maanantai 12. syyskuuta 2011

Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.


Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.



Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.

5 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Hyvin kunnianarvoisa rehtori, HYVIN arvoisa... Sen oppivat tietämään monet kirjaston harjoittelijat, saati sitten hänen huoneeseensa tulleet uudet opiskelijat...

Kun luin uutisen hänen kuolemastaan, tuli - hyi minua - mieleen kuvaelma taivaan portilla:
P.Pietari: Tervetuloa poikani... Mikä onkaan nimesi?
E.L.: Hettekö MINUA tunne? Olen Kanssleri LINNNKOmies!
P.Pietari: (kalpenee, kutsuu paikalle itse Pääjohtajan)...

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Tuollaiset runot olivat jossain vaiheessa muotia, tuo oli lajissaan hauska. Sanon minä, joka on vasta hiljattain oppinut mikä on vaikkapa proosaruno. Yritän kiivaasti ottaa kiinni ajan, jonka olen runoja lukemattomana menettänyt.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Vuoronvarausvirasto? Sellainen tarvittaisiin ilman muuta.

Dessu kirjoitti...

Karilla on selvästi omakohtaista kokemusta "kunnianarvoisesta", minulla ei. Jälkimaine oli kuitenkin tallella vielä 70-luvulla. Yksikin vanhempi opiskelijatoveri näytti huoneen, johon oli joutunut menemään rehtorin eteen. Puku piti olla päällä ja tukka kammattuna. Risuparrasta tuli huomauttelua. Meni kohtaaminen painajaisen puolelle.


Heidi: Onnistuneita kuvarunoja löytyy jo niinkin kaukaa kuin Apollinairelta. Myös Hellaakoski kokeili. Rohkenen suositella.

Dessu

Anonyymi kirjoitti...

Nice! Halusin vain vastata. Olen täysin rakastanut viestiäsi. Jatkakaa suurta työtä.