisin viipyä saarella viikon verran työkokousten jälkeen. Sama tavoite on pohjoismaisilla kollegoillani, kuten usein ennenkin, kun olemme pitäneet kokousta etelän kulttuurikohteissa, viimeksi Milanossa.  

Huomaan, että tietoni Maltasta ovat niukan puoleiset. Henkilökohtaiset kontaktini taitavat rajoittua Roomassa Aventino-kukkulalla sijaitsevan korkean muurin avaimenreikään. Siihen reikään kun kurkistaa, näkee kolmen valtakunnan alueelle. Etualalla näkyvä puisto kuuluu Maltan suvereenille ritarikunnalle, sen takana muurin yli näkyy Italian pääkaupunkia ja kaukana taustalla näkyy Pietarinkirkon kupoli, paavi Franciscus I:n toimipiste Vatikaanissa.  

Sitten on vielä yksi matka suunnitteilla. Edellisiäkin vaarallisempi, vaikkakaan ei hiihdon vuoksi. Syksyksi olisi nimittäin kutsu lähteä pienellä porukalla Egyptiin. Täytyy ottaa harkintaan.

 

Nuorin silmin

 

Kävin teatterissa. Kom-teatterin tuore ensi-ilta on vanha kunnon Kolme sisarta. Anton Tšehovin klassikkonäytelmä on niin tuttu, että tietää tarkasti mitä on tulossa.  

Vaan eipä ollut tuttu tällä kerralla. Tosin tiesin kyllä, etten saa sitä mitä luulin. Olin lukenut arvostelut ja tiesin, että tulkinta on aivan uudenlainen. Nuori ohjaaja Lauri Maijala on jo ehtinyt saavuttaa mainetta tabuja rikkovalla tyylillään.  

Tuli villi teatterikokemus. Nämä sisarukset Olga, Masa ja Irina elävät meluisan groteskia elämää - heidän talonsa on kaaosmaisessa tilassa. Kuuluisa tšehovilainen katkeransuloinen kaiho ja kaipuu pois riutuvasta pysähtyneisyyden tilasta saa aivan uudenlaisen merkityksen. Ehkä nämäkin sisarukset uneksuvat, mutta heiltä puuttuu jotakin, mikä ei ole entisellä tavalla ymmärrettävissä: "Voi, minä olen niin uneksunut rakkaudesta, olen uneksinut yötä päivää, mutta sieluni on kuin hieno flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain kadonnut."  

Voin aavistaa, että Kom-teatterin uustulkinta ärsyttää monia klassikoiden tuntijoita. Toisia se miellyttää. Kulttuurikiistan ainekset ovat ilmeiset. Aivan kuin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa pari vuotta sitten. Monet - varsinkin oikean laidan poliitikot - riensivät tuomitsemaan sen esitystä näkemättä. Kom-Tšehov ei kuitenkaan rienaa kansallisia tuntoja.  

Saako klassikkoja tulkita uudella tavalla? Mielestäni saa, jos tekee sen hyvin. Mielellään pitääkin tulkita uudella tavalla, sillä vanhojen tulkintojen toistaminen uusin miehityksin ei ole kovin perusteltua, joskin usein yleisöä miellyttävää. Kom tekee Tsehovinsa erittäin hyvin. Voi sen näinkin nähdä. Ainoan miinuksen annan esityksen kestosta. Kolme ja puoli tuntia uuvutti. Tunti pois ja kehuisin vielä enemmän.  

Kuvassa uusi tulkinta vielä vanhemmasta klassikosta (Anneli Sipiläinen: Luontoäidin lapset). Esillä Mäntän nykytaidenäyttelyssä 2011.

 

 

 

Jokapäiväinen muovipussileipämme

 

Kutsuin ystäväni pienimuotoiseen syntymäpäiväjuhlaan. Valmistelussa iski taas kerran harmistus, ettei enää ole pieniä kivijalkakauppoja, joista saisi herkkuja. On vain kahden ison ketjun marketteja.  

Töölöntorilla oli vielä muutama vuosi sitten herkkukauppa. Ei ole enää. Kappahalleista saisi vielä laatutuotteita, mutta sellaisia ei enää ole lähellä.  

Erityisen harmillinen esimerkki on leipä. Marketeissa ne ovat enimmäkseen selluloosan makuista tehdastavaraa. Pienten kotileipomoiden aika taitaa olla lopullisesti ohi.  

Vielä Helsinkiin muuttaessani (1970) täälläkin oli laatuleipää. Muistiini jäivät mm. pietarinlimppu, Elannon eloleipä ja Fazerin sämpylät. Niissä oli aromia. Enää ei ole kuin muovipussiin pakattuja nihkeitä, valmiiksi viipaloitua bulkkituotteita, jotka eivät tuoksu miltään. Kesäkotini maisemissakin pohjoisella Pirkanmaalla on parempaa. Siellä on sentään Linkosuon rievää, Leivon vuokaleipää, Pälkäneen perunalimppua  ja Pirjon porkkanasämpylöitä.  

Olen vuosien varrella päässyt maistamaan monia maakuntien perinneleipiä. Joukossa oli varsinaisia herkkuja. Jostain on muistikirjaani tallentunut aiheeseen liittyvä Kanteletarta mukaileva loru (lorun alkuperä on jäänyt merkitsemättä - tietääkö joku?):  

"Oli ennen marjasanki,

marjasangesta sepiikki,

sepiikistä lättäkyrsä,

lättäkyrsästä läpyskä,

läpykästä krällilimppu,

krällilimpusta topakku,

topakusta ristileipä,

ristileivästä pielava.  

Lapsuuteni parhaat leivät sain sukulaispaikassa maalla, jossa emäntä leipoi itse ja kirnusi päälle voita. Jyväskylässä oli muutama pieni kotileipomo ja isompi Ruthin leipomo. Erityisen hyvä muistikuva jäi Kuopiossa sijainneesta Hätisen leipomosta 1970-luvulla. Vietin sillä suunnalla vuoden verran ja tulin asiakkaaksi. Ei taida Hätistäkään enää olla. En ole tullut sen koommin poikenneeksi siellä päin.  

Huonoon suuntaan tässäkin on kehitys mennyt. Tarvittaisiin niitä pieniä kauppapuoteja (sellaisia kuin kuvassa - Elanto) ja niihin tavarantoimittajia. Mutta tiedän kyllä, etteivät sellaiset pärjää jättiläismarketeille.

 

 

 

Uusi uljas

 

Pessimistejä on helppo ymmärtää. Yksikin sanoi, että arkkitehdit ja rakennusfirmat onnistuvat vielä tuhoamaan lopullisesti Helsingin.  

Seisoskelin tänään kotvasen Makkaratalon sisäpihalla ja katselin ympärilleni. Taloa on saneerattu pitkään; nyt se alkaa olla valmis.   

Olisi joutanut purettavaksi. Mieleen muistuu vanha Skohan talo, joka sijaitsi samalla paikalla mutta purettiin. Kaipa Makkaratalo toimii kauppapaikkana, sillä se on täynnä sisäkäytäviä ja onkaloita ja kerroksia, joista pääsee sen tuhanteen kauppaan. Kaunis talo se ei ole vieläkään.   

Koko ydinkeskusta on täynnä rumia taloja, joiden alta on purettu kaunis talo. Pois ovat Kino-Palatsi, Hotelli Kämp, Heimolan talo, Norrménin talo, Wulffin kulma, VPK:n talo, Venäläisen tyttökoulun talo, Huberin talo, Bronda ja monta muuta. Paljon ei auta, että muutamasta on jätetty ulkoseinä pystyyn kulissiksi.

 

*   *   *   

Optimisteja on vaikea ymmärtää. Nyt he sanovat, että Helsingistä tulee moderni suurkaupunki, kun tänne saadaan lopultakin pilvenpiirtäjiä. Niitä on tulossa ainakin Ruoholahteen, Sörnäisiin ja Pasilaan. Vanha hotelli Torni on niiden rinnalla ihan reppana. Edistyksen kruunaa jättiläiskokoinen jäähalli Stadionin kentälle. Kaupunkikuvallisen ihanuuden lisäksi nämä uutuudet tuottavat taloudellista siunausta sijoittajille.  

Katajanokan tyhjälle tontille on tulossa maailmanpyörä. En osaa selittää, miksi juuri tämä idea tuntuu minusta sympaattiselta, vaikka itse en taatusti uskalla pyörän kyytiin mennä. Mutta ideassa ei ole bisnespönötyksen makua vaan ripaus kansalaiskaupunkia. Vieressä olevan kauppatorin elämänmaku saa lisää tilaa. Tilapäisesti - maailmanpyörä ei jää pysyväksi jos huonolta tuntuu.  

Kuvassa kansainvälinen suursijoittaja uudistaa Helsinkiä (kuva Otso Pietinen 1945)

 

 

Sivistyksen kehto

 

Poikkesin yliopistolla. Oli ihan oikeaa asiaakin, mutta ensin menin kuppilaan. Siihen samaan kuppilaan, jossa istuskelin paljon 1970-luvulla. Silloin siellä perällä oli vielä tupakkahuone. Enää ei.   

En pitkään viihtynyt. Ei se tupakkahuoneen puutteesta johtunut, sillä olen aikoja sitten lopettanut. Ilmapiiri on muuttunut. Kaikki oli kovin asiallisen ja tylsän tuntuista. Jotain olennaista puuttui. Ehkä se "hillittömyys", kuten M. A. Numminen olotilaa osuvasti luonnehti.  

Saman ilmiön kahdesta olemuksesta kirjoitti Kristina Carlson: "Kuivat sielut viihtyvät akatemioissa kuin neulalla pistetyt perhoset lasikantisessa laatikossa, mutta luova mieli tarvitsee ilmaa, rajuilmoja, ukkosta, sähköä." (Herra Darwinin puutarhuri 2009)  

Yliopiston pitäisi olla se paikka, johon keinottelijat, kaupustelijat ja muut tuomiopäivän rahanvaihtajat eivät eksy. Taitavat kuitenkin eksyä. Olen saanut käsityksen, että hallinnonuudistusten myötä talouselämän ja hallinnon tarpeet ja toiveet ovat alkaneet ohjata tutkimusta. Olemme toki uutisista huomanneet, kuka on uusi kansallisfilosofimme ja kuka on hänet siihen asemaan valinnut.  

Opiskelijat ovat ahtaalla. Suunnitelmien mukaan opiskelu pitäisi taas kustantaa velkarahalla. Opiskeluaikoja pitäisi lyhentää. Nousujohteisen urakehityksen odotetaan alkavan jo päiväkodista.  

Jotain on kuitenkin ennallaan. Huomasin, että luovuus kukoistaa miesten vessan koppien seinällä. Ihan niin kuin minun opiskeluaikoinani. Myönteisiä kannanottoja saavat viina ja vittu. Kielteisiä homot, kommarit ja maahanmuuttajat.   

Taisi olla Tarkovski, joka sanoi: "Ihminen on onneton jos luovuus puuttuu" . Hyvä että edes vessan kopissa voi olla onnellinen.

 

Jotain uudistusyritystäkin sieltä löytyi. Mietelausesarjan saa klikkaamalla suuremmaksi.

 

Me nipottajat

 

Kun tyttärentyttäreni Sohvi oli pieni, hän oli kertonut dagiksen tädeille, kuinka mahdottoman pikkutarkka mofa hänellä on. Mikään ei mofalle kelpaa.    

Nipottajan maine minulle tuli siitä, kun luin hänelle usein iltaisin kirjoja. Lukemisen lopuksi kirja vietiin paikalleen kirjahyllyyn. Välillä Sohvilta meni kirja hyllyyn ylösalaisin ja minä huomautin asiasta. Ei kirjaa saa laittaa hyllyyn niin päin, että joutuu menemään käsinseisontaan voidakseen lukea kirjan selustasta sen nimen.   

Sohvin mielestä kirja löytyi kyllä muutenkin. Hän tiesi tarkasti kaikkien hyvien kirjojen paikan hyllyssäni.  

Maineeni kasvoi entisestään, kun olimme lähdössä johonkin mutta myöhästyimme niin joutavan syyn vuoksi, että olin lähtiessä huomannut, että Sohvin kengät olivat väärässä jalassa. Eikä vaan yksi kenkä vaan molemmat. Siihen tuhlaantui aikaa. Kyllä olivat dagiksen tädit ihmetelleet, kun kuulivat.  

*   *   *    

Olin eilen kyläreissulla Keravalla. Isännän kanssa innostuimme pelaamaan šakkia yömyöhään ja nautimme siinä sivussa hieman dopingia tuloskunnon parantamiseksi. Talon emäntä ei tainnut viihtyä seurassamme vaan meni aikaisin nukkumaan.  

Jossain vaiheessa yötä meille tuli hiukopalan tarve. Keittiöstä löytyi leipää. Juustopala ja meetvurstiviipaleet löytyivät jääkaapin hyllyllä olevista Aino-jäätelöaskeista. Nautimme kunnon yöaterian.  

Aamiaisella emäntä oli hapan: taisi pojilla mennä yöllä tolkku pois.   

Tätä epäilyä yritimme torjua. Mielestämme kaikki sujui hyvinkin maltillisesti. Mutta ei auttanut. Jääkaapista löytyi  kiistämätön todistusaineisto.  

Juustoa ja meetvurstia sisältäneiden jäätelöaskien kannet olivat menneet sekaisin. Suklaajäätelöaskin kansi oli hillajäätelöaskin päällä ja päinvastoin. (Kuvassa ne on palautettu takaisin oikeaan järjestykseen).  

*   *   *    

Jostakin muistin sopukoista palautuivat mieleen ne Sohvin kirjat ja kengät ja dagiksen tädit.